Eräänä päivänä otti Jeanne Paulin käsivarrelleen ja lähti ulos kedolle. Hän katseli vuoroin poikaansa, vuoroin pitkin maantien vartta kasvavaa nurmea, joka oli kirjavanaan kukkasia, ja hänen mielensä täytti rajaton auvon tunne. Vähä väliä suuteli hän lastaan ja painoi häntä intohimoisesti povelleen. Kedolta tuulahti häntä vastaan omituinen makea tuoksu, joka raukaisi häntä, vaivutti hänet äärettömän mielihyvän tilaan. Ja hän alkoi haaveksia poikansa tulevaisuudesta. Mikä oli hänestä tuleva? Milloin toivoi hän hänestä suurta, kuuluisaa, mahtavaa miestä, milloin taas halusi saada pitää hänet vain vaatimattomana, rakastavana, aina uskollisena, äitiään kohti käsiään hellästi ojentavana lapsenaan. Rakastaessaan häntä äidin itsekkään sydämen tunteilla toivoi hän, että hän pysyisi hänen poikanaan, pelkästään hänen poikanaan, mutta rakastaessaan häntä intohimoisesti järkensä mukaan, syttyi hänessä samalla kunnianhimo, ja hän toivoi, että pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa.
Hän istuutui ojan reunalle ja alkoi katsella lastaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Ja äkkiä ihmetteli hän sitä, että tuosta pienestä olennosta oli kerran tuleva suuri, että hän oli kävelevä varmoin askelin, että parta oli kasvava hänen poskilleen ja että hän oli puhuva kovalla äänellä.
Kaukaa kuuli hän jonkun huutavan hänelle ja hän kohotti päätään. Marius tuli juosten häntä kohden. Jeanne luuli jonkun vieraan odottamatta saapuneen ja nousi ylös tyytymättömänä, että häntä häirittiin. Mutta poika juoksi, minkä jaloista pääsi, ja kun oli tullut lähelle, huusi hän:
– Rouva, rouva paronitar on hyvin sairas!
Jeannesta tuntui kuin kylmä vesi olisi valunut pitkin hänen selkäänsä, ja aivan pyörällä päästä kiirehti hän kotiin.
Kaukaa jo huomasi hän ihmisjoukon seisovan plataanin juurella. Hän juoksi sinne, ja kun ihmiset väistyivät syrjään, näki hän äitinsä makaavan maassa kaksi tyynyä pään alla. Hänen kasvonsa olivat ihan mustat, silmät olivat kiinni, ja hänen rintansa, joka kahdenkymmenen vuoden ajan aina läähötti, ei, kohonnut enää. Imettäjä otti lapsen syliinsä ja vei pois.
Jeannen katse harhaili, kun hän kysyi:
– Mitä on tapahtunut? Mitenkä hän kaatui? Juoskaa hakemaan lääkäriä!
Ja kääntyessään huomasi hän kirkkoherran, jolle oli lähetetty sana, ei tiedetty miten. Hän tahtoi auttaa ja kääri innokkaasti ylös kauhtanansa hihoja. Mutta ei ollut apua etikasta, ei hajuvedestä eikä hieromisesta.
– Täytyy riisua vaatteet ja panna hänet vuoteeseen, – sanoi pappi.
Moision vuokraaja Joseph Couillard, ukko Simon ja Ludivine olivat myöskin läsnä. Kirkkoherra Picot'n kanssa tahtoivat he kantaa paronittaren pois, mutta kun he yrittivät nostaa häntä, niin vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hame, josta he olivat ottaneet kiinni, repesi, sillä hänen iso ruumiinsa oli kovin painava ja vaikea kantaa. Silloin valtasi Jeannen kauhu, ja hän alkoi itkeä ja valittaa. Suuri, hervoton ruumis täytyi laskea jälleen maahan.
Salista oli tuotava nojatuoli, ja kun ruumis oli pantu siihen, saatiin se vihdoin kannetuksi. Käyden askel askeleelta pääsivät kantajat portaikolle, sitten ylös portaita, ja tultuaan paronittaren huoneeseen panivat he hänet sänkyyn.
Kun keittäjätär ei saanut vaatteita riisutuksi hänen päältään, niin ryhtyi häntä auttamaan leskirouva Dentu, joka sattui olemaan paikalla, ja joka oli tullut sinne yht'äkkiä samoin kuin kirkkoherrakin, aivan kuin he olisivat "tunteneet kuoleman hajun", niinkuin palvelusväki sanoi. Joseph Couillard lähti kiireen kaupalla lääkäriä hakemaan, mutta kun pappi aikoi mennä noutamaan öljyä viimeistä voitelua varten, kuiskasi sairaanhoitajatar hänelle korvaan:
– Älkää vaivatko itseänne, herra kirkkoherra; minä kyllä tiedän, että henki on jo lähtenyt.
Jeanne oli aivan suunniltaan eikä tietänyt mitä tehdä, mitä koettaa, mitä lääkettä käyttää. Kirkkoherra antoi oli miten oli, synninpäästön paronittarelle.
Kahden tunnin ajan odotettiin ruumiin ääressä, joka oli aivan sininen ja hengetön. Jeanne oli laskeutunut polvilleen ja itkeä nyyhkytti surun ja tuskan masentamana.
Kun ovi aukeni ja lääkäri astui huoneeseen, tuntui hänestä kuin hän olisi nähnyt pelastuksen, lohdutuksen ja toivon tulevan sisään. Hän juoksi lääkäriä vastaan ja kertoi hänelle änkyttäen kaikki, mitä tiesi tapahtuneen.
– Hän oli kävelyllä kuten tavallisesti joka päivä … käveli hyvin … jopa oikein hyvin … oli syönyt lihalientä ja kaksi munaa aamiaiseksi … yht'äkkiä kaatui hän maahan … muuttui mustaksi kuten näette … eikä sitten enää ole hievahtanut … koetimme virvoittaa häntä … turhaan.
Hän vaikeni hämmästyneenä, kun näki sairaanhoitajattaren kädenliikkeellä osoittavan lääkärille, että kaikki oli lopussa, ja kun hän ei voinut vielä uskoa sitä, kysyi hän hätääntyneenä:
– Onko se vaarallista? Luuletteko, että se on vaarallista?
Johon lääkäri lopulta vastasi:
– Kovin pelkään, että se on … että se on … lopussa. Mutta rohkaiskaa, rohkaiskaa itseänne!
Levittäen kätensä heittäytyi Jeanne äitinsä ruumiin yli.
Julien tuli huoneeseen. Hän pysähtyi hämmästyneenä, nähtävästi pahoilla mielin, mutta ei ilmaissut mitään surua eikä huomattavaa epätoivoa, sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja odottamatta, jotta hän yhdellä kertaa olisi ehtinyt ottaa sitä varten tarvittavan ilmeen ja asennon. Hän sopersi vain:
– Tätä odotinkin. Tiesin hyvin, että loppu oli lähellä.
Sitten otti hän esille nenäliinansa, pyyhki silmiään, polvistui, teki ristinmerkin, jupisi jotakin ja tahtoi noustessaan nostaa ylös myöskin vaimonsa. Mutta Jeanne piteli ruumiista molemmin käsin ja suuteli sitä miltei maaten sen päällä. Hänet oli vietävä väkisin pois. Hän oli aivan kuin mieletön.
Tunnin kuluttua sallittiin hänen tulla takaisin. Ei mitään toivoa ollut enää olemassa. Asunto oli nyt järjestetty ruumishuoneeksi. Julien ja pappi puhelivat hiljaa ikkunan ääressä. Leskirouva Dentu, joka mukavasti oli sijoittautunut nojatuoliin kuin ainakin nainen, joka on tottunut valvojaisiin ja tuntee olevansa kuin kotonaan talossa, niin pian kuin kuolema on siellä käynyt, näytti jo torkahtelevan.
Tuli yö. Kirkkoherra astui Jeannen luo, tarttui häntä kädestä ja rohkaisi häntä vuodattaen hänen toivottomaan sydämeensä kirkon runsasta lohdutusvoidetta. Hän puhui vainajasta, ylisti häntä hartain sanoin ja tarjoutui, papin teeskennelty suru ilmeessään, hänelle kun kuollut aina oli vain hyvä tulolähde, viettämään yönsä rukoilemalla ruumiin ääressä.
Mutta Jeanne antoi, yhä rajusti itkien, kieltävän vastauksen. Hän tahtoi olla yksin, ihan yksin tänä jäähyväisyönä. Silloin lähestyi Julien:
– Se on mahdotonta. Me jäämme tänne molemmat.
Jeanne teki vain päällään kieltävän liikkeen, sillä hän ei voinut enää puhua. Vihdoin sai hän sanotuksi:
– Hän on minun äitini, minun äitini. Tahdon valvoa yksin hänen luonaan.
Silloin puuttui lääkäri puheeseen:
– Antakaa hänen tehdä, niinkuin hän tahtoo! Hoitajatarhan voi olla viereisessä huoneessa.
Pappi ja Julien suostuivat nyt siihen ajatellen kumpikin omaa vuodettaan. Sitten polvistui kirkkoherra vuorostaan, rukoili, nousi ylös ja lähti pois lausuen: "Hän oli hurskas nainen", samalla tavoin kuin oli sanonut: "Herra olkoon kanssanne!"
Julien kysyi sitten tavallisella äänellään:
– Tahdotko syödä jotakin?
Mutta Jeanne ei vastannut mitään, ei ollut tietävinäänkään, että häntä oli puhuteltu. Julien jatkoi:
– Sinun olisi kuitenkin hyvä syödä vähän voimiasi ylläpitääksesi.
Harhailevin katsein vastasi Jeanne:
– Lähetä heti hakemaan isää!
Ja Julien poistui lähettääkseen miehen Rouen'iin.
Jeanne vaipui nyt jonkinlaisen herkeämättömän tuskan valtaan, aivankuin hän olisi odottanut viimeisen kahden kesken olon hetkeä voidakseen kokonaan antautua sen epätoivoisen surun valtaan, jonka aallokko kuohui hänen rinnassaan.
Yön varjot olivat vallanneet huoneen verhoten vainajan pimeydellä. Leskirouva Dentu alkoi siellä liikuskella kevein askelin, etsi ja sijoitteli Jeannelle näkymättömiä esineitä sairaanhoitajattaren hiljaisin liikkein. Sitten sytytti hän kaksi kynttilää, jotka asetti valkoisella pyyhkeellä peitetylle yöpöydälle vuoteen pääpuoleen.
Jeanne ei näyttänyt huomaavan mitään, ei tuntevan mitään eikä käsittävän mitään. Hän odotti vain saadakseen olla yksin. Julien tuli sisään. Hän oli syönyt ja kysyi uudelleen:
– Etkö tahdo syödä mitään?
Hänen vaimonsa vastasi päätään pudistaen "en".
Julien istuutui enemmän alistuvaisen kuin murheellisen näköisenä eikä puhunut mitään.
Ja kaikki kolme istuivat kaukana toisistaan liikahtamatta tuoleillaan.
Toisinaan torkahti hoitajatar ja kuorsasi heräten sitten äkkiä.
Vihdoin nousi Julien paikaltaan, meni Jeannen luo ja sanoi:
– Tahdotko nyt jäädä yksin!
Jeanne tarttui kuin ihastuneena häntä kädestä:
– Niin, niin! Jättäkää minut yksin!
Julien suuteli häntä otsalle jupisten:
– Käyn sinua silloin tällöin katsomassa.
Ja hän poistui rouva Dentun kanssa, joka siirsi nojatuolinsa toiseen huoneeseen.
Jeanne sulki oven ja meni aukaisemaan molemmat ikkunat selkoselälleen. Oli juuri heinänteon aika, ja vasten hänen kasvojaan tuulahti leuto ilma. Edellisenä päivänä tehty heinä oli karheella kuutamossa. Tämä suloinen tunne koski häneen ja pahoitti häntä kuin iva. Hän palasi vuoteen viereen, tarttui äitinsä toiseen, hervottomaan käteen ja alkoi katsella häntä.
Hän ei ollut enää turvoksissa niinkuin silloin kohtauksen jälkeen. Hän näytti nukkuvan rauhallisemmin kuin koskaan ennen. Kynttiläin kelmeä valo loi tuulenhengen käydessä tuon tuostakin varjoja hänen kasvoilleen, niin että ne näyttivät kuin eläviltä.
Jeanne katseli häntä herkeämättä, ja hänen lapsuutensa etäisiltä ajoilta heräsi joukko muistoja hänen mieleensä. Hän muisti, kuinka äiti kävi häntä tervehtimässä luostarikoulussa ja kuinka hän antoi hänelle paperipussin, joka oli täynnä leivoksia; hän muisti koko joukon pikku seikkoja, pieniä yksityistapauksia, pieniä hellyyden osoituksia, sanoja, äänenpainoja, kurtut hänen silmäinsä pielissä, kun hän nauroi, ja hänen syvän huokauksensa, kun hän hengästyneenä kävi istumaan tuolille.
Ja hän katseli herkeämättä äitiään ja toisteli itsekseen kuin tylsistyneenä:
– Hän on kuollut, kuollut…
Ja tämän sanan koko kauhea sisällys aukeni hänen eteensä.
Tuo, joka makasi tuossa, hänen äitinsä, rouva Adélaïde, oli kuollut?
Hän ei hievahda enää, ei puhu enää, ei naura enää, ei syö enää koskaan pöydässä häntä vastapäätä, ei sano koskaan enää: "Hyvää huomenta, Jeannette". Hän oli kuollut.
Hänet pannaan arkkuun, joka naulataan kiinni, ja lasketaan hautaan, ja kaikki on lopussa. Häntä ei saa nähdä enää. Onko se mahdollista? Eikö hänellä ollut siis enää äitiä? Nuo armaat, tuttavalliset kasvot, jotka hän oli nähnyt siitä saakka, kuin silmänsä aukaisi, joita oli rakastanut siitä saakka, kuin kätensä kurotti, olivat poissa, tuo suuri hellyyden lähde, tuo ainokainen olento, äiti, sydämelle kalliimpi kuin mitkään muut olennot, oli kadonnut. Muutamia hetkiä vielä sai hän katsella hänen kasvojaan, noita liikkumattomia, ilmeettömiä kasvoja, ja sitten ei ollut enää mitään, ei mitään muuta kuin muisto jäljellä.
Ja hän vaipui maahan polvilleen hirveän epätoivon valtaamana. Kouristunein käsin puserteli hän lakanaa, painoi suutaan vuodetta vastaan ja huusi sydäntä särkevällä, peitteeseen tukehtuvalla äänellä:
– Voi, äiti, äiti raukka, äiti!
Kun hän sitten tunsi ikäänkuin tulevansa hulluksi samalla tavalla kuin silloin yöllä ulos lumikinoksiin paetessaan, niin nousi hän ylös ja meni ikkunan luo vilvoitellakseen ja imeäkseen keuhkoihinsa toisenlaista ilmaa kuin tämä kuolinvuoteen ilma oli.
Kaadettu heinä, puut, lakeus ja meri tuolla etäällä lepäsivät hiljaisina, rauhallisina, uinuivat hurmaavassa, leppoisassa kuutamossa. Tätä viihdyttävää suloista rauhaa tunki hieman myöskin Jeanneen, ja hän alkoi hiljaa itkeä.
Hän palasi jälleen vuoteen ääreen ja otti käteensä äitinsä käden, aivan kuin olisi valvonut sairaan vieressä. Iso hyönteinen oli kynttiläin valon houkuttelemana lentänyt huoneeseen, iski kuin pallo seiniin ja syöksyi paikasta toiseen. Sen surina herätti Jeannen ajatuksistaan, hän nosti silmänsä nähdäkseen hyönteisen, mutta ei huomannut muuta kuin sen varjon, joka kuvastui valkoiselle katolle…
Sitten hän ei kuullut siitä enää mitään. Hän kuuli vain pöytäkellon kevyen tikutuksen ja erään toisen hiljaisen äänen tahi oikeammin melkein huomaamatonta sihinää. Se tuli äidin kellosta, joka kävi edelleen unhotettuna hänen hameeseensa, joka oli heitetty tuolille vuoteen jalkopuoleen. Ja samassa herätti jonkinlainen vertauskuva vainajasta ja tuosta kellosta kirpeän tuskan tunteen Jeannen sydämessä.
Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä puolta yhtätoistakaan. Ja hänet valtasi kauhea pelko ajatellessaan, että hänellä oli vielä koko yö valvottavana.
Vielä muitakin muistoja heräsi hänen mielessään: muistot hänen omasta elämästään, – Rosalie, Gilberte – hänen sydämensä katkerat pettymykset. Kaikki oli siis vain kurjuutta, surua, onnettomuutta, kuolemaa. Kaikki petti, kaikki valehteli, kaikki tuotti kärsimyksiä ja kyyneleitä. Missä oli löydettävissä hiukankaan lepoa ja iloa? Jossakin toisessa elämässä varmaankin, kun sielu oli vapautettu maallisen elämän koettelemuksista. Sielu! Hän alkoi miettiä tuota käsittämätöntä salaisuutta ja heittäytyi äkkiä runollisiin todisteluihin, jotka toiset yhtä epämääräiset otaksumiset heti paikalla kumosivat. Missä oli nyt äidin sielu, tuon liikkumattoman, kylmän ruumiin sielu? Kenties hyvin kaukana, jossakin avaruudessa. Mutta missä? Hävinnytkö kuin joku näkymätön lintu, joka on päässyt häkistään irti? Vaiko kutsuttu Jumalan luo? Hajoitettu kenties uusien luomusten joukkoon, sekoitettu juuri puhkeamaisillaan oleviin ituihin? Tahi kenties oli se hyvinkin likellä, tässä huoneessa, tuon hengettömän ruumiin läheisyydessä, jonka se oli jättänyt? Ja yht'äkkiä tuntui Jeannesta kuin häntä olisi jokin henkäys hipaissut, koskettanut. Hänet valtasi pelko, niin julma, niin kova, ettei hän uskaltanut enää hievahtaakaan, ei hengittää, ei kääntyä katsomaan taakseen. Hänen sydämensä sykki kauhistuksesta.
Ja yht'äkkiä alkoi sama näkymätön hyönteinen jälleen lentää, kierrellä ja iskeä seiniin. Jeannea värisytti läpi koko ruumiin, mutta tunnettuaan taas tuon siivekkään eläimen surinan, hän nousi ylös ja kääntyi. Hänen silmänsä sattuivat kirjoituspöytään, jonka laatikossa äidin "pyhäinjäännökset" olivat.
Hänet valtasi omituinen ajatus: lukea tänä viimeisenä valvojaisyönä vainajan rakkaat, vanhat kirjeet aivan kuin jonakin hartauskirjana. Hänestä tuntui, että hän siten täytti arkaluontoisen, pyhän velvollisuuden, oikean tyttären tehtävän, joka oli äidille tuottava iloa toisessa maailmassa. Siinä oli hänen isoisänsä ja isoäitinsä kirjeenvaihto. Hän ei ollut heitä lainkaan tuntenut ja tahtoi näin yli heidän tyttärensä ruumiin ojentaa heille kätensä, lähestyä heitä tänä kalman yönä, aivan kuin hekin olisivat nyt kärsineet, luoda salaperäisen rakkauden siteen noiden ammoin jo kuolleiden, tämän vastaeronneen ja hänen itsensä välille, joka vielä oli maan päällä.
Hän nousi, avasi pöydän kannen ja otti alalaatikosta kymmenkunnan pientä keltaista paperipakettia, jotka olivat säntillisesti kiinni sidotut ja järjestetyt vierekkäin.
Hän pani ne kaikki vuoteelle paronittaren käsien väliin, aivankuin osoittaen hellää hienotunteisuutta, ja ryhtyi sitten lukemaan niitä. Ne olivat noita vanhoja kirjeitä, joita löytää vanhanaikuisista pöytälaatikoista ja joista tuulahtaa edellisen vuosisadan henki.
Ensimmäinen alkoi sanoilla: "Rakkaani", toinen: "Kultainen lapsukaiseni", sitten seuraavat: "Rakas tyttöseni", – "Muruseni", – "Armas lapseni", sitten: "Rakas Adélaïde", – "Rakas tyttäreni", aina sen mukaan, kenelle kirjeet olivat kirjoitetut, joko pikku tytölle tahi kasvavalle tahi myöhemmin nuorelle vaimolle.
Ja kaikki nuo kirjeet olivat täynnä intohimoista, lapsellista rakkautta, tuhansia pikkuseikkoja ja noita suuria, mutta tavallisia kodin tapahtumia, jotka muille ovat aivan arvottomia. "Isässä on yskä; Hortenseraukka poltti sormensa; kissa 'Croquerat' kuoli; aidan oikealla puolella oleva kuusi hakattiin poikki; äiti hukkasi kirkosta tullessaan virsikirjansa ja luulee, että se on häneltä varastettu".
Niissä puhuttiin myöskin ihmisistä, joita Jeanne ei tuntenut, mutta joista hän hämärästi muisti kuulleensa puhuttavan lapsuudessaan.
Hän heltyi lukiessaan näistä yksityisseikoista, jotka tuntuivat hänestä ilmestyksiltä, aivan kuin hän yht'äkkiä olisi siirtynyt menneeseen, salaiseen elämään, äitinsä sydämen elämään. Hän katseli vuoteessa lepäävää ruumista ja alkoi äkkiä lukea ääneen, vainajaa varten, ikäänkuin huvittaakseen, lohduttaakseen häntä.
Ja liikkumaton ruumis näytti onnelliselta.
Yksitellen viskasi Jeanne kirjeet vuoteen jalkopuoleen ja ajatteli, että ne piti panna arkkuun niinkuin sinne lasketaan kukkiakin.
Hän aukaisi toisen kääryn. Siinä oli toinen käsiala. Hän alkoi lukea: – "En voi enää elää ilman sinun hyväilyjäsi. Rakastan sinua niin, että olen tulla hulluksi."
Eikä mitään muuta, ei nimeäkään.
Hän käänsi paperin mitään ymmärtämättä. Siinä oli osoite: "Rouva Paronitar Le Perthuis des Vauds".
Sitten aukaisi hän seuraavan: "Tule tänä iltana heti kun hän on lähtenyt ulos. Meillä on tunti aikaa. Jumaloin sinua."
Toisessa taas hän luki: "Olen viettänyt yöni kuin kuumeessa sinua himoiten. Tunsin ruumiisi sylissäni, huulesi huulillani, silmäsi silmieni edessä. Ja minut valtasi semmoinen vimma, että olin heittäytyä ulos ikkunasta, ajatellessani, että sillä hetkellä makasit hänen vieressään ja että hän sai omistaa sinut mielin määrin…"
Jeanne oli aivan ymmällä eikä käsittänyt mitään.
Mitä tuo oli? Kelle ja keitä olivat nuo rakkauden ilmaisut?
Jeanne luki edelleen, löysi yhä uusia intohimoisia tunnustuksia, sopimuksia tapaamisesta kahden kesken kehoituksineen olla varoillansa ja lopussa aina nämä sanat: "Muista polttaa tämä kirje!"
Vihdoin aukaisi hän tavallisen kirjeen, jossa kiitettiin kutsusta päivällisille ja joka oli samaa käsialaa. Siinä oli allekirjoitus: "Paul d'Ennemare", sama henkilö, jonka paroni aina mainitsi puhuessaan hänestä: "Vanha Paul parka" ja jonka vaimo oli ollut paronittaren paras ystävätär.
Silloin heräsi Jeannessa yht'äkkiä epäluulo, joka oitis muuttui varmuudeksi. Tuo mies oli ollut äidin rakastaja.
Joutuen aivan suunniltaan hän viskasi yht'äkkiä pois nuo inhoittavat kirjeet, aivankuin olisi heittänyt luotaan jonkun myrkyllisen eläimen, joka oli tullut hänen päälleen, juoksi ikkunan luo, purskahti itkuun eikä voinut pidättää huudahduksia, jotka kuristivat hänen kurkkuaan. Aivan masennuksissaan vaipui hän sitten seinustalle, peitti kasvonsa, ettei hänen valituksensa kuuluisi, ja itkeä nyyhkytti äärettömän epätoivon näännyttämänä.
Siihen olisi hän ehkä jäänyt koko yöksi, ellei viereisestä huoneesta olisi kuulunut askeleita, jotka saivat hänen nousemaan ylös. Tuliko ehkä hänen isänsä? Ja siinä olivat kaikki kirjeet vuoteella ja lattialla! Hänen ei tarvinnut avata muuta kuin yksi, niin hän tiesi jo kaikki, hän!
Jeanne hypähti paikaltaan, kahmaisi käsiinsä kaikki nuo vanhat, kellastuneet paperit, äidin vanhempain ja hänen rakastajansa kirjeet, ja ne, joita ei vielä ollut avannut, ja nekin, jotka vielä olivat sidottuina laatikossa, ja viskasi ne kaikki uuniin. Sitten otti hän yöpöydältä toisen kynttilän ja sytytti koko kirjekasan palamaan. Iso liekki loimahti valaisten huoneen, vuoteen ja ruumiin kirkkaalla, lekottelevalla valolla ja luoden sängyn pään valkoiselle verholle mustan, häilyvän varjon vainajan jäykistyneistä kasvoista ja hänen lakanan alta näkyvän suuren ruumiinsa piirteistä.
Kun uunin pohjalla ei ollut jäljellä enää muuta kuin tuhkaläjä, palasi Jeanne avonaisen ikkunan luo, ikäänkuin hän ei enää olisi uskaltanut jäädä ruumiin viereen, ja alkoi itkeä kasvot peitettyinä käsiinsä, valittaen sydäntä särkevällä, epätoivoisella äänellä:
– Voi, äiti raukka, voi äiti raukka!
Ja hänen päähänsä juolahti hirveä ajatus: mitäs, jos äiti ei ollutkaan kuollut, jos hän vain oli nukkunut unitautiin, jos hän yht'äkkiä nousisi ylös ja alkaisi puhua? Eikö silloin se, että hän nyt tiesi tuon inhoittavan salaisuuden, vähentäisi hänen lapsenrakkauttaan? Suutelisikohan hän äitiä silloin yhtä hartain tuntein? Rakastaisikohan hän äitiä samalla pyhällä rakkaudella? Ei. Se oli mahdotonta. Ja tämä ajatus särki hänen sydäntään.
Yö kului loppuun, tähdet kalpenivat, ilma kävi viileäksi aamun sarastaessa. Kuu oli painunut alas ja oli uppoamaisillaan mereen, jonka koko pinnan se valaisi helmiäisväriseksi.
Ja Jeanne muisti sen yön, jonka hän vietti ikkunan ääressä Peuples'iin tultuaan. Kuinka siitä oli pitkä aika, kuinka kaikki oli muuttunut, kuinka tulevaisuus hänestä nyt näytti toisenlaiselta!
Kas, tuolla kävi taivas jo ruskottamaan, hohtaen hempeänä, hurmaavana kuin rakastunut. Hän katseli hämmästyneenä, kuin jotakin ilmiötä, tuota hehkuvaa päivän koittoa, ajatellen itsekseen, oliko mahdollista, että tämän maan päällä, missä tuollaisia aamuruskoja näkyi, ei ollut iloa, ei onnea.
Hän säpsähti oven narahduksesta. Julien astui huoneeseen ja kysyi:
– No, etkö ole kovin väsynyt?
Jeanne vastasi vain lyhyesti:
– En.
Mutta hän oli tyytyväinen, ettei ollut enää yksin.
– Mene nyt makaamaan, – sanoi hänen miehensä.
Ja Jeanne suuteli hiljakseen, verkalleen, tuskallisin tuntein äitiään ja poistui huoneeseensa.
Päivä kului sitten niissä ikävissä toimissa, joita kuolemantapaus vaatii. Paroni saapui iltasella. Hän itki kovin.
Hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Suudeltuaan äitiään viimeisen kerran hänen kylmälle otsalleen ja katsottuaan, kuinka arkun kansi naulattiin kiinni, meni Jeanne pois. Kutsuvieraat alkoivat saapua.
Gilberte tuli ensimmäisenä ja heittäytyi nyyhkyttäen ystävättärensä kaulaan.
Ikkunasta näki vaunujen kääntyvän portista pihaan ja ajavan ravia ylös.
Ja suuresta eteisestä kuului ääniä. Mustiin puettuja naisia, joita ei Jeanne tuntenut, tuli sisään huoneeseen. Markiisitar de Coutelier ja varakreivitär de Briseville suutelivat häntä.
Yht'äkkiä huomasi hän täti Lisonin hiipivän hänen taakseen. Ja hän suuteli vanhaa neitiä niin hellästi, että tämä oli mennä tainnoksiin.
Julien astui sisään surupukuun puettuna, komeana, häärivänä ja tyytyväisenä siitä, että oli saapunut niin paljon vieraita. Hän puhui vaimolleen hiljakseen kysyen häneltä jotakin neuvoa. Ja salaperäisellä äänellä lisäsi hän:
– Koko aatelisto on saapuvilla. Se on oikein hyvä.
Tervehdittyään mahtavasti naisia poistui hän jälleen.
Täti Lison ja kreivitär Gilberte jäivät yksin Jeannen viereen, siksi aikaa kun hautajaismenot toimitettiin. Kreivitär suuteli häntä vähä väliä toistaen:
– Rakas ystävä raukkani, rakas ystävä raukkani!
Kun kreivi de Fourville tuli takaisin noutamaan vaimoaan, itki hän itse aivan kuin olisi kadottanut oman äitinsä.