Salammbo

Mutta Hamilkaria ärsytti tämä lörpöttely. Hän läiskähytti kieltään ja tikarivöinen mies kertoi nopeasti:

– "Oi, valtias! ne hävittivät kaiken! särkivät kaiken! turmelivat kaiken! Mashalassa on kolmetuhatta kasvavaa puuta lyöty maahan, Ubadassa varastot hävitetyt, kaivot täytetyt! Tedeksestä veivät ne tuhat viisisataa gomoria jauhoja; Marazzanassa tapettiin paimenet, syötiin karjat, poltettiin talo, sinun kaunis seedripuusta tehty talosi, jonne tulit kesäisin! Tuburbon orjat, jotka olivat ohraa leikkaamassa, pakenivat vuoristoon; ja aasit, muuliaasit, muulit, Taorminan härät, orynhevoset, kaikki poissa! kaikki ryöstetty! Se on kirous! Minä en voi elää tätä katsellen!" Ja hän jatkoi itkien: "Jospa tietäisit, kuinka kellarit olivat täynnä, ja aurat loistivat! Oi, niitä kauniita oinaita! oi, niitä kauniita härkiä!.."

Hamilkar oli tukehtua raivosta. Hän karjaisi:

– "Vaikene! Olenko minä mikään kerjäläinen? Elä valehtele! puhu totta! Minä tahdon tietää, paljoko olen kadottanut viimeiseen sikliin, viimeiseen kabiin asti! Abdalonim, tuo minulle laivojen, karavaanien, maatilojeni, koko talouteni tilit! Ja jos omatuntonne on kipeä, niin turma teidän ylitsenne! – Menkää!"

Kaikki taloudenhoitajat peräytyivät kumarassa kädet riippuen aivan lattiaan asti. Abdalonim otti seinän sisään muuratun kaapin keskikomerosta solmunuoria, kangas- ja papyruskääryjä ja lampaan lapaluita, jotka olivat täynnä hienoa kirjoitusta. Hän asetti ne Hamilkarin jalkojen juureen, antoi hänelle puukehyksen, johon oli pingoitettu kolme lankaa ja niihin pujotettu kulta-, hopea- ja sarvipalloja, ja alotti:

– "Sata yhdeksänkymmentä kaksi taloa Mappalioissa, vuokrattu

Karthagolaisille yhdestä bekasta kuukaudessa."

– "Ei! se on liikaa! armahda köyhiä! ja sinä kirjoitat niiden nimet muistoon, jotka näyttävät rohkeimmilta ja koetat päästä selville, ovatko he kiintyneet tasavaltaan! Jatka!"

Abdalonim hidasteli hämmästyen tätä jalomielisyyttä.

Hamilkar sieppasi kangaskääryt hänen käsistään.

– "Mitä tämä tietää? kolme palatsia Khamonin torin varrella kahdestatoista kesitahista kuussa! Merkitse kaksikymmentä! Rikkaat eivät saa minua nylkeä."

Yli-taloudenhoitaja jatkoi kumarrettuaan syvään:

– "Lainattu Tigillakselle korjuu-ajan loppuun asti kaksi kikaria 33 prosentin hyvitystä vastaan, meri-koron mukaan, meriveroja; Bar-Malkarthille tuhat viisisataa sikeliä, panttina kolmekymmentä orjaa. Mutta kaksitoista heistä kuoli suolalampiin."

– "Siksi että eivät olleet kyllin rotevia," sanoi suffeetti nauraen. "Samapa se! jos hän tarvitsee rahaa, niin lainaa hänelle! Aina tulee lainata ja eri korkoa vastaan riippuen kunkin rikkaudesta."

Palvelija kiiruhti lukemaan mitä olivat tuottaneet Annaban rautakaivokset, korallinpyynti, purppuratehtaat, kreikkalaisille siirtolaisille vuokrattu maa, hopean lähettäminen Arabiaan, jossa se oli kymmenen kertaa kultaa kalliimpaa, laivojen ryöstömatkat, sitten kun kymmenys oli suoritettu jumalattaren temppelille.

– "Joka kerta olen selittänyt tuloja olleen neljännes vähemmän, valtias!" Hamilkar laski yhteen helmien avulla; ne kilahtelivat hänen sormiensa alla.

– "Jo riittää! Mitä menoja olet suorittanut?"

– "Stratonikleelle Korinthissa ja kolmelle Alexandrian kauppiaalle myötäseuraavien kirjeiden mukaan (ne ovat tässä), kymmenentuhatta athenalaista drakmaa ja kaksitoista Syrian talenttia kultarahoja. Laivaväen elatus nousee kahteenkymmenen minaan kuukaudessa kolmisoutulaivalta…"

– "Minä tiedän! Paljoko on mennyt hukkaan?"

– "Tilit ovat näillä lyijylevyillä," sanoi taloudenhoitaja. "Mitä yhteisesti lastattuihin laivoihin tulee, kun usein on täytynyt heittää lastit mereen, niin on epätasainen hukka jaettu tasan kaikkien osallisten kanssa. Köysistä, jotka lainattiin asevarastosta, ja joita oli mahdoton suorittaa takaisin, vaativat syssitit ennen Utican retkeä kahdeksansataa kesitathia."

– "Aina vain he!" sanoi Hamilkar pää kumarassa; ja hän istui hetkisen aivan kuin kaiken sen vihan painamana, jonka hän tunsi tulleen osakseen: – "Mutta minä en näe täällä Megaran menoja?"

Abdalonim meni kalveten ottamaan toisesta komerosta sykomoripuisia levyjä, jotka olivat tukuttain pujotetut nahkahihnoihin.

Hamilkar kuunteli uteliaana talousmenoja, ja tyyntyi kuullessaan yksitoikkoisen äänen luettelevan numeroita; Abdalonom luki yhä hitaammin. Äkkiä pudotti hän maahan puulevyt ja heittäytyi suulleen maahan, kädet levällään kuin tuomitulla. Tyyneyttään menettämättä Hamilkar kokosi levyt; ja hänen huulensa aukenivat ja silmänsä suurenivat hänen nähdessään yhden päivän menojen joukossa tavattoman määrän lihaa, kaloja, lintuja, viiniä ja höysteitä sekä särjettyjä astioita, kuolleita orjia, pilaantuneita mattoja.

Abdalonim kertoi hänelle yhä maaten suullaan barbarien juhlasta.

Hän ei ollut voinut vastustaa Vanhimpien määräyksiä, – sitäpaitsi

Salammbokin oli käskenyt olemaan säästämättä rahoja sotilaiden kestitsemisessä.

Tyttärensä nimen kuullessaan syöksähti Hamilkar ylös. Sitten huulet piukalla hän kyyristyi jälleen tyynyilleen; hän repi kynsillään niiden hetaleita, läähättäen, silmien tuijottaessa eteenpäin.

– "Nouse!" sanoi hän; ja hän astui alas kivilaatalta.

Abdalonim seurasi häntä; hänen polvensa vapisivat. Mutta äkkiä tarttui hän rautatankoon ja alkoi kuin hullu nostella lattialiuskoja ylös. Eräs puulevy nousi ylös ja pian näkyi pitkin käytävää useita suuria kansia, jotka peittivät viljasäiliöitä.

– "Näethän, Baalin silmä", sanoi palvelija vavisten, "he eivät vielä ole vieneet kaikkea! ja ne ovat syviä, jokainen viisikymmentä kyynärää, ja reunojaan myöten täynnä! Matkalla ollessani kaivatin niitä asehuoneesen, puistoon, kaikkialle! talosi on täynnä viljaa kuten sydämesi viisautta."

Hymy levisi Hamilkarin kasvoille! "Se on hyvä, Abdalonim!" Sitten

kumartuin kuiskaamaan hänen korvaansa: "Tuota sitä Etruriasta,

Brutiumista, kaikkialta mistä vain tahdot ja mihin hintaan tahansa!

Kokoa ja säilytä! Minun yksinään täytyy omistaa kaikki vilja

Karthagossa."

Sitten päästyään käytävän päähän Abdalonim vyössään riippuvalla avaimella avasi oven suureen neliskulmaiseen huoneesen, jonka sedripylväät jakoivat kahteen osaan. Kulta-, hopea- ja vaskirahoja oli järjestetty pöydille tai ahdettu seinäkomeroihin ja ne nousivat kaikilla neljällä seinällä kattoparruihin asti. Nurkissa suuren suuret virtahevon nahasta tehdyt lippaat sisälsivät kokonaisia rivejä pieniä säkkejä, vaihtorahoja oli kasottain permannolla; ja siellä täällä oli liian korkea rahapino kaatunut ja näytti sortuneelta pilarilta. Suuret karthagolaiset rahat, jotka kuvasivat Tanitia ratsun kera palmupuun suojassa, sekaantuivat alusmaiden rahoihin, joissa oli härkä, tähti, pallo tai puolikuu. Eri suuriin summiin järjestettyinä oli kaikenarvoisia, – kokoisia ja – aikaisia rahoja, – vanhoista Assyrian kynttä ohuemmista rahoista Latiumin vanhoihin kättä paksumpiin rahoihin asti, Eginan nappeja, Baktrian levyjä, lakedaimonilaisten lyhyitä puikkoja; useat olivat ruosteessa, likaisia, veden vihertämiä tai tulen mustaamia, joita oli joko saatu verkoilla tai koottu valloitetun kaupungin raunioista. Pian laski suffeetti, vastasivatko koolla olevat rahat voitto- ja tappiotiliä, joka hänelle oli luettu; ja hän kääntyi lähtemään nähdessään kolme vaskiruukkua, jotka olivat aivan tyhjiä. Abdalonim käänsi päänsä kauhun merkiksi poispäin, Hamilkar näytti mukautuneen kaikkeen eikä puhunut sanaakaan.

He kulkivat toisten käytävien, toisten salien kautta ja saapuivat vihdoin ovelle, jonka vartioimista varten eräs mies oli vyötäröiltä kiinnitetty pitkään seinästä lähtevään kahleesen. Se oli roomalainen tapa, joka vasta äskettäin oli otettu käytäntöön Karthagossa. Miehen parta ja kynnet olivat kasvaneet suunnattoman pitkiksi, ja hän liikahteli taukoamatta oikealle ja vasemmalle villipetojen tavoin. Heti kun hän tunsi Hamilkarin, syöksyi hän häntä kohden huutaen:

– "Armoa, Baalin silmä! sääli minua! tapa minut! Kymmeneen vuoteen en ole nähnyt aurinkoa! Isäsi nimessä, armoa!"

Vastaamatta hänelle Hamilkar löi käsiään yhteen, ja kolme miestä riensi apuun; ja kaikin nelisin vetivät he suunnattoman suuren ovisalvan renkaista ulos. Hamilkar otti soihdun ja katosi pimeään.

Sitä huonetta, johon hän nyt tuli, pidettiin yleensä perheen hautakammiona; mutta tarkemmin tutkimalla olisi sieltä löytänyt vain suuren muuratun kuopan. Se oli valmistettu varkaiden eksyttämiseksi eikä sisältänyt mitään. Hamilkar astui sen ohitse; sitten kumartui hän alas ja pani hyvin raskaan myllynkiven pyörimään teloilla syrjään. Ja tämän aukon kautta hän astui kartion muotoon tehtyyn kammioon.

Seinät olivat pronssisilla suomulevyillä peitetyt; keskellä kohosi graniittijalustan päässä erään Aletes nimisen Kabirin, Keltiberin kaivoksien keksijän kuvapatsas. Jalustan ympärillä oli maahan järjestetty suuria kultakilpiä ja suunnattomia umpinaisia hopeamaljoja, joilla oli mitä omituisimpia muotoja ja jotka olivat käytäntöön kelpaamattomia; sillä tapana oli valaa suuri määrä metallia tällaisiin muotoihin, jotta niiden tuhlaaminen ja kuljettaminenkin kävi melkein mahdottomaksi.

Soihdullaan hän sytytti kuvapatsaan päähineesen kiinnitetyn kaivoslampun; viheriäisiä, keltaisia, sinisiä, sinipunaisia, viinin ja veren värisiä säteitä välähteli äkkiä salissa. Huone oli täynnä jalokiviä, jotka olivat joko lampun tavoin vaskilevyihin ripustetuissa kultapulloissa tai järjestetty omaan kiviympäristöönsä seinän juurelle. Siellä oli turkooseja, joita linkokivillä kallioista lyödään irti, kiiltokiviä, jotka olivat muodostuneet ilveksen virtsasta, kuusta pudonneita kivettyneitä kalanhampaita, tyaneja, timantteja, sandastrumeja, berylejä, kolmea lajia rubiineja, neljää lajia safireja ja kahtatoista lajia smaragdeja. Ne kimaltelivat kuten maitopisarat, siniset jääpuikot, hopeahieta, ja loivat valoaan leveinä säteinä, hienoina väikkeinä, tähtinä. Meteoorikivet, jotka ukkonen synnyttää, hohtivat myrkystä parantavien kalkedonien rinnalla. Siellä oli Zabarcan vuoresta saatuja topaaseja, jotka torjuvat pelon ja kauhun, Bactriasta tuotuja opaaleja, jotka estävät keskensynnytyksen, Ammonin sarvia, joita pannaan vuoteen alle unien saamiseksi.

Jalokivien väike ja lampun liekki kuvastuivat suuriin kultakilpiin. Hamilkar seisoi hymyillen käsivarret rinnallaan ristissä; – ja hän iloitsi, ei niin paljon rikkautensa katselemisesta kuin tietäessään olevansa rikas. Hänen rikkautensa oli saavuttamaton, loputon, ääretön. Hänen esi-isänsä, jotka nukkuivat hänen jalkojensa alla, hengittivät osan ikuisuuttaan hänen sydämeensä. Hän tunsi seisovansa aivan lähellä maanalaisia haltijoita. Hän tunsi kuten Kabirin iloa, ja suuret, kasvoihinsa osuvat valosäteet tuntuivat näkymättömän verkon äärimmäisiltä langoilta, jotka äärettömien syvyyksien yli sitoivat hänet maailman keskustaan.

Äkkiä eräs ajatus sai hänet vavahtamaan, ja astuttuaan aivan jumalankuvan taakse kulki hän suoraan muuria kohden. Sitten tarkasti hän käsivarressaan olevien tatueerausten joukossa vaakasuoraa viivaa, jota kaksi pystysuoraa leikkasi; se esitti Kananean numeroissa lukua kolmetoista. Sitten hän laski seinästä kolmannentoista pronssilevyn, nosti kerta vielä avaran hihansa ylös; ja oikea kätensä suorana hän luki toisesta paikasta käsivarttaan vieläkin mutkikkaampia viiruja sormiensa sirosti liikahdellessa kuten lyyran soittajalla. Vihdoin hän painoi peukalollaan seitsemän kertaa seinään; ja yhtenä suurena lohkareena avautui osa muuria.

Sen takana oli piilossa kammio, johon oli kätketty salaperäisiä aineita, joilla ei ollut nimeä ja joiden arvo oli määräämätön. Hamilkar astui kolme porrasta alemmaksi; hän otti hopeasaavista antiloopin vuodan, joka uiskenteli mustassa nesteessä, ja palasi sitten takaisin.

Abdalonim alkoi jälleen astua hänen edellään. Hän löi lattialiuskoihin pitkää keppiään, jonka yläpäässä oli kelloja, ja jokaisen huoneen edessä hän huusi Hamilkarin nimen samalla ylistäen ja siunaten häntä.

Pyöreässä salissa, jonne kaikki käytävät päättyivät, oli seinille kasattu algumminitankoja, hennasäkkejä, Lemnoksen mullasta tehtyjä kakkuja, ja kilpikonnan kuoria, jotka olivat kukkuroillaan helmiä. Ohikulkiessaan hipaisi suffeetin puku näitä aarteita, mutta hän ei edes katsahtanutkaan jättiläissuuriin meripihkalohkareisiinkaan, jota ainetta pidettiin melkein jumalallisena, auringon säteiden muodostamana.

Tuoksuva ilmalaine tuli heitä vastaan.

– "Avaa ovi!"

He astuivat sisään.

Alastomat miehet vastasivat taikinamaista sekoitusta, riipivät yrttejä, hämmensivät hiiliä, kaatoivat öljyä ruukkuastioihin, avasivat ja sulkivat pieniä munanmuotoisia koloja, joita oli seiniin kaivettu niin tiheään, että huone näytti mehiläiskeon sisustalta. Myrobalonia, bdelliumia, saframia ja orvokkeja näkyi niistä. Kaikkialla oli hajallaan pihkoja, jauhoja, juuria, lasipulloja, angervon oksia, ruusunlehtiä; ja melkein oli tukehtua näihin tuoksuihin, vaikka storaxia höyrysikin keskellä räiskyen vaskisella kolmijalalla.

Tuoksuaineiden hoitaja, pitkä ja kalpea kuin vahakynttilä, lähestyi Hamilkaria murskatakseen käärön metopionia hänen käteensä samalla kun kaksi muuta hieroi hänen kantapäitään baccaris-lehdillä. Hän lykkäsi ne luotaan; ne olivat irstastapaisia kyrenaikalaisia, mutta niitä pidettiin arvossa salatietojensa vuoksi.

Näyttääkseen valppauttaan tuoksuaineiden hoitaja tarjosi suffeetille electronlusikalla hiukan malobathria maistettavaksi; sitten puhkaisi hän neulalla kolme indialaista bezoarikiveä. Valtias, joka tunsi kaikki petoskeinot, otti sarvellisen balsamia ja pidettyään sitä hehkuvien hiilien päällä tiputti pisaran vaatteelleen; ruskea pilkku muodostui siihen, balsami oli väärennettyä. Silloin hän loi terävän katseen tuoksuaineiden hoitajaan, ja sanaakaan sanomatta heitti gasellin sarven hänelle vasten kasvoja.

Niin suuttunut kun hän olikin nähdessään hänen vahingokseen tehtyjä väärennyksiä, niin hän kuitenkin huomatessaan narduspaketit, joita aijottiin lähettää merentakaisiin maihin, käski niihin sekoittamaan antimoniumia tehdäkseen ne raskaammiksi.

Sitten hän kysyi, missä oli kolme häntä varten valmistettua laatikkoa psagas-palsamia.

Hoitaja ei sanonut tietävänsä niistä mitään, sotilaat olivat tikarit kädessä saapuneet karjuen sisään; hän oli heille avannut säiliöt.

– "Sinä pelkäät siis heitä enemmän kuin minua!" huudahti suffeetti; ja höyryjen läpi hänen silmänsä leimahtivat kuten soihdut pitkää, kalpeaa miestä kohden, joka alkoi ymmärtää mikä häntä odotti. "Abdalonim! ennen auringon laskua sinä annat hänen käydä ruoskakujan läpi: silvo hänet!"

Tämä vahinko kiukustutti häntä, vaikka se olikin edellisiä pienempi; sillä vaikka hän koettikin karkoittaa niitä mielestään, niin kohtasi hän barbarien töitä joka askeleella. Heidän hävitystyönsä yhdistyi hänen tyttärensä häpeään, ja hän raivostui koko talolle, joka siitä tiesi eikä sitä hänelle sanonut. Mutta jokin sisäinen voima pakotti häntä ottamaan onnettomuudestaan yhä enemmän selkoa; ja vainu vimman vallassa hän tarkasti kaikissa vajoissa, kauppahuoneiden takana olevat varastot, joissa oli maapihkaa, puuta, ankkureja ja köysiä, hunajaa ja vahaa, kangasaitat, ruokavarakammiot, marmorivarastot ja silfiumvajat.

Hän meni puutarhan toiselle puolelle majoihin tarkastamaan kotikäsityöläisiä, joiden teoksia myytiin. Räätälit ompelivat viittoja, toiset kutoivat verkkoja, toiset maalasivat tyynyjä, leikkasivat sandaaleja, egyptiläiset työmiehet silittivät simpukalla papyrusta, kankurien sukkulat lensivät, aseseppien alasimet kalskuivat.

Hamilkar sanoi heille:

– "Takokaa miekkoja! takokaa yhtäpäätä! niitä minä tarvitsen." Ja hän otti poveltaan myrkyissä liotetun antilopinnahan käskien siitä tekemään rintapaidan, joka oli pronssia vahvempi, ja johon ei rauta eikä tuli pystynyt.

Astuessaan työmiesten luo koetti Abdalonim suunnata hänen vihaansa

muualle, koetti ärsyttää häntä niitä vastaan moittien heidän työtään.

– "Tuollaista työtä! mikä häpeä! Valtias on aivan liian hyvä."

Kuuntelematta häntä Hamilkar poistui.

Hän kulki hitaammin, sillä ylhäältä alas asti hiiltyneet puut, jommoisia tapaa paimenten asustamissa metsissä, telkesivät hänen tiensä; paaluaidat olivat rikotut, vesi uomissa kuivunut, rapakoissa oli lasinsirpaleita ja apinain luita. Kankaankappaleita riippui siellä täällä pensaikoissa; sitruunapuiden alla mädänneet kukat muodostivat keltaisia likaröykkiöitä. Nähtävästi olivat palvelijat jättäneet kaiken sikseen siinä uskossa, ettei valtias koskaan palaa.

Joka askeleella keksi hän uusia häviöitä, uusia todistuksia tuosta asiasta, josta hän oli vannoutunut olla ottamatta selvää. Nyt likasi hän purppurasaappaansa lokaan; eikä hänellä ollut kaikkia noita miehiä edessään katupultin suulla lennättääkseen heidät murskaksi! Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi puolustettuaan heitä; se oli narrimaista, petosta; ja kun hän ei voinut kostaa sotilaille, ei Vanhimmille, ei Salammbolle, ei kenellekään, ja kun hänen vihansa etsi jotain esinettä, niin tuomitsi yhdellä kerralla kaikki puisto-orjat vuorikaivoksiin.

Abdalonim värisi joka kerta, kun hän näki Hamilkarin lähestyvän puistoja. Mutta Hamilkar kääntyi myllytielle, josta kuului alakuloista laulua.

Tomupilven keskellä pyöri täällä suuria myllyjä, se on kaksi porfyyri-kartiota toistensa päällä; ylimäisessä oli suppilo; se pyöri paksujen tankojen avulla alimman päällä. Rinnallaan ja käsivarsillaan miehet lykkäsivät samalla kuin toiset valjastetut vetivät. Hihnojen hankaamisesta oli hartioihin muodostunut visvaa valuvia haavoja, jommoisia näkee aasien niskassa, ja musta ja ohut kankaansiekale, joka tuskin peitti heidän lanteitaan, ja jonka kulma riippui alas, löi heidän polventaipeehensa kuten pitkähäntä. Heidän silmänsä olivat punaisia, jalkojen raudat kalskahtivat, rinnat läähättivät tahdissa. Heidän suunsa edessä oli kahdella ketjulla kiinnitetty kuonokoppa, jotta heidän olisi mahdotonta syödä jauhoja, ja heidän käsissään oli umpinaiset kintaat, jotka estivät heitä ottamasta sitä.

Valtiaan tullessa paukkuivat puiset tangot voimakkaammin. Vilja narskui murskaavien kivien alla. Monet vaipuivat polvilleen; toiset jatkoivat kulkuaan heidän ylitseen.

Hän kysyi Giddenemiä, orjien päällikköä; tämä tuli esiin, ja hänen arvonsa ilmeni jo hänen loistavassa puvussaankin; sillä hänen sivuilta halki oleva tunikansa oli hienointa purppuraa, raskaat renkaat riippuivat hänen korvistaan, ja jalkojen ympäri käärittyä kangasta kokoamassa oli kultaliiste, joka kuten käärme puun ympäri kohosi nilkasta lanteille asti. Sormuksilla ahdetuissa käsissä oli hänellä gagatipaloista tehdyt ketjut tunteakseen sen avulla kaatumatautiset.

Hamilkar viittasi häntä päästämään kuonokopat orjien suulta. Silloin ne kaikki kiljaisten kuin nälkäiset pedot syöksyivät jauhoihin käsiksi ja ahmivat sitä painaen kasvonsa kasoihin.

– "Sinä näännytät ne!" sanoi suffeetti.

Giddenim vastasi, että se oli niiden kurissa pitämiseksi välttämätöntä.

– "Silloin oli turhaa lähettää sinua Syracusaan orjakouluun. Käske kaikki tänne!"

Ja edeskäyvät, kellariorjat, tallirengit, juoksijat, kantotuolinkantajat, kylpyorjat ja vaimot lapsineen järjestyivät puutarhaan yhteen ainoaan riviin, joka kauppahuoneesta ulottui villipetojen puistoon asti. He seisoivat henkeään pidättäen. Tavaton hiljaisuus täytti Megaran. Aurinko oli laguunin kohdalla katakombien juurella. Riikinkukot piipittivät. Hamilkar astui hitaasti eteenpäin.

– "Mitä minä noilla vanhoilla teen?" sanoi hän; "myy ne! Täällä on liiaksi gallialaisia, ne ovat juoppoja! ja liiaksi kretalaisia, ne valehtelevat! Osta minulle kappadokialaisia, asialaisia ja neekerejä."

Hän kummasteli lasten pientä määrää. – "Joka vuosi, Giddenem, täytyy talossa syntyä lapsia! Jätä sen vuoksi kammiot öiksi auki, jotta he vapaasti voivat liittyä toisiinsa."

Sitten antoi hän osoittaa itselleen varkaat, laiskat ja vastahakoiset. Hän määräsi rangaistuksia ja moitti samalla Giddenemiä; ja Giddenem painoi kuten härkä alas otsansa, jossa leveät silmäkulmat liittyivät yhteen.

– "Katso, Baalin silmä," sanoi hän osoittaen kookasta libyalaista, "tämä tavattiin nuora kaulassaan".

– "Vai niin! sinä tahdot siis kuolla?" lausui suffeetti halveksivaisesti.

Ja orja vastasi pelottomasti:

– "Tahdon!"

Silloin, välittämättä antamastaan esimerkistä tai rahallisesta tappiosta, Hamilkar sanoi palvelijoille:

– "Viekää hänet pois!"

Ehkä hänen mielessään oli aikomus siten tehdä uhri. Siten hän tuotti itselleen vahinkoa väistääkseen jonkun kamalamman onnettomuuden.

Giddenem oli kätkenyt vialliset toisten taakse. Hamilkar huomasi heidät:

– "Kuka sinun käsivartesi on katkaissut?"

– "Sotilaat, Baalin silmä."

Sitten eräälle samniumilaiselle, joka ontui kuin haavoitettu haikara:

– "Ja kuka sinulle tuon on tehnyt?"

Se oli ollut tarkastaja, joka rautatangolla oli lyönyt hänen jalkansa poikki.

Tämä mieletön julmuus suututti suffeettia; ja riistäen Giddenemin käsistä hänen gagatiketjunsa hän karjaisi:

– "Kirottu olkoon koira, joka haavoittaa laumaansa. Katkoa orjilta

jäsenet, kautta Tanitin hyvyyden! Sinä tuotat valtiaallesi häviötä!

Tukahuttakaa hänet tunkioon. Ja ne, jotka puuttuvat? Missä ne ovat?

Oletko ne surmannut yhdessä sotilaitten kanssa?"

Hänen kasvojensa ilme oli niin pelottava, että kaikki naiset pakenivat. Orjat peräytyivät ja muodostivat laajan piirin heidän molempien ympärille; Giddanem suuteli kiihkeästi hänen sandaalejaan; Hamilkar seisoi hänen edessään nyrkit koholla.

Tuolla henkisellä selvyydellä, joka taistelun kuumimmassa tuoksinassa oli ylimmillään, muisti hän tuhansia vastenmielisiä tapauksia, häpeällisiä seikkoja, joita hän tähän asti ei ollut ottanut huomioon; ja vihansa valossa, kuten salamien hohteessa, hän näki taas kaiken häviönsä yhdellä kertaa edessään. Maatilojen valvojat olivat paenneet peläten sotilaita, ehkä olivat niiden kanssa samassa juonessakin, kaikki häntä pettivät, liian kauvan hän jo oli hillinnyt itseään.

– "Tuokaa ne tänne," huusi hän, "ja leimatkaa niihin pelkurien merkki kuumalla raudalla otsaan!"

Silloin tuotiin ja kasattiin keskelle puistoa nuoria, kaularautoja, puukkoja, kahleita kaivoksiin tuomittuja varten, jalkapuut, joihin puserrettiin jalat, numelloja, joita pantiin hartioita pusertamaan, ja skorpioneja, kolmisiimaisia piiskoja, jotka päättyivät pronssikoukkuihin.

Kaikki orjat asetettiin aurinkoon päin, kaikki nielevää Molokia kohden, selälleen tai suulleen maahan, ja piiskaamiseen tuomitut seisomaan puita vasten, kaksi miestä kunkin viereen, joista töinen laski ja toinen löi.

Hän löi molemmin käsin; hihnat vinkuivat ja repivät kuoren plataaneista. Veri sinkoili sateena lehtiin ja punaiset lihamöhkäleet vääntelehtivät parkuen puiden juurella. Ne, jotka taottiin kahleihin, repivät kynsillään kasvojaan. Puisten ruuvien natina kuului; kumeita lyöntejä kaikui; joskus kimakka kiljahdus lensi ilman halki. Kyökin puolella oli vaatesiekaleiden ja leikattujen hiuksien välissä kyyryllään miehiä viuhkoja löyhyttämällä sytyttämässä hiiliä, ja palaneen lihan käry nousi ilmaan. Piiskatut pyörtyivät, mutta käsien siteiden kannattamina pysyivät pystyssä ja antoivat päänsä pudota olalleen ja sulkivat silmänsä. Toiset alkoivat katsellessaan kauhusta kirkua, ja leijonat, muistellessaan ehkä juhlaa nousivat haukotellen luolien reunaa vasten.

Silloin ilmestyi Salammbo penkereensä tasolle. Hän juoksi kauhuissaan nopein askelin edes ja takaisin. Hamilkar huomasi hänet. Hänen mielestään kohotti Salammbo häntä kohden käsivartensa kuten armoa anoakseen; kauhua kuvaavan liikkeen tehden Hamilkar kääntyi menemään norsujen puistoon.

Nämät eläimet olivat suurien punilaisten perheiden ylpeys. Ne olivat kantaneet selässään esi-isiä, voittaneet sodissa, ja niitä kunnioitettiin auringon suosikkeina.

Megaran norsut olivat vahvimmat koko Karthagossa. Hamilkar oli ennen lähtöään vaatinut Abdalonimilta valan, että hän vartioisi niitä. Mutta ne olivat silpomisen seurauksista kuolleet; kolme ainoastaan oli jälellä maaten tomussa tarhan keskellä särjettyjen seimiensä edessä.

Ne tunsivat Hamilkarin ja tulivat hänen luokseen.

Eräällä oli korvat kamalalla tavalla säpäleinä, toisella polvessa ammottava haava, ja kolmannella kärsä oli poikki.

Ne katselivat murheellisina aivan kuin järjelliset olennot Hamilkaria; ja se, jolla ei enää ollut kärsää, taivutti suuren päänsä alas ja notkistaen polviaan koetti hiljaa hyväillä häntä kärsänsä inhoittavalla tyngällä.

Eläimen häntä näin hyväillessä kaksi kyyneltä vieri Hamilkarin silmistä. Hän syöksyi Abdalonimia kohden.

– "Konna! ristiin! ristiin!"

Pyörtyneenä Abdalonim vaipui selälleen maahan.

Purppura tehtaiden takana, joista kepeät siniset sauhupilvet kohosivat taivasta kohden, kuului shakaalin kiljunta; Hamilkar seisahtui.

Ajatus pojastaan rauhoitti hänet äkkiä, kuten jumalallinen kosketus. Hän näki siinä voimansa jatkuvan, oman persoonallisuutensa loputtoman kehityksen, eivätkä orjat ymmärtäneet, mistä tämä rauha tuli hänen ylitseen.

Mennessään purppuratehtaita kohden hän kulki vankilan ohi, joka oli mustista kivistä neliskulmaisen kuopan ympärille rakennettu pitkä talo. Sen ympäri kiersi pieni käytävä ja sen jokaisessa neljässä nurkassa oli portaat.

Iddibal odotti epäilemättä yötä ennenkuin hän antoi merkin kokonaisuudessaan. Ei vielä ollut kiirettä, ajatteli Hamilkar ja hän astui vankilaan. Muutamat huusivat hänelle: "Palaa"; uskaliaimmat seurasivat häntä.

Avonainen ovi liikehteli tuulessa. Ilta-aurinko loisti kapeista akkunoista, ja sisällä näkyi seinillä katkotulta kahleita.

Siinä oli kaikki, mitä oli jälellä sotavangeista!

Silloin Hamilkar tuli kalman kalpeaksi, ja ne jotka ulkoa kumartuivat katsomaan kuopan sisään näkivät hänen estävän itseään kaatumasta nojautumalla seinään.

Mutta shakaali kiljaisi kolme kertaa perätysten. Hamilkar nosti päänsä pystyyn; hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään. Sitten, kun aurinko oli kokonaan laskeutunut, hän katosi piikkipensasaitauksen taakse, ja illalla Rikkaiden kokouksessa Eshmunin temppelissä hän sanoi sisään astuessaan:

– "Baalien valot, minä otan vastaan punilaisten sotavoimien johdon barbarien armeijaa vastaan!"