Salammbo

Pitkin huonetta oli kehässä ebenpuisia penkkejä. Jokaisen takana kolmijalkainen varsi kannatti soihtua. Kaikki nämät liekit kuvastuivat salin simpukan-levyistä laadittuihin lattialiuskoihin. Sali oli niin korkea, että sen seinien punainen väri ylhäällä näytti mustalta, ja epäjumalankuvan kolme silmää kiilui aivan ylhäällä kuin puoliksi yöhön peittyneet tähdet.

Vanhimmat istuivat ebenpuisille penkeille, nostettuaan päänsä päälle viittansa kulman. Liikkumattomina he istuivat, avariin hihoihin verhotut käsivarret ristissä rinnalla, ja simpukankuorinen permanto näytti valovirralta, joka valui alttarin luota ovelle asti heidän paljaiden jalkojensa alitse.

Neljä ylimmäistä pappia istui selityksin keskellä neljällä ristin muotoon asetetulla norsunluutuolilla, Eschmunin ylimmäinen pappi punertavan sinisessä puvussa, Tanitin ylimmäinen pappi valkoisessa liinaisessa puvussa, Khamonin ylimmäinen pappi kellertävässä villapuvussa, ja Molokin ylimmäinen pappi purppurapuvussa.

Hamilkar lähestyi valojalustaa. Hän kiersi aivan sen ympäri tarkastaen palavia sydämiä, heitti sitten niihin tuoksuavaa jauhoa; sinipunaiset liekit leimahtivat haarukoiden päästä.

Sitten kaikui kimeä ääni, toinen vastasi siihen; ja sata vanhimpaa, neljä ylimmäistä pappia ja Hamilkar seisaallaan kajahuttivat yhtaikaa hymnin, ja uusien aina samoja tavuja ja yhä korottaen säveltä, heidän äänensä nousi, kajahti, tuli pelottavaksi ja sitten aivan yhtäkkiä vaikeni.

Kaikki odottivat hetkisen. Vihdoin Hamilkar veti povestaan pienen kolmipäisen safiirinsinisen kuvapatsaan ja asetti sen eteensä. Tämä oli totuuden kuva, jonka hän siten otti sanojensa suojelijaksi. Sitten pisti hän sen jälleen poveensa, ja kaikki, aivan kuin äkkinäisen raivon valtaamina, huusivat:

– "Barbarit ovat sinun hyviä ystäviäsi! Kavaltaja! Roisto! Sinä palaat katsellaksesi perikatoamme, eikö niin? Antakaa hänen puhua! – Ei! ei!"

He vapautuivat siitä pakosta, jonka valtiolliset menot tähän asti olivat heille asettaneet; ja vaikka he olivatkin toivoneet Hamilkarin palaavan, niin suuttuivat he nyt siitä, ettei hän ollut ennakolta ehkäissyt heidän onnettomuuttaan, tai oikeammin, ei ollut joutunut jakamaan sitä heidän kanssaan.

Kun melu oli tauonnut, nousi Molokin ylimmäinen pappi:

– "Me kysymme sinulta, miksi et palannut Karthagoon?"

– "Mitä se teihin kuuluu!" suffeetti vastasi halveksivasti.

Melu kasvoi kahta kertaa vimma tummaksi.

– "Mistä te minua syytätte? Olenko ehkä huonosti johtanut sotaa? Te näitte minun taistelusuunnitelmani, te, jotka nöyrinä sallitte barbarien…"

– "Jo riittää! Jo riittää!"

Hiljaisella äänellä pakoittaakseen heidät paremmin kuuntelemaan hän jatkoi:

– "Sehän on totta! Minähän erehdyn, te Baalin valaisemat; löytyyhän teidän joukossanne urhoollisiakin. Gisko, nouse ylös!" Ja laskeutuen alttarin portaita alas, siristäen silmiään kuten etsien jotakuta, jatkoi hän: "Nouse Gisko! sinä voit minua syyttää! kyllä he sinua puolustavat! Mutta missä hän on?" Sitten kuten muistaen jotain: "Aha! epäilemättä kotonaan? poikiensa ympäröimänä, antaen määräyksiä orjilleen, onnellisena, ja laskien seinillä riippuvia kunniakäätyjä, jotka isänmaa on hänelle lahjoittanut!"

He liikahtivat kohottaen olkapäitään aivan kuin raipan iskujen osuessa. – "Te ette edes tiedä, onko hän elossa vai kuollut!" Ja huolimatta heidän huudoistaan hän sanoi heidän jättäessään suffeetin suojattomaksi tehneen itse tasavallan suojattomaksi. Samoin oli Rooman kanssa tehty rauhakin, niin edullinen kuin se olikin heidän mielestään, turmiokkaampi kuin kaksikymmentä taistelua. Toiset taputtivat hänelle käsiään, nimittäin Neuvoston vähävaraisimmat jäsenet, joiden aina epäiltiin taipuvan kansan tai tyrannian puolelle. Heidän vastustajansa, Syssitien päälliköt ja hallintomiehet voittivat enemmyytensä kautta heidät; arvokkaimmat heistä olivat kokoontuneet Hannon ympärille, joka istui salin toisessa päässä punertavan sinisellä verholla suljetun korkean oven edessä.

Hän oli ihomaalilla peittänyt kasvojensa paiseet. Mutta kultajauho oli rapissut hänen tukastaan alas olkapäille muodostaen siihen kaksi hohtavaa läiskää, ja hänen tukkansa näkyi valkoisen harmaana, ohuena ja kiheränä kuin villa. Hänen kätensä olivat kiedotut siteihin, jotka olivat kastetut lattiallekin tippuvaan hyvänhajuiseen öljyyn, ja hänen tautinsa näytti huomattavassa määrässä pahentuneen, sillä hänen silmänsä katosivat silmäluomien laskoksien alle. Nähdäkseen täytyi hänen taivuttaa päätään taapäin. Hänen puoluelaisensa vaativat häntä puhumaan. Lopulta hän alkoi käheällä ja inhottavalla äänellä:

– "Elä ole niin röyhkeä, Barkas! Kaikki me olemme tulleet voitetuiksi! Kukin kantakoon onnettomuutensa! Alistu!"

– "Opeta sinä ensin meille," sanoi Hamilkar hymyillen, "miten sinä johdit galeerisi keskelle roomalaisten laivastoa?"

– "Tuuli ajoi minut," Hanno vastasi.

– "Sinä teet samoin kuin virtahepo, joka tallaa omaa lantatunkiotaan; sinä tuot julki oman typeryytesi! ole vaiti!". Ja he alkoivat syytää toisilleen syytöksiä Egaattisaarten taistelun johdosta.

Hanno syytti, ettei Hamilkar ollut tullut häntä vastaan.

– "Sitenhän olisin jättänyt Eryxin suojattomaksi. Sinun olisi pitänyt lähteä avoimelle selälle; kuka sinua siitä esti? Ah, minä unohdin! kaikki norsuthan pelkäävät merta!"

Hamilkarin puoluelaisten mielestä oli leikinlasku niin hyvä, että he purskahtivat äänekkääseen nauruun. Holvi kaikui siitä aivan kuin salissa olisi käsirumpuja lyöty.

Hanno huomautti miten arvoton tuollainen häväistys oli; tämän taudin oli hän saanut Hecatompyluksen taistelussa vilustuessaan; samalla valuivat kyyneleet hänen kasvoilleen kuin talvisade muurin raunioille.

Hamilkar jatkoi:

– "Jos te olisitte minua niin rakastaneet, kuin tuota tuossa, niin vallitsisi suuri riemu nyt Karthagossa! Kuinka usein pyysinkään teiltä apua! aina vain te kielsitte minulta rahaa!"

– "Me tarvitsimme sitä," sanoivat Syssitien päälliköt.

– "Ja kun asemani oli epätoivoinen, – me joimme vetojuhtien virtsaa ja söimme sandaaliemme hihnoja, – kun minä olisin tahtonut muuttaa heinän korret sotilaiksi ja tehdä sotajoukkoja vainajien tuhkasta, silloin kutsutitte te loput laivoista pois!"

– "Me emme voineet kaikkia panna vaaralle alttiiksi," vastasi

Baat-Baal, jolla oli kultakaivoksia Darytilaisessa Getuliassa.

– "Mutta mitä te teitte täällä, Karthagossa, kodissanne muurienne suojassa? Eridanuksen luona asuu gallialaisia, joita olisi ollut yllytettävä, kananealaiset Kyrenaikasta olisivat tulleet, ja samalla kun roomalaiset lähettävät lähettiläitä Ptolemaeuksen luo…"

– "Nyt hän jo ylistelee meille roomalaisia!" Eräs huusi: "Paljoko ne maksoivat sinulle, jotta heitä puolustaisit?"

– "Kysy sitä Brutiumin tasangoilta, Lokrin, Metapontumin ja Heraklean raunioilta! Minä olen polttanut kaikki heidän hedelmäpuunsa, ryöstänyt kaikki heidän temppelinsä, ja surmannut heidän lastenlastensa lastenlapset…"

– "Aivanhan sinä lausut kuin puhetaidon opettaja!" sanoi Kapuras, kuuluisa kauppias. "Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"

– "Minä sanon, että meidän tulee olla viisaampia tai pelottavampia! Jos koko Afrika heittää ikeenne hartioiltaan, niin syynä on vain se, että te olette heikkoja käskijöitä, ettekä osaa kiinnittää iestä sen niskaan! Agathokles, Regulus, Coepio, kaikki uskaliaat miehet astuvat vain maihin, niin kuuluu se heti heille; ja kun idässä olevat libyalaiset liittyvät lännessä oleviin numidialaisiin, ja kun paimenkansat tulevat etelästä ja roomalaiset pohjoisesta" – Kauhun huuto kaikui salissa. "Niin, te lyötte rintoihinne, matelette tomussa, revitte pukunne! Ei siitä apua! teidän täytyy vielä kerran vääntää myllyä Suburrassa ja koota viiniä Latiumin kukkuloilta."

He löivät kädellään oikeaan reiteensä ilmaistakseen närkästystään, ja heidän pukujensa hihat liehuivat kuin suurien säikähtyneitten lintujen siivet. Hamilkar seisoi sähisten ja pelottavana alttarin ylimmällä portaalla ja jatkoi sisäisen voiman pakoittamana; hän kohotti käsivartensa, ja hänen takanaan palavan kynttelikön säteet valuivat kuin kultaiset peitset hänen sormiensa lomitse.

– "Te menetätte laivanne, tiluksenne, vaununne, riippuvat vuoteenne ja orjanne, jotka hierovat jalkojanne! Shakaalit saavat nukkua palatseissanne, aura myllertää hautanne. Ei kuulu muuta kuin kotkien kirkuna, ei näy muuta kuin kasa raunioita. Sinä kukistut, Karthago!"

Neljä ylimmäistä pappia ojensi kätensä häätääkseen kirouksen. Kaikki olivat nousseet. Mutta Meri-suffeetti oli papillisena virkamiehenä auringon suojeluksen alainen ja loukkaamaton, niin kauan kuin Rikkaiden kokous ei häntä ollut tuominnut. Alttari herätti heissä kammoa ja kauhua. He peräytyivät.

Hamilkar ei enää puhunut. Silmät tuijottavina ja kasvot yhtä kalpeina kuin hänen tiaransa helmet, hän läähätti, kauhistuen melkein omaa itseään ja hänen ajatuksensa hukkuivat synkkiin näkyihin. Sieltä ylhäältä katsottuna näyttivät vaski jalustoissa olevat soihdut suurelta liekkikruunulta, joka oli laskettu lattialiuskoille; siitä nouseva musta sauhu kiiri tummaa holvia kohden; ja hetkisen vallitsi niin syvä hiljaisuus, että ulkoa kuului etäältä meren pauhina.

Sitten alkoivat Vanhimmat neuvotella. Barbarit uhkasivat heidän etujaan ja heidän henkeään. Mutta suffeetin avutta heitä ei voitu voittaa; ja tämä vakaumus sai heidät ylpeydestään huolimatta unohtamaan kaiken muun. Hänen ystävänsä vietiin syrjään neuvottelemaan. He tekivät itsekkäitä sovintoja, salaisia sopimuksia ja juhlallisia lupauksia. Hamilkar ei tahtonut enää sekaantua mihinkään hallintoon. Kaikki pyytämällä pyysivät häntä ryhtymään siihen. He rukoilivat häntä; ja kun sana petos uudelleen pujahti esiin heidän puheistaan, kiivastui hän. Suuri Neuvosto yksinään oli petturi, sillä kun sotilaiden velvollisuudet loppuivat sodan päätyttyä, niin olivat he sen loputtua vapaita; hän ylisteli niiden uljuutta ja kuvaili, mikä etu koituisi, jos ne saataisiin Tasavaltaan sidotuiksi lahjojen ja etuoikeuksien kautta.

Silloin sanoi Magdassan, entinen maakuntien käskynhaltija keltaisten silmiensä pyöriessä päässään:

– "Toden totta, Barkas, monien matkojesi kautta on sinusta tullut kreikkalainen tai latinalainen, en tiedä kumpiko! Mitä sinä puhut palkan suorittamisesta noille miehille? Ennemmin kuolkoon kymmenen tuhatta barbaria kuin yksi meistä!"

Vanhat osoittivat päätään nyökkäämällä hyväksymistään ja mutisivat:

– "Niin, ei sitä saa liikoja hienostella. Barbareja löytää aina!"

– "Ja pääsee niistä helposti vapaaksi, vai mitä? Jättää ne oman onnensa nojaan, kuten teitte Sardiniassa. Ilmaistaan vihamiehille, mitä tietä ne aikovat kulkea, kuten tehtiin gallialaisille Siciliassa, tai lähetetään ne aavalle merelle. Palatessani näin kalliot aivan valkoisina heidän luistaan!"

– "Mokomakin onnettomuus!" huomautti Kapuras hävyttömästi.

– "Eivätkö he sata kertaa ole menneet vihollisen puolelle!" huudahtivat toiset.

Hamilkar huusi:

– "Miksi te sitten vastoin omia lakejanne kutsuitte heidät Karthagoon? Ja kun he köyhinä ja lukuisina oleksivat tässä kaupungissa kaikkien rikkauksienne keskellä, niin ei juolahdakaan mieleenne heikontaa heitä jakamisen avulla! Sitten lähetätte te heidät pois vaimoineen ja lapsineen pidättämättä ainoatakaan panttina! Uskoitteko heidän tappavan toinen toisensa pelastaakseen teidät lupauksenne täyttämisen tuskasta? Te vihaatte heitä siksi, että he ovat voimakkaita! Minua, heidän johtajaansa te vihaatte vielä enemmän! Kyllä minä sen äsken tunsin, kun suutelitte käsiäni ja pidätitte itseänne niitä puremasta!"

Jos pihalla nukkuvat leijonat olisivat karjuen syöksyneet sisään, niin melu ei olisi voinut olla sen kamalampi. Mutta Eschmunin ylimmäinen pappi nousi polvet yhteen puserrettuina, kyynärpäät kyljissä kiinni, aivan suoraksi ja puoliksi avaten kätensä sanoi:

– "Barkas, Karthagon pelastus vaatii että sinä otat käsiisi punilaisten sotajoukkojen ylijohdon palkkasotureita vastaan!"

– "Minä kieltäydyn," vastasi Hamilkar.

– "Me annamme sinulle rajattoman vallan!" huusivat Syssitien päälliköt.

– "En!"

– "Ilman mitään tarkastusta, ilman mitään jakoa, rahaa niin paljon kuin tahdot, kaikki vangit, koko sotasaaliin, viisikymmentä zerethiä maata jokaisesta vihollisen ruumiista."

– "En! en! sillä teidän kanssanne on mahdotonta voittaa!"

– "Hän pelkää!"

– "Siksi että te olette pelkureja, saitoja, kiittämättömiä, arkoja ja mielettömiä!"

– "Hän säästää heitä!"

– "Asettuakseen heidän etunenäänsä," sanoi joku.

– "Ja hyökätäkseen meihin," sanoi toinen; ja salin perältä karjui

Hanno:

– "Hän tahtoo tekeytyä kuninkaaksi!"

Silloin he syöksyivät ylös, kaataen istuimet ja soihdut parvena rientäen alttaria kohden; käsissä heilui tikareja. Mutta hihansa sisästä veti Hamilkar esiin kaksi pitkää puukkoa; ja puolikumarassa astui hän vasemmalla jalallaan askeleen eteenpäin ja säihkyvin silmin purren hampaitaan yhteen hän uhmaillen seisoi liikkumattomana kultaisen valojalustan alla.

Siis varovaisuuden vuoksi olivat he tuoneet aseita mukanaan; se oli rikos; he katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun jokainen heistä oli syyllinen, niin he piankin rauhoittuivat; ja vähitellen, kääntäen selkänsä suffeetille, he astuivat raivoten kärsimästään nöyryytyksestä portaita alas. Toisen kerran jo he peräytyivät hänen edestään. Hetkisen jäivät he seisaalleen. Monet, jotka olivat haavoittaneet sormensa, pistivät ne suuhunsa tai käärivät viittansa reunan hitaasti niiden ympärille, ja he aikoivat juuri poistua, kun Hamilkar kuuli seuraavat sanat:

– "Sehän on vain hienotunteisuutta, jottei pahoittaisi tyttärensä mieltä!" Ja toinen ääni lisäsi vielä äänekkäämmin siihen:

– "Epäilemättä, koska tämä valitsee rakastajansa palkkasoturien joukosta!"

Ensiksi hän horjahti, sitten hänen silmänsä etsivät nopeasti Shahabarimia. Matta Tanitin pappi yksinään oli jäänyt paikalleen; ja Hamilkar ei eroittanut etäältä muuta kuin hänen korkean päähineensä. Kaikki ilkkuivat hänelle vasten kasvoja. Jota enemmän hänen kauhunsa kasvoi, sitä suuremmaksi tuli heidän ilonsa, ja häntä ympäröivien pilkkahuutojen keskeltä huusi joku taempana oleva:

– "Hänen nähtiin tulevan tyttäresi huoneesta!"

– "Eräänä Thammuskuun aamuna!"

– "Hän on zaimphin ryöstäjä!"

– "Hyvin kaunis mies!"

– "Sinua kookkaampi!"

Hän sieppasi tiaransa päästään, arvonsa merkin, – haransa, jossa oli kahdeksan salaperäistä kerrosta ja keskimmäisessä oli smaragdeista tehty simpukan kuva, – ja heitti sen molemmin käsin, täysin voimin maahan; kultarenkaat särkyivät ja ponnahtivat ylös permannosta ja helmet helisivät lattialiuskoilla. Hänen valkoisella otsallaan he nyt näkivät pitkän arven; se liikehti kuin käärme hänen silmäkulmiensa välissä; hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän nousi alttarille vieviä sivuportaita myöten ja astui sen päälle! Siten hän vihki itsensä jumalalle, tarjosi itsensä uhriksi. Hänen viittansa kehuna sai lekottamaan valojalustan liekit, jotka nyt olivat alempana kuin hänen sandaalinsa, ja hänen astuessaan noussut hieno, tuhka ympäröi pilvenä häntä vatsaan asti. Hän seisahtui rautaisen jumalankuvan jalkojen väliin. Hän otti käsiinsä kaksi kourallista tuota tuhkaa, jonka paljas näkeminenkin täytti kauhulla jokaisen karthagolaisen mielen, ja sanoi:

– "Kautta taivaallisten henkienne sadan soihdun! kautta Kabirien kahdeksan tulen! kautta tähtien, kuukivien ja tulivuorien! kautta kaiken palavan! kautta erämaan janon ja meren kitkeryyden! kautta Hadrumetumin luolan ja sielujen valtakunnan! kautta hävityksen! kautta poikienne ja esi-isienne veljien tuhan, jonka kanssa nyt omani liitän yhteen! te, Karthagon Neuvoston sata jäsentä, te olette valehdelleet syyttäessänne tytärtäni! Ja minä, Hamilkar Barkas, Meri-suffeetti, Rikkaiden päämies ja kansan vallitsija, vannon härkäpäisen Molokin edessä!" Kaikki odottivat kuulevansa jotain kamalaa, mutta hän jatkoi kovemmalla ja tyynemmällä äänellä: "etten edes puhukaan siitä hänen kanssaan!"

Kultakampaiset temppelinpalvelijat astuivat sisään, – toisilla purppuraiset sienet toisilla palmun oksat käsissään. He nostivat oven edessä olevan punasinertävän verhon ylös; ja tämän aukon kautta näkyi toisten salien takana rusottava taivas, joka näytti jatkavan holvia ja taivaan rannassa nojautuvan aivan siniseen mereen. Laineista kohoava aurinko nousi taivaalle. Äkkiä osui sen valo rautaisen jumalankuvan rintaan, joka oli jaettu seitsemään ristikoilla suljettuun osastoon. Kuvan punahampainen kita aukeni peloittavaan haukotukseen; sen laajat sieramet levenivät, nouseva päivä elvytti sen, antoi sille kammottavan ja levottoman ilmeen, ikäänkuin se olisi tahtonut syöksyä ulos liittyäkseen aurinkoon, jumalaan ja sen kanssa kulkea kautta loppumattomien avaruuksien.

Maahan kaatuneet soihdut paloivat vielä ja leiskottaen loivat simpukankuoriselle permannolle kuin veri täpliä. Vanhimmat horjuivat uupuneina; täysin siemauksin he hengittivät aamun raitista ilmaa; hiki valui heidän kalpeilta kasvoiltaan; paljon huudettuaan eivät he enää ymmärtäneet toistensa käheää puhetta. Mutta heidän vihansa sulfeettia kohtaan ei ollut lainkaan talttunut; hyvästiksi huusivat he hänelle vielä uhkauksia, ja Hamilkar vastasi heille:

– "Ensi yönä, Barkas, Eschmunin temppelissä!"

– "Minä tulen!"

– "Me annamme Rikkaiden sinut tuomita!"

– "Ja minä kansan!"

– "Ole varuillasi, ettet päätä päiviäsi ristinpuussa!"

– "Ja te, ettei teitä kaduilla revitä kappaleiksi!"

Mutta heti kun he pääsivät pihaton kynnykselle esiintyivät he jälleen hillityn arvokkaina.

Heidän juoksijansa ja vaununkuljettajansa odottivat heitä ovella. Useimmat heistä poistuivat valkoisen muulin selässä, Suffeetti hyppäsi vaunuihinsa ja tarttui ohjaksiin; ylpeästi kaulat kenossa ja tasatahdissa polkien jalkojensa alla singahtelevia kiviä molemmat hevot kiisivät huimaavaa vauhtia Mappalioiden tietä myöten, ja aisan päässä oleva hopeinen haukka näytti lentävän, niin vinhaan vaunut lensivät eteenpäin.

Tie johti kentän halki, jolla oli korkeita pyramiidinmuotoisia, teräväkärkisiä kiviä, joiden keskelle oli hakattu avoin käsi, aivan kuin kiven alla lepäävä vainaja olisi kohottanut sen taivasta kohden anoakseen jotain. Niitä seurasi joukko siellä täällä olevia kartionmuotoisia savesta, puunoksista ja kaislakudoksesta tehtyjä majoja. Pienet kivistä laaditut muurit, vettä virtaavat ojat, espartoheinästä tehdyt köydet, piikkipensasaitaukset erottivat erisuuruisiin osiin nämät asumusalueet, ja ne tulivat sitä lukuisemmiksi, jota lähemmäksi suffeettin puistoja noustiin. Mutta Hamilkar suuntasi katseensa suureen torniin, jonka kolme kerrosta muodosti kolme suurensuurta lieriötä; ensimäinen oli rakennettu kivestä, toinen tiilistä, kolmas seedripuusta; ja ne kannattivat kuparikupua kahdenkymmenen neljän katajapuisen pylvään päässä, joista riippui köynnösten tavoin toisiinsa lomistettuja vaskiketjuja. Tämä torni kohosi yläpuolelle niitä rakennuksia, jotka olivat oikealla puolella, varastohuoneita, kauppahuonetta, jota vastoin naisten palatsi kohosi sypressien takana, jotka seisoivat kahdessa rivissä kuin pronssimuurit.

Kun vaunut ratisten olivat ajaneet kaidasta portista sisään, pysähtyivät ne laajan katoksen alle, jonka suojassa köysillä sidotut hevoset söivät niitettyjä heiniä.

Kaikki palvelijat juoksivat esille. Niitä oli lukuisa määrä, sillä nekin, jotka työskentelivät maatiloilla, olivat barbarien pelosta tuotu Karthagoon. Eläinten vuotiin verhotut peltomiehet laahasivat nilkkojen ympäri juotettuja kahleita; purppuratehtaiden työmiehillä oli punaiset käsivarret kuten pyöveleillä; merimiehillä oli viheriäiset päähineet; kalastajilla korallikäädyt; metsämiehillä verkko olallaan; ja Megaran asukkailla oli valkoiset tai mustat puvut, nahkahousut ja olkihuopa- tai kangaslakit kullakin oman palveluslaatunsa ja eri ammattinsa mukaan.

Taempana tungeskeli ryysyihin verhoutunut joukko. Ne elivät ilman mitään tointa kaukana asumuksista, nukkuen yönsä puutarhoissa ja elättäen itseään kyökin jätteillä, – ihmishometta, joka versoi palatsin varjossa. Hamilkar suvaitsi heitä enemmän laajanäköisen viisautensa kuin halveksumisensa vuoksi. Kaikki olivat osoittaakseen iloaan pistäneet kukan korvansa taakse, monet heistä eivät koskaan ennen olleet häntä nähneetkään.

Mutta miehet, joiden tukkalaitos muistutti sfinxiä, riensivät suuret kepit käsissään keskelle parvea ja löivät oikealle ja vasemmalle. Täten ajoivat he loitommalle orjia, jotka uteliaina tahtoivat nähdä valtiaansa, jotta heidän taaja joukkonsa ei häntä estäisi ja heidän hajunsa häntä vaivaisi.

Kaikki heittäytyivät suulleen maahan ja huusivat: – "Baalin silmä, kukoistakoon talosi!" Ja näiden sypressikäytävässä suullaan makaavien ihmisten välitse yli taloudenhoitaja Abdalonim valkoinen mitra päässään lähestyi Hamilkaria kantaen suitsutusmaljaa kädessään.

Samalla astui Salammbo galeeriportaita alas. Kaikki hänen orjattarensa seurasivat häntä; ja joka askeleella jonka heidän valtiattarensa astui laskeutuivat hekin porrasta alemmaksi. Neekerinaisten päät muodostivat mustia pilkkuja pitkään kultalevyillä koristettujen roomalaisnaisten otsanauhariviin. Toisilla oli hiuksissaan hopeanuolia, smaragdiperhosia, tai sädekehäksi muodostettuja pitkiä neuloja. Näiden valkoisten, keltaisten ja sinisten pukujen joukossa kimalteli sormuksia, solkia, käätyjä, hetaleita, rannerenkaita; kepeät kankaat kahisivat; kuului sandaalien kopina ja alastomien jalkojen pehmeä töminä niiden astuessa puisille astimille: – ja siellä täällä kohosi päätä korkeammalle kookkaan eunukin hymyilevät kasvot. Kun miesten tervehdyshuuto oli vaiennut, niin Salammbon orjattaret, peittäen hihoillaan kasvonsa, päästivät yhtaikaa omituisen kiljahduksen, joka muistutti suden ulvontaa ja oli niin raivoisa ja kimakka että suuret ebenpuiset portaat, jotka olivat täynnä naisia, näyttivät ylhäältä alas asti värähtävän kuin lyyra.

Tuuli leyhytti heidän huntujaan ja hennot papyruskaislat huojuivat hiljalleen. Oli Schebaz-kuu keskellä talvea. Kukkivat granaattipuut erottautuivat pyöreinä taivaan sineä vastaan ja oksien lomitse kuulsi meri ja etäällä puoliksi merisumuun peittyvä saari.

Hamilkar seisahtui nähdessään Salammbon. Salammbo oli syntynyt useiden miespuolisten lasten kuoltua. Sitä paitsi auringonpalvelijat pitivät tyttären syntymistä onnettomuutena. Myöhemmin jumalat olivat lahjoittaneet hänelle pojan; mutta pettyneet toiveet ja kirous, jolla hän oli tytärtään kironnut, olivat jättäneet jälkiänsä hänen sieluunsa. Salammbo astui sillä välin lähemmäksi.

Eriväriset helmet riippuivat pitkinä terttuina hänen korvistaan olkapäille ja kyynärpäihin asti. Hänen tukkansa oli käherretty niin että se muistutti pilveä. Kaulassa hänellä oli pieniä neliskulmaisia kultalevyjä, joissa oli kuvattuna kahden takajaloillaan seisovan leijonan keskellä olevaa naista; hänen pukunsa oli aivan jumalattaren puvun kaltainen. Punertavan sininen leveähihainen puku verhosi tiukasti hänen vartaloaan ja leveni liepeestä. Huulien sinnoberiväri sai hänen hampaansa näyttämään vielä valkoisemmilta ja silmäluomiin sivelletty ontimonmuste hänen silmänsä suipemmilta. Hänen linnunhöyhennahasta leikatuissa sandaaleissaan oli hyvin korkeat korot, ja hän oli tavattoman kalpea, epäilemättä kylmän ilman vaikutuksesta.

Vihdoin hän seisoi Hamilkarin edessä, ja katsomatta häneen, nostamatta päätään sanoi:

– "Terve sinulle, Baalin silmä, ikuinen kunnia! voitto! lepo! tyytyväisyys! rikkaus! Jo kauvan oli sydämeni murheellinen ja talo kaipasi sinua. Mutta palaava valtias on kuin ylösnoussut Tammus ja sinun silmiesi alla, isä, on ilo ja uusi elämä kaikkialla heräävä!"

Ja ottaen Taanakin käsistä pienen soikean maljan, jossa höyrysi jauhoista, voista, viinistä ja kardemummasta tehty sekoitus: – "Juo täysin siemauksin," sanoi hän, "tervetulo-malja, jonka palvelijattaresi on valmistanut".

Hamilkar vastasi – "Siunaus sinulle!" ja tarttui koneellisesti hänelle ojennettuun kultamaljaan.

Mutta samalla hän katsoi niin terävästi Salammbohon, että tämä hämillään sopersi:

– "Sinulle on kerrottu, oi valtias!.."

– "On! minä tiedän!" vastasi Hamilkar matalalla äänellä. Oliko se tunnustus? vai puhuiko Salammbo barbareista? Ja lisäsi muutamia hajanaisia sanoja yleisestä valtiollisesta ahdinkotilasta, jonka hän yksinään toivoi voivansa haihduttaa.

– "Oi isä!" huudahti Salammbo, "sinä et voi sitä saada unohtumaan, mitä ei voi enää korvata!"

Silloin Hamilkar astui askeleen taapäin, ja Salammbo hämmästyi hänen ällistystään; sillä eihän Salammbo ajatellut Karthagoa, vaan temppelinryöstöä, johon hän piti itseään kanssarikollisena. Tuo mies, joka sai legionat vapisemaan ja jota hän tuskin tunsikaan, kauhistutti Salammbota kuten jumala; hän oli siis arvannut kaiken, tiesi kaiken, jotain kamalaa oli nyt tapahtuva. Salammbo huudahti: "Armoa!"

Hamilkarin pää painui hitaasti alas.

Vaikka Salammbo tahtoikin syyttää itseään, niin ei hän uskaltanut avata suutaan; ja kumminkin valittamisen halu ja lohdutuksen kaipuu oli tukehuttaa hänet. Hamilkar taisteli tekemänsä lupauksen rikkomista vastaan. Hän piti lupauksensa joko ylpeydestä tai peläten epätietoisuutensa muuten loppuvan; ja hän katsoi terävästi tytärtään suoraan kasvoihin saadakseen selville hänen sydämensä salaisuuden.

Vähitellen, raskaasti hengittäen painoi Salammbo päänsä olkapäittensä väliin isänsä liian painostavan katseen edessä. Nyt oli Hamilkar todellakin varma siitä, että hän oli vaipunut barbarin syliin; hän vapisi, kohotti molemmat nyrkkinsä ylös. Salammbo kiljahti ja vaipui orjattariensa syliin, jotka riensivät häntä tukemaan.

Hamilkar kääntyi poispäin. Kaikki taloudenhoitajat seurasivat häntä.

Varastohuoneiden ovi avattiin ja hän astui suureen pyöreään saliin, johon päättyi, kuten pyörän puolat sen napaan, pitkiä, toisiin saleihin johtavia käytäviä. Keskellä oli kivilaatta ja sen ympärillä aitaus tyynyjen tueksi, jotka olivat kasassa matoilla.

Suffeetti käveli ensin pitkin, kiivain askelin, hän hengitti raskaasti, polki korollaan maahan, pyyhkäisi kädellään otsaansa kuten mies, jota kärpäset vaivaavat. Mutta hän pudisti päätään ja nähdessään kootut rikkautensa hän rauhottui; ja hänen ajatuksensa, joita käytävien näky kiihoitti, liitivät toisiin saleihin, jotka olivat täynnä vielä harvinaisempia aarteita. Pronssilevyt, hopeaharkot ja rautatangot vaihtelivat tinalohkareiden kanssa, joita oli tuotu Kassiteridisaarilta Usva-meren takaa; mustien maankumit tulvivat palmupuunkuorista tehdyistä säkeistä esiin ja kultahieta, jota oli ahdettu nahkapusseihin, valui liian vanhojen ompeluksien raoista. Meriruohoista saadut hienot säikeet riippuivat Egyptin, Kreikan, Taprobanen ja Judean pellavan joukossa; meritähdet levittelivät seinän juurella kukkakimpun tavoin suuria haarukoitaan; ja epämääräinen haju täytti ilman, se leveni tuoksuaineista, nahoista, höysteistä ja kameelikurjen sulista, jotka suuriksi kimpuiksi sidottuina riippuivat katosta. Joka käytävän suulla seisoi norsunhampaita kärjet yhteen liitettyinä muodostaen siten kaaren aukon yläpuolelle.

Vihdoin hän nousi kivilaatalle. Kaikki taloudenhoitajat seisoivat käsivarret ristissä, päät kumarassa, Abdalonim yksin kohotti ylpeänä suippoa mitraansa.

Hamilkar kyseli laivojen päälliköltä. Hän oli vanha merimies, jolla oli tuulen raatelemat silmäluomet, ja valkoiset suortuvat ulottuivat aivan hänen vyötäisilleen asti ikäänkuin myrskyjen vaahto olisi jäänyt partaan.

Hän vastasi lähettäneensä Gadeksen ja Thymiamatan sivulaivaston, jonka piti pyrkiä Eziongaberiin Etelä-Sarven ja Höysteiden kalliokärjen ohi.

Toiset olivat kulkeneet neljän kuukauden ajan länteen päin kohtaamatta maata; mutta heidän laivansa keula takertui meriruohoon, taivaan rannasta kuului taukoamatta vesiputousten kohina, verenhohtavat usvat peittivät auringon, kukkatuoksun täyttöinä tuuli uuvutti koko miehistön; ja nyt oli heidän muistonsa niin sekaisin, että he eivät voineet mitään kertoa. Sillä välin oli kuljettu Scythien virtoja ylös, tunkeuduttu Kolkikseen, jugrilaisten ja estialaisten luo, Arkipelagista oli ryöstetty tuhatviisisataa neitosta; oli upotettu kaikki vieraat laivat, jotka oli tavattu Oestrymonin niemen tuolla puolen, jotta väylien salaisuus ei tulisi ilmi. Sitävastoin pidätti kuningas Ptolemæus Schesbarin suitsutusaineet; Syracusa, Elathia ja Korsika ja saaret eivät olleet mitään lähettäneet ja vanha merimies painoi päänsä alas ilmoittaessaan, että numidialaiset olivat anastaneet erään kolmisoudikon Rusicadan luona, – "sillä he pitävät yhtä heidän kanssaan, valtias."

Hamilkar rypisti silmäkulmiaan; sitten viittasi hän maamatkojen johtajaa puhumaan. Tämä oli puettu ruskeaan, vyöttömään kauhtanaan, ja päässä oli pitkä valkoinen vaate, joka kulkien suun alapuolitse riippui olan taakse.

Karavaanit olivat lähteneet tavan mukaan talvipäiväntasauksen aikaan. Mutta tuhannesta viidestä sadasta miehestä, jotka olivat lähteneet perimpään Etiopiaan ja joilla oli ollut verrattomat kameelit, uudet leilit ja maalatusta kankaasta tehdyt matkatamineet, oli yksi ainoa palannut Karthagoon, – toiset olivat kuolleet väsymyksestä tai olivat erämaan kauhujen johdosta tulleet hulluiksi; – ja hän sanoi nähneensä kaukana Mustan-Harushin takana, atarantien ja suurten apinain maan takana suuren suuria kuningaskuntia, joissa pienimmätkin tarve-esineet ovat kultaa, aivan maidonvalkoisen virran, leveän kuin meren, sinipuisia metsiä, maustevuoria, ihmisen näköisiä hirviöitä, jotka asustivat kallioilla ja joiden silmäterät katsellessaan aukenivat kukkien lailla; sitten lohikäärmeissä vilisevän järven takana kristallisia vuoria, jotka kannattavat aurinkoa. Toiset olivat palanneet Indiasta tuoden riikinkukkoja, pippuria ja uusia kankaita. Mitä niihin tulee, jotka olivat lähteneet ostamaan kalkedon-jalokiviä Syrtien tietä Ammonin temppeliä kohden, niin olivat ne varmaankin hukkuneet hieta-aavikolle. Getulian ja Phazzanan karavaanit olivat tuoneet kotia tavallisen määrän; mutta nyt hän, matkojen johtaja ei uskaltanut lähettää ainoatakaan karavaania.

Hamilkar ymmärsi; palkkasoturit pitivät maaseudun hallussaan. Raskaasti huoahtaen nojautui hän toiseen kyynärpäähänsä; ja maatilojen hoitaja pelkäsi niin kovasti puhua, että hän vapisi vaikka olikin leveäharteinen ja hänen silmäteränsä suuret ja punaiset. Hän oli tylppänenäinen kuin verikoira, ja päässä oli niiniverkko; vyöllä oli leopardin vuota ja siinä kiilteli kaksi suurta tikaria.

Kun Hamilkar kääntyi häneen päin, niin alkoi hän parkuen huutaa kaikkia Baaleja todistajakseen. Se ei ollut hänen syynsä! ei hän sille mitään voinut! Hän oli tarkastanut ilmanvaihtoa, tutkinut maata, tähtiä, tehnyt istutukset talvi-päivänseisauksen aikaan, harventanut puita kuun vähentyessä, pitänyt orjia silmällä, säästänyt heidän pukujaan.