Päätös tuli melkein heti tietyksi Karthagossa; kaupunki kaikui valitushuudoista. Kaikkialla kuuli naisten huutoja; heidän puolisonsa joko lohduttivat heitä tai herjasivat moittien heitä.
Mutta kolme tuntia sen jälkeen levisi vielä hämmästyttävämpi uutinen kaupungissa; suffeeti oli löytänyt rantajyrkänteen juurelta lähteitä. Kaikki juoksivat sinne. Hiekkaan kaivetuista kuopista näkyi vettä; ja jo muutamat makasivat suullaan maassa ja joivat.
Ei Hamilkar itsekään tietänyt, oliko se jumalien antama neuvo vai muistiko hän hämärästi isänsä ennen muinoin ilmaiseman salaisuuden; mutta neuvottelusta lähtiessään hän oli mennyt meren rannalle ja alkanut orjiensa kanssa kaivaa hietaa.
Hän jakoi vaatteita, jalkineita ja viiniä. Hän antoi kaiken jälellä olevan viljan pois. Hän päästi kansan palatsiinsakin ja avasi kyökit, varastot ja kaikki huoneet, – Salammbon huonetta lukuunottamatta. Hän ilmoitti, että kuusituhatta gallialaista palkkasoturia oli tulossa, ja että Makedonian kuningas lähetti sotilaita.
Mutta jo toisena päivänä lähteet alkoivat kuivua; ja kolmantena päivänä ne olivat jo aivan ehtyneet. Silloin Vanhimpien päätös uudelleen kulki suusta suuhun, ja Molokin papit ryhtyivät toimeensa.
Mustapukuisia miehiä ilmestyi taloihin. Monet poistuivat sitä ennen muka jonkin kauppa-asian tai jonkun ostettavan herkun tähden; Molokin palvelijat saapuivat aivan odottamatta ja ottivat lapset. Toiset luovuttivat ne tylsämielisinä vapaaehtoisesti. Sitten vietiin ne Tanitin temppeliin, jossa papittaret saivat huvittaa ja ruokkia niitä juhlapäivään asti.
He saapuivat äkkiä Hamilkarin luo ja tapasivat hänet puutarhassaan:
– "Barkas! me tulemme asioissa, jotka kyllä tiedät… noutamaan poikaasi!" He lisäsivät, että ihmiset olivat tavanneet hänet edellisessä kuussa eräänä iltana keskellä Mappalioita erään vanhuksen taluttamana.
Ensiksi suffeetti tunsi aivan kuin tukehtuvansa. Mutta pian hän huomasi, että kaikki kieltäminen oli hyödytöntä, Hamilkar nyökkäsi; ja hän vei heidät kauppataloon. Hänen viittauksestaan riensi muutamia orjia vartioimaan sen ympäristöä.
Hän tuli Salammbon huoneesen aivan mielettömänä. Hän tarttui toisella kädellään Hannibaliin, kiskaisi toisella kädellään lähellä olevan vaatteen reunanauhan, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja pisti nauhanpään tukoksi hänen suuhunsa ja piiloitti hänet häränvuotavuoteen alle, vetäen aivan maahan asti leveän peitteen.
Sitten hän käveli edes takaisin huoneessa; hän nosti kätensä ilmaan, pyöri paikallaan ympäri, puri huuliaan. Sitten hän pysähtyi tuijottaen eteensä ja läähättäen kuin kuolemaisillaan.
Mutta hän löi kolme kertaa käsiään yhteen. Giddenem riensi sisään.
– "Kuule!" sanoi hän, "mene ottamaan orjieni joukosta kahdeksan- tai yhdeksänvuotias poikalapsi, jolla on musta tukka ja kupera otsa! Tuo poika tänne! riennä!"
Kohta Giddenem palasi tuoden pojan mukanaan.
Se oli heikon näköinen lapsi, samalla laiha ja pöhöttynyt. Hänen ihonsa näytti harmaalta kuten se ilettävä riepu, joka riippui hänen lanteellaan; hän veti päänsä olkapäittensä väliin ja käden selkäpuolella hieroi silmiään, jotka olivat täynnä kärpäsiä.
Mitenkä koskaan voisi luulla häntä Hannibaliksi! eikä aikaa ollut valita toista! Hamilkar katsoi Giddenemiin; hänen mielensä teki kuristaa tämä kuoliaaksi.
– "Mene!" huusi hän; orjapäällikkö pakeni.
Siis onnettomuus, jota jo kauvan oli pelännyt, oli tullut, ja hän ponnisti ajatuksiaan löytääkseen jonkun keinon päästäksensä siitä.
Äkkiä Abdalonim puhui oven takaa. Suffeettia kysyttiin. Molokin palvelijat kävivät kärsimättömiksi.
Hamilkar pidätti huudahduksen kuten kuuma rauta olisi häntä polttanut; ja hän alkoi uudelleen kulkea pitkin huonetta kuten mielipuoli. Sitten hän vaipui kaidepuun viereen, kyynärpäät polvia vastaan ja pää nyrkkien välissä.
Porfyyriammeessa oli vielä hiukan kirkasta vettä Salammbon pyhiä pesuja varten. Taistellen inhoaan ja ylpeyttään vastaan suffeetti pisti lapsen sinne ja kuten orjakauppias hän alkoi lasta pestä ja hieroa harjoilla ja punamullalla. Sitten hän otti seinillä olevista laatikoista kaksi purppurakaistaa, pani toisen pojalle eteen, toisen taakse ja yhdisti ne olkapäillä kahdella timanttisoljella. Hän kaatoi hajuvettä hänen päähänsä; hän pani pojan kaulaan elektronkäädyt ja sitoi jalkaan sandaalit, joiden korot olivat helmillä koristetut, – hänen tyttärensä omat sandaalit! Sitä tehdessään hän polki maata häpeästä ja vimmasta; Salammbo, joka oli rientänyt häntä auttamaan, oli yhtä kalpea kuin hänkin. Poika hymyili, sillä tämä loisto häikäisi häntä, ja kun hän tuli rohkeammaksi, niin alkoi hän taputtaa käsiään ja hypellä Hamilkarin taluttaessa häntä pois.
Hän piti lujasti pojan kädestä kiinni ikäänkuin peläten hänet kadottavansa; ja lapsi, jonka käteen se koski hiukan, itki juostessaan hänen rinnallaan.
Erään palmupuun alta orjavankilan läheltä kuului valittava ja rukoileva ääni. Se valitti: "Valtias! oi! Valtias!"
Hamilkar kääntyi ja näki vieressään inhottavan näköisen miehen, yhden noista onnettomista, jotka sattumalta elivät hänen talossaan.
– "Mitä sinä tahdot?" kysyi suffeetti.
Orja, joka vapisi kamalasti, änkytti:
– "Minä olen hänen isänsä!"
Hamilkar astui yhä eteenpäin; toinen seurasi häntä selkä köyryssä, polvet koukussa ja pää ojolla. Sanomaton tuska kuvastui hänen vääntyneissä kasvoissaan, ja hän oli tukehtua pidätettyyn itkuun, niin kovasti teki hänen mielensä kysellä ja huutaa: "Armoa!"
Lopulta hän uskalsi koskettaa Hamilkaria arasti kyynärpäähän.
– "Aijotko hänet…?" Hänellä ei ollut voimia jatkaa, ja Hamilkar pysähtyi aivan hämmästyen tätä surua.
Hän ei koskaan ollut ajatellut, – niin suuri oli heitä erottava juopa, – että heidän kahden välillä voisi löytyä jotain yhteistä. Jopa se tuntui loukkaukseltakin, sekaantumiselta hänen etuoikeuksiinsa. Hän vastasi katseella, joka oli kylmempi ja raskaampi kuin pyövelin kirves; orja vaipui pyörtyneenä tomuun hänen jalkoihinsa. Hamilkar harppasi hänen ylitseen.
Nuo kolme mustapukuista miestä odottivat suuressa salissa seisoen kivilaattaa vastaan. Siellä Hamilkar repi vaatteensa ja heittäytyi katkerasti huutaen permantoliuskoille:
– "Oi! pikku Hannibal parka! oi! minun poikani! minun lohdutukseni! minun toivoni! minun elämäni! Surmatkaa minutkin! Ottakaa minutkin! Voi onnettomuutta! onnettomuutta!" Hän raastoi kynsillään kasvojaan, repi hiuksiaan ja parkui kuten itkijänaiset hautajaisissa. "Viekää hänet siis pois! minä kärsin liian paljon! lähtekää! tappakaa minutkin kuten hänet." Molokin palvelijat ihmettelivät, että suurella Hamilkarilla oli niin heikko sydän. He melkein heltyivät.
Kuului avojalkojen lätinää ja lyhyttä läähätystä, kuten juoksevan villipedon hengitystä; ja kolmannen; käytävän kynnykselle norsunluupihtipielien väliin ilmestyi mies, kalmankalpea, pelottavana ojentaen kätensä; hän huusi:
– "Minun lapseni!"
Yhdellä hyppäyksellä oli Hamilkar syöksynyt orjan kimppuun; ja tukkien kädellään hänen suunsa, hän huusi vieläkin kovempaa:
– "Tämä vanhus on hänet kasvattanut! hän kutsuu poikaa lapsekseen! hän tulee surusta hulluksi! jo riittää! jo riittää!" ja lykäten hartioista pappia ja heidän uhriaan hän poistui heidän kanssaan ja jalallaan polkaisi oven takanaan kiinni'.
Hamilkar kuunteli muutaman hetken, peläten näkevänsä heidän palaavan. Sitten ajatteli hän ensin vapautua orjasta ollakseen aivan varma hänen vaitiolostaan; mutta vaara ei vielä ollut aivan ohitse, ja tämä kuolema, jos jumalat siitä suuttuivat, saattoi olla hänen pojalleen turmioksi. Sitten muutti hän mielipidettään ja lähetti Taanakin tuomaan orjalle kyökkinsä parhaita herkkuja: neljänneksen vuohta, papuja ja granaattiomenasäilykkeitä. Orja, joka ei ollut syönyt pitkään aikaan, ahmi ruokaa, ja hänen kyyneleensä valuivat vateihin.
Hamilkar palasi sitten Salammbon luo ja avasi Hannibalin siteet. Kiukustunut poika puri häntä käteen niin että veri valui. Hamilkar lykkäsi hänet hellällä liikkeellä syrjään.
Saadakseen hänet pysymään alallaan aikoi Salammbo pelottaa häntä
Lamialla, Kyrenaikan ihmisiä syövällä kummituksella.
– "Missä hän on!" kysyi poika.
Kerrottiin sitten hänelle, että rosvot tulevat pistämään hänet vankeuteen. Hannibal huudahti: – "Tulkoot vaan, niin minä tapan heidät!"
Hamilkar silloin kertoi hänelle koko kamalan totuuden. Mutta Hannibal suuttui isälleen, joka hänen väitteensä mukaan kyllä voisi tuhota koko kansan, sillä olihan hän Karthagon valtias.
Vihdoin hän ponnistuksista ja vihasta uupuneena vaipui levottomaan uneen. Hän puheli unissaan maaten selällään kirkkaanpunaisella tyynyllä; hänen päänsä painui hiukan taapäin, ja hänen pieni kätensä, joka oli hiukan ojentunut ulospäin, jäi aivan suoraksi, käskevään asentoon.
Kun pimeä yö oli saapunut, niin Hamilkar nosti hänet hellästi syliinsä ja astui ilman soihtua galeeriportaita alas. Kauppahuoneesta hän otti korillisen rypäleitä ja maljan kirkasta vettä; lapsi heräsi Aleteen kuvapatsaan edessä, jalokivikammiossa; ja hän hymyili – samoinkuin orjankin lapsi – isänsä sylissä nähdessään ympärillään olevan loiston.
Hamilkar oli siitä varma, ettei häneltä voitaisi riistää hänen poikaansa. Tämä paikka oli löytämätön, oli yhteydessä rannan kanssa erään maanalaisen käytävän kautta, jonka hän yksinään tunsi, ja katsoessaan ympärilleen hän hengitti syvään. Sitten hän laski pojan penkille kultakilpien viereen.
Ei kukaan, nähnyt häntä nyt; hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään ja hän saattoi keventää sydäntään. Kuten äiti, joka löytää kadonneen esikoisensa, hän heittäytyi poikansa puoleen; hän painoi lapsen rintaansa vasten, nauroi ja itki vuorottain, mainitsi häntä hellimmillä nimillä ja peitti hänen kasvonsa suudelmillaan; pikku Hannibal pelästyi tätä intohimoista hellyyttä ja oli nyt vaiti.
Hamilkar palasi hiipien, hapuillen kädellään seiniä; ja hän saapui, suureen saliin, jonne kuu pilkisti kuvussa olevasta aukosta; keskellä makasi kyllikseen syönyt orja pitkinpituuttaan marmorilattialla. Hamilkar katseli häntä ja tunsi jotain sääliä häntä kohtaan. Kothurninsa kärjellä hän siirsi maton hänen päänsä alle. Sitten kohotti hän silmänsä ylös ja katseli Tanitia, jonka kasvava sirppi loisti taivaalla ja hän tunsi olevansa kaikkia Baaleja voimakkaampi ja halveksi heitä.
Uhrivalmistukset olivat jo alkaneet.
Molokin temppelin seinästä revittiin osa alas, jotta pronssinen jumalankuva saataisiin ulos koskematta alttarin tuhkaan. Heti auringon noustua lykkäsivät temppelin palvelijat sen Khamonin toria kohden.
Kuva liikkui takaperin alla olevilla keloilla; sen olkapäät ulottuivat muurien yli; nähtyään sen etäältä pakenivat karthagolaiset sukkelaan, sillä Baalia ei saanut katsella rankaisematta muuta kuin silloin, kun hän tyydytti vihaansa.
Suitsutusten haju leyhähti kaduille. Kaikki temppelit avasivat ovensa; ja niistä tuli pyhiä tabernaakkeleja joko vaunujen päällä tai pappien kantamilla paareilla. Suuret sulkatöyhdöt heiluivat niiden kulmissa, ja katosten kärjissä olevat kristalli-, kulta-, hopea- ja kuparipallot säihkyivät.
Ne olivat Kananealaiset Balimit, ylimmän Baalin monistukset, jotka nyt palasivat alkulähteensä luo nöyrtyäkseen sen voiman edessä ja kadotakseen sen majesteettiuden edessä.
Melkarthin katoksessa, joka oli hienoimmasta purppurakankaasta tehty, paloi vuoriöljylamppu; Khamonin katoksessa, joka oli punervan sininen, oli jalokivirenkaalla koristettu norsunluinen phallus; keskellä Eshmunin verhoja, jotka olivat siniset kuin taivas, makasi nukkuva käärme kehässä; ja Pataikit, joita papit kantoivat sylissään, näyttivät suurilta kapalolapsilta, joiden jalat hipaisivat maata.
Sitten tuli kaikenlaisia alempia jumaluusmuotoja: Baal-Salim, taivaan avaruuksien jumala; Baal-Peor, pyhien vuorien jumala; Baal-Zebub, turmeluksen jumala, sekä naapurimaiden ja sukulaisheimoisten kansojen jumalat: Libyan Iarbal, Kaldealaisten Adrammelek Syrialaisten Kijun; Derketo, neitsytkasvoineen ryömi uimaräpylöillään, ja Tammusin ruumis kannettiin paarilla soihtujen ja uhrattujen hiusten välissä. Saadakseen taivaanlaen kuninkaat palvelemaan aurinkoa ja estääkseen heidän erikoista vaikutustaan häiritsemästä auringon voimaa, heilutettiin pitkien sauvojen päässä olevia eri värisiä me talli tähtiä; kaikki olivat edustettuina, sekä musta Nebo, Merkuriuksen haltija, että kamala Rahab, joka kuvasi krokodiilin tähtiryhmää. Abaddirit, kuusta pudonneet kivet, heiluivat hopealankaisissa lingoissa; Cereksen papit kantoivat pieniä naisen kohdun muotoisia leipiä koreissa; toiset toivat letiskejään ja amulettejaan; unohtuneet epäjumalan kuvat tulivat näkyviin; laivoistakin oli irroitettu niiden uskonnolliset symboolit ikäänkuin Karthago olisi tahtonut koota kaikki voimansa kuoleman ja hävityksen ajatukseen.
Jokaisen tabernaakkelin edessä kulki mies kantaen päänsä päällä suurta ruukkua, josta pyhäinsavu hulmusi. Suitsutuspilvet liitivät siellä täällä ja keskeltä tätä höyryä näkyi pyhien katosten verhot, helyt ja ompelukset. Ne etenivät hitaasti suunnattoman raskautensa tähden. Toisinaan vaunujen akseli tarttui seinään; silloin uskovaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen koskettaakseen Balimeja vaatteillaan, joita he sitten säilyttivät pyhinä esineinä.
Pronssipatsas jatkoi kulkuaan Khamonin toria kohden. Rikkaat kantaen kädessään smaragdipäisiä sauvoja lähtivät Megaran perältä; Vanhimmat otsanauhat päässään, olivat kokoontuneet Kinisdoon, ja raha-asiain päälliköt, maakuntien hoitajat, kauppiaat, sotilaat, merimiehet ja lukuisa hautajaisissa käytetty joukko, – kaikki arvonmerkkeineen tai ammattiinsa kuuluvine aseineen kulkivat katoksia kohden, jotka laskeutuivat Akropoliilta pappikuntien ympäröiminä.
Kunnioittaakseen Molokia olivat papit koristautuneet loistavimmilla koruillaan. Timantit välkkyivät mustilla puvuilla; mutta liian raskaat sormukset putoilivat laihtuneista sormista; – ei mikään näyttänyt sen kammottavammalta kuin tuo vaitelias joukko, jonka korvarenkaat löivät kalpeita poskia vastaan ja kultatiarat ympäröivät kamalan epätoivon uurtamia otsia.
Vihdoin Baal saapui aivan keskelle toriani Hänen pappinsa muodostivat metalliristikoista kehän sen ympärille pitääkseen kansanjoukon loitolla, ja jäivät itse sen ympäri kuvan jalkojen juureen.
Khamonin papit kellertävissä villapuvuissaan seisoivat rivissä temppelinsä edessä pylväistön alla; Eshmunin papit liinaisissa viitoissaan, terävine päähineineen ja kaulaketjuineen, joista riippui kukuphan päitä, astuivat Akropolin portaille; Melkarthin papit sinipunervissa tunikoissa asettuivat läntiselle puolelle; Abaddirien papit frygialaisiin silkkisiteisiin kiedottuina järjestyivät itäiselle puolelle, ja etelän puolelle asetettiin tatueerauksilla kokonaan peitetyt vainajain manaajat, paikattuihin viittoihin verhotut ulvojat, pataikien palvelijat ja yidonimit, jotka ennustaakseen tulevaisuutta ottivat kuolleen luun suuhunsa. Cereksen sinipukuiset papit olivat viisaasti kyllä pysähtyneet Satheb-kadulle ja veisasivat matalalla äänellä megaralaisella murteella thesmophorionia.
Aika ajoin saapui aivan alastomia miehiä rivissä kädet levällään ja pidellen toisiaan hartioista kiinni. He vetivät syvältä rinnastaan käheän ja onton huudon; tomupilven läpi näki heidän kiiluvien silmiensä tuijottavan kuvapatsaaseen, ja he huojuttivat säännöllisesti yhtaikaa ruumistaan aivan kuin sama liike olisi heitä järkyttänyt. He olivat sellaisessa raivossa, että temppelinpalvelijoiden täytyi palauttaaksen järjestyksen kepeillä lyöden pakoittaa heidät suulleen maahan kasvot pronssiaitaukseen päin.
Tällä hetkellä lähestyi torin perältä valkopukuinen mies. Hitaasti hän kulki joukon halki, joka hänet tunsi Tanitin papiksi – hän oli ylimmäinen pappi Shahabarim. Äänekäs pilkkahuuto kajahti, sillä tänä päivänä valtasi miehinen tyrannia kaikkien tietoisuuden, ja jumalatar oli niin unohtunut, että ei kukaan ollut huomannut hänen pappiensa olevan poissa. Mutta hämmästys kasvoi, kun nähtiin hänen avaavan yhden niistä ristikkoaitaisista porteista, jotka olivat määrätyt yksinomaan uhraajia varten. Molokin papit luulivat, että hän aikoi häväistä heidän jumalaansa; kiivain liikkein he koettivat häntä pidättää. Nämät polttouhrien lihalla ravitut, kuninkaan tavoin purppuraan puetut miehet, joilla oli päässään kolmikerroksiset kruunut, sylkivät kalpeaa, lihankidutuksesta nääntynyttä eunukkia vasten kasvoja, ja vihan vimmainen nauru tärisytti heidän auringon muotoon rinnalle levitettyä partaansa.
Vastaamatta mitään jatkoi Shahabarim kulkuaan; ja kuljettuaan askel askeleelta aituuksen halki hän saapui kuvan jalkojen juureen ja kosketti häntä ojennetuin käsin molemmilta puolin; se oli jumalan kunnioittamisen juhlallinen muoto. Rabbet kidutti häntä jo liian kauvan; ja epätoivoissaan, ja ehkä siksi, ettei hän löytänyt täydellisesti hänen ajatuksiaan tyydyttävää jumalaa, hän lopulta päätti antautua tämän turviin.
Kauhistuen tätä luopumista hänen entisestä jumalattarestaan, kansa puhkesi pitkälliseen mutinaan. Viimeinenkin side, joka liitti sielut lempeään jumaluus voimaan, tuntui nyt katkeavan.
Mutta ruumiillisen puutteellisuutensa vuoksi ei Shahabarim voinut ottaa osaa Baalin palvelukseen. Punapukuiset miehet lykkäsivät hänet aitaukselta pois; tultuaan ulkopuolelle hän kiersi vuoron perään kutakin pappiskuntaa, ja vastaiseksi jumalaa vaille jäänyt pappi katosi kansan joukkoon. Se väistyi tieltä hänen lähestyessään.
Sillä välin oli sytytetty aloe-, seeteri- ja laakeripuinen rovio kuvan jalkojen väliin. Kuvan pitkät siivet koskettivat kärjillään liekkejä: ja rasva, jolla se oli voideltu, valui kuin hiki sen pronssisia jäseniä pitkin. Sen pyöreän levyn ympärillä, jolla kuva jaloillaan seisoi, muodostivat lapset mustiin huntuihin verhottuina liikkumattoman kehän; ja kuvan luonnottoman pitkät käsivarret ojensivat kämmenensä niihin asti ikäänkuin tarttuakseen tähän seppeleesen ja nostaakseen sen taivaasen.
Rikkaat, Vanhimmat, naiset, koko kansanjoukko tungeksi pappien taakse ja talojen katoille. Suuret maalatut tähdet eivät enää pyörineet; tabernaakkelit olivat lasketut maahan; ja suitsutusmaljojen sauhu nousi pystysuoraan ilmaan kuten jättiläispuut, jotka levittelivät sinertäviä oksiaan taivaan kuulakkaasen ilmaan.
Useat pyörtyivät; toiset seisoivat pyhässä innossaan jäykkinä ja herpaantuneina. Ääretön ahdistus täytti kaikki rinnat. Viimeisetkin huudot vaikenivat vähitellen, – ja Karthagon kansa läähätti kauhunsa himon huumaamana.
Vihdoin Molokin ylimmäinen pappi pisti vasemman kätensä lasten huntujen alle, repäisi niiden otsalta tukon hiuksia ja heitti tuleen. Silloin punapukuiset miehet alkoivat laulaa pyhää ylistyslaulua:
– "Kunnia sinulle, Aurinko! molempien taivaan äärien kuningas, itsestään sikiävä, luoja, Isä ja Äiti, Isä ja Poika, jumala ja jumalatar, jumalatar ja jumala!" Ja heidän äänensä hukkuivat soittokoneiden pauhinaan, jotka yht'aikaa alkoivat rämistä peittääkseen uhrien huudot. Kahdeksankieliset sheminithit, kymmenenkieliset kinnorit, ja kaksitoistakieliset nebalit helskyivät, vinkuivat, jyrisivät. Suunnattoman suuret mahkasäkit, joissa oli tiheässä torvia, saivat aikaan kimeän räminän, kaikin voimin lyödyt tamburiinit kaikuivat kumeasti ja nopeasti; ja torvien pauhinasta huolimatta rätisivät salsalimit kuten heinäsirkan siivet.
Pitkällä koukulla avasivat temppelinpalvelijat Baalin ruumiissa olevat seitsemän kemeroa. Ylimpään pantiin jauhoja; toiseen kaksi kyyhkystä; kolmanteen apina; neljänteen oinas; viidenteen uuhi; ja kun ei löytynyt härkää kuudetta varten, heitettiin sinne pyhätöstä otettu parkittu nahka. Seitsemäs aukko jäi auki.
Ennenkuin ryhdyttiin mihinkään, oli hyvä koetella jumalan käsivarsia. Hienot ketjut kulkivat kuvan sormista sen olkapäiden ylitse ja laskeutuivat selän taakse; vetäen niistä miehet saivat kädet nousemaan kyynärpäiden kohdalle asti, nuo molemmat avoimet kädet, jotka yhtyessään osuivat jumalan vatsaan; käsivarret liikkuivat useaan kertaan perätysten lyhyin, katkonaisin nykäyksin. Sitten soittokoneet vaikenivat. Tuli räiskyi.
Molokin papit kävelivät suurella kivilevyllä tarkastaen kansan joukkoa.
Tarvittiin nimittäin aivan yksilöllinen, vapaaehtoinen uhraus, jonka arveltiin riistävän toiset mukaansa. Mutta vielä ei ketään ilmestynyt, ja ne seitsemän käytävää, jotka aitauksesta johtivat kuvapatsaan luo, olivat aivan tyhjät. Silloin rohkaistakseen kansaa vetivät papit vyöstään pistimiä ja raatelivat niillä kasvojaan. Sitten sallittiin aitauksen takana maassa makaavien jumalalle vihkiytyneiden astua aitauksen sisäpuolelle. Heille heitettiin kimppu kauhistuttavia rautoja ja kukin heistä valitsi oman kidutusaseensa. He painoivat vartaita rintaansa; puhkaisivat poskensa; painoivat orjantappuraseppeleitä päähänsä; sitten he tarttuivat toistensa käsiin kiinni ja muodostivat lasten ympärille toisen suuren kehän, joka vuoroin laajeni ja supistui. He saapuivat aitausta vastaan, syöksyivät jälleen taapäin houkutellen huimaavan liikkeen, veren ja huutojen kautta kansaa yhä lähemmäksi.
Vähitellen astui ihmisiä aivan käytävien päähän; he heittivät liekkeihin helmiä, kultavaaseja, maljoja, soihtuja, koko rikkautensa; uhrit tulivat yhä loistavammiksi ja moninaisemmiksi. Ja vihdoin eräs mies, jonka kauhu teki kalpeaksi ja hirvittäväksi, lykkäsi horjuen lasta edellään; sitten näkyi kuvan käsien välissä pieni musta pilkku; se putosi höyryävään aukkoon. Papit kumartuivat suuren laatan reunaan, – ja uusi laulu kajahti ylistäen kuoleman iloa ja uudesta syntymistä ikuisuudessa.
Hitaasti nousivat uhrit nyt ylös ja kun kiirivä sauhu muodosti korkeita pyörretupruja, näyttivät ne etäältä katsottuina katoavan pilveen. Ei ainoakaan liikahtanut. Niiden kädet ja nilkat olivat sidotut ja musta verho esti heitä mitään näkemästä ja teki heidät tuntemattomiksi.
Hamilkar seisoi, punaiseen viittaan verhottuna kuten Molokin papit, Baalin vieressä kuvan oikean jalan ison varpaan vieressä. Kun neljästoista lapsi tuotiin, niin voivat kaikki huomata, miten hän teki kauhua osoittavan liikkeen. Mutta pian hän palasi entiseen asentoonsa, pani käsivarret ristiin ja katsoi maahan. Kuvan toisella puolella seisoi Ylimmäinen Pappi yhtä liikkumattomana kuin hänkin. Hänen assyrialaisella mitralla verhottu päänsä oli kumarassa, ja hän tarkasteli povellaan olevaa ennustavilla kivillä koristettua kultalevyä, johon tulen liekit kuvastuivat sateenkaaren väreissä. Hän kalpeni hämmästyksestä. Hamilkar painoi päänsä alas; ja he olivat molemmat niin lähellä roviot, että heidän viittansa lieve tuon tuostakin hipaisi sitä.
Pronssikäsivarret liikkuivat nopeammin. Ne eivät enää tauonneet hetkeksikään. Joka kerta, kun uusi uhri laskettiin niille, niin Molokin papit ojensivat kätensä lapsen yli laskeakseen hänen päälleen kaikki kansan rikokset huutaen: "Ne eivät ole ihmisiä, vaan härkiä!" ja ympärillä oleva joukko kertasi: "Härkiä! härkiä!" Hurskaat huusivat: "Herra, syö!" ja Proserpinan papit mukautuivat kauhuissaan Karthagon tarpeen mukaan ja mutisivat tuota eleusilaista lausetta: "Anna sataa! synnytä!"
Tuskin olivat uhrit tulleet aukon suulle, kun ne katosivat kuten vesipisara kuumalle raudalle, ja valkoinen höyry nousi räikeän punaisien liekkien keskeltä.
Mutta jumalan nälkä ei tyyntynyt. Hän tahtoi yhä uutta ja uutta. Tyydyttääkseen häntä ladottiin lapset hänen käsilleen ja sidottiin raskaalla kahleella yhteen. Hurskaat ihmiset olivat alussa tahtoneet laskea vastasiko niiden lukumäärä aurinkovuoden päiviä; mutta yhä uusia ladottiin jumalan käsiin ja hirmuisten käsien huimaavassa liikkeessä oli mahdotonta niitä erottaa. Tätä jatkui kauvan, taukoamatta, iltaan asti. Silloin kuvan sisäseinät muuttuivat tummemmiksi. Erotti palavaa lihaa. Muutamat olivat näkevinään hiuksia, jäseniä, kokonaisia ruumiita.
Päivä laski; pilvet kerääntyivät Baalin yläpuolelle. Rovio, josta liekit olivat loppuneet, muodosti nyt hiilipyramiidin, joka ulottui kuvan polviin asti; hehkuvan punaisena kuin kokonaan verellä peitetty jättiläinen hän näytti pää taapäin painuneena horjuvan juopumuksensa painosta.
Jota enemmän papit kiirehtivät, sitä suuremmaksi kasvoi kansan pyhä vimma; uhrien lukumäärä väheni, toiset huusivat säästämään niitä, toiset vaativat lisää. Olisi luullut kansaa tulvillaan olevien muurien luhistuvan kauhun ja mystillisen hekuman ulvonnasta. Sitten harrasuskoiset tulivat käytäviä myöten laahaten lapsiaan, jotka tarrautuivat heihin, ja he löivät niitä saadakseen ne hellittämään kätensä ja antaakseen ne punapukuisten miesten käsiin. Soittokoneiden soittajat taukosivat toisinaan uupumuksesta; silloin kuuli äitien kirkunaa ja rasvan käristymistä kun se tippui tulisille hiilille. Villikaalijuoman juojat kulkivat nelinkontin patsaan ympäri karjuen tiikerien tavoin; Yidonimit ennustivat, jumalalle vihkiytyneet lauloivat halaistuilla huulillaan, aitaus oli särjetty, kaikki tahtoivat saada osan uhrauksesta; – ja isät, joiden lapset olivat aikaisemmin kuolleet, heittivät tuleen niiden kuvia, leikkikaluja, säilytettyjä luita. Muutamat, joilla oli puukkoja mukanaan, syöksyivät toisten kimppuun. He surmasivat toinen toisensa. Pronssiseuloilla temppelinpalvelijat kokosivat kivilaatalle pudonnutta tuhkaa; ja he heittivät sitä ilmaan, jotta uhri sirottuisi kaupungin yli ja nousisi tähtimaailmaan asti.
Tämä kova melu ja suuret liekit olivat houkutelleet barbareja muurien luo; nähdäkseen paremmin he kiipesivät helepoliksen raunioille ja katselivat kauhusta jähmettyen tätä näkyä.