Kaupunki alkoi kärsiä janoa. Vesi, joka piirityksen alussa oli maksanut kaksi kesitahia juhdankantamus, maksoi nyt yhden hopeashekelin, liha- ja viljavarastot hupenivat myöskin; pelättiin nälänhätää; muutamat puhuivat jo tarpeettomista suista, ja se herätti kauhua kaikkialla.
Khamonin torilta Melkarthin temppeliin asti virui ruumiita kadut täynnä; ja kun oli kesän loppu, niin suuret mustat paarmat vaivasivat taistelevia. Vanhukset kuljettivat haavoittuneita, ja hurskaat jatkoivat nimellishautajaisia omaistensa ja ystäviensä puolesta, jotka sodan aikana olivat kuolleet kaukana. Vahakuvia, joilla oli hiukset ja vaatteet, oli kaikkialla ovien edessä. Ne sulivat niiden vieressä palavien vahakynttilöiden kuumuudesta; maalaus juoksi pitkin niiden olkapäitä ja kyyneleitä valui pitkin elävien kasvoja, jotka vieressä veisasivat hautajaislauluja. Tämän aikana juoksi kansaa pitkin katua; aseellisia joukkoja kulki ohitse; päälliköt huusivat käskyjään; ja yhäti kuului vallia jyskyttävien oinaiden kolke.
Sää tuli niin kuumaksi, että ruumiit pöhöttyivät, eivätkä enää mahtuneet arkkuihinsa. Niitä poltettiin keskellä pihoja. Mutta liian ahtaalla alueella tuli sytytti läheiset seinät ja pitkiä tulikieliä leiskahteli äkkiä taloista kuten veri syöksyy avatusta valtasuonesta. Siten vallitsi Molok Karthagossa; hän kietoi muurit, vyöryi pitkin katuja, nieli ruumiitkin.
Miehet, jotka epätoivon merkiksi olivat pukeutuneet yhteen ommelluista risoista tehtyihin viittoihin, asettuivat kadunkulmiin. He yllyttivät kansaa Vanhimpia ja Hamilkaria vastaan, ennustaen kansalle täydellistä turmiota ja vaativat hävittämään kaikkea ja tekemään mitä kukin mieli. Vaarallisimmat olivat villikaali juoman nauttijat; huumeensa vallassa he luulivat olevansa villipetoja ja syöksyivät ohikulkijoiden kimppuun, raadellen heitä. Heidän ympärilleen muodostui sankkoja parvia; ja Karthagon puolustus unohtui. Mutta suffeetti keksi vastakeinon, hän lahjoi toisia, jotka puolustivat hänen asiaansa.
Pidättääkseen jumalat kaupungissa ihmiset kietoivat heidän kuvansa kahleisiin. Pataikit verhottiin mustiin harsoihin ja alttarien päälle pantiin jouhipaidat; koetettiin yllyttää Baalien ylpeyttä ja kateutta laulamalla niiden korvaan: "Sallitko sinä voittaa itsesi! toiset ovat kai sinua voimakkaammat? Näytä itsesi! auta meitä! jotta kansat eivät sanoisi: Missä nyt ovat heidän jumalansa?"
Pappiskunnat olivat alituisen rauhattomuuden vallassa. Varsinkin Rabbetnan papit pelkäsivät, – zaimphin takaisin tuominen ei ollutkaan auttanut mitään. He pysyttelivät suljettuina kolmanteen pihattoon, joka oli valloittamaton kuin linnoitus. Yksi ainoa heistä rohkeni poistua, se oli ylimmäinen pappi Shahabarim.
Hän kävi Salammbon luona. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, katseli vain terävästi Salammbohon, tai syyti viljalti sanoja ja hänen moitteensa olivat entistään ankarampia.
Selittämättömän ristiriitasuuden vaikutuksesta ei hän antanut nuorelle immelle anteeksi sitä, että tämä oli noudattanut hänen määräyksiään: – Shahabarim oli arvannut kaiken, – ja tämä yhä uudelleen palautuva ajatus kidutti hänen mustasukkaisuuttaan. Hän syytti Salammbota syypääksi sotaan. Hänen väitteensä mukaan piiritti Matho Karthagoa yksinomaan saadakseen zaimphin jälleen valtaansa; samalla hän syyti herjauksia ja pilkkaa tuon barbarin yli, joka tohti toivoa saavansa pyhiä esineitä haltuunsa. Eikä se kuitenkaan ollut sitä, mitä pappi tahtoi sanoa.
Mutta nyt Salammbo ei enää tuntenut mitään pelkoa häntä kohtaan. Hänen ennen kärsimänsä ahdistus oli kadonnut. Hän oli omituisen rauhallinen. Katse ei enää ollut niin harhaileva ja siinä välkkyi kirkas hohde.
Mutta käärme oli jälleen sairastunut; ja kun Salammbo sitä vastoin näytti parantuvan, niin vanha Taanak iloitsi siitä, uskoen että käärme heikontumalla vapautti hänen valtijattarensa taudista.
Eräänä aamuna hän löysi käärmeen häränvuotaisen vuoteen takaa kokoon kääriytyneenä, marmoria kylvempänä, pää peittyneenä matojen paljouteen. Hänen huutaessaan saapui Salammbo. Hän käänteli käärmettä jonkun aikaa sandaalinsa kärjellä, ja orjatar hämmästyi hänen tunnottomuuttaan.
Hamilkarin tytär ei enää paastonnut yhtä kiihkeästi kuin ennen. Hän vietti päivänsä ylhäällä penkereellä, kyynärpäillään nojaten kaidepuuhun ja huvikseen tuijottaen eteensä. Muurin reunat muodostivat taivasta vastaan säännöttömiä rajaviivoja, ja pitkin sitä loivat vahtien peitset kuten piikkireunustuksen. Hän erotti etäämpänä tornien lomitse barbarien sotatemput; niinä päivinä, jolloin taistelu oli tauonnut, saattoi hän erottaa heidän puuhansa leirissäkin. Ne korjailivat aseitaan, rasvasivat tukkaansa, tai huuhtoivat meressä verisiä käsiään; teltat olivat suljetut; kuormastohevoset söivät, ja etäämpänä sirppivaunut, jotka olivat puolikehään järjestetyt, muistuttivat vuoren juurelle laskettua hopeista käyrämiekkaa. Shahabarimin puheet johtuivat jälleen hänen mieleensä. Hän odotti sulhastaan Narr' Havasta. Salammbo olisi vihastaan huolimatta halunnut nähdä Mathon. Koko Karthagossa oli hän kai ainoa, joka olisi pelvotta puhunut Mathon kanssa.
Toisinaan hänen isänsä saapui hänen huoneesensa. Hän istahti läähättäen tyynyille ja katseli tytärtään melkein hellästi, ikäänkuin tämä näky olisi häntä virkistänyt monien väsyttävien huolien jälkeen. Hän kyseli toisinaan Salammbon matkasta palkkasoturien leiriin. Hän kyseli, eikö kukaan ehkä ollut kehottanut häntä siihen; ja päätään pudistaen Salammbo sen kielsi, sillä niin ylpeä hän oli zaimphin pelastamisesta.
Mutta suffeetin kysymykset palasivat yhäti Mathoon; hän muka tahtoi saada sotilaallisia tietoja. Hän ei voinut käsittää, mihin Salammbo oli käyttänyt sen ajan, jonka hän oli viettänyt Mathon teltassa. Salammbo ei maininnut mitään Giskosta; sillä koska sanoilla sellaisinaan voi olla tehoisa vaikutus, niin saattoivat toiselle ilmaistut kiroukset kääntyä tätä kohtaan; hän jätti myös kertomatta surmaamisaikeestaan, peläten suffeetin moittivan häntä siitä, että hän oli jättänyt sen tekemättä. Hän kertoi shalishimin näyttäneen raivoisalta, että Matho oli kovasti ärjynyt ja sitten nukkunut. Salammbo ei kertonut sen enempää; ehkä hän häpesi, ehkä hän liian suuressa viattomuudessaan ei pannut mitään painoa sotilaan suudelmille. Sitä paitsi häilyivät tuon yön tapaukset hänen päässään alakuloisina ja hämärinä kuten painostavan unen muisto; eikä hän olisi tietänyt millä tavoin ja millä lausein hän sen olisi selittänyt.
Eräänä iltana kun he siten seisoivat vastatusten, syöksyi Taanak aivan kauhuissaan huoneesen. Eräs ukko oli pojan kanssa pihalla ja halusi tavata suffeettia.
Hamilkar kalpeni ja sanoi sitten nopeasti:
– "Käske hänet tänne!"
Iddibal astui sisään, tällä kertaa kumartumatta maahan. Kädestä talutti hän pukin vuodista tehtyyn viittaan verhottua poikaa; veti heti pojan kasvoja peittävän kaistaleen syrjään ja sanoi:
– "Tässä hän on, valtias! Ota hänet!"
Suffeetti ja orja vetäytyivät huoneen nurkkaan.
Poika oli jäänyt keskelle huonetta seisomaan, ja katseli enemmän tarkkaavaisena kuin hämmästyneenä huoneen kattoa, huonekaluja, purppuraverhon helminauhoja ja tuota ruhtinaallista neitosta, joka kumartui hänen puoleensa.
Poika oli ehkä kymmenen vuotias, eikä ollut roomalaista miekkaa pitempi. Kihara tukka varjosti hänen kuperaa otsaansa. Hänen silmänsä näyttivät etsivän aavoja aloja. Kapean nenän sieramet vavahtelivat hiljaa; koko hänen olemuksestaan säteili tuo selittämätön hohde, joka on kohtalon suuriin tekoihin määräämissä olennoissa. Kun hän oli heittänyt liian raskaan viittansa pois jäi hänen puvukseen vyötäröille kiedottu ilveksen nahka ja hänen paljaat, tomusta valkoiset jalkansa seisoivat tanakkoina lattialiuskoilla. Mutta epäilemättä hän aavisti tärkeitä asioita olevan tekeillä, sillä hän pysyi liikkumattomana, toinen käsi selän takana, pää kumarassa, ja sormi suussa.
Vihdoin viittasi Hamilkar Salammbota tulemaan luokseen ja sanoi hänelle hiljaa:
– "Sinä pidät hänet luonasi, ymmärräthän? Ei kukaan edes talon väestäkään saa tietää hänen olemassa olostaan!"
Sitten oven takana hän kerta vielä kysyi Iddibalilta, oliko hän varma siitä, ettei kukaan ollut nähnyt heitä.
– "Ei kukaan!" sanoi orja; "kadut olivat autioita."
Sota valtasi kaikki maakunnat, hän oli pelännyt valtiaansa pojan puolesta. Tietämättä minne hän lapsen kätkisi hän oli venheellä tullut rantoja pitkin; ja kolme päivää Iddibal luovi golfilla tarkastellen vallituksia. Vihdoin tänä iltana, kun Khamonin temppelin ympäristö näytti autiolta, hän oli nopeasti pujahtanut kulkuväylää myöten ja noussut maihin asevaraston luona, sillä sataman suu oli ollut auki.
Mutta pian laativat barbarit sataman suulle suunnattoman laajan lautan estääkseen karthagolaisia poistumasta. He rakensivat puutornit uudestaan ja samaan aikaan maavallitus yhä kohosi.
Kaikki yhteys ympäristön kanssa oli katkaistu, kamala nälänhätä alkoi riehua.
Tapettiin kaikki koirat, kaikki muulit, kaikki aasit, sitten ne viisitoista norsua, jotka suffeetti oli tuonut takaisin. Molokin temppelin leijonat olivat käyneet raivoisiksi, eivätkä temppelinpalvelijat uskaltaneet enää niitä lähestyä. Niitä ruokittiin ensin haavottuneilla barbareilla; sitten heitettiin niille vielä lämpöisiä ruumiita; mutta ne eivät huolineet tästä ruuasta ja kuolivat kaikkityyni. Hämärässä kuljeksi ihmisiä pitkin vanhan muurin raunioita poimien kivien lomasta ruohoja ja kukkia, joita he keittivät viinissä; – viini kun oli huokeampaa kuin vesi. Muutamat matelivat aivan vihollisen etuvartijoiden luo ja hiipivät telttojen alle varastaen ruokaa; ja barbarit hämmästyivät niin, että toisinaan päästivät heidät menemään. Vihdoin saapui päivä, jolloin Vanhimmat päättivät keskenään teurastaa Eshmunin hevoset. Ne olivat pyhiä eläimiä, joiden otsaharjaa papit palmikoivat kultanauhoilla, ja jotka olemassaolollaan kuvasivat auringon liikunnan, tulen perusaatteen puhtaimmassa muodossaan. Niiden liha leikattiin yhtä suuriin osiin ja haudattiin alttarin taakse. Sitten joka ilta Vanhimmat muka jonkun hartausmenon vuoksi kokoontuivat temppeliin ja ravitsivat itseään salassa; ja he veivät mekkonsa alla palan lapsilleenkin. Yksinäisissä kaupunginosissa, kaukana muureista olivat varakkaammat asukkaat muita peläten sulkeutuneet taloihinsa.
Katapulttien kivet ja puolustusta varten määrättyjen rakennusten hävittäminen oli kasannut suuria röykkiöitä kaduille. Vuorokauden rauhallisimpina hetkinä syöksyi äkkiä parvi ihmisiä huutaen pitkin katuja; ja Akropoliin kukkulalta näyttivät tulipalot penkereille sirotetuilta purppurakaistaleilta, jotka tuulessa liehuivat.
Kaikista näistä töistä huolimatta eivät nuo kolme suurta katapulttia tauonneet hetkeksikään. Ne saivat suunnattomia tuhoja aikaan; siten lensi erään miehen pää syssitien rakennuksen katon reunaan; Kinisdo-kadulla surmasi marmorilohkare erään lapsivuoteessa olevan naisen ja hänen lapsensa lensi vuoteineen Cinasynin torille asti, josta peite löytyi.
Kaikkein ärsyttävimpiä olivat linkomiesten kuulat. Ne putoilivat katoille, puutarhoihin ja keskelle pihoja juuri kun syötiin laihaa ateriaa ja raskaat huokaukset täyttivät rinnan. Näissä kamalissa kuulissa oli kirjoituksia jotka painuivat haavoittuneen lihaan; – ja ruumiissa luki sellaisia solvauksia kuin sika, shakaali, syöpäläinen, ja toisinaan kompia kuten: ota kiinni! tai: minä olen sen hyvin ansainnut.
Vihdoin sortui se osa muuria, joka ulottui sataman reunasta vesialtaisiin asti. Siten joutuivat Malquan asukkaat Byrsan vanhan rajamuurin ja barbarien väliin ahdinkoon; mutta muurien vahvistamisessa ja korottamisessa oli yllinkyllin työtä, joten ei jouduttu pitämään heistä huolta; he jätettiin oman onnensa nojaan, kaikki saivat surmansa ja vaikka niitä yleensä vihattiinkin niin ruvettiin sen vuoksi Hamilkaria kammoomaan.
Seuraavana päivänä hän avasi ne holvit, joissa hän säilytti viljaa; hänen taloudenhoitajansa jakoivat sitä kansalle. Kolme päivää ahmivat ihmiset kyllikseen. Siitä jano vain yltyi yhä sietämättömämmäksi; ja aina näkivät he edessään korkean vesiputouksen, joka syöksyi katkaistun vesijohdon aukosta. Päivän paisteessa nousi sen juurelta hieno usva ilmaan ja sen vieressä näkyi sateenkaari, ja pieni puro, laskeutui kiemurrellen tasangolla golfiin.
Hamilkar ei lannistunut. Hän odotti jotain erikoista tapausta, jotain päättävää, odottamatonta seikkaa.
Hänen omat orjansa kiskoivat irti hopealevyt Melkarthin temppelistä; satamasta otettiin kolme pitkää purtta esille, vietiin ne vintturien avulla aivan Mappalioiden reunalle ja merenpuoliseen muuriin tehtiin aukko; ja ne lähtivät Galliaan värväämään mistä hinnasta tahansa palkkasotureita. Suureksi mieli pahakseen ei Hamilkar voinut lähettää tietoja Numidian kuninkaalle, jonka hän tiesi olevan barbarien takana valmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa. Mutta Narr' Havaksen joukot olivat liian heikot, eikä hän yksinään uskaltanut tehdä hyökkäystä; ja suffeetti rakennutti muurit kaksitoista kämmenystä korkeammiksi, kokosi Akropolille kaikki asevarastot ja korjautti uudestaan sotakoneet.
Heittokoneiden hihnoiksi käytettiin härkien kaulasta tai hirvien polvista otettuja jäntereitä. Mutta Karthagossa ei ollut hirviä eikä härkiä. Hamilkar vaati Vanhimmilta heidän vaimojensa hiukset; kaikki uhrasivat ne; mutta ne eivät riittäneet. Syssitien rakennuksissa oleksi kyllä tuhatkaksisataa naimaikäistä orjatarta, niitä, joita vietiin Kreikan ja Italian porttoloihin; heidän hiuksensa olivat voiteiden vaikutuksesta tulleet joustaviksi ja olisivat olleet mainioita sotakoneisiin. Mutta tappio olisi myöhemmin tullut liian raskaaksi. Siksi päätettiin valita plebeijien vaimojen kauneimmat hiukset. Välittämättä isänmaan hädästä nämät huusivat epätoivoissaan, kun Suuren Neuvoston palvelijat tulivat suurilla saksillaan leikkaamaan niitä.
Barbarien raivo oli kasvanut kaksinkertaiseksi. Etäältä näki heidän voitelevan koneitaan ruumiiden rasvalla, toiset kiskoivat ruumiista kynsiä ja ompelivat niistä panssareja. Sitten he keksivät panna katapultteihin ruukullisia neekerien tuomia käärmeitä; ruukkuastiat särkyivät katukiviä vastaan, käärmeet matelivat esiin, ja niitä vilisi lopulta niin paljon, että ne näyttivät itsestään pujahtavan muureista esiin. Kun barbarit eivät vielä olleet tyytyväisiä omaan keksintöönsä, niin he paransivat sitä; he heittivät kaikenlaista saastaa, ihmisten lantaa, raatojen kappaleita, ruumiita. Rutto ilmeni kaupunkiin. Karthagolaisten hampaat putosivat heidän suustaan, ja ikenet tulivat kelmeiksi kuten kameeleilla liian pitkän matkan jälkeen.
Sotakoneet nostettiin maavallille, vaikka se ei vielä kaikkialla ollutkaan muurien korkuinen. Suojamuurien kahdenkymmenenkolmen tornin kohdalla kohosi kaksikymmentäkolme vastaavaa puutornia. Kaikki tollenonit olivat jälleen kunnossa ja keskellä hiukan taempana oli Demetrius Poliorketeen kauhistuttava helepolis, jonka Spendius suuria vaivoja nähden oli laatinut. Se oli ylöspäin suippeneva kuten Alexandrian valotorni, oli satakolmekymmentä kyynärää korkea ja kaksikymmentäkolme kyynärää leveä, siinä oli yhdeksän kerrosta, jotka yhä pienenivät ylöspäin, kaikkia suojasi pronssilevyt, joissa oli useita aukkoja, ja kerrokset olivat täynnä sotilaita; ylimmällä lavalla oli katapultti kahden ballistan välissä.
Silloin Hamilkar käski pystyttää ristejä niiden naulitsemiseksi, jotka puhuivat antautumisesta; naisetkin pantiin taistelevien joukkoon. Nukuttiin kaduilla ja odotettiin kauhulla, mitä tulisi tapahtumaan.
Sitten eräänä aamuna, vähää ennen auringon nousua (oli Nyssan-kuun seitsemäs päivä) he kuulivat kaikkien barbarien yht'aikaa huutavan; lyijyputkiset torvet räikyivät, suuret paphlagonialaiset torvet mylvivät kuin härät. Kaikki nousivat ja juoksivat muureille.
Alhaalla lainehti peitsi-, keihäs- ja miekkametsä. Se vyöryi muuria kohden, tikapuita pystytettiin; ja muurisakarain lomissa näkyi barbarien päitä.
Pitkien miesrivien kannattamat hirret jyskyttivät portteja; ja niillä paikoilla, jossa maavalli puuttui, lähenivät palkkasoturit hävittääkseen muuria tiheissä kohorteissa, ensi rivi oli kyyryllään, toinen kulki taivutetuin polvin, ja seuraavat kulkivat yhä pystymmässä joten viimeinen rivi seisoi aivan suorana; jotavastoin muualla, missä aiottiin nousta muurille, seisaallaan olevat astuivat etunenässä ja kyyryllään kulkevat ta'immaisina, ja kaikki pitelivät vasemmalla kädellään kypäriään vastaan kilpeä liittäen niiden reunat niin kiini toisiinsa, että olisi luullut suurien kilpikonnien lähestyvän. Kaikki heitetyt esineet lipesivät tätä loivaa pintaa myöten alas.
Karthagolaiset heittivät myllynkiviä, huhmarinpetkeleitä, sammioita, tynnyrejä, vuoteita, kaikkea, joka oli raskasta ja saattoi tappaa. Muutamat vaanivat verkot käsissä muurin aukoissa ja heti kun barbari ilmestyi, sotkeutui hän silmukoihin ja sätki kuin kala. He hävittivät itse muurisakarojaan; ja kokonaiset muurin osastot putoilivat nostaen suuren tomupilven; heittokoneet lennättivät kummankin puolin kiviä, ne singahtivat yhteen, särkyivät tuhansiksi kappaleiksi ja lennättivät tiheän kivisateen taistelevien päälle.
Lopulta molemmat joukot muodostivat yhden ainoan ihmisruumiista muodostetun ketjun; se oli molemmissa päissä hiukan löysempi, täytti maavallin välit ja vyöryi pääsemättä sen pitemmälle. Taistelevat kietoutuivat maassa toisiinsa kuten painijat. Tungoksessa ihmiset murskasivat toisensa. Muurin reunan yli kumartuvat naiset kirkuivat. Heitä vedettiin vaatteista alas ja heidän äkkiä alastomiksi joutuneet valkoiset kylkensä hohtivat neekerien käsissä, kun he lävistivät niitä tikareillaan. Liian tiheässä joukossa ruumiit eivät päässeet kaatumaan; vierustoveriensa hartioiden tukemina ne kulkivat muutaman hetken eteenpäin aivan suorina ja tuijottavin silmin. Muutamat, joiden ohimot heittokeihäs oli lävistänyt, huojuttivat päätään kuten karhut. Huutoon auenneet suut jäivät ammolleen; katkenneet kädet lensivät kauvaksi. Sateli ankaria iskuja, joista eloon jääneet vielä kauvan kertoilivat.
Taukoamatta lenteli nuolisade puu- ja kivitornien katoilta. Tollenonien pitkät poikkipuut toimivat nopeasti; ja kun barbarit olivat hävittäneet katakombien alapuolella olevat alkuasukkaiden haudat, he heittivät hautakiviä karthagolaisten päälle. Joskus katkesivat koreja nostavat köydet ja miesparvi putosi kädet ojossa korkealta ilmasta maahan.
Keskipäivään asti olivat raskasaseisten sotavanhukset vimmatusti hyökänneet Taeniaa kohden päästäkseen satamaan ja hävittääkseen laivaston. Hamilkar käski sytyttää Khamonin temppelin katolle rovion kosteista oljista; ja kun sauhu sokaisi heidän silmänsä, he kääntyivät vasemmalle päin ja lisäsivät vain kamalaa tungosta, joka tungeskeli Malquan puolella. Muutamat syntagmat voimakkaita, sitä varten erikoisesti valittuja miehiä, olivat särkeneet kolme porttia. Korkeat esteet, jotka olivat laaditut palkeista, joista nauloja törrötti, pysäyttivät heitä; neljäs portti antoi helposti myöten; he syöksyivät juoksujalkaa eteenpäin ja putosivat kuoppaan, jonne oli pantu pyydysrautoja. Autharitos joukkoineen hävitti muurin kaakkoiskolkan, jonka aukot olivat täytetyt tiileillä. Sen takana nousi maa loivasti ylöspäin; he riensivät sitä ylös. Mutta ylhäällä he tapasivat toisen muurin, joka oli laadittu kivistä ja pitkistä poikittain pannuista hirsistä, jotka vuorottelivat kuin shakkilaudan ruudut. Se oli gallialainen varustus, jonka suffeetti olojen pakosta oli ottanut käytäntöön; gallialaiset luulivat olevansa oman maansa kaupungin edessä. Hei hyökkäsivät veltosti ja lyötiin takaisin.
Khamonin kadulta Vihannestorille asti oli koko vallikäytävä barbarien vallassa, ja samniumilaiset lopettivat kuolevien elämän keihään pistoksella; tai, toinen jalka muurilla, katselivat alhaalla höyryäviä raunioita tai etäällä uudelleen alkavaa taistelua.
Taempana olevat linkomiehet ampuivat taukoamatta. Mutta paljosta käyttämisestä oli akarnanialaisten linkojen jäntevyys katkennut ja useat heittivät kiviä käsin ikäänkuin paimenet; toiset heittivät lyijykuulia piiskan varrella. Zarxas pitkine, olalle asti ulottuvine mustine hiuksineen riensi pitkin hyppäyksin kaikkialle ja yllytti balearilaisia Hänen sivuillaan riippui kaksi laukkua; hänen vasen kätenä pujahti taukoamatta niihin ja hänen oikea käsivartensa pyöri kuin kärryn pyörä.
Matho oli ensi alussa pysynyt taistelusta syrjässä voidakseen paremmin johtaa kaikkia barbareja yht'aikaa. Hänet oli nähty golfin rannalla palkkasoturien joukossa, lagunin vieressä numidialaisten keskellä, järven rannalla neekerien joukossa, ja tasangon perältä hän joudutti sotilaita, joita taukoamatta tulvehti muuririvejä kohden. Vähitellen hän oli lähestynyt; veren haju, teurastuksen näky ja torvien räikynä oli lopulta saanut hänen sydämensä kiivaasti sykkimään. Silloin oli hän palannut telttaansa, heittänyt panssarin pois, ottanut ylleen leijonan taljan, joka oli mukavampi taistelussa. Leijonan kita oli hänen päänsä päällä ja ympäröi hänen kasvojaan hammasrivillä; etujalat olivat rinnalla ristissä ja takajalat kynsineen ulottuivat hänen polviensa alapuolelle.
Hän oli jättänyt ylleen lujan vyönsä josta kiilui kaksi teräinen tappara, ja molemmin käsin heittäen pitkää miekkaansa hän oli hurjana syöksynyt muurin halkeamasta sisään. Kuten karsija, joka karsii pajun oksia joka koettaa ehtiä mahdollisimman paljon ansaitakseen enemmän rahaa, kulki hän eteenpäin silpoen karthagolaisia. Ne jotka sivulta aikoivat iskeä häneen, kaasi hän kumoon miekkansa kahvalla; jos ne hyökkäsivät edestäpäin, hän lävisti heidät; jos ne pakenivat, hän halkaisi heidät. Kaksi miestä hyppäsi yhtaikaa hänen niskaansa; hän ponnahti taapäin erästä porttia vastaan ja murskasi heidät. Hänen miekkansa nousi ja laski. Se särkyi erääsen muurin kulmaukseen. Silloin hän tarttui raskaasen tapparaan ja iskien eteen ja taakse hän halkoi karthagolaisia kuin lammaslaumaa. Ne väistyivät yhä enemmän, ja hän saapui yksinään sisemmän muurikehän eteen Akropoliin juurelle. Sen kukkulalta heitetyt ainekset peittivät portaat ja ulottuivat muurien yli. Matho kääntyi keskellä raunioita huutamaan tovereitaan luokseen.
Hän näki niiden kypäritöyhtöjen heiluvan siellä täällä joukon yli; ne katosivat, he olivat vaarassa; hän syöksyi heitä kohden. Silloin punaisten töyhtöjen kehä puristautui enemmän yhteen, kohta olivat ne hänen luonaan ja ympäröivät hänet. Mutta sivukaduilta tulvehti ääretön ihmisjoukko esille. Hänen lanteisiinsa tartuttiin, hänet nostettiin maasta ja vietiin vallin edestä pois paikalle, jossa muuri oli korkea.
Matho huusi komennussanan; kaikki kilvet nousivat kypärien päälle; hän hyppäsi niille takertuakseen johonkin ja palatakseen takaisin Karthagoon; ja heiluttaen peloittavaa kirvestään hän juoksi kilpien päällä kuten pronssilaineilla aivan kuin merenjumala, joka aalloilla ravistaa kolmikärkeään.
Eräs valkopukuinen mies käveli muurin reunalla tyynenä ja väliäpitämättä häntä ympäröivästä kuolemasta. Toisinaan hän nosti oikean kätensä silmiensä suojaksi ikäänkuin etsien jotakuta. Matho kulki hänen alipuolitseen. Äkkiä hänen silmänsä leimahtivat, hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät; ja kohottaen laihat kätensä ilmaan hän huusi hänelle herjauksia.
Matho ei niitä kuullut; mutta hän tunsi sydämeensä osuvan niin julman ja raivoisan katseen, että hän karjaisi. Hän heitti Shahabarimia kohden pitkän kirveensä; joukko miehiä heittäytyi Shahabarimin eteen; ja Matho, joka ei enää häntä nähnyt, kaatui uupuneena taapäin.
Kamala rätinä lähestyi liittyen tahdissa laulavien karkeiden äänten sointuun.
Se oli suuri helepolis, joka sotilaslauman kuljettamana lähestyi. Ne vetivät sitä läähättäen molemmin käsin köysistä ja lykkäsivät olkapäillään, – sillä vaikka tasangolta maavalliin kohoava rinne olikin hyvin loiva, niin osottautui se epämukavaksi niin raskaille sotakoneille. Sen alla oli kyllä kahdeksan raudoitettua pyörää, ja aamusta alkaen se oli hitaasti siten kulkenut eteenpäin, kuten vuori, joka vyöryy toisen vuoren päälle. Alimmasta kerroksesta ulkoni suunnattoman suuri oinas; kolmella kaupungin puoleisella sivulla olivat aukot avatut ja sisällä näkyi panssaripukuisia sotilaita kuin rautapylväitä. Niitä näkyi nousevan ja laskeutuvan kerroksia yhdistäviä portaita myöten. Muutamat olivat syöksyvalmiita hyökätäkseen heti kun väkäkoukut koskettivat muureihin; ylimmän lavan keskellä vääntyivät ballistojen köysikimput, ja katapultin suuri vipu painui alas.
Hamilkar seisoi tällä hetkellä Melkarthin temppelin katolla. Hän oli laskenut, että helepolis tulisi suoraan häntä kohden päin muurin vahvinta osaa, jolla juuri sen vahvuuden vuoksi ei ollut vartioitakaan. Jo kauvan olivat hänen orjansa kantaneet vesileilejä vallikäytävälle, jonne he olivat savesta rakentaneet kaksi poikkiseinää ja siten muodostaneet jonkunmoisen vesisäiliön. Vesi valui vähitellen maavallille, ja ihmeellistä kyllä, Hamilkar ei näkynyt välittävän siitä.
Mutta kun helepolis oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä käski hän asettamaan lautoja katujen yli, talojen Välille, vesialtaista muurille asti; ja rivissä seisovat miehet kuljettivat kädestä käteen kypärejä ja ruukkuja, jotka tyhjennettiin yhtäpäätä. Karthagolaiset suuttuivat tästä veden tuhlaamisesta. Sillä välin särki oinas muuria; äkkiä puhkesi virta esiin irtautuneiden kivien välistä. Silloin tuo korkea pronssilla verhottu yhdeksänkerroksinen rakenne, jossa oli yli kolmetuhatta sotilasta, alkoi hiljaa heilahdella kuten laiva. Maavallille syöksynyt vesi oli uurtanut tien sen edessä; pyörät vaipuivat liejuun; ensi kerroksesta ilmestyi nahka-esirippujen välistä Spendiuksen pää puhaltaen täysin voimin norsunluutorveen. Vielä kerran liikahti suuri koneisto kuten suonenvedontapaisesti noin kymmenen askelta eteenpäin; mutta maa pehmeni yhä enemmän, pyörät vaipuivat akseliaan myöten liejuun ja helepolis pysähtyi, kallistuen pelottavalla tavalla toiselle puolelle. Katapultti liukui ylimmän lavan reunaan; ja raskaan vipunsa painosta putosi murskaten allaan olevat kerrokset. Aukkojen luona seisovat sotilaat putosivat syvyyteen tai pitelivät pitkien hirsien päistä kiinni ja lisäsivät siten painollaan helepoliksen kallistumista joka paukkui kaikissa liitteissään ja lopulta särkyi.
Toiset barbarit riensivät auttamaan. He tunkeutuivat yhteen suureen, tiheään röykkiöön. Karthagolaiset laskeutuivat muurilta alas ja iskien heihin takaapäin tappoivat heitä vastustusta tapaamatta. Mutta barbarien viikatevaunut kiisivät paikalle. Ne ajoivat tämän kihermän ulkoreunaa pitkin; ja joukko nousi jälleen muureille; yö saapui; vähitellen barbarit vetäytyivät pois.
Tasangolla ei näkynyt enää muuta kuin jonkinmoinen musta kihermä, sinertävästä golfista aina valkoiseen laguuniin asti; ja järvi, jonne Verta oli virrannut, levisi kauempana ikäänkuin purppuralaimiska.
Maavalli oli nyt niin täynnä kuolleita, että olisi luullut sen rakennetuksi ihmisruumiista. Sen keskellä oli pronssilevyillä verhottu helepolis; ja tuon tuostakin irrottautui siitä suuria kappaleita kuten kiviä särkyvästä pyramidista. Muurien sivuissa näkyi pitkiä sulaneesta lyijystä syntyneitä juovia. Siellä täällä paloi kaatunut puutorni; ja pimeään peittyvien talojen rajaviivat muistuttivat raunioiksi sortuneen amphiteatterin astimia. Raskaita savupilviä nousi kuljettaen mukanaan kipinöitä, jotka katosivat mustalle taivaalle.
Sillä välin karthagolaiset, joita jano alkoi vaivata, olivat rientäneet vesialtaiden luo. He särkivät portit. Altaiden pohjalla näkyi liejuinen muta.
Miten heidän nyt käy? Barbarien lukumäärä oli loppumaton, ja kun väsymys oli haihtunut, niin alkavat he varmasti uudelleen taistelun.
Kansa neuvotteli koko yön kaupunginosittani kadunkulmissa. Toiset sanoivat, että naiset, sairaat ja vanhukset olivat lähetettävät pois; toiset ehdoittivat hylkäämään kaupungin ja asettumaan asumaan loitommalle johonkin siirtokaupunkiin. Mutta laivoja puuttui, ja aurinko nousi, ennenkuin oli päästy mihinkään päätökseen.
Sinä päivänä ei laisinkaan taisteltu, kaikki olivat siksi uupuneita.
Nukkuvat miehet näyttivät kuolleilta.
Kun karthagolaiset pohtivat syytä onnettomuuteensa, niin he muistivat, etteivät olleet laisinkaan lähettäneet vuotuista uhria Phoinikiaan Tyrilaiselle Melkarthille; ja suunnaton pelko valtasi kaikki. Epäilemättä jumalat olivat suuttuneet tasavaltaan ja aikoivat jatkaa kostoaan.
Heitä pidettiin julmina valtiaina, joita lauhdutettiin rukouksilla ja lahjottiin lahjoilla. Mutta kaikki olivat heikkoja Molok-tuhoojan rinnalla. Ihmisten olemassa-olo, heidän lihansakin kuului hänelle; ja sen vuoksi olikin karthagolaisilla tapana uhrata hänelle osa siitä lauhduttaakseen hänen vihaansa. Lapsien otsaa tai niskaa poltettiin palavalla villatukolla; ja kun tämä Baalin lepyttäminen tuotti papeille paljon rahaa, niin nämät neuvoivat aina sitä helpoimpana ja miellyttävimpänä uhrauskeinona.
Mutta tällä kertaa oli kysymys itse tasavallasta. Kun nyt jokainen etu oli ostettava jonkin menettämisen kautta, ja jokainen sopimus riippui heikomman tarpeesta ja vahvemman vaatimuksista, niin ei löytynyt mitään tuskaa, joka olisi kyllin suuri tämän jumalan edessä, joka iloitsi kaikkein kamalimmasta, ja jonka mielivallasta he nyt olivat riippuvaisia. Hänet oli siis suostutettava kokonaan. Esimerkit todistivat, että nämät keinot saivat vitsauksen poistumaan. Sitäpaitsi he luulivat, että tuliuhri puhdistaisi Karthagon. Kansan verenhimo oli jo herätetty edeltäpäin. Sitäpaitsi tuli valinnan osua yksinomaan suuriin perheisiin.
Vanhimmat kokoontuivat. Istuntoa kesti kauvan. Hannokin oli saapunut. Kun hän ei enää voinut istua, niin hän jäi oven luo makaamaan puoliksi suuren verhon hetaleiden peittoon; ja kun Molokin ylimmäinen pappi kysyi heiltä olivatko he suostuvaiset luovuttamaan lapsensa, niin hänen äänensä kaikui äkkiä hämärässä kuin jonkun pahan haltijan karjunta luolan pohjukasta. Hän sanoi surevansa sitä, ettei hän voinut luovuttaa omaa vertansa olevaa olentoa: ja hän katsoi Hamilkariin, joka istui salin toisessa päässä vastapäätä häntä. Suffeetti joutui tästä katseesta niin hämilleen, että hän loi katseensa maahan. Kaikki vuoron perään nyökkäsivät myöntävästi; ja pyhien menojen mukaisesti hänen tuli vastata ylimmälle papille: "Niin, se tapahtukoon." Silloin Vanhimmat päättivät uhrauksen pantavaksi toimeen käyttäen tavanmukaista kuvakieltä, – sillä muutamista asioista on vaikeampi puhua kuin panna niitä täytäntöön.