Salammbo

– "Valtiatar!" huudahti imettäjä.

Salammbo kääntyi, laski sormen huulilleen vaitiolon ja seisahtumisen merkiksi.

Taanak hiipi hiljaa galeerinkeulojen sivutse penkereen juurelle; ja etäällä kuutamossa hän näki sypressikäytävässä pitkän varjon kulkevan viistoon Salammbon vasemmalla puolella; se ennusti kuolemaa.

Taanak palasi huoneesen. Hän heittäytyi lattialle repien kynsillään kasvojaan; hän raastoi hiuksiaan ja päästi täyttä rintaa kimeitä valitushuutoja.

Sitten heräsi hänessä ajatus, että joku voisi ne kuulla; silloin hän vaikeni. Hän nyyhkytti aivan hiljaa pää käsien varassa ja ruumis viruen lattialiuskoilla.

XI
TELTASSA

Salammbon oppaana oleva mies vei hänet majakan ohitse ylös katakombeja kohden, laskeutui sitten Moluyan esikaupungin jyrkille kaduille. Taivas alkoi valjeta. Seinistä ulkonevat palmupuiset palkit pakoittivat heitä toisinaan taivuttamaan päänsä alas. Molempien hevosten jalat luiskahtivat usein; ja siten he saapuivat Tevesten portille.

Raskaat portinpuoliskot olivat raollaan; he ratsastivat portista ja se sulkeutui heidän takanaan.

Ensiksi he kulkijat jonkun aikaa muurien sivua pitkin ja tultuaan vesialtaiden kohdalle kääntyivät Taeniaan päin, joka kapeana keltaisena kannaksena erotti golfin järvestä, joka ulottui Rhadekseen asti.

Ei Karthagon lähellä, ei merellä, ei tasangolla näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Liuskakiviväriset laineet loiskuivat hiljalleen, ja vaahto, jota kepeä tuuli sinne ja tänne puhalteli, loi niihin valkoisia täpliä. Monista verhoistaan huolimatta Salammbo värisi kylmässä aamuilmassa; liikunta ja raitis ilma pyörryttivät häntä. Sitten aurinko nousi; se paistoi suoraan hänen niskaansa, ja vasten tahtoansa hän hiukan nukahti. Molemmat hevoset kulkivat tasakäyntiä ja niiden jalat vaipuivat kopinaa herättämättä hietaan.

Päästyään Kuumien Lähteiden vuoren ohitse he ajoivat nopeampaa, sillä maa oli kovempaa.

Pellot olivat autioita kuin erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi, vaikka olikin kylvön ja kynnön aika. Toisin paikoin oli viljaa hajallaan maassa; toisin paikoin putoilivat jyvät liian kypsistä tähkä päistä. Taivaanrannan vaaleata taustaa vastaan näkyivät kylien mustat, katkonaiset ja kulmikkaat piirteet.

Toisinaan kohosi puoliksipalaneen talon seinä tien ohessa. Majojen katot olivat pudonneet sisään ja sisällä näki saviastioiden sirpaleita, vaatteiden siekaleita, kaikellaisia talousesineitä ja muodottomiksi särkyneitä tavaroita. Joskus ryysyihin verhottu, savenkelmeä ja hehkusilmäinen olento tuli raunioista esiin. Mutta pian lähti hän juoksemaan tai ryömi koloonsa. Salammbo ja hänen oppaansa eivät pysähtyneet.

Toinen autio seutu seurasi toistaan. Pitkälti oli vaaleanruskea maa peittynyt tuhkaan, joka heidän ajaessaan tuprusi ilmaan. Toisinaan tapasivat he pieniä rauhallisia seutuja, joiden läpi puro pitkän ruohikon lomitse virtasi; tultuaan toiselle rannalle Salammbo taittoi kosteita lehtiä viillyttääkseen käsiään. Oleanderimetsän laidassa hänen hevosensa hypähti äkkiä pitkälle syrjään nähdessään maassa viruvan ruumiin.

Orja heti auttoi Salammbon jälleen satulatyynyille paikoilleen. Hän oli temppelin palvelija, jota Shahabarim käytti vaarallisissa lähetyksissä.

Paremman varmuuden vuoksi hän kulki tästä lähin jalan molempien hevosten välissä; ja hän löi niitä käsivartensa ympäri kiedotulla hihnalla, tai otti rinnallaan riippuvasta pienestä korista jauhoista, taateleista ja munankeltuaisesta tehtyjä ja lotuslehtiin kiedottuja palloja ja ojensi niitä Salammbolle sanomatta sanaakaan, juostessaan koko ajan.

Keskipäivän aikaan kulki kolme taljoihin verhottua barbaria tien poikitse. Vähän ajan päästä ilmestyi toisia, jotka kuljeksivat kymmenen, kahdentoista, kahdenkymmenen miehen suuruisissa ryhmissä; muutamat ajoivat vuohia tai ontuvaa lehmää edellään. Heidän raskaat keppinsä olivat täynnä pronssi piikkejä; tikarit välkkyivät liasta paksujen pukujen alta ja he töllistelivät uhkaavina tai kummastuneina ohikulkeviin. Muutamat lausuivat heille jokapäiväisiä tervehdyssanoja; toiset irstaita ivasanoja; ja Shahabarimin palvelija vastasi jokaiselle hänen omalla murteellaan. Hän sanoi vievänsä sairasta poikaa parantumaan erääsen etäiseen temppeliin.

Sillä välin alkoi päivä laskea. Kuului koiranhaukuntaa; he ratsastivat sitä kohden.

Sitten illan hämärässä he näkivät kivistä laaditun aidan joka ympäröi epäselvän rakennuksen. Koira juoksi kiviaidalla. Orja heitti sitä kohden kiviä; ja he saapuivat korkeaan holvattuun huoneesen.

Keskellä huonetta oli nainen kyyryllään lämmitellen itseään risuvalkean edessä, jonka sauhu nousi ilmaan katossa olevasta aukosta. Polviin asti ulottuvat valkoiset hiukset verhosivat hänet puoliksi; ja haluamattakaan vastata tulijoiden kysymyksiin hän mutisi tylsän näköisenä kostosanoja barbareja ja karthagolaisia vastaan.

Palvelija tutki tarkoin huonetta. Sitten palasi hän vaimon luo pyytäen ruokaa. Vaimo pudisti päätään ja tuijottaen hiillokseen mutisi:

– "Minä olin käsi. Kymmenen sormea on hakattu poikki. Suu ei syö enää."

Orja näytti hänelle kourallisen kultarahoja. Vaimo hyökkäsi niihin käsiksi, mutta palasi pian entiseen liikkumattomaan asentoonsa.

Vihdoin orja otti vyöstään tikarin ja uhkasi sillä häntä. Silloin vaimo vavisten nosti suuren kiven ja otti sen alta ruukullisen viiniä ja hunajassa keitettyjä Hippo-Zarytuksen kaloja.

Salammbo hylkäsi tämän saastaisen ruuan ja vaipui nukkumaan huoneen nurkkaan levitetyille hevosloimille.

Ennen päivän koittoa orja herätti hänet.

Koira ulvoi. Orja lähestyi sitä varovaisesti; ja yhdellä tikarin iskulla leikkasi siltä pään poikki. Sitten hän hieroi verellä hevosten sieramia virkistääkseen niitä. Akka huusi kirouksia heidän jälkeensä. Salammbo huomasi sen, ja hän painoi sydämmellään riippuvaa taikaesinettä.

He lähtivät jälleen matkaan.

Tuon tuostakin Salammbo kysyi eivätkö jo pian saapuisi perille. Tie kulki pienien kunnaiden yli. Ei kuulunut muuta kuin sirkkojen sirinä. Päivä paahtoi kellastuneesen heinään; maa oli täynnä halkeamia, jotka jakoivat sen aivan kuin jättiläissuuriin laattoihin. Toisinaan käärme suhahti tien yli, kotkat liisivät; orja juoksi yhä. Salammbo haaveili huntujensa suojassa, joita hän päivän helteestä huolimatta ei siirtänyt syrjään peläten pilaavansa kauniin pukunsa.

Säännöllisten välimatkojen päässä kohosi torneja, jotka karthagolaiset olivat rakentaneet heimoja vartioidakseen. He poikkesivat niihin sisään levätäkseen hetkisen varjossa ja lähtivät sitten uudelleen matkaan.

Edellisenä päivänä he varovaisuuden vuoksi olivat tehneet suuren kaaren. Mutta nyt he eivät kohdanneet ketään; seutu oli hedelmätön, barbarit eivät olleet käyneetkään täällä.

Vähitellen alkoi jälleen näkyä hävitettyjä seutuja. Toisinaan tapasi keskellä peltoa mosaikkilattian, ainoan jätteen kadonneesta palatsista; ja lehdettömät öljypuut muistuttivat etäältä suuria orjantappurapensaita. He kulkivat halki kylien, joiden talot olivat poltetut perustuksia myöten. Seinien vierillä virui ihmisten luurankoja. Toisinaan kohtasi dromedarien ja muulienkin luurankoja. Puoliksi syödyt raadot viruivat tiellä.

Yö saapui. Taivas painui syvälle alas ja pilvet peittivät sen.

He ratsastivat vielä kahden tunnin ajan länteen päin ylämäkeä, ja äkkiä he huomasivat edessään suuren joukon pieniä tulia.

Ne välkkyivät suppilonmuotoisen laakson pohjalla. Siellä täällä kimalteli kultainen levy siirtyen paikasta toiseen. Ne olivat klinabarien haarniskoja, oli punilainen leiri; sitten eroittivat he loitompana näiden ympärillä toisia lukuisampia tulia, sillä palkkasoturien äskettäin yhteen liittyneet armeijat levisivät laajalle alueelle.

Salammbo aikoi kulkea suoraan eteenpäin. Mutta Shahabarimin palvelija johti hänet loitommalle ja he ajoivat barbaarien leiriä ympäröivän vallituksen sivua pitkin. Siinä ilmeni aukko, orja katosi.

Vallituksen päällä kuljeksi vartija jousi kädessään ja peitsi olallaan.

Salammbo läheni yhä enemmän vallitusta; barbari polvistui, ja pitkä nuoli lävisti hänen viittansa liepeen. Kun Salammbo jäi liikkumattomana paikoilleen niin vartija huutaen kysyi, mitä hän tahtoi.

– "Puhella Mathon kanssa," vastasi hän. "Minä olen Karthagosta saapunut luopio".

Vartija vihelsi, ja vihellys uusiintui pitkien välimatkojen päässä.

Salammbo odotti; hänen hevosensa kävi levottomaksi ja pyöri korskuen kehässä ympäri.

Kun Matho saapui, niin kuu kohosi Salammbon takaa. Mutta hänellä oli kasvoillaan mustakukkainen keltainen huntu ja niin paljon verhoja varttaan suojaamassa, että oli mahdotonta häntä tuntea. Matho katseli penkereeltä tuota melkein muodotonta olentoa, joka illan hämärässä tuntui melkein haamulta.

Vihdoin Salammbo sanoi hänelle:

– "Vie minut telttaasi! Minä tahdon sen!"

Mathon sielussa välähti muisto, jolle hän ei osannut antaa selvää muotoa. Hän tunsi sydämensä voimakkaasti sykkivän. Tuo käskevä ääni teki hänet araksi.

– "Seuraa minua!" sanoi hän.

Puomi laskeutui alas; heti sen jälkeen oli Salammbo keskellä barbarien leiriä.

Suuri melu ja kansanjoukko täytti sen. Riippuvien patojen alla paloi kirkkaita tulia; ja niiden purppuranhohtavat heijastukset valaisivat toisia paikkoja ja jättivät toisia kokonaan varjoon. Kuului melua ja huutoja. Köysillä kiinnisidotut hevoset muodostivat telttojen väliin pitkiä suoria rivejä; teltat olivat pyöreitä, neliskulmaisia, nahasta tai kankaasta tehtyjä; paikottain näkyi kaislamajoja tai kuten koirien kuopimia koloja hiekassa. Sotilaat kuljettivat risukimppuja tai lojuivat kyynärpäiden nojassa maassa, tai verhoutuen mattoon valmistautuivat levolle; ja Salammbon hevosen täytyi päästäkseen niiden yli harpata ja hypätä.

Salammbo muisti nähneensä nuo miehet jo kerta ennen; mutta nyt heidän partansa olivat pitemmät, heidän kasvonsa entistä tummemmat, heidän äänensä karkeammat. Matho astui hänen edellään ja sai heidät väistymään käden liikkeellä, joka nosti hänen punaista viittaansa. Muutamat suutelivat hänen käsiään; toiset kumarsivat kunnioittavasti ja pyysivät häneltä määräyksiä; sillä hän oli tällä hetkellä barbarien todellinen ja ainoa johtaja; Spendius, Autharitos ja Narr' Havas olivat menettäneet rohkeutensa, ja Matho oli osoittanut sellaista uljuutta ja itsepäisyyttä, että kaikki häntä tottelivat.

Seuraten häntä Salammbo kulki koko leirin halki. Mathon teltta oli sen ääressä, kolmen sadan askeleen päässä Hamilkarin varustuksista.

Salammbo huomasi sen oikealla puolella suuren kuopan, ja hän oli näkevinään sen reunalta maasta kohoavan kasvoja ikäänkuin ne olisivat olleet teloitettuja päitä. Mutta niiden silmät liikkuivat, ja puoliksi avoimista suista kaikui punilaiskielisiä valituksia.

Teltan oven pielessä seisoi kaksi pihkasoihtua kantavaa neekeriä.

Matho riuhtaisi teltta-aukon verhon syrjään. Salammbo seurasi häntä.

Teltta oli pitkä, sen keskellä oli kannatuspylväs. Sitä valaisi lotuksen muotoinen lamppu, joka oli täynnään keltaista öljyä, jossa uiskenteli tukkoja rohtimia, ja hämärässä erotti kiiltäviä aseita. Miekka nojasi kilven vieressä erästä rahia vastaan; virtahevon nahasta tehtyjä piiskoja, symbaaleja, kulkusia ja kaulaketjuja oli sikin sokin kaislakoreissa; huopapeitettä tahrasi mustan leivän muruset; nurkassa oli pyöreälle kivelle huolimattomasti kasattu kuparirahoja, ja telttakankaan ratkeamista toi tuuli ulkoa hiekkaa ja norsujen löyhkän, joiden kuuli syövän kalistellen kahleitaan.

– "Ken olet?" sanoi Matho.

Sanaakaan vastaamatta Salammbo katseli hitaasti ympärilleen; sitten hänen silmänsä kiintyivät teltan perälle, jossa palmun lehdistä laaditun vuoteen yläpuolella riippui jotain sinertävää ja kimaltelevaa.

Hän riensi sitä kohden. Hän kiljaisi. Matho hänen takanaan polki jalkaansa.

– "Mikä sinut tänne tuo? miksi sinä tulit?"

Salammbo vastasi osoittaen zaimphia kädellään.

– "Noutamaan tuota!" ja toisella kädellään hän veti hunnun kasvoiltaan. Matho peräytyi kyynärpäät taapäin vedettyinä, hämmästyen, melkein kauhistuen.

Salammbosta tuntui ikäänkuin jumalien voima tukisi häntä; ja katsoen suoraan häneen hän pyysi zaimphia itselleen; hän vaati sitä runsain ja ylpein sanoin.

Matho ei kuullut häntä; hän katseli häntä ja neitosen puku sulautui hänen mielestään yhteen hänen vartalonsa kanssa. Kankaiden väike oli kuten hänen ihonsa hohdekin jotain aivan erikoista, joka kuului yksinomaan hänelle. Hänen silmänsä, hänen jalokivensä säihkyivät; hänen kynsiensä kiilto jatkoi sormissa olevien jalokivien loistoa; hänen tunikansa soljet kohottivat hiukan hänen rintojaan ja painoivat ne lähemmäksi toisiaan, ja Mathon ajatukset hukkuivat tuohon kapeaan väliin josta valui lanka, josta riippui smaragdeilla koristettu levy, minkä näki välkkyvän alempana sinipunervan harsokankaan alla. Hänen korvistaan riippui kaksi pientä safiirikupposta, joissa kummassakin oli tuoksuvalla nesteellä täytetty ontto helmi. Helmen aukoista silloin tällöin putosi alas pieni pisara, joka kostutti hänen paljasta olkaansa. Matho näki sen putoavan alas.

Vastustamaton uteliaisuus valtasi hänet; ja kuten lapsi, joka ojentaa kätensä tuntemattomaan hedelmään, hän aivan vavisten sormensa päällä kosketti kepeästi hänen rintansa yläosaa; hiukan kylmä iho antoi joustavasti myöten.

Tämä tuskin tuntuva kosketus väristytti Mathoa aivan sielun pohjia myöten. Hänen koko olemuksensa hurja kiihko riisti hänet Salammbota kohden. Hän olisi tahtonut hänet kietoa, itseensä imeä, juoda. Hänen rintansa läähätti, hänen hampaansa kalisivat.

Tarttuen hänen molempiin ranteisiinsa, hän veti Salammbon hellästi puoleensa, ja hän istahti sitten haarniskalle, joka oli leijonan taljalla peitetyn palmu puu vuo teen vieressä. Salammbo seisoi hänen edessään. Matho katseli häntä ylhäältä alas asti pidellen häntä siten polviensa välissä ja lausui yhä uudestaan ja uudestaan:

– "Kuinka kaunis sinä olet! kuinka kaunis sinä olet!"

Mathon silmät, jotka taukoamatta katsoivat hänen silmiinsä tuottivat

Salammbolle tuskaa; ja tämä vastenmielisyys, tämä inho kasvoi niin polttavaksi, että Salammbon täytyi hillitä itseään jottei kiljaisisi.

Shahabarimin sanat johtuivat jälleen hänen mieleensä; hän mukaantui.

Matho piteli yhä hänen pieniä käsiään omissaan; ja tuon tuostakin, papin määräyksistä huolimatta, Salammbo käänsi päänsä pois ja koetti käsivarsien liikkeellä sysätä häntä luotaan. Matho avasi sieramensa paremmin hengittääkseen hänen olennostaan leviävää tuoksua. Se oli määräämätön, raikas tuoksu, joka kuitenkin huumasi kuin suitsutuksen höyry. Hän tuoksui hunajalta, pippurilta, suitsutukselta, ruusuilta ja muilta Matholle oudoilta yrteiltä.

Mutta miten Salammbo oli hänen luonaan, hänen teltassaan, hänen vallassaan? Epäilemättä joku oli häntä kehottanut? Hän ei kai ollutkaan tullut zaimphin tähden? Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen päänsä painui kumaraan ja hän vaipui äkkiä mietteisiin.

Silloin Salammbo saadakseen hänet heltymään sanoi valittavalla äänellä:

– "Mitä minä sinulle olen tehnyt, koska tahdot kuolemaani?"

– "Kuolemaasi!"

Salammbo jatkoi:

– "Minä näin sinut eräänä iltana, palavien puistojeni valossa, höyryävien maljojen ja surmattujen orjieni keskellä, ja sinun vihasi oli niin suuri, että sinä syöksyit minua kohden, ja minun täytyi paeta! Sitten koitui kauhu Karthagon yli. Vaikeroitiin kaupunkien hävityksestä, peltojen raiskaamisesta, sotilaitten surmaamisesta; ja sinä ne hävitit, sinä ne surmasit! Minä vihaan sinua! Jo paljas nimesikin kalvaa minua kuin omantunnonvaivat. Sinä olet kirotumpi kuin rutto ja roomalainen sota! Maakunnat vapisevat raivosi edessä, peltojen vaot ovat täynnä ruumiita! Minä olen seurannut tuliroihujesi jälkiä, kuin olisin kulkenut Molokin takana!"

Matho syöksyi seisaalleen; suunnaton ylpeys täytti hänen povensa; hän tunsi kasvavansa jumalan suuruiseksi.

Väräjävin sieramin, hampaat puristautuneina yhteen Salammbo jatkoi:

– "Ikäänkuin pyhätön raiskaaminen ei yksinään riittäisi sinulle, saavuit luokseni, nukkuessani, kokonaan zaimphiin verhottuna! Minä en tajunnut sanojasi; mutta minä tunsin, miten tahdoit vetää minua jotain kamalaa kohden, syöstä minut kuiluun."

Väännellen käsiään Matho huudahti:

– "Ei! ei! minä tulin lahjoittamaan sen sinulle! antamaan sen sinulle takaisin! Minusta tuntui kuin jumalatar olisi luovuttanut pukunsa sinulle, jotta se kuuluisi sinulle! Hänen temppelissään tai sinun asunnossasi, eikö se ole yhdentekevää? etkö sinä ole kaikkivaltias, neitseellinen, säteilevä ja kaunis kuin Tanit!" Ja hän jatkoi luoden häneen rajattoman ihailun katseen:

– "Jollet ehkä ole Tanit itse?"

– "Minä, Tanit!" sanoi Salammbo itsekseen.

He eivät enää puhuneet. Etäällä jyrisi ukkonen. Myrskyn säikyttämät lampaat määkyivät.

– "Oi! lähesty!" jatkoi Matho, "lähesty! elä pelkää!"

"Ennen en ollut muuta kuin sotamies palkkasoturien joukossa, niin nöyrä, että selässäni kannoin toisille puita. Mitä minä välitän Karthagosta! Sen asukkaiden parvi liikkuu kuin peittyen sandaaliesi tomuun, ja kaikki sen aarteet ja alusmaat, sen laivastot ja saaret eivät houkuttele minua niin kuin raikkaat huulesi ja olkapääsi kaarevuus. Mutta minä tahdoin jaoittaa sen muurit päästäkseni luoksesi, saadakseni sinut omakseni! Ja sitä odottaessani kostin omasta puolestani! Nyt tallaan jalkoihini miehiä kuin simpukan kuoria, heittäydyn falangeja vastaan, tyrkkään käsin peitset syrjään, pidätän ratsuja tarttuen niiden sieramiin; kokonainen katapultti ei tuhoisi minua! Oi, jospa tietäisit, miten keskellä taistelua ajattelen sinua! Toisinaan liikkeesi, pukusi laskos sävähtää muistooni ja kietoo minut kuin verkko! minä näen silmäsi tulinuolien liekeissä ja kilpien kultauksessa! kuulen äänesi symbaalien kaiussa. Minä käännyn, en näekään sinua! ja jälleen syöksyn taistelun tuoksinaan!"

Hän kohotti käsivartensa, jossa suonet risteilivät kuten köynnökset puun oksilla. Hiki valui pitkin hänen jäntereistä rintaansa; ja hänen hengityksensä värähytti hänen kylkiluitaan ja pronssivyötään, jonka tiheät hihnat riippuivat marmoria kovempiin polviin asti. Salammbo, joka oli tottunut näkemään eunukkeja, katseli hämmästyen tätä voimakasta miestä. Jumalattaren rangaistus tai Molokin vaikutus liiteli hänen ympärillään näiden viiden armeijan keskellä. Nääntymys valtasi hänet; kummastuen kuunteli hän vartijoiden huutoja ja vastaushuutoja.

Lampun liekit leiskottivat kuuman ilman viiman vaikutuksesta. Toisinaan välähti kirkkaita salamia; sitten tuli kahta pimeämmäksi; eikä hän enää nähnyt muuta kuin Mathon silmäterät, jotka kiiluivat kuin kaksi hehkuvaa hiiltä yössä. Mutta hän tunsi, että sallimuksen voima ympäröi häntä, että viimeinen, päättävä hetki oli lähellä, ja tehden äkkiä päätöksen hän astui zaimphia kohden ja ojensi kätensä tarttuakseen siihen.

– "Mitä sinä teet?" huudahti Matho.

Salammbo vastasi tyyneesti:

– "Minä palaan Karthagoon."

Matho lähestyi häntä käsivarret rinnalla ristissä ja niin pelottavan näköisenä, että Salammbo heti jäi kuten naulattuna paikoilleen.

– "Sinä palaat Karthagoon!" Hän änkytti ja jatkoi hammasta purren:

– "Sinä palaat Karthagoon! Ah! sinä tulit noutamaan zaimphia, voittamaan minut ja sitten poistumaan! Ei, ei! sinä kuulut minulle! eikä kukaan nyt riistä sinua pois täältä! Oh! minä en ole unohtanut tyynien, suurien silmiesi uhmaa enkä, miten kauneutesi korskeus iski minut maahan! Nyt on minun vuoroni! Sinä olet vankini, orjani, palvelijattareni! Huuda, jos mielesi tekee, isääsi ja hänen armeijaansa, Vanhimpia, rikkaita ja koko kirottua kansaasi! Minä olen kolmensadan tuhannen sotilaan herra! minä tuotan vielä lisää Lusitaniasta, Galliasta ja erämaan ääristä, ja minä kukistan kaupunkisi ja poltan kaikki sen temppelit; kolmisoutulaivat saavat kiikkua verilaineilla! Minä en tahdo, että ainoakaan talo, kivi tai palmu jää pystyyn! Ja jos minulta puuttuu miehiä, niin tuotan vuoriston karhut ja usutan leijonat taisteluun! Elä koetakaan paeta, tai minä surmaan sinut!"

Kalpeana ja kädet nyrkissä hän vapisi kuin harppu, jonka kielet ovat katkeamaisillaan. Äkkiä nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja hän vaipui polvilleen:

– "Oi! anna minulle anteeksi! Minä olen kurja ja halveksittavampi kuin skorppioonit, lieju ja tomu! Äsken puhuessasi henkäisysi osui kasvoilleni ja minä iloitsin kuten kuoleman kielissä oleva, joka suullaan maassa sammuttaa janoaan kirkkaassa virrassa. Polje minua, kunhan vain tunnen jalkasi! kiroa minua, kunhan vain kuulen äänesi! Elä lähde pois! sääli minua! minä rakastan sinua! minä rakastan sinua!"

Hän oli polvillaan maassa Salammbon edessä, ja hän kietoi molemmat kätensä hänen vartalonsa ympäri, hänen päänsä oli kenossa taapäin ja kätensä vavahtelivat; korvista riippuvat kultalevyt loistivat hänen pronssinruskealla kaulallaan; suuret kyyneleet pyöristyivät hopeahelmien tavoin hänen silmissään; hän huokaili hyväilevästi, mutisi epämääräisiä sanoja, jotka olivat vienompia kuin tuulen henkäys ja suloisia kuin suudelma.

Salammbo tunsi, miten hänet vahaisi velttous, joka riisti hänestä kaiken itsetietoisuuden. Jokin samalla sisäinen ja samalla ylenluonnollinen voima, joku jumalien määräys pakotti häntä antautumaan; pilvet nostivat häntä ja pyörtyen vaipui hän vuoteelle leijonan taljan sisään. Matho tarttui hänen jalkoihinsa, kultaketju katkesi ja sen sinkoavat päät löivät kankaasen kuten kaksi syrjään ponnahtavaa käärmettä; zaimph putosi alas, verhosi hänet; hän näki Mathon kasvojen kumartuvan hänen povensa ylitse.

– "Molok, sinä poltat minut tulellasi!" ja sotilaan suudelmat satoivat hänen ylitseen polttavampina kuin liekit; hän tunsi aivan kuin hyökylaine veisi hänet mukanaan, auringon hehku tempaisi hänet.

Matho suuteli kaikkia hänen sormiaan, hänen käsivarsiaan, jalkojaan ja pitkiä palmikoitaan ylhäällä alas asti.

– "Vie se", sanoi hän, "mitä minä sillä teen! vie minutkin sen keralla! minä hylkään armeijan! minä luovun kaikesta! Gadeksen takana, kahdenkymmenen päivän merimatkan päässä on saari, joka on täynnä kultahietaa, vihantaa ja lintuja. Vuorilla huojuu suuria tuoksutäysiä kukkia heiluen kuten ikuiset suitsutusmaljat; seedripuita korkeammista sitruunapuista maidonkarvaiset käärmeet pudottelevat timanttisilla hampaillaan hedelmiä nurmikolle; ilma on niin leuto, että se estää kuolemasta. Oh! kyllä minä sen löydän, saatpa nähdä. Me asustamme kristalliluolissa, jotka ovat kukkuloiden juureen muodostuneet. Ei kukaan vielä asu siellä, ja minusta tulee sen maan kuningas."

Hän pyyhki tomun hänen jalkineistaan; hän tahtoi pujottaa hänen huuliensa väliin granaattiomenan neljänneksen; hän kokosi vaatteita hänen päänsä alle muodostaakseen niistä tyynyn. Hän koetti kaikin tavoin palvella häntä, nöyryyttää itseään, hän levitti hänen jalkojensa päälle zaimphin kuten tavallisen peiton.

– "Onko sinulla vielä," sanoi Matho, "nuo pienet gasellinsarvet, josta kaulanauhasi riippuivat? Annathan ne minulle! minä pidän niistä!" Sillä hän puhui aivan kuin sota olisi loppunut, ilonauru kajahti hänen huuliltaan; ja palkkasoturit, Hamilkar, kaikki esteet olivat nyt kadonneet. Kuu pujahti kahden pilven välistä esiin. He näkivät sen eräästä teltan reijästä. – "Oi, kuinka monta yötä olen viettänyt katsellen sitä! se oli mielestäni huntu, joka peitti sinun kasvosi; sinä katsoit sen läpi minuun; muisto sinusta liittyi sen säteisiin; enkä minä enää erottanut teitä toisistanne!" Ja pää Salammbon rinnoilla hän itki runsain kyynelin.

– "Tuo siis on," ajatteli Salammbo, "se pelottava mies, jonka edessä

Karthago vapisee!"

Matho vaipui uneen. Silloin irrottautuen hänen sylistään Salammbo laski jalkansa maahan ja huomasi kultaketjunsa katkenneen.

Ylhäisten sukujen impiä opetettiin pitämään noita kahleita melkein pyhinä, ja Salammbo kietoi punastuen jalkojensa ympäri kultaisten ketjujen päät.

Karthago, Megara, hänen kotinsa, huoneensa ja seudut, joiden läpi hän oli kulkenut, pyörivät sekavina, mutta samalla kuitenkin selvinä kuvina hänen muistossaan. Mutta kuilu oli äkkiä auennut hänen ja niiden väliin, ja ne häipyivät äärettömän kauas.

Ukkosilma tyyntyi; silloin tällöin putoavat vesipisarat rapisivat teltan kankaasen ja värisyttivät sitä.

Matho makasi kyljellään kuten juopunut, hänen toinen käsivartensa riippui vuoteelta alas. Hänen helmillä kirjailtu otsanauhansa oli hiukan siirtynyt ja hänen otsansa näkyi kokonaan. Huulet hymyilivät ja hampaat näkyivät. Ne välkkyivät hänen mustan partansa lomitse ja puoliksi sulkeutuneissa silmäluomissa oli hiljainen, melkein loukkaava iloisuus.

Salammbo katseli häntä liikkumattomana, pää kumarassa, kädet ristissä.

Vuoteen pääpuolessa oli sypressipöydällä tikari; tämän loistavan terän näky herätti Salammbossa verenhimon. Valittavia ääniä kuului kaukaa, ja kuten näkymätön haamujen kuoro kehotti häntä toimimaan. Hän lähestyi; tarttui tikarin kahvaan. Hänen pukunsa kahinan kuullessaan Matho avasi puoliksi silmänsä, hänen huulensa koskettivat Salammbon käsiin ja tikari putosi.

Kuului huutoja; peloittava loimu loisti telttakankaan takaa. Matho avasi teltan; he näkivät suurien liekkien nousevan libyalaisten leiristä päin.

Heidän kaislamajansa paloivat, ja kaislakorret käpertyivät, paukahtivat tulessa ja lensivät kuin nuolet; punahohteisella taivaanrannalla juoksi mielettömiä, mustia varjoja. Kuului majoissa olevien karjuntaa; norsut, härät ja hevoset syöksyivät väkijoukkoon tallaten alleen ihmisiä ja sotatarpeita ja muonavaroja, joita temmattiin tulesta. Torvet soivat. Huudettiin: "Matho! Matho!" Ovella olevat tahtoivat tunkeutua telttaan.

– "Tule joutuin! Hamilkar polttaa Autharitoksen leirin!"

Matho syöksyi ulos. Salammbo oli yksinään.

Silloin hän tarkasti zaimphia; ja kun hän oli sitä kauvan katsellut hän hämmästyi, kun ei tuntenutkaan sitä onnea, jonka hän oli ennen kuvitellut. Alakuloisena hän seisoi täyttyneen unelmansa edessä.

Mutta teltan alasauma kohosi ja pelottava ilmiö näkyi. Salammbo ei ensiksi eroittanut muuta kuin kaksi silmää ja pitkän valkoisen parran, joka ulottui maahan asti; sillä muu osa ruumista, joka oli verhottu keltaisen puvun risoihin, mateli pitkin maata; ja jokaisella liikkeellä, jonka olento teki päästäkseen eteenpäin, katosivat kädet partaan ja pistivät taas esiin. Siten kontaten hän saapui aivan hänen jalkojensa juureen ja Salammbo tunsi hänet vanhaksi Giskoksi.

Estääkseen vankina olevia ylimyksiä karkaamasta olivat palkkasoturit pronssitangoilla murskanneet heidän jalkansa; ja he mätänivät sikin sokin eräässä kuopassa keskellä likaa. Voimakkaimmat kohosivat huutaen pystyyn kuullessaan sotakattiloiden kalskeen; silloin Gisko oli nähnyt Salammbon. Pienistä sandastrum-palloista, jotka löivät hänen kothurniaan vastaan, oli Gisko arvannut hänen olevan karthagolaisen, ja salainen aavistus oli hänelle sanonut, että tässä piili jokin tärkeä salaisuus, ja toisten avulla oli hänen onnistunut nousta kuopasta; sitten kyynärpäiden ja käsien avulla hän oli laahautunut kaksikymmentä askelta kauvemmaksi, aivan Mathon teltan luo. Kaksi ääntä kuului puhuvan. Hän oli ulkona kuunnellut, ja kuullut kaiken.

– "Sinä se olet!" sanoi Salammbo vihdoin melkein kauhuissaan.

Gisko nousi nyrkkiensä nojaan ja vastasi:

– "Niin, minä se olen! Minun luullaan kuolleen, eikö niin?"

Salammbo painoi päänsä alas. Gisko jatkoi:

– "Ah! miksi eivät Baalit ole osottaneet minulle sitä armoa!" Ja lähestyen Salammbota niin lähelle, että hän kosketti hänen pukuunsa, hän jatkoi: "He olisivat säästäneet minulta sinun kiroomisesi vaivan!"

Salammbo peräytyi äkkiä, niin kovasti hän pelkäsi tuota lialla tahrattua olentoa, joka oli ilettävä kuin toukka ja pelottava kuin kummitus.

– "Minä olen kohta sadan vuotias," hän sanoi. "Minä olen nähnyt Agatholeen; minä olen nähnyt Reguluksen ja roomalaisten kotkien kulkevan punilaisten laihojen yli! Minä olen nähnyt kaikki taistelukentän kauhut, ja meren täynnä laivastomme sirpaleita! Barbarit, joiden sotaherra olin, ovat kahlehtineet käteni ja jalkani, kuten murhasta rangaistun orjan. Seuralaiseni kuolevat toinen toisensa jälkeen ympärilläni; heidän haaskojensa löyhkä herättää minut yöllä; minä häädän pois lintuja, jotka tulevat nokkimaan heidän silmiään; enkä kuitenkaan ole päivääkään ollut epätoivoissani Karthagon puolesta! Vaikka olisin nähnyt kaikkien maailman armeijoiden hyökkäävän sitä vastaan, ja saartavien liekkien nousevan temppeleitä korkeammalle, niin olisin silloinkin vielä uskonut sen ikuisuuteen! Mutta nyt kaikki on loppunut! kaikki on menetetty! Jumalat kiroavat sen! Kirous sinulle, joka häpeälläsi olet sen perikatoa jouduttanut!"

Salammbo avasi huulensa.

– "Ah! minä olin saapuvilla!" huudahti Gisko. "Minä olen kuullut sinun rakkaudesta läähättävän kuin porton; sitten hän kertoi sinulle intohimostaan, ja sinä sallit hänen suudella käsiäsi! Mutta jollet voinut hillitä rietasta himoasi, niin olisit edes piiloutunut kuten villipedot tekevät kiimaansa tyydyttäessään etkä olisi paljastanut häpeääsi oman isäsi silmien edessä!"

– "Mitä sinä sanot?" huudahti Salammbo.

– "Ah! sinä et tiedä, että molemmat varustukset ovat kuudenkymmenen kyynärän päässä toisistaan, ja että Mathosi korskeassa ylimielisyydessään on asettunut aivan vastapäätä Hamilkaria. Isäsi on tuolla takanasi; ja jos voisin nousta polkua ylös, joka vie vallille, niin huutaisin hänelle: Tulehan katsomaan tytärtäsi barbarin sylissä! Hän on miehen mieliksi pukeutunut jumalattaren pukuun; ja antaessaan ruumiinsa, hän luovuttaa nimesi kunnian keralla, jumalien majesteettiuden, isänmaan koston, vieläpä Karthagon pelastuksen!" Hänen hampaattoman suunsa liike pani koko parran lainehtimaan; Salammbohon suunnatut silmät loivat tuhoavia katseita; ja hän jatkoi läähättäen tomussa:

– "Ah! pyhän häpäisijä! Ollos kirottu! kirottu! kirottu"!

Salammbo on vetänyt teltan verhon syrjään, piti sitä kädellään ylhäällä ja sanaakaan sanomatta katseli Hamilkarin leiriin päin.

– "Tuollahan se on, eikö niin?" sanoi hän.

– "Mitä se sinua liikuttaa! Käänny pois! Lähde pois! Murskaa mieluummin kasvosi maata vasten! Sinun näkemisesi voisi saastuttaa sen pyhän paikan."

Salammbo heitti zaimphin harteilleen, kokosi nopeasti huntunsa, viittansa, olkaliinansa. – "Minä riennän sinne!" huudahti hän; pujahti ulos ja katosi.

Hän kulki ensin pimeässä ketään tapaamatta, sillä kaikki riensivät tulipaloa kohden; ja huuto kasvoi; suuret tulenloimut valaisivat hänen takanaan taivaan; pitkä penger pidätti hänen kulkuaan.

Hän harhaili sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, etsi tikapuita, nuoraa, kiveä, jotakin jonka avulla hän olisi voinut nousta vallille. Hän pelkäsi Giskoa, ja hän oli kuulevinaan huutoa ja askeleita takanaan. Päivä alkoi vaaleta. Vihdoin löysi hän varustuksen reunasta polun. Hän tarttui hampaillaan pukunsa liepeeseen, joka oli hänelle esteeksi, ja kolmella hyppäyksellä hän oli vallilla.