VIIDES LUKU
Sitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun
Monta sunnuntaita meni aivan säntillisesti. Uli kävi jälleen kirkossa ja muisti että hänkin oli ihminen ja että hänenkin oli tultava autuaaksi. Hän alkoi uskoa, että isäntä oli jollain tavoin oikeassa; sillä vähintäin kaksi taalaria olisi hän ennen tuhlannut näin pitkän ajan kuluessa ja nyt oli ne hänellä taskussa. Hän teki myös työnsä toisella tavoin; kaikki luisti joutuin hänen käsissään ja kun hän todenteolla nukkui öisin ja lepäili sunnuntaisin eikä väsyttänyt ruumistaan mässäyksillä, niin ei mikään työ enää tuntunut hänestä vaikealta; hänestä melkein tuntui, ettei hän enää koskaan väsyä voisikaan. Isäntä oli iloinen Ulin käytöksestä ja osoitti Ulille suopeuttaan miten vain voi; hän tinki rengille suuremmat harjaisrahat teurastajalta, jos teurastaja näytti olevan taipuisa niitä maksamaan tai jos teurastaja oli ihastunut myytävään eläimeen; hän otti Ulin mukaansa markkinoille ja lähetti hänet sinne tänne asioille, jotta Ulikin saisi huvitella, ja jos Uli joi haarikan näillä matkoilla, maksoi isäntä hänen puolestaan.
Luonnollisesti pisti Ulin käytös muidenkin siimaan, ensin palvelustoverien, sitten naapurien. Palvelusväki menettelee samoin kuin Jaakopin pojatkin. Jos yksi heistä on muita parempi ja siksi myös isänväestä rakkaampi, niin vainoovat huonommat häntä, pilkkaavat häntä eivätkä väsy ennenkuin ovat hänet karkoittaneet talosta tai tehneet yhtä huonoksi kuin he itse ovat. He eivät tahdo, että isäntäväki saisi tietää, mitä kunnon renki, kunnon piika voi saada aikaan; he pelkäävät, että heidän oma huonoutensa siten liian huomattavasti näkyisi, ja että ruvettaisiin vaatimaan heiltäkin enempää, uutta käytöstä, toimeliaisuutta. Sitä he eivät tahdo; heistä ei isännän tule hyötyä lainkaan; he eivät halua olla narria, elukoita, lehmiä, jotka tappavat itsensä sellaisella työllä, mistä eivät muka mitään hyödy. He tahtovat tehdä kaikki tottumuksensa mukaan ja elleivät he kelpaa, lähtevät he matkaansa. Niin muodostuu palvelusväestä usein salaliitto isäntäväkeä vastaan. Koplan tarkoituksena on pakolla hankkia niin paljon palkkaa, niin paljon vapautta ja mukavuutta kuin mahdollista, ja, elleivät asiat käy heidän päänsä mukaan, vihoittaa isäntäväkeä niin paljon kuin mahdollista. Tarvitaan paljon voimaa ja paljon viisautta hajottamaan sellaista koplaa ja paljon rakkautta ja vilpitöntä hyvyyttä, ettei sellaisia syntyisi. On kuitenkin olemassa palvelijoita, joiden vihamielistä mieltä ei voi millään tavoin murtaa tai sovittaa ja jotka siksi kohtelevat joka isäntää vihamielisesti ja häiritsevät rauhaa kaikkialla, mihin vain tulevat.
Toiset palvelijat alkoivat siis pian pistellä Ulia ja sanoa: Meitä ei haluta olla narria ja miellytellä noin isäntää; meitä ei haluta olla lellikkejä! Tahi kun he olivat neljännestunnin lörpötelleet kuokanvartensa varassa, alkoivat he huomautella, että heidän oli aherrettava: isäntä näet muuten saisi kyllä illalla tietää miten usein kukin heistä on huoahtanut. Se suututti Ulia sillä hän ei sietänyt kielimistä; ja monasti antoi hän vietellä itsensä tarinoimaan ja lorvehtimaan tuon joukkion kanssa. Mutta kun hän sitä jälestäpäin ajatteli, oli hän mielestään tehnyt tuhmasti. Joka kerta kun hän lorvehti ja tarinoi heidän kanssaan, tuli hän tyytymättömäksi ja apeille mielin; kun hän ei tehnyt työtä sydämmensä halusta, oli hänellä ikävä ja häntä väsytti työ. Hän tuotti siis itselleen yhtä paljon ikävyyttä kuin isännälleenkin ja hän tajusi hyvin, että jos hän tätä peliä jatkaa, niin hänestä tulee apeamielinen, tyytymätön ihminen, jolle työ on vaivaksi. Hän huomasi tosiaan, että isäntä tarkoitti hänen parastaan ja että hänelle kävisi hyvin, jos hän noudattaisi isännän mieltä ja että jos isäntä saakin hyötyä hänen hyvästä käytöksestään, niin saa hän itse siitä vielä suuremman ja pysyvämmän hyödyn.
Hänestä tuntui, kuin taistelisi hänen sielustaan kaksi valtaa, hyvä ja paha enkeli, joista kumpikin tahtoi häntä omakseen. Rovasti oli nimittäin kerran sanonut saarnassaan: Ensimäisille ihmisille paratiisissa oli puhunut Jumala ja käärme. Jumala oli kieltänyt heitä eräästä teosta, josta koituisi turmiota heille itselleen ja käärme oli neuvonut heitä epäilemään Jumalaa ja hänen kieltoaan, aivan kuin Jumala olisi kieltänyt heitä vain oman etunsa tähden. Käärme oli myös imarrellut ihmistä ja niin olivat esivanhempamme kuulleet käärmettä ja hänen älykästä, petollista, imartelevaa neuvoaan ja tulleet onnettomiksi ja vieneet jälkeentulevaisensa kerallaan onnettomuuteen. Ja on ihmeellistä, miten nuo kaksi ääntä siten seuraavat jokaista ihmistä läpi ijän ja puhuvat hänelle toisten ihmisten suun kautta. Harvoinpa tapaa ihmistä, jota eivät hyvät ihmiset neuvo hyvään rakkaudessa ja totuudessa ja jota päinvastoin pahat ihmiset eivät neuvo väärään ja pahaan tekeytymällä suloisin sanoin hänen ystävikseen tahi herättämällä juonillaan hänen turhamaisuuttaan. Myös meidän sisällämme on jokin ääni, joka kehoittaa meitä tottelemaan hyviä ihmisiä; mutta myös toinen ääni, joka kuulee kernaammin pahoja kuin hyviä ihmisiä ja antaa imarruksilla vietellä itsensä ja saattaa meidät uskomaan enemmän niihin, jotka yllyttävät meitä pahaan, kuin niihin, jotka kehoittavat hyvään. Siksi tapahtuu useimmiten, että pahat voittavat ja johdattavat ihmisen onnettomuuteen; takanapäin he sitten nauravat ja pilkkaavat onnetonta, joka näkee liian myöhään, kuka oikeastaan ajatteli hänen parastaan.
Usein mietti Uli, että hänestä paraikaa juuri näin taistellaan, ja kuitenkaan ei hän aina ollut oma herransa ja pahat yllyttelyt saivat hänet valtaansa; etenkin, kun naapuritkin huomasivat miten Uli oli muuttunut ja tulivat mielessään karsaiksi ja koettivat häntä vietellä. Eräs heistä oli Ulin isännän vihamies ja osasi mestarillisesti houkutella muiden palvelijoita luokseen ja saatuaan heidät itselleen, käyttää heidän voimiaan uskomattomalla tavalla edukseen. Tämä isäntä moitti harvoin renkejään, hän ylisteli heitä taivaisiin saakka ja kiihoitti heitä siten liiallisesti ponnistamaan voimiaan ja nauroi pakahtuakseen sitten kun he huohottivat ja olivat heittää henkensä työstä. Hän ei pahastunut heidän renttuamisestaan ja he saivat myös antautua hänen talossaan kaikellaiseen pahuuteen, rengit ja piiat saivat elää keskenään kuin avioparit; sen vuoksi pysyivät useat huonosta palkasta huolimatta hänen luonaan. Hän antoi heille kernaasti rahaa etukäteen, sillä kun he olivat hänen velallisiaan, olivat he myös enemmän tai vähemmän hänen orjiaan; velka oli kahle, jolla hän piti heitä kurissa.
Tämä isäntä oli jo kauan sitten väijynyt Ulia, sillä Uli oli kuin luotu häntä varten: kaunis syötti tytöille, jotka pestautuvat mielellään taloon, missä on vapautta ja sitäpaitse kaunis renkikin. Hyvä työjuhta, joka osaa ahertaa, mutta on siveetön ja typerähkö, näytti myös kelpaavan hyödyn välikappaleeksi. Tämä isäntä pilkkasi kovin Ulia, kun näki hänet kotona sunnuntaisin: tuumiko Uli muka ruveta uskovaiseksi vai körttiläiseksi! Ne körttiläiset pitivät muka hauskaa, ei tiedä mitä pöydän alla tapahtuu ja vielä vähemmin, mitä sitten, kun valkeat sammutetaan. Ulia kiukutti se, että häntä pidetään uskovaisena ja häntä halutti oikein tahallaan hurjistella, ettei luultaisi häntä muita paremmaksi. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea nuoret luulevat tarvitsevansa hävetä: ei ainoastaan sitä, että heillä on vähemmän rahoja kuin muilla, että he ovat rumempia ja heikompia kuin muut, että heidän yllään on huonommat vaatteet, vaan myöskin sitä, että he eivät lurjustele niin paljoa kuin muut. Mutta Uli pysyi kuitenkin lujana. Kun naapuri ei päässyt pilkalla pitkälle, yritti hän toisella tavalla. Hän alkoi kehua Ulia oikeaksi porhojen porhoksi, hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt sitä, joka olisi ollut kelvollinen edes Ulin kengänrihmoja aukaisemaan. Juuri moista oli hän kauan toivonut palvelukseensa, mutta ei ollut onnistunut saamaan. Vahinko vain, että Uli on sellaisella isännällä, joka ei tuntenut hänen arvoaan. Niin teki hän Ulin pöyhkeäksi ja koetti saada Ulia vihaamaan nykyistä palveluspaikkaansa. Hän selitti, miten kaikki huolet täällä heitetään Ulin niskoille, miten hänelle yhä ja yhä vain lisätään kuormaa, miten häneltä vaaditaan sellaista, jota ei muualla rengiltä milloinkaan vaadita, ja miten hänen isäntänsä laiskottelee ja jättää hänelle kaikki vaikeimmat työt. Isäntä oli näet syksyllä antanut Ulin kylvää erään pellon äestettyään sen itse ja oli antanut hänen käydä aurankuressa taluttaen itse hevosia. Hän oli sanonut Ulille, että Ulin täytyy oppia sitäkin tehtävää, jos aikoo päästä isäntärengiksi. On nimittäin paljon palveluspaikkoja, ja ne ovat tavallisesti parhaita, joissa rengin täytyy kyetä kaikkiin töihin, eikä ole maailmassa surkeampaa olentoa kuin renki, joka ei ymmärrä puoliakaan maatöitä. Ja sellaisia renkejä on jos miten paljon, jotka eivät osaa muuta kuin niukuin naukuin kuokkia, hakata puita ja tehdä heinää. Ulin oli isäntä sanonut ja pannut Ulin auran kurkeen ja sitä eivät monet isännät tee edes omille pojilleenkaan, eivät usko heille kyntämistä ja kylvämistä millään ehdolla peläten kourallisen siemeniä menevän hukkaan tai sattuvan jonkin pienen erehdyksen. Ja juuri isännän hyvyys selitettiin näin väärin. Uli saatiin yhä enemmän mahtailemaan mielessään sillä, että isäntä muka jättää kaikki työt hänen niskoilleen ja ettei isäntä muka tulisi toimeenkaan, ellei hänellä olisi Ulia.
"Hauska nähdä, miten käy, kun sinä lähdet; sittenpähän saavat tietää, mikä sinä olit ja mihin sinä kykenit", tällaisella puheella on jo satoja palvelijoita karkoitettu palveluspaikoistaan. Pian alkaa piru yllyttää heidän uteliaisuuttaan näkemään, miten sitten kävisi, jos he lähtisivät pois. Yhä enemmän nousee päähän halu näyttää, miten välttämättömiä he ovat talossa, halu tietää, käyvätkö asiat ilman heitäkin, tokko isäntä ja emäntä tulevat pyytelemään takaisin ja tunnustamaan, että he eivät tule ollenkaan toimeen ilman Liisaa, ilman Pekkaa. Moni puolenbatzin renkipoika ja piikatyttö uneksii vuoden läpeensä tuosta arvostaan, mutta kun joulu tulee ja he vaeltelevat jälleen nyytti kainalossa, ei kukaan tulekaan heidän jälestään juoksentelemaan ja sanomaan: "Pekka ja Liisa, jääkää nyt Jumalan nimessä!" Kun he katsovat taakseen, ei sieltä tule ketään. Sitten ajaa heidät ehkä uteliaisuus jo ensi viikolla naapuritaloon näkemään ja kuulemaan, miten entisessä paikassa voidaan ilman heitä, millaisia uudet palvelijat ovat ja millä tolalla asiat. Ja katso: käyhän ne ilman heitäkin ja uudet palvelijat ovat jotensakin samallaisia kuin entisetkin ja vaikka Liisa ja Pekka lohdutellevatkin itseään sillä, ettei entinen isäntäväki tule uusien kanssa toimeen paria viikkoa kauempaa, niin menevät asiat kuitenkin kuten edellisenäkin vuonna joulusta toiseen. Ja joka vuosi he lähtevät matkaansa eikä kukaan tahdo heitä takaisin. Kaikkialla tullaan toimeen ilman heitä. Oi, ihmiset olisivat mm kernaasti toisille aivan välttämättömiä eivätkä kuitenkaan ymmärrä tulla toisilleen välttämättömiksi!
Niin sokaisi viekottelu vähitellen Ulinkin. Harvat ihmiset, ylhäisessä asemassa olevat kaikkein vähimmin osaavat välttää viekotteluja. Eivätkä osaa sitä edes hyvin sivistyneetkään. Ei siis sovi olla liioin harmissaan Ulille, vaikkei hän karistanutkaan korvalliseltaan pois noita syöpäläisiä, jotka olivat tulleet siihen syyhyttelemään. Työt, joihin isäntä hyvyydessään pani hänet, tuntuivat hänestä vääryydeltä, hänen niskoilleen sälytetyiltä, vastenmielisiltä taakoilta. Hän ei enää usein ajatellut hyviä ja pahoja ääniä ja yhä pöyhkeämmäksi hän kävi ja yhä röyhkeämmäksi tuli hänen mielensä ja naapuri katseli kovin kateeniloisena vereen ruiskuttamansa myrkyn tehoa ja näki Ulin yhä lähenevän viritettyä ansaa. Isäntä puolestaan huomasi murheella, että heidän keskinäistä luottamustaan uhkasivat jotkut synkeät pilvet varjostaa. Hän ei tiennyt, mitä nuo pilvet oikeastaan olivat, ja kun oli luonteeltaan levollisen hidas, jätti hän tuon, jota ei tietänyt, ajan ilmaistavaksi, sillä Ulin käytös ei tarjonnut erikoista tilaisuutta puhuttelemiseen. Se oli ulkonaisesti vielä säntillistä.
KUUDES LUKU
Miten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista
Jo kauan oli ollut puheena, että Ulin pitäjän pojat, Erdöpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset, panisivat toimeen kilpailun hurnus-pelissä. – Bernin kanttoonissa on nimittäin tapana pelata keväisin ja syksyisin n.s. hurnus-peliä niityillä ja pelloilla, joilla siihen vuoden aikaan ei ole mitään tallattavaa, ja peliin ottavat pojat, jopa vanhuksetkin osaa. Tuskin lienee toista peliä, joka vaatii niin paljon voimaa ja notkeutta, silmän ja jalan varmuutta kuin hurnuspeli. Pelaajat jakautuvat kahteen leiriin, toisen on lyötävä hurnusta, toisen on pysäytettävä se. Hurnus on pieni kiekko, ei kahta tuumaa läpimitaltaan, keskeltä vähän paksumpi kuin laidoilta, jotka ovat pyöristetyt, kaksi linjaa8 paksut. Sitä lyödään lentoon notkealla kepillä parrun päältä, jonka tyvi on maassa ja latva noin puolentoista jalan korkuisella tuella ja johon se istutetaan savella kiinni. Noin kahdenkymmenen askeleen päähän parrusta on merkitty sen piirin raja, jonka sisälle hurnuksen on pudottava tai jonka sisällä se on pysäytettävä. Tämä piiri tahi maali on heittopuolelta tavallisesti kymmenestä kahteenkymmeneen jalkaan leveä, usein piirretään se syrjiltä laajemmaksikin kuin lyöntipuolelta, mutta päätä sillä ei ole, vaan on se pituudeltaan rajoittamaton; hurnusta saa lyödä niin etäälle kuin voimat riittää. Tämän piirin sisäpuolella täytyy pysäyttää tuo huimaa vauhtia lentävä kiekko suurilla puisilla lapioilla, joissa on lyhyet varret. Tuota pysäyttämistä sanotaan tappamiseksi. Jos hurnus putoaa tappamatta maahan piirin sisäpuolelle, niin lyönti oli hyvä, mutta jos se otetaan kiinni tai putoaa kolmasti peräkkäin maahan maalin ulkopuolelle, täytyy lyöjän heretä lyömästä. Kummassakin leirissä on miehiä yhtä monta ja ne lyövät ja tappavat vuorotellen hurnusta. Jos nyt yhden leirin kaikki jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa kun hurnus joko on saatu kiinni tai on pudonnut maalin ulkopuolelle, niin laskevat he hyvät lyönnit yhteen ja siirtyvät sitten maalin puolelle ottamaan kiinni hurnusta, jota nyt lyö vastapuolue kunnes jälleen kaikki sen jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa. Se leiri, jolla on enemmän hyviä lyöntiä, joka on onnistunut lyömään hurnuksen maaliin ilman että se on tapettu, voittaa. Nyt tulee tietää, että hurnusta lyödään aina 50, 70 jalkaa korkealle ja 600, 800: kin jalkaa etäälle, ja kuitenkaan eivät taitavatkaan pelaajat onnistu monasti saamaan yhtään hyvää lyöntiä, tavallisesti vain kaksi tai kolme, sillä on ihmeellistä, miten varmasti hyvät tappaajat "kieputtavat", kuten on tapana sanoa, lapioitaan yläältä kiitävää hurnusta kohti ja tappavat sen ja kauas kajahtaa kirkas heläys; miten nopeesti he hyppäävät hurnusta kohti tahi takaperin sitä tavoittaakseen. Sillä kuta tottuneempi pelaaja on, sitä suurempi ala uskotaan hänen vartioitavakseen. Kuta voimakkaammin joku lyö hurnuksen, sitä enemmän täytyy kiinni ottajain hajautua niin että heidän välilleen tulee usein pitkiä matkoja. Riitelevää hurnusta täytyy usein ajaa kuin mitäkin lintua. Tämä leikki on puhtaasti kansanomaista ja ansaitsee kansallisista kauniimpina enemmän huomiota kuin mitä siihen tähän saakka on kiinnitetty. Sen kansanomaisuutta todistaa paraiten se, että erinomainen pelaaja tulee maan kuuluksi ja eri kylien pelaajat järjestävät vasituisia kilpailuja, joiden jälkeen tappanneen puolueen täytyy kustantaa voittavalle leirille leikin perästä syömingit välttämättömine viiniannoksineen j.n.e.
Siihen aikaan, jolloin Edröpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset aikoivat kilpailla hurnuksen peluussa, oli vielä kyläin välinen viha täydessä voimassaan. Bernin kantoonissa oli nimittäin aika, jolloin kylät kaikki vihasivat toisiaan, jolloin joka kylällä oli pilkkanimensä; jolloin tätä vihaa yhä viritettiin joka tanssitilaisuudessa, joka markkinoilla ja muutenkin vähä väliä vuodessa verellä, ja joka ei siksi koskaan vanhennut, vaan periytyi yhä yhtä rajuna aina polvesta polveen. Siihen aikaan tapeltiin enemmän kuin nyt, verta virtasi enemmän kuin nyt, mutta siihen aikaan oli tappelu kansanomaista nujakkaa haloilla, tuoleilla, aidanseipäillä, ja kovat berniläiskallot usein niissä pökertyivät, vaan eivät usein halenneet. Mutta nykyjään on tappelu etupäässä roistomaista murhaamista, raakamaista puukon käyttämistä, ja kuta enemmän oikeuden miekka tylsyy, sitä enemmän veitset teroittuvat ja kuta aremmat tuomarit ovat, sitä julkeampi on roskajoukko. Oi Jumala! Jospa vain moinen tuomari, joka luulottelee saavuttaneensa kansan suosion, voisi tuolta luulottelultaan nähdä, millä tavoin kunnioitetuksi ja rakastetuksi hän tulee arkuudellaan, minkälaiseksi hänet nykyaika ja tulevaisuus arvioi kun hän koettaa päästää kiikistä joka kelmiä, joka elukkaa, ruveten siten ihan hänen paraaksi auttajakseen, niin hän vapisisi ja tärisisi häpeästä ja tuskasta huonoutensa vuoksi.
Jo kauan olivat kylät kahden puolen toisiaan kiistaan haastaneet ja pilkanneet, jo oli monta reikää isketty päihin ennenkun päätettiin panna eräänä päivänä toimeen kilpailut. Nyt syntyi molemmissa kylissä liikehtivää elämää; joka iltahetki kuletettiin harjoituksilla. Vanhat murisivat paljosta ajan hukasta Ja sanoivat etukäteen, että tästäpä tulee kauniit seuraukset, mutta kuitenkin ottivat he innokkaasti puuhiin osaa, tarttuivatpa itsekin lapioihin ja koettelivat lyöntikeppien kelpoisuutta: miten ne sopivat käteen, miten ne huiskahtivat, kunnes eivät malttaneet olla hurnustakaan lyömättä. Samalla kohottelivat he olkapäitään nuorukaisille: nämä eivät muka paljoon kelvanneet, he saisivat selkäänsä, ja kuitenkin suostuivat monet melkein valkohapsiset vanhukset ottamaan osaa varsinaiseen kilpailuunkin. Pelaajat valittiin mitä huolellisimmin ja pitkän harkinnan ja arvioimisen perästä, sillä kylän kunnia oli kyseessä. Ja hauskaa oli nähdä, miten valitut oikein rintaansa röyhistelivät, mutta hylätyt tunsivat pienuutensa ja katselivat nöyrästi toisiin. Valittujen joukossa oli myös Uli, sillä siinä pelissä oli hän mestari ja vaikka hän lyönnissä joskus navauttikin harhaan, niin oli hän potrimpia tappamisessa, jossa piti juosta ja kieputtaa. Hänen isäntänsä neuvoi häntä kieltäytymään. Ne pelit ei ole hänelle soveliaita, sanoi isäntä. Jos hänen leirinsä joutuu tappiolle, ei hän selviä leikistä vähemmällä kuin 25, 30 batzilla; se menee vähintäin. Illalla voi syntyä kahakka, ja ei tiedä etukäteen kukaan, mitä se voi tulla maksamaan. Jos pahoin käy, seuraa ehkä seudulta karkoituksiakin9 ja on nähty, että moiset kahakat usein tulevat maksamaan monta sataa taalaria. Ne pelit ovat rikkaiden tilallisten poikia varten, jotka kernaasti prameilivat rahoillaan ja joiden vanhemmille ei niistä ole mitään muuta hyvää kuin se, että saavat käydä joka puolen vuoden päästä käräjillä ja maksaa satoja taalaria kipurahoja ja sakkoja. Sellaisesta oli moni talonpoika tullut köyhäksi, renkimiehen ei ollenkaan kannata niihin puuttua. Ulin oli siis jäätävä pelistä pois, se voisi turmella hänen edistyksensä moneksi vuodeksi, jopa saada aikaan senkin, ettei hän koskaan enää pääse oikealle onnen ladulle. Ulista tuntui isännän puhe sangen järkevältä, vaikkapa kovalle ottikin hylätä kunnia ja olla esiintymättä tuona sunnuntaina suuren katselijalauman edessä kiitettynä hurnuksen pelaajana. Hän lähti seuraavana iltana sanomaan, ettei hän tule peliin. Tietysti ei oltu hyvillään hänen sanoistaan ja kovaksi onneksi oli yllämainittu naapurikin juuri saapuvilla. Kun Ulia oli kauan turhaan houkuteltu, otti tuo naapuri hänet erikseen puhutellakseen ja selvitteli asiaa omalla tavallaan.
Hän sanoi nyt Ulille, että Ulin isäntä tahtoo Ulia kieltäytymään ainoastaan sen vuoksi, ettei Uli vain mitenkään löisi laimin tehtäviään, ja ettei isännän edes yhtä iltaa tarvitsisi ruokkia itse karjaansa. Hän tunsi Bodenbauerilaisen jo lapsesta, sanoi hän. Se on suurin kettu ja ulkokultaisin juutas taivaan alla, eikä kukaan osaa paremmin kuin hän kiskoa hyötyä palvelijoistaan. Se kuvittelee niille jos jotakin ja tekeytyy niin helläksi kuin mahdollista, etteivät he vain hukkaisi silmänräpäystäkään aikaa ja että hän alati, yötä päivää, saisi heistä pelkkää hyötyä. Eikä se myös sallisi, että he seurustelisivat muiden ihmisten kanssa ja saisivat tuttavia, sillä siten saisivat he tietää, miten paljon palkkaa muualla annetaan, miten hyvästi muualla kohdellaan j.n.e. Sellainen se on muka kaikkia palvelijoitaan kohtaan ja kun se jostakin palvelijasta on kiskonut suunnatonta hyötyä ja sälyttänyt hänen hartioilleen kaikki taakkansa ja palvelija vihdoin tahtoo suurempaa palkkaa, niin ajaa se palvelijan pois talosta ja hankkii uuden huokeamman. Nyt se ei sallisi, että Uli pääsisi rikkaiden talokkaiden poikain hyväksi toveriksi ja sattuisi täten ehkä saavuttamaan onnensakin. Hänen, Ulin, piti vain sanoa isännälleen, ettei häntä lasketa kilpailemasta. Helpompi on hänelle se, että isäntä hänelle vähän mukisee, kuin että koko kyläkunta häntä vihaa. Uli oli kahden vaiheella ja myöntyi; hän uskoi vielä moisia sanoja ja sitäpaitse halutti häntä päästä rikkaiden tilallisten poikain toveriksi; hän ei tiennyt, että näissäkin asioissa toteutuu sananparsi: tukala on syödä kirsikoita suurten herrain kerällä, luut ja kannat nakkelevat ne huonomman silmille, itse syövät lihan. Sen, joka haluaa ilman vahinkoa seurustella korkeampiarvoistensa kanssa, tulee olla hyvin viisas, muuten häntä peijataan ja hän saa kunnian kalliisti maksaa. Ja kuitenkin hylätään hänet lopuksi kelvottomana kun häneen on kyllästytty tai kun häntä ei enää osata käyttää omaksi eduksi tahi kun hänen päähänsä pistää ruveta vaativaiseksi. Aivan samoin käy tässä suhteessa Erdöpfelkofenissa kuin Parisissa, aivan samoin Brönzwülerissä kuin Bernissäkin.
Kun Uli sanoi isännälleen, että hänen täytyy sittenkin ottaa peliin osaa ja ettei häntä lasketa pois kilpapelistä, niin ei isäntä siihen paljoa virkkanut, kehoittihan vain Ulia olemaan hyvin varuillaan; hänelle tulisi kovin paha mieli, jos Uli jälleen joutuisi rettelöihin ja entiseen rappiotilaan. Isännän lempeys melkein hellytti Ulia ja vähällä oli, ettei hän vielä peruuttanut menoaan, mutta väärä hävyn tunne oli valtavampi hänessä kuin oikea heltymys, ja edellinen voitti.
Ikävöity sunnuntai koitti vihdoinkin ja sen koitteessa päättyi monten uneton yö. Harvoilla oli aikaa lähteä kirkkoon; kaikkien osanottajain oli varustauduttava; heidän oli koeteltava lapioiden ja keppien kelvollisuutta; toisten täytyi heitä autella ja naisväen täytyi varustaa murkina puoli tuntia tavallista aikaisemmin valmiiksi. Se oli vaikea tehtävä niille, joilla oli padassa niin vanhan lehmän lihaa, että lehmä olisi voinut pitää vaikka kultahäitään, jos olisi ollut vaimo.
Mutta vaikka liha jäikin kohtalaisen anturanahkan kovuiseksi, ei siitä tänään kukaan pahastunut, ja onnellisia oltiin, kun ei viimein mikään erottanut siitä iltapäivästä, jolloin oli jälleen hankittava kylälle kunniaa lasten ja lastenlasten hyväksi.
Kauan oli vielä määrähetkeen, vaan jo näkyi muutamia kulkevan kokouspaikalle kapistukset olalla, ja kepit ja lapiot kiertelivät kädestä käteen huolellisesti tarkasteltavina. Poikaset tungeksivat innokkaasti joukon etunenään ja heilauttelivat hyvin vakavasti keppejä ja keskustelivat hyvin totisesti siitä, mitkä lapiot paraiten sopivat kouraan; ukot jälleen seisoskelivat näköjään välinpitämättöminä raitilla piippunysät hampaissa ylpeästi jököttäen, kädet takin tai liivin taskuissa ja puhelivat tuulista ja kylvöistä. Viimein lähdettiin kilpakentälle, riemuitseva poikajoukko etunenässä. Nekös onnesta paistoivat, jotka saivat kantaa lapioita, keppiä; hälisivät ja kiistelivät ne, jotka kiiruhtivat tyhjiltään jonon vieressä; uljaina, tuikeina marssivat kilpailijat puolisotilaallisessa järjestyksessä poikasten jälestä. Joku heistä hypähti silloin tällöin kankeasti nähdessään jonkun tytön kasvot, joita hän ei aivan välinpitämättömin sydämin katsellut. Viimeisinä köpittivät ukot, muka omissa mietteissään, ja joku heistä sanoi toiselle olevansa menossa pellolleen; hänelle oli muka sanottu, että toukat ihan tuhoovat hänen ruisoraansa. Ja nythän siis sopi samalla mennä katsomaan nuoren kansan leikkiäkin. Kun hän oli ollut nuori, oli hän pelannut hurnusta niin hyvin, ettei ainoakaan tästä nuorisosta olisi kyennyt sitomaan hänen kenkänsä nauhojakaan. Ja kuitenkin oli siihen aikaan ollut puolentusinaa yhtä hyviä tai vielä parempiakin hurnuksen heittäjiä kuin hän. Ja kun miesväki oli lähtenyt kylästä, neuvottelivat naiset, millä verukkeilla hekin voisivat mennä taistotantereelle tai edes katsella ottelua kauempaa. He häpesivät noin vain syyttä suotta juoksennella kulkueen jälestä. Annas olla, pian oli verukkeet keksitty! Nuoret tytöt lähtivät pitkissä jonoissa käsikynkässä kävelemään ja kiertelemään kunnes joutuivat ihan poikaparveen istumaan; vähän ijäkkäämmät kaarsivat verkkaan ja kaukaa kentän ympäri ja asettuivat sopivan matkan päähän pienelle kummulle, josta voivat nähdä etäälle; vanhus toisensa jälkeen köpitti sinne, taluttaen toisella kädellä lasta ja pitäen toisessa rosmariinia ja sanoi jokaiselle vastaantulijalle: hänenkin pitää nyt tässä sinne lähteä, vaikka meno on ihan vastenmielistä; mutta lapsi ei ollut antanut hänelle rauhaa. Sekin tahtoi nähdä, miten isä heittää hurnusta, oli se sanonut.
Oli kaunis syksyinen päivä, ilma kirkas ja maa vihreä; pilvikaritsoita kulki taivaalla, kokonaiset katraat oikeita karitsoita kävi laitumella maassa, ja leppoisa lämpö hautoi ihmisiä ja eläimiä, jotka suloisen mukavasti lepäilivät vihreässä ruohikossa kirkkaassa auringonpaisteessa.
Aavalla niityllä tapasivat eri puolueet toisensa ja järjestyivät pelaamaan peliä, joka on sata kertaa kauniimpaa ja tuhat kertaa kansallisempaa kuin nuo vastenmieliset, uudet näytelmät, joissa ruumis ei harjaannu eikä sielu jalostu, jotka ovat joutenpäiväistä apinoimista ja joita katsellessa on hyvä tilaisuus vain laiskotella ja lurjustella.
Valittiin mukavin paikka, järjestettiin kiinniottajat niin että aurinko paistoi heidän selkäänsä, pantiin parru hurnuksen lyöntiä varten huolellisesti paikalleen, siten ettei mäki taustana tekisi näkymättömäksi hurnusta silloin kun se nousee, vaan että sen voi eroittaa selvästi aina tangosta ilmaan saakka. Jos tätä seikkaa ei oteta huomioon tai jos päivä on vähän pilvinen ja lyöjä iskee hurnukseen ripeästi ja voimakkaasti, kiitää se sillä vauhdilla, ettei sitä huomaa ennenkun se iskee pahan haavan jonkun pääkuoreen tai syöksyy sohahtaen maahan jonkun viereen. Siksi onkin etumaisten tehtävänä näyttää käsillään ja lapioillaan hurnusta takimaisille heti kun he sen huomaavat, ja kauas kuuluvat silloin hätäiset huudot: tuolla tuolla, tänne tänne!
Kauan kesti ennenkun parru eli tanko oli saatu asetetuksi sopivaisen korkealle, ennenkun piiri oli merkitty sopivan laajaksi ja leveäksi, leikin säännöt vahvistettu ja arvalla ratkaistu, mikä puolue ensin lyö. Kumpikin puolue tavoitteli todellisia tai kuviteltuja etujaan eikä tarvinnut yhden puolueen suurta muutosta ehdottaa, kun jo toinen puolue kieltäytyi kivenkovaan esitystä hyväksymästä, vainuten siinä jotain salajuonta. Siinä sitten jankattiin kunnes vanhukset puuttuivat asiaan, huusivat milloin tuon, milloin tämän luokseen ja supattivat hänen korvaansa jotain, jonka pontena oli tavallisesti se, että hylkäämällä se ja se pieni etu on viekasteltava itselleen suurempi etu.
Kello oli jo yli kahden ennenkun pelaajat asettuivat piiriin paikoilleen ja parrun luota kajahti huuto: "Tahdottekos?" johon toiselta puolen vastattiin: "Antakaa tulla!"; eräs lyöjä astui ripeästi parrun ääreen, nosti keppinsä koholle parrun kohdalla ja lyödä vinhautti koskettaen kuultavasti parrua; sydämet sykkivät ja vavistiin jännityksestä, suut ammottivat, silmät töllöttivät ilmaan etsien sieltä hurnusta: mutta ei nähty sitä missään; ja siinä kun katsoa töllötettiin, kajahti toinen lyönti; silloin lensi hurnus korkealta yli rajan, se keksittiin liian myöhään ja hyvä lyönti oli saatu. Ensimäinen kepin lyönti oli ollut petoslyönti.
Minä en tahdo nyt jatkaa samalla tapaa kuten olen alottanut; en kertoa tyystin pelin kulkua, en jutella, miten usein pelissä riideltiin luulotelluista tai todellisista petoksista, miten usein nenäin alla nyrkkiä puitiin, miten vanhat saivat ruveta riidanratkaisijoiksi, miten he sovittelivat puolueita ja miten pojat taipuivat heidän tahtoonsa, useinkin vastenmielin; kuinka vanhat eivät malttaneet olla antamatta käytännöllisiä neuvoja ja huutamatta lyöjälle: astukoon askeleen eteen tai askeleen taakse; tai tappajille: hajaantukoot kauemmaksi toisistaan ja älkööt huitoko lapioillaan ennen aikojaan. Se kertominen ei maksaisi vaivaa. Minä en myöskään tahdo tarkemmin kuvailla kuinka katselijat sakeanaan saarsivat pelaajia; miten vanhat äidit seurasivat sykkivin sydämin pelin kulkua, miten tytöt vapisivat pelosta tai riemusta kun heidän heilansa astui hurmista lyömään tai tappamaan; en myöskään, miten Erdöpfelkoferin ja Brönzwülerin pikku pojat härnäsivät toisiaan ja viimein hurjasti tappelivat kunnes äidit ja sisaret kiskoivat heidät erilleen toisistaan, jota vastoin isäin ja veljien mielestä ei maksanut vaivaa mokomaan puuttua. Tätä en minä aio kertoa, mutta sen minä vain sanon, että erdöpfelkoferilaiset ne joutuivat tappiolle, tosin vain yhdellä lyönnillä, mutta kuitenkin. He kinasivat aika tavalla vastaan ennenkun ottivat tappionsa uskoakseen; koettivat kaikki kavaluudet ja juonet; antoivat jonkun lyödä ylimääräisen lyönnin vaikka hurnus oli jo tapettu; lykkäsivät hurnuksen, joka oli pudonnut maaliin, maalin ulkopuolelle ja nostivat sen vasta ulkopuolella maasta ja kielsivät tekonsa, kun eräs vanha brönzwüleriläinen sen huomasi. Mutta ei auttanut juoni, viimein täytyi heidän tyytyä tappioonsa. He olivat äissään ja pitivät kohtalon ratkaisua kerrassaan vääränä, koskapa he muka olivat selvästi olleet parempia pelaajia, ja moni ei voinut olla syyttämättä tovereitaankaan: se tai se oli muka lyönyt huonosti tai tehnyt virheen tappaessa. Vanhukset lähtivät mukisten paikalta ja sanoivat, että olivathan he jo kauan sitten aavistaneet että näin kävisi; ennen oli käynyt toisin, he olivat olleet usein pelissä, mutta näin hölmösti eivät he olleet pelanneet koskaan. Ja vaimot ja tyttöset menivät myös raskain askelin kotiin ja sanoivat, ettei se tee mitään, vaikka heikäläiset joutuivatkin tappiolle, kunhan ei vain tänä yönä tapahtuisi jotain hirmuista, mutta he pelkäsivät, etteivät ne tappelutta eroa. Noh, mitä se sitten haittaa, tuumi eräs vanha tappelukassi, hänkin oli ollut usein nujakoissa, ja paljon pahemmissa kuin nykyjään, ja elävänäpä hän vain oli niistä päässyt.