"Entäs sinä sitten nuorikko, mitä sinä arvelet?" "Minä arvelen, että hyvä Jumalahan meidät sääsi yhteen."
"Niin minäkin", sanoi pappi, "se oli Jumalan tahto; älkää sitä unohtako. Ja miksi on hän Teidät säätänyt yhteen? Että te toinen toisenne onnellisiksi tekisitte; mutta ei ainoastaan täällä, vaan myös siellä – ja sitä älkää unohtako! Avioliitto on Jumalan pyhäkkö maailmassa. Siinä tulee ihmisten pyhittäytyä ja puhdistautua taivasta varten. Te olette hyviä ihmisiä ja hurskaita, kelpo ihmisiä. Mutta vikanne teillä kummallakin on. Yhden tunnen minä sinussakin, Uli. Se ja se tavoittelee sinua jo yhä ahnaammin ja ahnaammin. Ja se on ahnaus. Sinullakin, Vreneli, lienevät omat vikasi vaikken niitä tunne. Nämä viat tunkeutuvat esiin vähitellen ja kun miehen vika ensin alkaa tunkeutua esiin, niin huomaa sen ensin vaimo. Ja sinä Uli, näet sen vian kuvastuvan silloin vaimosi kasvoilla. Ja Vrenelin viat huomaat jälleen sinä Uli, ja hän huomaa ne sinun kasvoistasi. Teistä tulee siten toisillenne peilit. Ja tästä peilistä, Uli, sinun tulee nähdä vikasi ja koettaa luopua niistä rakkaudesta vaimoosi. Sillä vaimohan niistä pahimmin kärsii. Ja sinun, vaimo, tulee häntä vakaasti auttaa siinä puhdistumisessa ja myös tunnustaa omat vikasi ja koettaa niistä päästä hänen vuokseen. Ja hän koettaa taas vuorostaan sinua auttaa. Ja kun tämänkaltainen työ rakkaudessa rupee tulemaan liian raskaaksi, niin lahjoittaa Jumala teille lapsia, yhden toisensa jälkeen, ja niistä on jokainen enkeli, joka on lähetetty auttamaan ja pyhittämään teitä. Jokainen niistä opettaa teitä yhä selvemmin suhtautumaan oikein Jumalaan ja valmistamaan lapsenne hänelle pyhäksi ja mieluiseksi uhriksi. Ja kuta kiinteämmin te näin elätte yhdessä, sitä onnellisemmiksi te tulette taivaassa ja maan päällä. Sillä uskokaa pois, oikeaan maalliseen ja taivaalliseen onneen tullaan aivan yhtä ja samaa tietä pitkin. Uskokaa minua, hyvä Jumala on säätänyt teidät yhteen sitä varten, että te auttaisitte toisianne pääsemään taivaaseen, että te olisitte toisillenne tuki ja sauva sillä kaidalla, vaikealla tiellä, joka ijankaikkiseen elämään vie ja helpottaisitte, tasoittaisitte, keventäisitte rakkauden lempeällä kärsivällisyydellä sitä tietä, sillä se on vaikea ja orjantappurainen tie! Ja kun raskaat päivät tulevat ja viat milloin toisessa, milloin molemmissa tahtovat puskea esiin, niin älkää ajatelko onnettomuutta, älkää ajatelko että olette onnettomia, vaan ajatelkaa vaan hyvää Jumalaa, joka on jo ennenkun maa ja maailma luotiin kaikki nämä viat tietänyt ja säätänyt teidät yhteen juuri sen vuoksi, että te parantaisitte toisianne ja auttaisitte toinen toistanne puhdistumaan vioistanne. Se on teidän yhdyselämänne tarkoitus ja määrä. Ja kuten Vapahtaja lähetettiin maailmaan rakkaudesta ja naulittiin ristiin rakkaudesta, niin tulee teissäkin rakkauden vaikuttaa. Se voima on väkevämpi kaikkia muita ja se parantaa ja tekee terveeksi. Sadatellen ja haukkuen, uhaten ja pieksäen te toinen toistanne vain sortaisitte, mutta ette parantuisi Jumalalle soveliaiksi. Kuta häjymmäksi toinen tulee, sitä häjymmäksi tavallisesti toinenkin rupee ja niin lykkäävät he toinen toistaan yhä helvettiin päin. Älkää siis unohtako, että Jumala on teidät säätänyt yhteen ja vaatii teiltä kummaltakin toista takaisin. 'Mies, missä on sinun vaimosi sielu?' sanoo Hän silloin. 'Vaimo, missä on sinun miehesi sielu?' sanoo Hän myös. Olkaa siis valmiit yhdestä suusta hänelle vastaamaan: 'Herra, täällähän me ollaan molemmat, ja ollaan oikealla puolellasi.' Nuorikko, anna nyt anteeksi, että minä puhuin sinulle näin vakavasti tänä aamuna. Mutta parempihan on puhua ajoissa, kuin sitten jos Uli kuolisi ja jos luultaisiin hänen joutuneen kadotukseen sinun tähtesi. Parempi on puhua Ulillekin nyt kuin ehkä liian myöhään, sitten kun hän olisi saattanut sinut murheella multaan, jota minä en kuitenkaan teistä usko, sillä minusta tuntuu siltä, että teistä koituu tosiaan sekä Jumalalle että ihmisille iloa."
Kun Vreneli kuuli kuolemasta puhuttavan, niin tunkeutuivat vedet hänen silmiinsä ja hän puhui vapisevin äänin:
"Voi, herra kirkkoherra, mitäs te nyt anteeksi antamisesta! Tuhannen tuhannet kiitokset vain kauniista sanoistanne, minä koetan niitä aina muistaa. Me olisimme oikein hyvillämme, kun Te joskus kävisitte meidän puolessa ja tulisitte meille, jotta näkisitte, millaisia hedelmiä Teidän sananne kantavat. Jotta näkisitte, että me emme ole niitä unohtaneet."
Rovasti tuumi, että hän kyllä käy ihan varmaan, jos sattuu niille seutuville, mikä muuten on hyvin mahdollista. "Minä pidän teitä aivan kuin omina seurakuntalaisinani, vaikkette te minun seurakuntaani olekaan. Ja uskokaa pois: kukaan ei ole niin hyvillään kuin minä, jos te menestytte ja tulette onnellisiksi. Ja jos minä voin jotenkin teitä auttaa, niin tulkaa vain minun luokseni, minä koetan tehdä parastani oli asia mikä tahansa. Minä tuen teitä oikein ilolla."
Sitten he hyvästelivät ja kaikki kolme, he olivat nyt oikein hyvällä ja kirkkaalla mielellä. He olivat lämmittäneet ja raikastaneet toisiaan ja jokaisen ihmisenhän tulisi aina seurustelullaan toisia lämmittää ja raikastaa. Ihanapa silloin olisi elää ihanassa maailmassa.
"Sehän oli oikein ystävällinen mies", tuumi Vreneli mennessään; "se on niin vakaisa ja tarkoittaa kuitenkin hyvää; sen sanoja kuuntelisi vaikka koko päivän, ei tulisi aika pitkäksi."
Kun he palasivat ravintolaan, eivät vieraat vielä olleet tulleet, mutta jo oli lähetetty sana, että Johannes tulee pian, vaan hänen vaimolleen ei oikein nyt, sovi tulla. Silloin sanoi Vreneli:
"Mene sinä Uli nyt niitä hakemaan; ja mene hevosella, eihän tästä ole pitkää matkaa; kun ajat kovasti, niin puolen tunnin päästä ehdit takaisin."
"En minä oikeastaan kiusaisi hevosta nyt, sillä on tänään muutenkin paljon juostavaa", vastasi Uli.
"No kyllähän ravintoloitsija antaa hevosen, eihän tästä ole pitkää matkaa."
Niin tehtiinkin ja hyvä tuli. Johannes ei ollut vielä valmis lähtemään ja emäntä epäröi: "Mitähän ihmiset arvelevat kun minä näin arkena menen istumaan ravintolaan vaikka en ole, vielä kummikaan?"
Sinun olisi pitänyt tulla vaimoinesi meille, eikä ruveta kustantelemaan ravintolakekkereitä. Olisittehan te meilläkin saaneet ruokaa ja juomaa."
"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Uli, "mutta hävytöntähän olisi ollut tuppautua tänne ja matkakin on niin pitkä ja meidän on vielä tänään palattava kotiin. Työtä on nykyään ihan korviin saakka. Mutta tulkaahan nyt toki, minä olisin niin pahoillani jos ette tulisi. Luulisin, että te häpeette meitä."
"Johan nyt hulluttelet, Uli" sanoi emäntä, "tiedäthän sinä miten me sinua pidämme arvossa. Eipä pitäisi nyt tulla kiusallakaan, kun ajattelet minusta niin pahaa." – Kuitenkin varustautui muori lähtemään, mutta ei tahtonut antaa tyttärensä tulla mukaan, vaikka Uli miten tahtoi. "Mitäs kissat kirkossa tekee", sanoi hän, "jopas nyt jotain! Sopimatonta on yksin minunkin tulla. Älä ole milläsikään Uli, kyllä sinä rahasi vielä tarvitset, – taloudessa on menoja mahdottomia."
Kaivaten oli Vreneli odottanut ja tähyillyt heitä ravintolan nurkalla.
Ohikulkijat kaikki katselivat häntä ja tuumivat:
"Kenenkä se on tuo morsian? Niin pulskaa tyttöä en ole nähnyt pitkään aikaan."
Ja koko kylässä alettiin huhuta kauniista morsiamesta ja kuka vain ajalta ehti tai tekosyyn keksi, lähti nyt kävelemään ravintolaan päin.
Viimein tulla hurahti Uli kuskattavineen ja Vreneli otti heitä ystävällisesti vastaan. "Vai on sinusta nyt tullut emäntä", huusi Johanneksen vaimo, "onneksi olkoon", ja lykkäsi Vrenelille lihavaa, pyöreää kättään. "Johan minä ajattelin, että pari siitä tulee. Te sovitte kuin luodut yhteen."
"Niin, mutta ei siitä silloin vielä ollut ituakaan. Vasta kotiin mennessähän ne alkoivat minua kiusata. Ja kai tekin olitte siinä juonessa", sanoi Vreneli kääntyen nyt Johanneksen puoleen ja antaen hänelle kättä. "Mutta odottakaas, kyllä minä vielä näytän Teille, vai juonittelette te minun selkäni takana. Kyllä olette koko kelmi! Tehkääpäs vasta niin, kyllä maksan teille samalla mitalla! Ruvetaanpas mekin punomaan juonia teidän selkänne takana."
Johannes piti puoliaan ja Vreneli vastasi hänelle kujeilevan taidokkaasti. Kun Vreneli sitten meni hetkeksi sisään, sanoi emäntä:
"Uli, ompas sinulla sieväkäytöksinen vaimo; se osaa puhella paremmin kuin moni herrasrouva. Ja mikä on parasta: se osaa tehdä hyvin työtä. Se ei ole tavallista se. Hoitele hyvin sitä, sellaista et vasta saa!"
Silloin alkoi Uli vedet silmissä Vreneliä kehua ja kehui kunnes Vreneli tuli takaisin. Hänen tullessaan katkesi puhe yhtäkkiä ja Vreneli vilkui kujeillen milloin yhteen, milloin toiseen ja sanoi:
"Vai jo te taas puhuitte selän takana minusta, siksipä se vasen korva niin tillittikin. Mutta varokaapas itseänne! Uli, miksi rupeat sinäkin heti minua panettelemaan, kun vähänkin käännän selkääni?" "Vai panetteli se sinua", sanoi emäntä, "kun päin vastoin kehui; mutta minä sanoinkin sille, että hoitakoonkin sinua hyvin, sinun laistasi ei se vasta saa. Niin, kun ne miehet aina tietäisivät, millaisen uuden vaimon usein saavat, niin ne hoitelisivat ensimäistä paremmin. Eipä siltä, että minulla olisi mitään valittamista. Minun ukkoni on minulle hyvä ja kelvollinen, häntä parempaa en saa. Ja se antaa minulle aina mitä vain tarvitsen. Mutta ajattelin monia muita."
"Hyvä kun käänsit heti puheesi tälle tolalle, aioin jo karata kiinni", sanoi Johannes. "Oikeassa olet, paha on monasti olla vaimoilla, mutta paha on miehilläkin, riippuen siitä tiedetäänkö ja uskotaanko, että elää se taivaassa Jumalakin. Missä usko puuttuu, siellä on piru isäntänä."
Sitten kutsuttiin heitä takatupaan. Siellä odotti pöydällä keitto, mitta viiniä ja pieni kannu suloista teetä. Ravintolan emäntä sanoi:
"Minä tässä tuumin ja laitoin teetä nyt jo, juokoon nyt ketä haluttaa.
Toiset pitävät teestä, toiset ei." – Rakastettavan taidokkaasti emännöi Vreneli, kaatoi laseihin ja tarjoili, kehoitti juomaan. Kaikista oli nyt oikein hupaisaa ja kodikasta olla. Uli rupesi puheisiin isännän kanssa ja kyseli jos jotakin; mitenkähän se karjatalous olisi järjestettävä; mitä Johanneksen mielestä olisi edullisinta kylvää sinne ja sinne. Mihin aikaan olisi sitä ja sitä kylvettävä; mihinkähän se ja se maaperä olisi kelvollista? Johannes neuvoi isällisesti ja teki taas puolestaan kysymyksiä ja Uli vastaili kokemuksensa mukaan. Eukkoväki ensin vain kuunteli, mutta sitten paisui Vrenelinkin sydän kysymysten paljoudesta ja hän pyyteli nyt neuvoa emännältä sataankin sellaiseen seikkaan, jotka emäntäihmisen pitää varsin visusti tuntea. Kertoi, miten hän ennen oli tehnyt sitä ja sitä, mutta eiköhän nyt olisi parempi tehdä se jollain toisella tavalla. Ilolla ilmaisi emäntä salaisuuksiaan, vaikka sanoikin usein:
"Kyllä taidat ymmärtää sen asian paremmin kuin minä. Minun pitää kanssa koetella sinun tapaasi."
Kodikas ja tuttavallinen seurustelu houkutteli seuraan kuuntelemaan ravintolan isännänkin emäntineen ja älykkäitä ihmisiä kun olivat, neuvoivat ja harkitsivat he parhaansa mukaan yhtä ja toista, miten olisi edullisinta sitä ja sitä tehdä. Ja he iloitsivat monesta kuulemastaan tiedosta. Ja kuta enemmän Vreneli ja Uli saivat neuvoja, sitä kiihkeämmin he näyttivät haluavan uutta vain ja sitä nöyremmin he kuuntelivat vanhusten kokemuksia ja painoivat ne tarkasti mieleensä. Eipä niitä mieliä turhuuksien muisteleminen painanut.
Iltapäivä kului loppuun ennenkun älyttiinkään. Yhtäkkiä valautti aurinko kultaisen heiasteensa huoneeseen ja kirkasti sen paisteellaan. He ihan säpsähtivät tuota väkevää leimua, luulivat tulipalon syttyneen. "Älkää pelästykö", sanoi emäntä, "aurinkohan se vain on. Se aina keväällä paistaa tänne mailleen mennessä."
"Herranen aika, niin myöhäkö nyt jo on?" sanoi Vreneli; "meidän täytyy lähteä, Uli."
"Eihän nyt ole vielä mitään kiirettä", sanoi ravintolan emäntä, "kuu nousee jo ennen pimeää."
"Kylläpä tämä iltapäivä kului!" sanoi Johanneksen emäntä! "Mihinkähän sitä joutuisi, jos aika aina olisi näin lyhyt."
"Niin minustakin", sanoi ravintolan emäntä. "Nämä ovatkin toisellaiset häät kuin tavallisesti, joissa ei ikävissä osata muuta kuin juopotella ja lyödä korttia. Ne ovat niin pitkäveteistä väkeä, että on hyvillään kun ne menevät matkaansa. Ja kun näkee pojan, joka ei häissään osaa muuta kuin kiroilla ja hosua lainatulla piipullaan, hosua kuin tavottelisi karistaa kuuta taivaalta, niin tekisi mieli antaa sitä korville ja antaa niin että kyllä pöyhkäpää menisi paikoilleen ja rupeisi puhumaan ihmisiksi kuten muutkin."
Mutta Bodenbauerin emäntä antoi Vrenelille kättä ja sanoi:
"Minä totisesti sinuun ihan mielistyin ja sinun täytyy luvata käydä pian meillä, muuten en laske sinua nyt menemään."
"Käyn minä, käyn toki", sanoi Vreneli, "kun vain ennätän. Minäkin olen puhunut Teille ihan kuin omalle äidilleni. Jos asuttaisi lähempänä, niin kävisin minä teillä liiankin usein. Mutta meillä on niin paljon huolta talosta emmekä me taida paljon joutaa, minä ja Uli. Mutta tulkaa te nyt meille, teidän täytyy luvata. Teidän lapsennekin ovat jo täyskasvuisia ja yhtä hyvinhän teillä käy työt, vaikka vähän pistäydyttekin vieraissa." – "Kyllä minä tulen teille, se on varma ihan. Olenhan minä jo monasti sanonut Johannekselle, että mitenkähän ne nyt siellä Glunggessa jaksavat. Ja kuules, kun te rupeette tarvitsemaan sitä kummia, niin älkää nyt juosko hakemassa kaiken maailman muoria. Tiedänhän minäkin esittää teille yhden, joka ei ole takapero." – "Hyvähän tuo on tietää", sanoi Vreneli hypistellen hämillään esiliinaansa nauhoja. "Pitää painaa mieleen ja muistaa, jos sattuisi, eihän sitä tiedä, mitä voi tulla."
"Tietääpä jotenkin varmaan", nauroi emäntä. "Siitä sitten nähdään, pidättekö te meitä missään arvossa vai ette."
Sillä välin oli Uli maksanut kestityksen ja valjastuttanut hevosen ja kaatoi nyt vielä kaikkien lasiin viiniä ja kehoitti juomaan läksijäismaljat. Silloin toi ravintolan isäntä uuden pullon ja sanoi:
"Vähän minunkin puolestani, en suinkaan minä ilmaiseksi tänne tullut juomaan." Hänestä oli ollut niin hauskaa, kun he olivat tulleet heille. "Antaisin joka hääpäivä vaikka pullon parasta jos saisin aina näin hyviä häävieraita; oli niin hupaisaa olla yhdessä." – Kun Johannes kuuli, että lasku oli jo maksettu, ei hän hellittänyt, ennenkuin isäntä toi vielä yhden pullon nyt hänen laskuunsa. Ja hyvästit jätettiin sitten hellemmät kuin monet sukulaiset keskenään, ja tähdet loistivat taas kirkkaasti taivaalla kun urhea Musta ripeästi ravaten vei tuota onnellista avioparia – taivaaseen.
Niin, rakas lukija, sillä Vreneli ja Uli ovat nyt taivaassa, s.o. he elävät keskenään vilpittömän rakkaasti ja Jumala on siunannut heitä neljällä pojalla ja kahdella tytöllä. Heidän hyvinvoipa varallisuutensa kasvaa päivä päivältä, sillä Jumalan siunaus on heidän onnensa; heidän niinillään on jalo sointu, sillä heidän pyrkimyksensä tähtää korkealle: saamaan nimensä taivaan kirjoihin! Mutta tuolle tasaiselle radalle eivät he päässeet yhdessä päivässä, vaan monen ankaran kamppailun jälkeen he määränsä saavuttivat. – Huomaa se, rakas lukija!