Jumaliste, mitä tulee ihmisistä, jotka eivät osaa eivätkä tahdo olla ripeitä; joiden aina täytyy kuhnia neljä tuntia tehtävässä, minkä hyvin voisi suorittaa kahdessa? Niistä tulee keppikerjäläisiä. Itse ne rankaisevat rikoksensa ja niissä toteutuu tuo sananlasku: ole uskoton isännälle, niin olet uskoton itsellesikin. Näin syntyy se paha tapa, josta jo olemme puhuneet ja katoaa edistymisen ehto, ripeys.
Jukan rengit eivät olleet paljon parempia kuin muutkaan. Jos kerran ollaan vihaisia ja sadatellaan isännälle tämän ryhtyessä uusiin sivutyö-yrityksiin, niin mitenkäpä ei äiteltäisi palvelustoverille, joka heitä tuohon kirottuun työhön pakottaa. Ja palkolliset eivät sitten sadattele ainoastaan työn pirua, joka tuota heidän kumppaniaan riivaa antamatta hänelle ja muille hetken rauhaa, vaan luulevatpa vielä toverin oudolla innolla ja ahkeruudella olevin joitakin salaisia itsekkäitä ja omanvoitonpyyteisiä tarkoitusperiäkin. Tämä on kansan omituinen, häviämätön luonteen piirre. Sanassa sanotaan: kaikki meidän hyvät tekomme ovat synnillä saastutetut, ja Paavali epistolassaan roomalaisille sanoo: kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate, ja näillä sanoilla on hyvät perusteet meidän luonteessamme. Sillä aivan usein johdattaa meidät oma etu tekemään hyvää. Ja jos teemmekin jotain hyvää sisäisestä, puhtaasta halusta, niin tulemme jälestä sitten turhamaisiksi, röyhkeiksi ja ylpeiksi tuosta hyvästä työstämme ja saastutamme siten hyvän tekomme. – Mutta kansa, se pitää tätä saastutusta, omia vikojaan muistamatta, niin yleisenä ja luonnostaan lankeavana, että se urkkii pahoja perussyitä aina, joka tilaisuudessa, jolloin joku vain tekee jotain hyvää. Ja kuta vähemmän tuo arvostelija itse yleensä tekee hyvää sisäisistä, jaloista vaikutteista, sitä enemmän hän luulee toistakin kannustavan hyvään ainoastaan itsekkäiden, ulkonaisten syiden. Sitä enemmän hän ajattelee vain tuon tehdyn hyväntyön ulkonaisia, alhaisia perussyitä. Kuta innokkaammin joku esimerkiksi uhrautuu toisten edestä ja kuta uutterampi on toisen työssä, sitä kiihkeämmin häntä syytetään salaisesta itsekkyydestä ja kuvitellaan hänellä olevan epäilyttäviä tarkoituksia.
Nuo vastahakoiset rengit eivät siis tyytyneet pelkästään noitumiseen ja pistosanoihin, vaan koettivat urkkia selville Ulin tekojen perussyitäkin, – ja luulivatpa ne jo keksivänsäkin! – Mutta äläs myy karhua ennenkun sen kaadat! Koettaa päästä lellipojaksi ja sokaista isäntäväen silmiä ja pyrkii talon omistajaksi! Mutta eipä ne nyörit nyt seiso pelkästään tuolla tyttöletuksella ja ikäkululla emäntä-hupsulla! Kyllä tässä vielä kolmaskin pappi saarnaa!
Ja tähän lopulliseen päätelmään liittivät he vielä joukon yksityiskohtia ja jokaisella heistä oli jotain lisättävää ja jokaisella pilkkasanoja ja ivaa uutta ja parempaa.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Miten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan
Sillä Liisa oli kovin mieltynyt, ihampa hullautunut Uliin.
Jo viime talvena oli se peli alkanut. Kun Uli oli sunnuntai-iltapäivinä yksin tuvassa, lähenteli Liisa häntä, toi kaikki hepennyksensä hänelle katseltaviksi ja Ulin täytyi sitten häntä neuvoa ja ihailla hänen tavaroitaan. Niin että Ulille kävi oikein kiusalliseksi mennä sunnuntaisin tupaan.
Kauniina vuodenaikana, joka keskeytti nämä neuvottelukokoukset, tuli Liisalle ikävä. Mutta Liisalla oli puolen tusinaa ruukkukukkia. Ne olisivat ennen kuukausia saaneet olla liikauttamatta pimeissä loukoissaan jos ei Vreneli niitä olisi säälinyt ja kannellut päiväpaisteeseen tai sateeseen. Vaan nyt, nyt ei Liisasta mikään paikka ollut niille kyllin kelvollinen. Ja Uli pääsi harvoin lähtemään ruualta Liisan sanomatta:
"Kuule Uli, sinun pitää auttaa minua, tule kantamaan noita kukkia!"
Milloin vietiin niitä sinne, milloin tänne. Ja Vreneli ei muka pitänyt niistä yhtään huolta, se olisi vain hyvillään, vaikka ne kuivaisivat. Ja harvoin pääsi Uli sitten lähtemään noiden kukkien äärestä niin pian kuin halusi: milloin oli nuuskittava yhtä kukkaa, milloin toista. Ja kun Uli viimein aikoi lähteä, johtui Liisan mieleen, että tuon kukan olisikin parempi olla jossain toisessa paikassa kuin tässä ja Ulin täytyi taas kannella kukkia ja nuuskia vielä toista kukkaa, joka viime kerralla oli jäänyt nuuskimatta. Ja kun rengit sitten iltasella istuivat penkillä navetan seinustalla, tuli Liisa ruiskukannuineen kaivolle eikä ollut muka osaavinaan pumputa ja lotasi vettä kenkäänsä vahingossa ja Ulin täytyi silloin tulla avuksi ja toiset nauroivat ja pilkkasivat tyttöhölmöä jotenkin kursailematta. Ja vaikka satoi ja vaikkei hän kukkia ajatellutkaan, kepsutteli hän kuitenkin ulkona lavojen ympärillä, ja kerran pasteeraili hän sukkakudin kädessä edestakaisin päädyn alla ja sanoi lämmittelevänsä jalkojaan. Ja panipa hän kerran äpäräheinää tehtäessä rikinkeltaisen hatunkin päähänsä, veti pitkät hansikkaat käteensä, otti korean päivänvarjon ja meni ulos, kun lähdettiin vankkureilla niityltä heinää hakemaan. Ja Ulin piti silloin valikoida hänelle harava ja nyt ajoi Liisa niitylle haravoimaan. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjo ja toisessa harava ja kauheasti hän keikaili ja ruikutteli vankkureiden istuimen kovuutta ja tärskyntää. Niityllä tuppautui hän haravoimaan Ulille Ulin nostellessa rukoja vankkureihin. Mutta ei käynyt oikein se työ. Ensiksikin tarttuivat piit ruohikkoon niin ettei Liisa saanut haravaa irti ja toiseksi ei hän osannut samalla haravoida ja pidellä päivänvarjoa – ja aurinkohan paistoi niin kauheasti! Liisa nousi siis takaisin vankkureihin pitelemään pelkästään päivänvarjoa. Ja vaikea oli lastaajan kunnolla lastata vankkureita, kun niissä istui moinen neiti, joka ei uskaltanut niin jäsentä hievauttaa ja joka aina kun hänen vähänkin oli väistyttävä, kirkaisi niin että vankkurien ympärillä lentelevät pääskyset olivat säikähdyksestä pökertyä. Ja Ulin täytyi nostella Liisaa päivänvarjoineen paikasta toiseen kuin mitäkin pikku lasta. Niityllä alkoivat muut katsoa töllöttää ihmeissään nähdessään päivänvarjon heinäkuormalla. Eivät ensin oikein tienneet mikä ihme se on, he eivät olleet mokomaa kummaa ennen nähneet. Mutta sitten kun he huomasivat Liisan tuon silkkivehkeen alla, nauroivat he haletakseen. – Kuorma tuli korkeammaksi ja korkeammaksi, Liisa kirkui lakkaamatta eikä lähtenyt kuitenkaan alas. Huojuvalta kuormalta kotiin mentäessä kuului loppumattomiin: "Ah. pidelkää minua kiinni, ah kiinni Jumalan ja Kristuksen tähden!" – Viimein päästiin onnellisesti vajalle; mutta nytpäs vasta pula tuli. Liisa ei näet uskaltanut laskeutua alas, ei peränuoran eikä sepävitsan ylitse. Kuullessaan tuon kirkunan tulivat isä ja äiti ulos. Kun äiti näki tyttärensä päivänvarjoineen kuormalla, sanoi hän: "Tyhmeliini, mikä sinulle nyt pisti päähän? Onko nyt ilmoissa ikänä nähty mokomaa narria, päivävarjoineen heinäkuormalla?" Ja Jukka äkäili äidille: "Mitäs siitä nyt jälestäpäin torut! Olisit pitänyt sitä silmällä ettei se olisi saanut ruveta tällaiseen hullutukseen! Nyt sitä vielä pelottelet!" Ja Liisa pelkäsikin. Uli oli tuonut tikapuut kuorman taakse, jotta Liisa voisi tulla niitä myöten alas. Mutta Liisa seisoi vavisten kuormalla avoin päivänvarjo kädessä ja nosti jalkaansa ja nostaessaan aina kirkaisi: "Hyvä Jumala! Pidelkää minua, pidelkää minua, minä putoon!" Viimein sanoi Jukka: "Ei tästä nyt tule mitään. Ulin pitää mennä ylös ottamaan Liisaa. Ja tuhma olit, kun laskit sen kuormalle! Olisihan sinun pitänyt arvata, että näin käy."
Uli meni tikkaita myöten ylös ja kurotteli kättään Liisan puoleen, mutta Liisa kirkui yhä hurjemmin. Silloin meni Uli ihan kuorman päälle aikoen nostaa Liisan tikkaille, jotta Liisa itse sitten voisi laskeutua alas. Mutta silloinkos vasta Liisa rääkyi kuin tapettava! Viimein ei Uli voinut muuta kuin ottaa Liisan syliinsä ja kantaa hänet kuin pienen lapsen alas. Ja siitä Liisakin piti, hän rutisti Ulin kaulaa niin armaasti, että Uli oli ihan ruskeana ja sinisen puhuvana tullessaan alas.
Koko elinikänsä Liisa sitten kertoi tätä heinämatkaansa. Ja hänen kuvaillessaan, mitä hän silloin oli kokenut ja kärsinyt, nousivat kuulijoilta ihan hiukset pystyyn ja he olivat vakuutettuja, että kapteeni Perryn kärsimykset pohjoisnavalla olivat pelkkää leikkiä siihen nähden mitä Liisa oli kokenut niittymatkallaan.
Sitten oli Liisa Ulille jälleen ylen ylpeä; kun Uli toivotti hyvää huomenta tai hyvää yötä, niin Liisa vastasi hänelle yhtä töykeästi kuin muillekin palvelijoille. Hän nyrpisteli nenäänsä Ulin lähetessä, sanoi, että Uli tuoksuu navetalta, puhui hänen suurista, kömpelöistä rengin käsistään. Mutta eipäs malttanut olla noita rumia käsiä kuitenkaan verettömillä laappasillaan käpälöimättä.
Hyvin vastenmielistä oli Ulista tuollainen töykeys, vaikkei hän ajatellutkaan siihen mitään erikoisia syitä. Hän piti sitä vain hemmotellun lapsen oikkuina ja omituisuutena. Vaan kuitenkin se häntä äkämystytti ja muut palvelijat häntä pilkkasivat. Kuitenkin oli Uli Liisalle aina kohtelias, sillä olihan Liisa sentään isännän tytär. Muut palkolliset sitävastoin kujeilivat tytön kustannuksella ja pilkkasivat häntä julkeasti, etenkin jouluna, palveluksesta lähtiessään. Silloin meni Liisa usein ulisten ja rääkyen kantelemaan vanhemmilleen ja heittäytyi vuoteenomaksi ja vehkeili kuin virmapäinen lapsi. Silloin Jukka kopaisi keppinsä ja lähti karkuun köppelehtimään, mutta äiti houkutteli tytärtään: "Eihän nyt noin pidä parpattaa, eihän tuo nyt maksa vaivaa itkeä!" Ja äiti juotti tytölle tippoja ja lähtipä joskus syntipukkeja torumaankin, että jättäkööt vasta hänen lapsensa rauhaan! Mutta silloin hänelle tavallisesti vastattiin: "Kyllä se meistä nähden saa olla rauhassa, mutta pysyköön sekin tuvassa älköönkä tulko meidän luokse ensin meitä haukkumaan! Ei tässä nyt sentään niin halpoja olla että annetaan mokoman vesikallon itseämme haukkua!"
Kerran pisti Liisan päähän lähteä kyläilemään veljensä luo. Mistä tuo yhtäkkinen oikku tuli, ei aavistettu. Töiltä ei ollut oikein sopivaa aikaa lähteä Liisaa ajeluttamaan ja Jukka itse ei tahtonut kyläilemään. Koetettiin selittää Liisalle asiaa mutta Liisakos alkoi porata ja nyyhkiä, oli ihan tukehtua ja viimein ei auttanut muu kuin sanoa, että Uli lähteköön huomenna viemään Liisaa kylään!
Siitäkös Liisa virkistyi! Heti avasi hän arkkunsa, kaappinsa, pesukaappinsa ja täytti koko tuvan komeuksillaan ja kutsui koko talon väen neuvottelemaan millä koristeilla hän voisi paraiten Trinetteä härnäillä.
Ulista ei tämä matka ollut mieleen, hän ei olisi mennyt kernaasti Johanneksen luo. Eikä hän ollut hyvillään siitäkään että muut rengit kujeilivat näin: "Vai nyt sitä lähtään isännän tytärtä ajeluttamaan!" – Sitäpaitse tuntui hänestä Vreneli korskealta ja äkäiseltä, se vastaili pitkin nokkaansa Ulille ja kun Uli toi saappaansa voideltaviksi, nakkasi hän ne nurkkaan niin että kolisi. Tällainen tylyys koski kipeästi Uliin ja hän olisi tahtonut saada tietää, mistä tuo töykeys johtui; vaan ei ollut tilaisuutta kysyä. Mutta kun hän aamulla tuli komeana ja siistinä kamaristaan, emännän ostama kaulahuivi kaulassa, niin katseli Vreneli häntä pilkallisesti ja sanoi: "Oletpas sinä nyt itsesi putsannut! Vaan kai arvelit, että eihän yritys pahentane! Mutta turha luulla, että sinä Liisan saat."
Pian tuli Liisakin siihen koreana ja paistavana, putsattuna ja pyntättynä ja hänen jälestään kantoi kaksi tyttöä kahta isoa vaatekääröä ja jälkimäisenä tallusteli äiti raahaten laatikkoa, johon oli pantu röijyt ja edukset etteivät ne rutistuisi matkalla. Liisa sanoi tosin palaavansa kotiin jo huomenna, mutta eihän tiedä, mitä voi matkalla vielä tapahtua ja täytyyhän matkalla muuttaa pukua ainakin kaksi kertaa.
Kun kulkue oli ehtinyt tuvan läpi, otti Vreneli kissan ja kulettaa keikutteli sitä jonkun aikaa jonon jälestä ja kielellä pyöri sanoa: eiköhän Liisa ottaisi tätäkin mukaan! – Mutta malttoi mielensä, heitti kissan sylistään, kääntyi tuvan peräpuolelle ja painoi kyynelten samentamat silmänsä hikiseen akkunaruutuun.
Uli istui pukilla, Liisa tyytyväisenä kuomuissa. Heti kun oli ehditty kototanterilta, koetti Liisa päästä puheisiin Ulin kanssa, mutta huima, nuori ori vaati niin paljon Ulin huomiota, ettei hän voinut katsahtaa taakseen eikä vastata Liisalle muuten kuin lyhyesti olan takaa murahtelemalla. Silloin kävi Liisa kärsimättömäksi ja pari sadepisaraa antoi hänelle sitten tekosyyn kutsua Ulia kuomuun. Uli koetti pelastua verukkeilla, mutta sitten ajatteli hän sadetta ja hattuaan ja nousi paikaltaan ja siirtyi taakse Liisan viereen. Nyt oli Liisalla hyvä olla ja hän sanoi monta kertaa, ettei Ulin pitäisi niin tuppautua sinne nurkkaan, sillä olihan tässä hyvää sijaa olla vierekkäinkin. Eiväthän he olleet edes niin lihavia kuin isä ja äiti ja sopivathan nekin näihin hyvin istumaan. – "Eikä äitikään ole aina ollut niin lihava kuin nyt. Äiti on jo monasti sanonut, että hän oli aikoinaan vielä hoikempi kuin minä. Ja kyllähän minäkin vielä voin tulla toisellaiseksi; tohtori on minulle jo monta kertaa sanonut, että kun minä vaan saan miehen, niin kyllä minun poskenikin punottuvat. Mutta hyi, miehiä, sellaisia! Minä lyön vielä tohtoria vasten naamaa, ihan varmaan." Ja samalla tungettelihe Liisa yhä lähemmäksi Ulia. "Minä olin ollut niin kaunis lapsena ettei mokomaa! Ihmiset olivat seisoneet ja päivitelleet ja katsoneet minua ja lyöneet kämmeniään yhteen ja sanoneet: 'Herranen aika, millainen lapsi, tuollaista me emme ole vielä ikinä nähneet'." Liisa muisti näet tuon vielä aivan hyvin. Ja ei ollut koko kantoonissa ollut monta niin kaunista tyttöä kuin hän silloin kun hän meni Weltschlandiin. Posket olivat olleet punaiset kuin mansikka ja iho paistava kuin peili. Ja kun hän Weltschlandissa oli ripustanut olalleen kitaran – ja kitarassa olivat punaiset ja mustat silkkinauhat – ja kun hän käveli edestaas raitilla ja lauloi kauniita lauluja, kuten esimerkiksi: "Kaks' Aargaun nuorukaista rakastit toisiaan", niin heti oli weltschlandilaisia kerääntynyt laumoittain hänen ympärilleen ja koettaneet häntä liehiä. Ja hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin kurottaa kättään, niin olisi hän saanut vaikka kymmenen miestä joka sormelleen Weltschlandin suurimmista suvuista. Ja niin kauniita, kauniita, ettei täällä sellaisia olekaan. Ne ovatkin siellä toista kansaa ne! Mutta sitten tuli Liisa kipeäksi ja sitten täytyi hänen palata kotiin takaisin ja kotona oli sitten oltu niin pahoja hänelle ja Liisan oli pitänyt aina tehdä työtä kuin raaka talonpoikaistyttö ja syödä samaa ruokaa kuin muutkin ja sellaista ei koirakaan söisi Weltschlandissa! Ja sen jälestä ei Liisalla ollut ollut, suoraan sanoen, niin ainoaa tervettä hetkeä. Mutta kyllä hän siitä vielä paranee! – Sen jälkeen kertoi Liisa Ulille kaikki pitkät sairauden historiansa ja niitä kesti, kunnes he tulivat pikkukaupungin lähistölle, jonne Liisan oli mentävä ostoksille. Silloin käski Liisa pysäyttämään hevosen ja sanoi:
"Nyt ei enää sada, nyt saa Uli jälleen mennä pukille. Muuten ihmettelisivät ihmiset, että mikähän kumma nyt on tullut, kun minä istun rengin vieressä kieseissä. Ja alkaisivat levitellä pahoja juoruja ja sitä en minä tahdo."
Tämä sapetti Ulia ja vaieten siirtyi hän pukille.
Ravintolassakos Liisa rehenteli ja passautti komeasti itseään. Kuitenkin oli hän muistanut myös Ulia ja käskenyt antaa hänelle haarikan, mukareen lihaa ja hyppysellisen vihannesta; itse söi hän parasta mitä ravintolasta sai. Ja hänkös oli olevinaan hienoa! Raavaslihaa ei hän haistanutkaan, sitähän saa kotona joka päivä, sanoi hän. Vihannesta ei hän ollut pistänyt suuhunsa siitä kun pääsi ripiltä, phyi, se häntä ihan yököttää! Ja vasikanpaistia ei hän ollut maistanut siitä kun palasi Weltschlandista, se lihottaa niin kamalasti! Kalaa, kyyhkysiä, kukonpoikia, torttuja ja jälkiruokaa hotki hän kuin riihimies.
Sitten kävi hän monilla ostoksillaan ja sanoi joka puodissa, että hän lähettää renkinsä hakemaan näitä tavaroita. "Missä minun renkini on?" kysyi hän heti palattuaan ravintolaan. "Minun renkini pitää mennä hakemaan minulle sitä ja sitä, minun renkini pitää valjastaa minulle hevonen", sellaista kesti yhtä päätä kunnes he jälleen pääsivät tullista ulos. Tuskin ehti Liisa ajatella, että nyt ei heitä taas enää kaupungista nähdä, ei edes kellonsoittajakaan tapulistaan tai vahti linnasta, – niin veti hän esiin punaisen nenäliinan ja sanoi Ulille: "Sinullekin olen minä ostanut jotain, katsopas!"
"Ei tarvita", vastasi Uli, "en ole sen vaivanen."
"No katsohan nyt toki", sanoi Liisa.
"Ei ole aikaa", vastasi Uli, "täytyy katsoi oritta."
Liisa käski Ulia seisauttamaan hevosen ja tulemaan luokseen kuomuun.
"Paras pysyä paikoillaan", sanoi Uli, "voisihan joku vielä nähdä".
"Oletkos nyt paha, Uli? Älä nyt ole paha!" sanoi Liisa. "Minkäs minä sille voin? Meidän laisten täytyy olla vähän niinkuin tavat vaativat, muuten aletaan meitä heti panetella. Alemman kansan on niin mukava elää, heistä ei kukaan piittaa; he saavat tehdä mitä tahansa; mutta meitä, meitä vaanii koko maailma. Älä nyt ole niin paha, Uli, muuten olen minä ikipäiväni pahoillani!"
Niin pyyteli, käski, vaikerteli ja itki Liisa kunnes Uli meni kuomuun, peläten, että Liisalle muuten saisi kouristuskohtauksen. Mutta Frevlingeniä lähestyttäessä pysäytti Uli hevosen itsestään ja vaihtoi sanaakaan sanomatta paikkaa.
Frevlingen on suuri, pelto- ja metsärikas tasankokylä, jonka läpi valtatie kulkee ja jonka maita raikkaat purot kostuttavat. Ylen rikasta se on, mutta myös ylen pöyhkeää. Sikäläiset osaavat niukuin naukuin lukea ja kirjoittaa, joten siis luulevat olevansa sivistyneitä, minkä vuoksi ovat rajattoman itserakkaita. Tuntiessaan vaivoin kirjaimet A: sta Ö:hön, luulevat he tuntevansa myös kaiken maailman asiat. He arvostelevat taivaat ja maat sieramet hörhöllään, hattu keikallaan ja käsi rahakukkarolla, arvostelevat niin että säkenet sinkuu, kuten kaikki maailman seitsemän viisasta olisivat heidän rinnallaan vain nulikoita ja kuten jok'ikinen heistä olisi elävä, kaksijalkainen yliopisto kaikkine neljine tiedekuntineen ja seitsemine taiteen haaroineen. Enkä yllytä ketään vänkäämään heitä vastaan silloin kun heillä sattuu roikkumaan piippu hampaissa! Salamain ja jylinän Jupiter muinoin, aikoessaan tuhota kaupunkeja ja maita lienee ollut varsin suopean näköinen siihen nähden mitä jokin frevlingeniläinen kuullessaan piippu suupielessä kurahdettavan vastaansa. Kiroukset eivät solahtele silloin hänestä yksitellen, ne tulvivat tusinoittain, ja "perhanat vieköön" ja "saakelit soikoon" suihkuavat hänestä kuin mäti sammakosta. Ja kuta sivistyneempi joku heistä luulee olevansa, sitä enemmän ja kauheammin hän kiroilee, joten ei häntä enää luulisi pelkästään eläväksi yliopistoksi, vaan myös eläväksi höyryautomaatiksi, tehtaaksi, joka valmistaa kirouksia tukuttain. Kun heille aletaan puhua totuuksia, joko uskonnollisia, lääketieteellisiä, valtiollisia tai lainopillisia, niin heti he pörhistäytyvät vastaan, piippuineen ja päristellen aivan kuin heidän sieramiaan ruvettaisiin savustamaan rikillä. Mutta jos joku maantienkulkija-vintiö tai vararikkoon joutunut nurkkasihteeri tahi puoskari tai politikoitsija latelee heille mitä järetöntä hölynpölyä tahansa, valeita, hävyttömiä panetteluja, niin siitäkös he ovat hyvillään! Oikaisevat koipensa sojoon ja kuuntelevat mukavasti, kunnes joku heistä nousee ylös, lyö nyrkkinsä pöytään ja silmät pöllällään, suu ammollaan niin että koko naama on yhtä pelkkää koloa vain, karjuu:
"Kautta kurjan sieluni, tuhannen saatanan miljoonan perkelettä, tuo mies on niin helvetin oikeassa!"
Frevlingeniläiset ovat hirvittävä esimerkki ihmisistä, jotka eivät osaa rakastaa, uskoa muuta kuin valetta. Heissä toteutuvat nuo sanat, että ainoastaan se, joka itse pysyy totuudessa, voi ymmärtää, rakastaa ja uskoa totuutta. Sille, joka muistaa nämä sielu tieteellisesti paikkansa pitävät sanat, on moni valtiollinenkin arvoitus selvä ja käsitettävä moni ilmiö, jonka syistä hänellä muuten ei olisi ollut aavistustakaan. – Jokainenhan ymmärtää, mihin sellaiset ihmiset tyytyvät, jotka luottavat enemmän mitä vastenmielisempään, itsekkäimpään, ilkeimpään lurjukseen kuin rehelliseen ihmisystävään!
Kun matkalaisemme saapuivat nuoren Johanneksen ravintolan luo, niin tuli tallirenki ottamaan vastaan hevosta. Lapset seisoivat talon seinustalle, mutta eivät tulleet antamaan kättä. Kasvoja vilahteli akkunoissa, mutta ne ilmestyttyään katosivat. Liisa seisoi vihreässä silkissään kauan ravintolan pihalla, naama sinertävänä vilusta kuin kaalinlehti pakkasessa. Uli nosteli rattailta käärön toisensa jälkeen, mutta ketään ei tullut keventämään hänen kantamustaan. Viimeinkin, kun kaikki kääröt oli saatu kainaloon ja hevonen viety jo kauan sitten talliin, lähtivät Liisa ja Uli tallustamaan talon kuistia kohti. Seinävieressä seisoivat lapset katsella mulkoillen heitä kuin vihaiset mullikat, eivät tervehtineet rakasta tätiään kumarruksilla eivätkä sanoilla; ja kääntyivät selin kun heitä aiottiin tulla puhuttelemaan.
Vihdoinkin, ihan kynnyksellä, tuli Johannes eteiseen ja tervehti siskoaan hellästi:
"Punshuur, punshuur! Pirukos sinua riivaa, kun tulit meille! No vaikka kuolemaa olisin ennen odottanut kuin sinua! Helvettiinkö sinä tuollaisten kompeiden kanssa aiot!"
Ulia tervehti hän tuttavallisesti ja olisipa antanut hänelle kättäkin, elleivät Ulin kainalot, kyynärvarret ja sormet olisi olleet täynnä rojakkaa.
Liisa sanoi, että hänelle oli tullut ikävä, oli ruvennut tekemään mieli lähteä kerran heillekin vieraisiin. Isä ja äiti lähettivät terveisiä.
Johannes avasi sen tuvan ovet, jonne aina arvokkaammat vieraat johdatettiin ja vei Liisan renkineen sisään. Uli latasi kampeensa tupaan ja meni sitten matkaansa ja hänen jälestään Johanneskin. Sanoi menevänsä ilmoittamaan vaimolleen, että Liisa on tullut. Mutta kaipa oli rouva nähnyt jo itsestäänkin Liisan tulon, niin ettei herran tarvinnutkaan hänelle sitä ilmoittaa, koska Johannes meni kohta Ulin jälestä talliin, missä Uli oli hevostaan vaalimassa. Kauan ja laveasti puheli hän Ulin kanssa, puheli tuosta Jukan oriista, näytteli sitten Ulille omia hevosiaan ja lehmiään ja päivitteli siinä välillä, että miksi ei Uli tullut hänelle! Hänen luonaan olisi ollut ihan toista kuin Glunggessa. Siellä aina vain haukutaan, milloinkaan ei voi olla mieliksi, milloin tekee työtä liian vähän, milloin liian paljon.
Sillaikaa istuskeli Liisa yksinään odotustuvassa, katseli ensin kamalia tauluja, joita oli tuvan seinillä, ylösrakennukseksi monille maalaisrukille, jotka eivät olleet ikinään nähneet muuta maalilla kirjailtua kuin tieviitat, kirkon kellotaulun, lahjakaapit morsiamelle ja palvelusväen arkut. Saatuaan nämä tutkatuiksi ja vihdoin kaiken muunkin, mitä tuvassa oli, alkoi hän kaivaa esille matkatavaroitaan, – eikä Trinetteä vieläkään kuulunut. Ei tultu tarjoomaan mitään, ei edes kahviakaan, semmin ruokaa. Trinette. oli näet pukeutumassa, – ei tietysti tahtonut näyttäytyä silkissä kuhisevalle Liisalle tavallisessa arkiasussaan: edus likaisena, sormet liassa, ilman sormuksia, rintaneuloja, kengät läntässä ja röijyn haat auki, lettinauha ihan tavallista lajia ja esivaate halpaa Aargaun puuvillaa.
Sillaikaa kun Trinette putsaili ja pöyhisteli itseään, äksyili Liisa yksinäisyyttään itsekseen ja mietti, mitä kaikkea hän vielä Trinettelle sanoisi ja tekisi. Ja juuri noita juonia tuumiessa tulla kohahti Trinette yhtäkkiä sisään ja huudahti: "Bon soir23, ah Elise, miten minua ilahduttaa sinua nähdä!" Ja Liisa vastasi: "Merci, Trinette, minä jo luulin, että minut olisi ihan unohdettu!" – Trinette pyyteli anteeksi. "Minun kun täytyi olla ompelijattaren luona, antamassa mittaa sitä uutta pukua varten, ja minähän luulin, että mieheni olisi pitämässä sinulle seuraa."
Ja sitten tarkastelivat kälykset asiantuntijan silmällä kiireestä kantaan toisiaan ja Trinette, hän huomasi nyt ilokseen ja ylpeydekseen, että hän oli tällä kertaa kauniimpi. Ja silloin alkoi hän heti hommata Liisalle virvokkeita ja ladella komennuksiaan keittäjälle ja sisäkölle. Mutta Liisapa sanoi, että hänen olisi nyt päästävä vähän pikkutupaan, muuttamaan vähän pukua. Sillä tietysti oli hän matkalle pukeutunut kaikkein huonoimpaansa – ei ollut tottunut olemaan tällaisissa retaleissa, tahtoi esiintyä kunnollisessa puvussa. Ja vaikka Trinette miten väitti vastaan: "Onhan sinulla niin kaunis puku, aivan kuin olisit juuri tullut Weltschlandista!" niin Liisa piti päänsä ja hänet täytyi päästää pikkutupaan ja kutsua piika kantamaan sinne hänen tavaroitaan.
Sillaikaakos nyt varustettiin herkkuja! Keittäjähän täytyi laittaa tippaleipiä. Johanneksen oli mentävä noutamaan kellarista Neuenburgeria. Mutta hänpä pistikin vain Roquemaurea, kehnoa, hapanta ranskalais-viiniä Neuenburger-pulloihin tuumien itsekseen:
"Mistäpäs ne narrit tietävät, mikä se on Neuenburgeria! Roquemaure on paraiksi mokomille apinoille!"
Vihdoin esiintyi Liisa uudestaan, ja tällä kertaa ei enää ruohonpäisenä, vaan taivaansinisenä. Hänellä oli nyt korea, kirjailtu edus, suuri rintasolki, kultaiset kellonperät ja vyöhelat isot kuin kahdenkymmenen batzin rahat, ja rintaketjua, jonka kelluttimet olivat kullalla kirjaillut, oli hän kietonut ympärilleen niin pitkältä kuin kerinpuut mitä vyyhteä ikään. Ah taivas, miten hän nyt kimalteli uudelta ja kauniilta! Trinette oli ihan vihreänä ja keltaisena kateudesta ja niin ja näin jaksoi hän Liisaa ylistelläkään. Sai kuitenkin mielensä maltetuksi ja kehuskelluksi Liisaa, mutta muistipa myös pistellä vierastaan. Mukavaahan on muka keikailla, kun on isän ja äidin hoidossa; siellä saa, mitä tahtoo. Mutta kun täytyy itse pitää huolta tarpeistaan ja kun on vielä lapsiakin, niin saa tottua tulemaan vähemmälläkin toimeen tahtoi tai ei. He eivät olleet vielä kampikaan saaneet periä ja jos eivät Trinetten vanhemmat olisi heille niin hyviä, niin eivät he tulisi toimeen. Sillä vaikka tuloja onkin hirvittävän paljon, niin on menoja myös kauhistavan paljon ravintolan pidossa. – Nyt tuli Liisa varsin ystävälliseksi ja söi ja joi sydämensä halusta ja kiitti ruokia ja juomia, ja etenkin sitä Neuenburgilaista. "Isänkin pitää tätä hankkia", sanoi hän, "isällä on aina niin happamia viiniä että niillä tapetaan Weltschlandissa hiiriä. Ne tyrkyttävät isälle aina Bieliläistä Tavellerina." – Sitten levitteli Liisa pöydälle ostoksiaan, ja niiden joukossa oli myös hienoa röijykangasta Trinettelle. Mutta kovinpa nyrpisteli Trinette tuolle kankaalle nokkaansa! Sanoi kuitenkin olevansa sangen hyvillään, vaate on hänestä hyvin lämmintä ja sellaista hän kovin, tarvitseekin, viime vuonna oli hän ollut ihan paleltua pannessaan hapankaalia kellariin! Ne sellaiset työt ovat tosin oikeastaan piikain tehtäviä; mutta täytyihän niitä piikoja toki pitää aina vähän silmällä. Sillä palvelusväki on nykyaikaan niin perin huonoa, se ajattelee vain omaa etuaan.
Tämä oli Trinetten pisin puhe koko iltana, ja Liisalle tuli vähitellen ikävä. Vierashuoneesta kajahteli nauru, Liisalta loppuivat puheenaiheet, käly vaikeni. Liisa ajatteli, että vahinkopa nyt on, jos ei koko Frevlingenissä kukaan muu näe hänen taivaansinistä leninkiään kuin tuo kateellinen käly ja tuhma sisäkkö, joka ei ollut vielä edes sanallakaan älynnyt ilmaista ihastustaan. Ja yhä enemmän halutti Liisaa mennä näyttämään noille vierushuoneessa oleville, miten kauniit vaatteet hänellä on. Ja ehkäpä siellä vielä on joku hänestä mieleinenkin ja kukaties voi silloin yhtäkkiä syntyä hyvät kaupat! Ja tähän hänen nyt täytyy hapata, vaikka muutenkin pitää aina kyhniä kotona eikä pääse maailmalle itseään näyttelemään! Ihmekö siis, jos hän ei ollutkaan päässyt naimisiin. Ja siksipä hän nyt, kun kerrankin pääsi kotinurkista, ei tahtonutkaan mädätä perä tupaan ja piiloittautua ihmisten silmiltä. Mutta vaikka hän miten koetteli ilmaista liikkumishaluaan, ei Trinette ollut tietävinäänkään eikä hievahtanut paikaltaan. Ja kun Liisa viimein kysyi, ketä tuolla toisella puolella on, niin sanoi Trinette, että ne ovat kai sikopaimenia Luternista tai Escholzmattista. Mutta Liisapa arveli, että eivät suinkaan nyt Luternin sikopaimenet naura tuolla tavalla ja viimein sanoi hän, että kai hänen renkinsäkin on siellä. Trinette vastasi: "Kai." – Silloin sanoi Liisa, että hänen täytyy mennä sanomaan rengilleen, mihin aikaan he lähtevät huomenna kotiin. Hän ei näet vielä ollut antanut matkakäskyjään. Trinette sanoi, että hän kutsuu rengin sisään, voihan sille antaa matkakäskyt täälläkin. Mutta Liisa tahtoi välttämättä päästä vierustupaan; hän nousi siis ylös pyytäen anteeksi, sillä hän ei tahtonut Trinetteä vaivata, ja avasi välioven.
Tuvassa istui parvi miehiä kahden pöydän ääressä, joista toinen oli akkunan alla, toinen seinustalla. Siellä naurettiin, tupakoitiin, juotiin, kiroiltiin ja lyötiin korttia, mutta nuo miehet eivät tosiaan olleet Luternin sikopaimenia, vaan kunnon frevlingeniläisiä, vanhoja ja nuoria, tavallisissa puhdetöissään. Heille näet teki kapakka joka päivän pyhäksi ja kirkko joka pyhän areksi. Myös Uli ja Johannes istuivat parvessa ja Johannes kestitsi Ulia tuppaalla ja viinillä kuin hyvää vierasta ainakin. Hitaasti liihoitteli tuvan pimeästä peräsopesta taivaansininen Liisa pelipöydän luo, taputti Ulia hiljaa olalle ja sanoi, että he lähtevät kotiin huomenaamuna varhain, joten Ulin on ruokittava hevonen ajoissa. Pöydän toisella puolella istui kunnan esimies ja kysyi vierustoveriltaan: "Mikäs hempeä impi tuo on, mikä korea kekkanokka? Tarjoisikohan tuolle lasin?" Toinen vastasi jotain ja pian istui Liisa pöydän ääressä iloiten vanhain ja nuorten sanansutkauksista, mutta ei puhunut itse paljoa, nauroi vain ja teeskenteli olevansa hienoa ja siveli vähä väliä kauniilla nenäliinallaan hienosti nenäänsä, jotta hänen sormuksensa näkyisivät ja nyki usein kultaisia kellonperiään niin että pieni, vanhankuosinen kultakello tuli esiin. – Niin istui hän siinä kaikessa rauhassa yli kaksi tuntia ja unohti ihan kälynsä. Kun ei kellään viimein ollut hänelle enää mitään sanomista, lähti hän takaisin takatupaan, mutta eipä siellä ollutkaan enää Trinetteä: oli vain sisäkkö kattamassa pöytää ja se sanoi, että rouva oli mennyt makaamaan. Sen oli ruvennut kai pakottamaan hampaita. "Ottikohan tuo jostakin nokkaansa?" kysyi Liisa. "En tiedä", vastasi sisäkkö; "hyvin mahdollista, kyllähän se siltä syntyy." Ja Liisa pääsi mielipuheeseensa ja he olisivat siinä kai vaikka koko yön hiljaisella äänellä sättineet Trinetteä, ellei keittäjätär olisi rynnännyt ovelle kiljuen ja sadatellen: "Hiiteenkö se sisäkkö taas tarttui, kun ei tule hakemaan keittoa? Se palaa ihan pohjaan."