Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.

Irtautuessaan eepillisestä alkujuurestaan romaani tietysti ensin etsi lähinnä olevia aloja: niitä kohtia tässä proosallisessa maailmassa, joissa rahtunen muinais-olojen luontoperäistä vapautta vielä oli säilynyt, kaikenlaisia kummallisia tapauksia, seikkailijain ja kiertolaisten vaiheita y.m., taikka niiden säätyjen elämää, joiden asema sallii heidän vapautua tavallisten olojen ja tarpeiden siteistä. Samasta syystä aiheet sittemmin otetaan luonnon yhteydessä elävän maakansan keskuudesta, taikka Runotar pakenee entis-aikaan tai semmoisiin maihin, joissa alkuperäiset olot johonkin määrin ovat pysyneet tahi oudot sivistysmuodot viehättävät katsojan silmää. Nämä seikat kiinnittävät mielikuvitusta ja antavat kertomukselle runollisen vivahduksen. Mutta nykyajan romaani koettaa ennen kaikkea tyydyttää runollisuuden vaatimuksia kuvailemalla ihmisten sisällistä elämää, jonka heijastukset voivat proosallisimpiakin oloja kirkastaa. Useinkin se osoittaa, miten arkielämän sakeimmankin kuonan seasta saattaa löytyä ihanteellisuuden puhtaita kultamuruja, toisinaan halvannäköisen, jopa naurettavankin kuoren alta. Sentähden luonteenkuvaus on hyvin tärkeä tällä alalla ja tekojen sisäiset vaikuttimet ovat tarkasti esiintuotavat. Romaani joutuu niinmuodoin esittelemään ihmismielessä asuvan ihanteellisuuden taistelua jokapäiväistä ympäristöä vastaan sekä tosiolojen vastavaikutusta ja siitä johtuvaa sisällistä kehitystä. Päähenkilön kanta on yksipuolinen; hänen täytyy mukaantua olojen oikeutettuihin vaatimuksiin, mutta kuitenkin säilyttää aatteelliset pyrintönsä; näin olot häntä kasvattavat ja hän löytää sovinnon. Mutta hän saattaa myöskin joutua tappiolle; epäsuotuisat olosuhteet voivat hänet murtaa. Näin romaani osoittaa yksityishenkilön luonteen varttumista ulkonaisten olojen vaikutuksesta.

Erittäin huomattavaa on, että romaani aina käsittelee yksityis-elämää eikä, niinkuin epopea, ihmiskunnan suuria tapauksia ja kansakuntien yleisiä oloja. Kertomuksen keskuksena ovat yksityisten onnenvaiheet, yksityisten ilot ja murheet; silloinkin, kun se ryhtyy noita suuria tapauksia kuvailemaan, se käyttää niitä vaan toiminnan pohjana tai välikappaleena; pääasiana on aina niiden vaikutus yksityishenkilöin kohtaloihin ja luonteenkehitykseen. Se näkyy selvästi historiallisista romaaneista. Walter Scottin Ivanhoessa esim. ei lukijan huomiota kiinnitetä etupäässä Rikhard Leijonamielen ja Juhanan valtiollisiin kiistoihin; vaan Wilfred, Rovena ja Rebekka, joiden elämänvaiheet punoutuvat yhteen noiden historiallisten seikkojen kanssa, pitävät pääasiallisesti osan-ottoa vireillä.

Tämä vie meidät itse henkilöihin. Samoin kuin epopeassa, niin on romaanissakin suuri henkilöin paljous, joilla toiminnassa on jokseenkin itsenäinen asema; mutta näiden joukossa on kuitenkin yksi, jonka sisällinen varttuminen on kertomuksen varsinainen aine. Yleensä romaanin päähenkilö on toisenlainen kuin draaman pääsankari, joka tehokkaasti vaikuttaa ulkonaisiin oloihin; hän on päinvastoin niiden vaikutuksen alainen.

Romaani siis, samoin kuin varsinainen eepos, esittelee ihmisen kohtaloa enemmin välttämättömyyden kuin vapaan tahdon kannalta. Mutta toiselta puolen epopeankin sankari on toisenlainen kuin romaanin. Eepillinen sankari on kansansa tai aikakautensa rientojen kannattaja ja kaikin puolin sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; kansansa edustajana hän taistelee ulkonaisia vihollisia vastaan, mutta sisällistä taistelua hänessä ei ole. Romaanin päähenkilöllä on siinä suhteessa eepillinen luonne, ett'ei hän ponnistele maailman ankaraa maininkia vastaan, vaan antaa, myötävirtaa kulkien, olevaisuuden aaltojen itseänsä kannattaa. Mutta vaikka hän niinmuodoin ei pyydä johtaa tapausten kulkua, on hän ristiriidassa tosiolojen kanssa, jotka vastustavat tai edistävät hänen luontaista kehitystänsä ja samalla kuitenkin häntä sisällisesti muodostavat ja kypsyttävät. Näin hän vähitellen etenee sopusointuun niiden kanssa tai sortuu niitä vastaan taistellessaan. Tämä on tuo yllämainittu alkuperäisen ihanteellisuuden taistelu olevaisia oloja vastaan. Sentähden saattaakin lyhyesti kertoa monen romaanin sisällyksen seuraavalla tavalla: kokemattomana, mieli täynnä korkeita ihanteita tai kumminkin maailman petollisuutta aavistamatta, astuu nuorukainen sen mutkallisille poluille; hänen tuulentupansa haihtuvat toinen toisensa perästä; mutta noiden ihanteiden oikea ydin vaan vahvemmaksi vahvistuu elämän myrskyissä ja viimein hän löytää todellisen elämänviisauden aarteen. Saattaapa välisti toisinkin tapahtua; semmoiset luonteet, jotka kovat kohtalot tai omituiset olot ovat väärin taivuttaneet, voivat vasta kokemuksen kautta johtua siveellisiä ihanteita tunnustamaan. Näin Jukolan veljekset, koettuansa metsäläis-elämän hankaluutta, tulevat älyämään sivistyksen arvon. Taikka on sellaisiakin oloja, joissa ei kestä alkuperäinen ihanteellisuus tai jotka eivät ole omiansa luonnetta kasvattamaan, ja silloin yksilön henkinen ja aineellinen olento murtuu. Nämä huomautukset ovat vaan muutamia viittauksia romaanin yleiseen luontoon; ett'eivät ne tyhjennä sen koko ainevarastoa, oivaltanee jokainen.

Yllämainitusta näkyy, että romaanin "sankari", niinkuin joskus on muistutettukin, saa tämän nimityksen pikemmin pilalla kuin toden perästä; sillä hän on yleensä enemmän vastaan-ottava kuin toimivainen. Tästä koituu muutamia vaikeuksia päähenkilöä valitessa ja kuvaillessa. Hänen luonteensa joutuu helposti liian miedoksi, värittömäksi. Entisaikoina moni kirjailija luuli sankarinsa erittäin miellyttävän hienotunteista lukijaa, jos hänestä tehtiin kaikkien hyvien avujen esikuva; vähän jalomielisyyttä, hiukan uljuutta, pikkuisen viatonta vilpittömyyttä ja joku määrä typerää hentomielisyyttä, ja sankari-ihanne oli valmis! Mutta tämä oiva resepti on nyt jo vanhettunut. Uudempi realistinen ja psykologinen suunta on siinä kohden tehnyt paljon hyvää. Nykyaikana sopii pikemmin varoittaa romaaninkirjoittajia luomasta päähenkilöitä, jotka eivät voi täysin määrin saavuttaa lukijan myötätuntoisuutta. Usein esitetään siveellisesti heikkoja tai sairasmielisiä ihmisiä, vieläpä semmoisia, joiden sielun-elämä on mielipuolisuuden rajalla; niin esim. Tavaststjernan romaanissa "Barndomsvännerna". Mutta ylimalkain ei ole helppo päähenkilön kuvauksessa yhdistää piirteitä, jotka ilmaisevat lujaa ja omintakeista sekä yht'aikaa miellyttävää luonnetta, ja samalla osoittaa kehittymistä yhä suurempaan selvyyteen ja itsenäisyyteen. Romaanisankarille omituiseen passiivisuuteen tulee sekoittaa sopiva määrä aktiivisuutta. Sentähden tapahtuukin sangen usein, että joku vaan harvoilla piirteillä esitetty sivuhenkilö onnistuu paremmin ja vetää enemmän huomiota puoleensa kuin itse pääsankari, joka vaatii runsaampaa kuvailua. Ett'ei romaanikirjallisuudessa kuitenkaan ole puutetta hyvin luonnistuneista päähenkilöistä, ei tarvitse mainita. Esimerkkeinä olkoot Norjan uudemmasta kirjallisuudesta Kiellandin laivuri Worse ja molemmat päähenkilöt Lien tunnetussa kertomuksessa "Luotsi ja hänen vaimonsa" sekä koomilliselta alalta meidän omasta kirjallisuudestamme Jukolan veljekset Kiven suuresta romaanista, joista jokainen, kaiken yhtäläisyyden ohessa, on ihan omituisella tavalla ja verrattomalla taidolla kuvattu. Tahtoisinpa vielä novellikirjallisuudestamme huomauttaa sitä eheää luonteenkuvausta, joka on Kauppis-Heikin Aliinassa. Tuntuupa melkein siltä, kuin naisen luonne ja olot useassa suhteessa melkein paremmin kuin miehen soveltuisivat romaanin yllämainittuihin vaatimuksiin.

Sitä tarkkaa luonteenkuvausta, jolla päähenkilö on tuotava näkyviin, vaatii romaani muidenkin henkilöin esittämisessä, vaikka se tietysti voi tapahtua aivan lyhyesti, muutamilla hyvin osatuilla piirteillä. Joskus on useampiakin päähenkilöitä, etenkin kaksi rakkauden siteillä yhdistettyä. Mutta toisinaan, varsinkin uudemmissa romaaneissa ja novelleissa, toiminnan ala niin laajenee, ett'ei voi puhua mistään varsinaisesta päähenkilöstä; tapaukset kehkiävät ja solmeutuvat yhteen useitten rinnakkaisvaikutuksesta. Niin on esim. Fritz Reuterin tosikoomillisessa kertoelmassa "Maamies-ajoiltani" ("Ut mine Stromtid"); Bräsigin persoona siinä kyllä aina ylinnä kohoaa näkyviin, mutta hänen kohtalonsa ei ole kuitenkaan kertomuksen pääaineena. Tekijä tahtoo antaa yleiskuvan pohjois-Saksan maalais-elämästä ja eri henkilöillä on siinä kullakin määrätty paikkansa. Tämä on oikeastaan epäsäännöllisyyttä, mutta saa selityksensä siitä, että romaani, niinkuin epopeakin, pyytää antaa suurta maailmankuvaa, ja koska se etupäässä kääntää huomionsa yksityis-elämään, muodostuu siitä tapain kuvaus. Sellainen on jokainen varsinainen romaani siinäkin tapauksessa, että yhden henkilön sielun-elämä on sen kannattajana; jo siihen, että ympäristön vaikutus hänen sisälliseen kehitykseensä on tuotava esiin, sisältyy se vaatimus, että tämä ympäristö on tarkasti kuvattava.

Muuten romaani ylimalkain esitystavassaan ja suunnittelussaan noudattaa samoja lakeja kuin epopeakin. Se kertoilee tarkkaan, tyynesti ja tasaisesti sekä viipyy mielellään yksityiskohdissa, joten syntyy paljon välikertomuksia. Se suosii moninaisuutta sekä henkilöin että toiminnan puolesta. Pääerotus sen ja epopean välillä on vaan siinä, että romaanissa kaikki on sisällisempää, itsekohtaisempaa, niinkuin myös siinä, että se on realistisempi ja siis esityksessään rohkeammin kuin juhlallinen eepos kajoo jokapäiväisimpiinkin erityisseikkoihin. – Aimo esimerkin tuosta moninaisuudesta tarjoo Dickensin tunnettu "David Copperfield"; siinä näkyy monilukuinen, kirjava sarja mainiosti esitettyjä henkilöitä (joku on laskenut niitä olevan noin kolmesataa). Toisia on laajemmin kuvattu, toisia vaan muutamilla kynänpiirteillä; mutta kaikki astuvat ilmielävinä silmiemme eteen.

Tärkeimpiä luonteen muodostajia on rakkaus, se kun, yht'aikaa aistillisesta ja henkisestä juuresta kasvaneena, valtaa koko ihmisen ja voimallisimmin hallitsee nuoruuden tunne-elämää, jolloin maailmankatsanto juuri saa määrätyn suuntansa. Sentähden sillä kaikkina aikoina on ollut tärkeä sija romaanikirjallisuudessa, vieläpä siihen määrään, että vanhemmat romaanit melkein yksin-omaisesti ovat lemmenjuttuja. Uudempina aikoina ovat kuitenkin useat muut motiivit yhdenvertaisina astuneet rakkauden rinnalle.

Olemme havainneet suuren yhtäläisyyden eepoksen ja romaanin esitystavassa; moni ehkä luulisi erilaisuuden kumminkin ilmaantuvan siinä, että jälkimmäinen paljoa enemmän kuin edellinen pyytää jännittää lukijan mielenkiintoa. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Tuo ylenmääräinen jännittäväisyys, jota tavataan monessa nykyajan romaanissa, on vaan ihmisten luontaisen uteliaisuuden väärinkäyttämistä eikä suinkaan välttämätöntä. Hyvän romaanin, niinkuin yleensä jokaisen hyvän runoteoksen, paras tunnusmerkki on päinvastoin, että se uudestaan luettuna miellyttää yhtä paljon tai vielä enemmän kuin ensi kerralla. Todellisen huvituksen tällaista teosta lukiessa saa vasta, kun tarkastaa, miten kutakin eri kohtaa on kuvattu ja kaikki sitten muodostaa kokonaisuuden; jos vaan malttamattomasti rientää eteenpäin nähdäksensä, "kuinka käy", tai tyydyttää uteliaisuutensa lukemalla lopun ennakolta, niinkuin lyseolaisten ja koulutyttöjen on tapana, niin se osoittaa vielä puuttuvaa käsitystä ja kehkiämätöntä runouden-aistia.

Tavallisessa puheessa erotetaan runous ja romaani toisistaan, muistamatta, että romaanikin on runoutta. Vaikka tällainen erottaminen kaunotieteen kannalta ei ole oikeutettu, niin siinä piilee vaistomainen tunne siitä, että romaani on lähempänä proosaa kuin muut runouden lajit. Vanhemmat esteetikot eivät tahtoneetkaan myöntää romaanille täyttä runollista arvoa, pitäen sitä pilaantuneena eepoksena. Tämä oli kuitenkin väärin. Sillä on oma, selvästi huomattava tehtävänsä: sen tulee pakoittaa jokapäiväisen elämän nummet ja louhikot runouden viljaa kasvattamaan. Mutta tästä taistelusta jylhää luontoa vastaan koituu sille itsellekin vaaroja; voitettu proosallisuus nousee kapinaan voittajaa vastaan. Kahdella tavalla romaanintekijä voi joutua kiusaukseen. Hän saattaa asettaa uteliaisuuden kiihoittamisen päämääräkseen ja siten tehdä romaanin paljaaksi huvituskeinoksi taikka käyttää kertomusta välikappaleena kaikenlaisten tarkoitusten edistämiseksi, joilla ei ole mitään tekemistä tosi-runouden kanssa. Kummassakin tapauksessa proosallisuus pääsee voitolle. Edellistä laatua on suuri osa vanhemmasta romaanikirjallisuudesta; keksittiin mitä kummallisimpia seikkoja, joiden oli määrä tyydyttää lukijain uteliaisuutta ja kiihoittaa heidän mieltänsä, eikä aatteellisesta tarkoitusperästä ollut puhettakaan. Jälkimmäisessä tapauksessa romaani ottaa selvittääksensä kaikenlaisia tieteellisiä, uskonnollisia tai yhteiskunnallisia asioita, antaa siveellisiä neuvoja j.n.e.; nykyään varsinkin "ajan kysymykset" ovat romaanin sisällyksenä. Täten se joutuu tendensikirjallisuudeksi, josta toisessa paikassa on puhuttu. Sama virhe ilmaantuu silloinkin, kun kirjailija tahtoo naturalistisella tavalla muka tutustuttaa lukijaa tosi-elämään ja, viittaamatta sen syvempään merkitykseen, tuopi esiin sen varjopuolia. Esitys vaipuu silloin proosallisuuteen, koska paljas epäkohtien tunteminen ja siitä johtuva negatiivinen elämänviisaus asetetaan tarkoitusperäksi.

Näiden proosan puolelta uhkaavain vaarojen pitäisi olla varoituksena romaaninkirjoittajille, että vaan hartaammin koettaisivat säilyttää sitä runollisuutta, jota ihanteellinen katsantotapa, lämpimät tunteet ja arkipäiväisyydestä vapautunut mielikuvitus antavat halvimmillekin aineille. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että, vaikka hyvä romaani voi sisältää yhtä paljon runollisuutta kuin mikä muu kaunokirjallinen teos hyvänsä, paljoa vähempi määrä runollisuutta riittää romaanin viehättäväisyyteen kuin niiden kirjallisuuden lajien, jotka pääasiallisesti perustuvat ideaalisuuteen; sillä useasti miellyttävä ja älykäs olojen ja luonteiden kuvailu voipi sitä tällä alalla korvata.

Ylempänä mainittiin, että romaani yleensä rohkeammin kuin eepos kajoo jokapäiväisen elämän erityisseikkoihin. Siitä on seurauksena, että koomillisuudella romaanissa on paljoa laveampi ala. Sitä tavataan tosin epopeassakin (esim. Iliaassa Thersiten ja Hefaiston esiintyminen, runsaammin Kalevalassa, jossa se vienona ironiana värähtelee pääsankarienkin luonteenkuvauksessa); mutta se ei muodosta mitään erityistä eepoksen lajia. Mitä toisinaan on sanottu koomilliseksi epopeaksi, kuuluu ihan toiselle alalle, nimittäin satiiriin ja parodiaan. Koomillisia romaaneja sitä vastoin on paljon, Cervantesin Don Quijotesta alkaen Kiven Seitsemään Veljekseen saakka. Ja muissakin romaanikirjallisuuden tuotteissa, joissa ei koomillisuus ole pohjasävelenä, on sille tavallisesti suotu enemmän tai vähemmän sijaa.

Näiden selitysten jälkeen luokaamme vielä silmäys romaanin eri lajeihin ja niiden muodostumiseen aikojen kuluessa.

Jo muinais-ajan kansoilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla, oli kirjallisuutensa myöhempinä aikoina romaanintapaisia kertomuksia (muistettakoon esim. Heliodoros ja Longos); mutta vasta nykyisempinä aikoina on tämä runouden laji saanut varsinaisen muotonsa ja merkityksensä. Uudemman ajan romaani sai alkunsa niistä suorasanaisista jutuista, jotka olivat keskiajan ritari-eeposten jatkona; nimi tuli siitä, että se syntyi romanilaisissa kansoissa. Kuudennella- ja seitsemännellätoista vuosisadalla ilmestyi paljon ritari-romaaneja, jotka sisälsivät mitä mahdottomimpia kuvauksia ritarien urostöistä ja lemmenseikoista. Nämä antoivat aihetta Miguel Cervantesin kuuluisaan Don Quijote nimiseen teokseen, joka oikeastaan tarkoitti noiden liiallisuuksien ivailemista; mutta siitä tulikin ensimmäinen romaani tämän sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Ankarasti siinä pilkataan ritari-romaanien haaveita, joita pääsankarin kummalliset houreet mitä hullunkurisimmalla tavalla jäljittelevät; mutta kun La Manchan ritari näkee kaikki oman mielikuvituksensa valossa, luulee ravintolat upeiksi linnoiksi ja passaajatytöt hienoiksi linnanneideiksi, taistelee tuulimyllyjä vastaan j.n.e., niin kuvataan samalla tosimaailmaa, joka asetetaan vastakohdaksi tälle mielikuvituksen luomalle olevaisuudelle. Sen ohella päähenkilö kuitenkin osoittaa älyä ja herättää myötätuntoisuutta; sillä tekijä on nerokkaalla huumorilla osannut hänessä esittää ihmishengen ihanteellista pyrintöä käsittää maailmaa oman itsekohtaisen katsantotapansa mukaan ja siitä syntyvää traagillisuutta, kun tosiolot huomataan olevan sen kanssa ristiriidassa. Näin Don Quijotessa selvästi esiintyy sekä reaalinen todellisuus että ihmisen sisällinen kehitys, niinkuin myös näiden molempain vastakkaisuus, jotka puolet – niinkuin olemme nähneet – ovat romaanin luonteelle omituiset.

Don Quijote jäi yksinäiseksi, verrattomaksi taidetuotteeksi, ilman kilpailijaa; mutta se oli hedelmällinen itu, josta kasvoi koko uuden-aikuinen romaanikirjallisuus. Melkein samaan aikaan kuin Cervantesin teos syntyi Espanjassa seikkailijaromaani (Quevedon kautta), joka sittemmin levisi muillekin maille; hyvän käsityksen tästä kertomuslajista antaa Le Sagen tunnettu romaani "Gil Blas" viime vuosisadalta. Seikkailijaromaanin rungosta on myös versonut Daniel De Foen kuuluisa teos "Robinson Crusoe", niinkuin myös kaikki nuo lukemattomat "Robinsonadit", jotka saivat siitä alkunsa, ynnä muut kertomukset, jotka vievät lukijansa ulkopuolelle sivistyneen maailman piiriä asumattomiin saariin tai aarniometsien helmaan. Tämän kirjallisuuden lajin uudempia vesoja mainittakoon B. St. Pierren "Paul ja Virginia", Chateaubriand'in "Atala" ja "René" ynnä Cooperin kertomukset Amerikan uutis-asukkaista sekä matkustus- ja meri-romaanit, joita aikanaan suuresti suosittiin.

Mutta palatkaamme romaanin vanhempaan kehitykseen. Se voipi tietysti ottaa aiheensa eri elämänpiireistä. Vanhoista ritari-romaaneista jouduttiin aivan luonnollisesti ruhtinaiden hoveissa ja ylimysten seuroissa liikkuviin kertomuksiin, ja näin syntyi ylimys-romaani. Edellisessä jo viitattiin siihen, miten romaani monesti suosii sellaisia oloja, joissa ihminen saattaa vapauttaa itsensä jokapäiväisten tarpeiden pakosta eikä elämän proosa siis aivan ankarasti paina yksityisen itsenäisyyttä; tällaisia oloja tavataan kansan ylhäisimmissä kerroksissa ja se ryhtyy siis niiden kuvailemiseen. Samaa laatua ovat yleensä kaikki ne piirit, jotka pysyvät erillään tavallisen elämän karkeudesta ja joissa ihminen esteettömästi voi kehitä puhtaaseen inhimillisyyteen ja antautua hienomman, sievistyneen sivistyksen nautintoon. Niin ylimys-romaanin rinnalle asettuu esim. taiteilija-romaani. Erittäin onnistuneena esikuvana tästä romaaninlajista sopii mainita Goethen "Wilhelm Meister", jossa juuri kuvataan äsken mainittua yleis-inhimillistä varttumista ja joka samalla antaa kuvan Saksan henkisestä elämästä kahdeksannellatoista vuosisadalla. Mutta jos tällaiset alat ovatkin paraiten suojeltuina tosi-elämän kalseilta tuulilta, ei ylimyssäädyn sivistys kuitenkaan aina ole syvin ja puhtain, eikä hienoin sivistyskään semmoisenaan tuo esiin ihmisluonteen ydintä; paitsi sitä nämä suljetut piirit eivät voi antaa täydellistä kuvaa kokonaisen kansan tai aikakauden hengestä ja oloista. Sentähden romaani mielellänsä siirtyy niihin keskuuksiin, joissa ihmisluonteiden omituisimmat puolet tavallisesti uhkeimmasti versovat, yhteiskunnan keskisäätyyn, joka pysyy varsinaisen kansan-elämän yhteydessä, vaan samassa ottaa osaa korkeampaan sivistyselämään. Tämä on tavallinen perhe-romaani, jonka piiriin kenties enimmät romaaniteokset ovat luettavat. Se syntyi viime vuosisadan alkupuolella Englannissa Richardsonin, Fieldingin, Goldsmithin y.m. kautta, sai sitten erittäin huomattavan muodostuksen Charles Dickensin teoksissa ja elää nykyaikana kaikkien sivistyskansojen kirjallisuudessa monella eri tavalla kehittyneenä. Mutta tämä runouslaji laajentuu vielä; se pyrkii yhä täydellisemmin kuvailemaan kaikkia kansakunnan oloja ja kääntyy sentähden esittelemään varsinaista kansan-elämää, jossa alkuperäiset, luonnon-omaiset olot paraiten ovat säilyneet. Näin muodostuu kansan-romaani. Semmoinen teos on Kiven "Seitsemän Veljestä", joka erittäin hyvin osoittaa tämän romaanilajin luonnetta. Kansan-romaani ja siihen liittyvä kansan-novelli ovat nykyisempinä aikoina kaikkialla voittaneet alaa ja ovat meidänkin maassa viljalta edustettuina, erittäinkin sen johdosta, että kansan syvistä riveistä moni lahjakas kirjailija on esittänyt kokemuksiansa ja tutun ympäristönsä elämäntaisteluita. – Sekä ylimys- että kansan-romaani voi tietysti samalla olla perhe-romaani; mutta kaikki viimeksimainitut lajit saattavat myös ulottaa kuvauksensa paljoa laajemmalle.

Tähän suuntaan käy muutoinkin romaanin kehitys. Se ottaa suuret valtiolliset tapaukset ja yhteiskunnalliset olot kuvailtaviksi. Näin syntyy vielä kaksi lajia, historiallinen ja yhteiskunnallinen romaani. Aineensa suuruuden puolesta ne vivahtavat epopeaan. Mutta huomattava on, mitä jo olen muistuttanut, ett'eivät historialliset tapaukset ja vielä vähemmin yhteiskunnalliset seikat ole samalla tavalla aineena romaanissa kuin suuret kansalliset yritykset ja sankarityöt epopeassa; huomio kiintyy etupäässä yksityisten henkilöin kohtaloihin. Historiallisessa romaanissa syntyy tosin jonkunlainen ristiriitaisuus siitä, että suuret ja merkilliset tapaukset syrjäytyvät niiden kysymysten rinnalla, jotka koskevat yksityisten elämänvaiheita; mutta toiselta puolen nuo tähdellisemmät olot, joissa henkilöt toimivat, antavat luonteille syvemmän sisällyksen ja saattavat heidät semmoisiin tiloihin, joissa heidän sisälliset avunsa paremmin tulevat näkyviin. Historiallisen romaanin tehtävä onkin osoittaa, miten tärkeät maailmantapaukset ja kansakunnan yleinen tila vaikuttavat yksityis-elämään, ja tämä ennen kaikkea oikeuttaa sen olemassaolon. Samaa sopii sanoa yhteiskunnallisesta romaanista, joka tuopi ilmi yhteiskunta-elämän syvemmät ristikohdat; runoilijan tulee vaan varoa, ett'ei yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaaminen muutu tarkoituksen-omaiseksi, niinkuin usein tapahtuu paraidenkin kirjailijain teoksissa. Tunnettua on, kuinka tärkeä asema tällä romaanin lajilla on nykyajan kirjallisuudessa. Se onkin oikeastaan kehittynyt vasta viime aikoina, tämän vuosisadan keski- ja loppuvaiheilla.

Historiallisen romaanin perustaja taas, niinkuin yleisesti tunnetaan, oli Walter Scott. Sittemmin se on juurtunut kaikkien kansojen kirjallisuuteen; meilläkin se on ruvennut orastamaan, vaikka vähemmin runsaasti kuin toivottava olisi.

Edellisessä olen koettanut esittää pääasiallisimmat romaanin lajit; mutta sanomattakin selviää, että se näiden ohessa vielä voi pukeutua useihin eri muotoihin, joiden perustuksella saisi monta muutakin jakoa. Huomattava on myöskin, että romaani – ihan toisin kuin epopea, joka aina pysyy juhlallisena, – voi olla sekä vakavaluontoinen että koomillinen. Paitsi sitä on vielä muistettava, että kaikki nuo yllämainitut lajit milloin milläkin tavalla toisiinsa yhtyvät, joten puheena oleva kirjallisuuden laji siis voi esiintyä hyvinkin monenlaatuisena. Suuret romaanit, varsinkin historialliset ja yhteiskunnalliset, laajenevat usein epopean tavalla mitä erilaisimpia suhteita valaiseviksi yleiskuviksi, rajoittumatta mihinkään erityiseen elämänpiiriin, niin esim. Manzoni'n mainio historiallinen romaani "Kihlatut", joka lavein piirtein asettaa silmiemme eteen Italian kansan olot seitsemännellätoista vuosisadalla.

Niinkuin epopean ja idyllisen eepoksen rinnalla on monta kertomarunon lajia, asettuu romaanin viereen novelli ("uutelo"), joka kuitenkin liittyy siihen kiinteämmin kuin edellämainitut epopeaan. Ulkonaisesti eroaa novelli romaanista lyhyytensä kautta; vaan sisällinen erotus on siinä, että romaani pyytää antaa niin laveaa maailmankuvaa kuin mahdollista ja täydellisesti esittää päähenkilön luonteen kehkiämistä, mutta novelli kertoo vaan jonkun ratkaisevan käänteen hänen elämästänsä. Romaanissa ilmaantuu olevaisten olojen koko runsaus, siinä on pitkä jakso vaihtelevia olokuvia; novellissa on vaan yksi situatsiooni, yksi olokuva, ja se viittaa vaan välillisesti ihmiselämän kokonaisuuteen. Toisinaan voipi yhden situatsioonin kuvaileminen väljetä laveammaksi kertoelmaksi, jolloin syntyy jonkunlainen välilaji romaanin ja novellin vaiheella.

Luonteet ovat silloin jo verrattain valmiit ja yhtä ainoaa vaihetta henkilön elämässä kuvataan romaanin tavallisella laveudella. Semmoisia teoksia ovat esim. Goethen "Wahlverwandtschaften" ja Ahon "Papin rouva". Muutoin on yleensä vaikea määrätä rajaa romaanin ja novellin välillä; laveanpuoliset, luonteeltaan romaaninkaltaiset novellit ovat varsinkin nykyään hyvin tavallisia. Sellaisia ovat enimmät meidän maan uusista kaunokirjallisuuden tuotteista, esim. Teuvo Pakkalan "Lapsuuteni muistoja" ja "Elsa", Alkion "Eeva", Kauppis-Heikin "Aliina" y.m.m. Mitä muutoin Pakkalan "Elsaan" tulee, niin se oikeastaan "Vaaralla" nimisen kertoelman kanssa muodostaa varsinaisen romaanin, joka on rikas oivallisista luonteenkuvauksista. Näissä romaaninkaltaisissa novelleissa saattaa usein ahtaankin kehyksen sisällä esittää luonteen vähittäin tapahtuvaa varttumista, niinkuin viimeksimainituista esimerkeistä näkyy. Varsinaisessa novellissa sitä vastoin kerrotaan joku tärkeä tapaus, joka muutamilla piirteillä ilmaisee henkilöiden luonteen-omituisuudet ja ikäänkuin sisältää heidän elämänsä ytimen. Tällaisia novelleja ovat, muita mainitsematta, Ahon verrattoman hauskat kuvaelmat "Siihen aikaan, kun isä lampun osti", ja "Rautatie", jotka samalla avaavat avarampiakin, sivistyshistoriallisia näköaloja.

Mitä on puhuttu romaanin luonteesta, tehtävästä ja kuvaustavasta, sopii kaikki novelliin; ainoastaan siinä suhteessa ne eroavat toisistaan, että novellin esitys on suppeampi ja suuremmalla nopeudella rientää loppua kohti. – Sisällyksensä puolesta novelli jakaantuu niinkuin romaanikin: löytyypä siis perhe-novelleja, kansan-novelleja ("kyläjuttuja", niinkuin Auerbachin, – muutoin paljon meidän kirjallisuudessa), historiallisia ja yhteiskunnallisia novelleja j.n.e.

Romaanin ja novellin piiriin sopii vielä lukea lyhyet pilajutut, jommoisia esim. kuudennellatoista vuosisadalla suosittiin Saksassa nimellä "Schwänke", (toisinaan nämä tosin olivat myös runopukuisia), ja tavallisesti vielä lyhyemmät anekdootit, jotka, jos ne ovat lystillisiä, nekin ovat pilajuttuja. Anekdootti kertoo vaan yksityistapauksen, joka omituisella tavalla valaisee jotain luonnetta tai erityisiä oloja. Useimmiten nämä kertomuslajit kuitenkin tarkoitukseltaan ovat ulkopuolella runouden alaa.

Runouteen sitä vastoin kuuluvat viime aikoina yhä tavallisemmiksi tulleet tunnelmakuvat, joihin jo ennen on viitattu, ja jotka liikkuvat idyllin, novellin ja lyriikan välimailla. Tunteiden esiintuominen on niissä pääasia, mutta kuvauksen tai kertomuksen muodossa. Runomittaisina ne tietysti ovat lyyrillisiä runoja; mutta suorasanaisina ne ovat luettavat erityiseksi välilajiksi, joka sopivimmin on mainittava tässä paikassa. Virkeän tunteellisuuden elähyttämä luonnonkuvailu voi niille antaa suurenkin runollisen viehätyksen; varottava on vaan, ett'ei tunteellisuus vaihdu hempeätunteisuudeksi. Kuinka onnistuneesti saattaa tätä kuvauslajia viljellä, osoittavat erittäinkin Ahon "Lastut", joista useimmat ovat tällaisia tunnelmakuvia.

Kun romaani ja novelli ovat saaneet tehtäväkseen tosiolojen esittämisen, niin ajan vaihtelevat suunnat niissä ilmaantuvat selvemmin kuin muissa runouden lajeissa, jotka ovat niistä suhteellisesti riippumattomammat. Nykyaikana romaanista on tullut yleisimmin suosittu kirjallisuuden laji, joka lausuu ilmi ja suuressa määrässä muodostaa lukijakunnan katsantotapaa. Uusien aatteiden ilmaisijana se kilpailee näytelmärunouden kanssa, mutta helppolukuisena ja yleistajuisena se leviää laajempiin yleisön piireihin. Syy siihen, että romaani on saavuttanut tällaisen aseman, on nykyajan omituisessa luonteessa, joka yht'aikaa – perin realistisena – kääntyy ulkonaisen olevaisuuden, etenkin yksityisseikkojen, tarkastamiseen ja samalla mielellänsä vaipuu sielun-elämän ilmiöin seikkaperäiseen tutkistelemiseen, niinkuin muun muassa viime aikoina vahvistuneet ja laajalle leviävät uskonnolliset harrastukset todistavat. Nämä puolet ovat romaanissa yhdistyneinä. Sehän kuvailee havainnollisesti luontoa ja ihmis-elämän ulkonaista puolta, mutta paljastaa myös sielun-elämän sisimpiä tiloja ja muutoksia yksityiskohtia myöten; eepos ja draama sitä vastoin kuvailevat yleisemmillä piirteillä, vaikka kuvaus saattaa olla yhtä ponteva.

Kaikki nykyajan vaihtelevat aatesuunnat esiintyvätkin jyrkimmässä omituisuudessaan uudemmissa romaaneissa. Se aika on jo ollut ja mennyt, jolloin romaanimaisuuden käsite sisälsi jotain epätodellista ja haaveilevaa ja jolloin se, joka romaaneista oli oppinut elämän tuntemaan, luuli kaikkialla näkevänsä valepukuisia prinssejä ja prinsessoja ja joka hetki odotti outoja, eriskummaisia tapauksia. Epätodellisuus nykyaikana päinvastoin useimmin ilmaantuu tosiolevaisten liioittelemisessa, epäkohtien liian mustiksi maalaamisessa. Puhtaasti ideaalisen suunnan jälkeen ovat vuorottain valtaan päässeet ylenmäärin realistinen suunta tai selvä naturalismi, tendensi-suunta (joka, merkillistä kyllä, monessa teoksessa on tehnyt liiton suoran vastakohtansa, naturalismin, kanssa), sitten psykologinen romaani, jonka sielun-elämän selitykset monesti, esim. Dostojewskijn tunnetussa kertomuksessa "Rikos ja rangaistus", kaiken mestarillisen kuvauksen ohessa tekevät tuskastuttavan vaikutuksen ja niinmuodoin poikkeavat runouden varsinaisesta tarkoituksesta, ja vihdoin jonkunlainen tunnelmasuunta eli uuden-aikuinen romantisuus. Muutamissa kirjailijoissa, niinkuin Minna Canthissa ja Juhani Ahossa, näemme useitten tai kaikkien näiden suuntien omituisella tavalla yhtyvän. Miten romaani täst'edes on muodostuva? Antaako sivistyksen vastainen kehitys jollekin muulle kirjallisuuden lajille sen aseman, joka nyt on romaanilla? Nämä kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille.