Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.

Vertaus ja metafora ottavat vertauskohtia ulkoapäin, eivätkä elähytä kuvattavaa esinettä semmoisenaan niinkuin olijoitseminen; mutta ne ovat kuvaannollisuuden väririkkaimmat muodot, joissa fantasia pääsee kokonaan valtoihinsa, vapaana irtautuen esineestänsä ja asettaen sitä yhä uusiin valosuhteisiin, samalla halliten ilmiöin maailmaa ja vetäen siitä mitä milloinkin piiriinsä.

Metafora ottaa vertauskohtansa rohkeasti kuinka loitolta tahansa. Metonymia ja synekdoke sitä vastoin pysyvät yhteenkuuluvain käsitteiden ahtaammassa piirissä. Nämä kuvaimet muodostavat erityisryhmän ja ovat hyvin likellä toisiansa, jonka tähden muutamat lausetavat luetaan väliin metonymiaan, väliin synekdokeen.

Metonymia ("nimivaihto") ilmaisee käsitteen toisella käsitteellä, joka on välittömässä yhteydessä sen kanssa; se vaihtaa yleensä saman asian olemismuodot toisiinsa, ja monenlaiset eri suhteet voivat antaa siihen aihetta.⁸⁷ Ylimalkain se pyytää aistillisentaa käsitettä, tehdä sitä havainnollisemmaksi; niin esim., kun välikappale asetetaan teon tai merkki asian sijaan: levittää uskoa tulella ja miekalla; "äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä", joissa Kalevalan sanoissa "huntu" ja "palttina" ovat avioliiton merkkinä. Jälkimmäinen sana sen ohessa osoittaa ainetta, mikä tässä on siitä valmistetun kappaleen sijassa. Havainnollisemmaksi tulee esitys niin-ikään, kun osa pannaan kokonaisen sijaan, joka lausetapa oikeimmin on luettava metonymiaan: "näillä ouoilla ovilla, veräjillä vierahilla", kuten kansanrunoissa usein sanotaan (s.o. vieraalla seudulla); "niin monta mieltä kuin päätä" (kuin ihmistä). – Näissä tapauksissa keinon, välikappaleen, sekä osan merkitykset toisinaan sattuvat yhteen; kun esim. Erkon Ainossa vanha Jouko sanoo Väinämöisestä:

 
Mies oisit parempi vielä,
Jollet uusia ajaisi,
Etkä kääntäisi ketoja,
Vaan kävisit jousen tiellä,
 

niin maanviljelystä ja metsästäjän elämää osoittavat sanat, "ketojen kääntäminen" ja "jousi", "jousen tiellä käyminen", yht'aikaa ilmoittavat niissä käytettyjä keinoja ja erityistä puolta eli osaa näistä toimista. – Aistillista havainnollisuutta tarkoitetaan enimmiten silloinkin, kun vaikutus asetetaan syyn sijaan, esim. jos "veri" ilmaisee murhaa tai sotaa, "kyynelet" surua j.n.e. Joskus on toisin, niinkuin jo ylempänä mainittu esimerkki, iki-ilo kanteleen nimityksenä, todistaa, jossa vaikutusta merkitsevä kuva on henkisempi kuin pääkäsite, mutta tunteenomaisuutensa tähden elävämpi.

Sillä metonymiassa yleensä saattaa myös tapahtua vaihto aistillisemmasta henkisempään; syynä on etenkin, että käsitteen suhdetta tunteisiin tahdotaan tuoda näkyviin, usein myöskin siihen yhdistyvä olijoitseminen. Siihen on sovitettava, mitä alumpana tätä lukua sanottiin.⁸⁸ Senlaatuisia kuvia syntyy useasti, kun syy tulee vaikutuksen sijaan, esim.

 
Kun meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihollinen
Ja poltti tuhkaksi,
 

(Oksanen.)

jossa vaiva on sama kuin vaivan tuote. Näin käy erittäinkin, kun paikka tai aika edustaa paikassa tai ajassa olevaa (esim. "mahtava Roomakin vapisi", – "koko hänen aikakautensa ihaili tuota suurta hallitsijaa"), ja ennen kaikkea tietysti silloin, kun joku ominaisuus, sieluntoiminta tai muu puhtaasti henkinen käsite asetetaan aistillisen esineen sijaan. Näillä tämmöisillä lausetavoilla saattaa kyllä usein olla enemmän ajatuksellinen kuin kuvaannollinen luonto; mutta monessakin tapauksessa metonymia tällöin lähestyy olijoitsemista tai suorastaan siksi muuttuu ja antaa erinomaisen eloisan kuvan. Kuningas Learissa puhutaan lepoa tuottavasta tehoisasta yrtistä, "jonka voima sulkee tuskankin silmät"; silloin tuska tietysti tarkoittaa tuskaa tuntevaa henkilöä, mutta samalla se olioidaan joksikin myytilliseksi olennoksi, jolla on oma itsenäinen persoonallisuutensa. Niin on myöskin niissä tapauksissa, jolloin aika tai paikka asettuu pääkäsitteen sijaan; nekin ovat silloin ikäänkuin henkilöllisiä yleis-olentoja. Tällaisen personioimisen vaikuttaa usein lisääntö; siinä suhteessa pyydän lukijaa muistamaan, mitä ennen on sanottu abstraktisten käsitteiden olijoitsemisesta epiteetin avulla. Mutta muillakin elähyttävillä keinoilla se saadaan aikaan. Macbethissa kuvataan, kuinka "laiha murha, vartijansa, suden, kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä – määränpäähän salaisin rosvoaskelin hiipii". Murha murhaajan asemesta käytettynä on tietysti metonymia; mutta siitä on kasvanut laaja kokonaiskuva, allegoria, jossa murhaa esitetään eläväksi henkilöksi.

Synekdoke ei pane metonymian tavalla välittömästi yhteenkuuluvia käsitteitä toistensa sijaan, vaan vaihtaa itse käsitepiirit toisiinsa, niinkuin koko lajin ja yksityisen esineen tai erityislajin. Sentähden se myös asettaa määrätyn luvun epämääräisen ja yksikön monikon sijaan. Puhutaan leivon tai rastaan laulusta, kun tarkoitetaan lintujen laulua ylimalkain, Demostheneesta tai Cicerosta, kun ajatellaan suurta puhujaa, tuhannesta vastuksesta, kun niitä on paljon; "rannan aalto vastaa kuusten huminaan", sanoo Oksanen, jolloin "aalto" tietysti edustaa useampia. Onko myös lajin asettaminen yksityisen sijaan (esim. kuolevainen = ihminen) luettava synekdokeen, siitä on eri mieli; mutta sitä sopii puolustaa sillä perustuksella, että tällaisissa lausetavoissa pannaan painoa erityiseen ominaisuuteen ja siten tehdään käsite joko havainnollisemmaksi tai tunteellisessa suhteessa vilkkaammin tajuttavaksi. Synekdoke kyllä enimmiten johtuu siitä, että yksityinen on havainnollisempi kuin yleiskäsite; mutta usein se perustuu siihenkin, että erityismielle on lähempänä tunnettamme, ja niin saattaa useasti olla asian laita, kun laji pannaan yksityisen sijaan. Jos yksityistä henkilöä nimitetään pelastajaksi tai hirmuvaltiaaksi, niin viitataan juuri siihen ominaisuuteen, joka tekee hänet meille rakkaaksi tai inhottavaksi, ja se tuottaa siis elävämpää tunnetta kuin hänen paljas nimensä. Että synekdokessakin voi olla tuo useinmainittu personifikatsioonin suunta, näyttävät esim. kansojen lisänimet, semmoiset kuin John Bull, suomalainen Matti y.m.

Kaikki edellä selitetyt kuvaimet, niinkuin olemme nähneet, vievät lopullisesti olijoitsemiseen. Personifikatsiooni (personioiminen, prosopopoia) eli olijoitseminen on kuvaannollisuuden kukkula; sillä se tekee samalla käsitteet havainnollisiksi ja sanan varsinaisessa merkityksessä eläviksi. Mutta se ei ainoastaan tuota selvyyttä ja elävyyttä, vaan asettaa myös kaikki likempään yhteyteen tunteiden kanssa, koska se tuo esineet lähemmäksi ihmistä. Siihen on jo ennen viitattu, kuinka personioiminen on eräs ihmisen alkuluonnon piirre ja kuinka se ilmaantuu etenkin vanhan kansanrunouden luontoa elähyttävässä maailmankatsomuksessa, mutta johonkin määrin pysyy kaikkina aikoina, kun tunne ja mielikuvitus saavat vapaasti vallita. Olijoitseminen onkin runouden voimallisimpia virkistäjiä. Usein se laajenee laveaksi kokonaiskuvaksi; sellaisia allegoriantapaisia personifikatsiooneja ovat esim. Oksasen kaunis runo "Äitillä on nälkä!" ja Makkosen sievä "Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta".

Samanlaiseen olijoitsemiseen perustuu muinais-aikojen mytologinen katsantotapa, joka luonnon-ilmiöistä ja maailman siveellisistä voimista luo jumalia ja haltioita. Taruoppinsa nojalla saattoivat myöhemmätkin antiikiset runoilijat hyvin vapaasti muodostaa kaikenlaisista abstraktisista käsitteistä persoonallisten olentojen kuvia; Horatius esim. antaa huolen istua ratsastajan takana hevosen selässä. Muinaissuomalaisessakin runoudessa on tällaisia olijoitsemisia, esim. "Hiihtäjä surma" nimisessä Kantelettaren runossa, – puhumattakaan siitä, että Suomen kansan kuvausvoima yleensä esittelee elottomia esineitä ihmisenkaltaisiksi, mielellisiksi ja kielellisiksi, niin että monessa kohden on vaikea ratkaista, onko se vilkastuneen tunteen ja mielikuvituksen tuottamaa runollisuutta vai ajatellaanko todellakin noita esineitä sellaisiksi alkuperäisen naiivin katsantotavan mukaan. – Uudemmassakin runoudessa, samoin kuin kaikkien aikojen fantasian-tuotteissa, tavataan runsaasti olijoitsemisen kuvia, sekä sellaisia, joissa henkilöiksi kuvataan abstraktisia käsitteitä, että semmoisiakin, joissa elottomia esineitä tehdään elollisiksi tai elollisia koroitetaan korkeampaan elollisuuden piiriin. Edellisistä on jo ollut puhetta lisäännön, metaforan ja metonymian yhteydessä; mutta tietysti eivät tämänlaatuiset olijoitsemiset kaikki liity näihin kuvaimiin, vaan yleiskäsitteen saattaa semmoisenaan tuoda esiin personioituna. Niin esim. Schillerin murhenäytelmässä "Die Braut von Messinä", jossa Don Cesar lausuu: "Voimallinen sovittaja on kuolema. – Viha leppyy, ja ihana sääli kumartuu itkevänä sisarenkuvana uurnan yli, lempeällä syleilyllä lähestyen." Kuolema, viha ja sääli muuttuvat olioimisen kautta eläviksi henkilöiksi, ja viimeksimainittu saapi Don Cesarin syvästi liikutetussa mielessä hänen armaan sisarensa muodon; siitä sitten kehittyy kaunis, plastillinen kuvaelma, ikäänkuin veistoteos. – Jälkimmäistäkin lajia, tavallisinta, joka luo henkeä elottomiin tai lisää elollisuutta, mainittakoon muutamia esimerkkejä. Kiven raikas luonnonkäsitys ilmaantuu siinäkin, että hänen onnistuu herättää eloa jokapäiväisimmissäkin luonnon ilmiöissä. Ottakaamme muutamia niistä runsaista esimerkeistä, joita "Seitsemässä Veljeksessä" on tarjona. Hallaa kuvataan näin: "Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painajainen nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa." Lukija helposti huomaa sitä vaihtelevain kuvalauseiden rikkautta, jota tämä paikka uhkuilee, mutta erittäin, miten halla sekä aurinko ja yö esiintyvät elävästi olijoituina. Toisessa paikassa kerrotaan: "sen (huoneen) poutaisella katolla hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin". Samalla kuin lämmin tässä tulee elolliseksi, liikkuvaksi olennoksi, saadaan sekä siihen liittyvän epiteetin että predikaattiverbin kautta selvä kuva helteisen päivänpaisteen välkkeestä. – Joulupuuta Oksanen puhuttelee samannimisessä runossaan ja nimittää kuusen pojaksi, joka antaa sille erityisen individisyyden. Usein on olijoitseminen, niinkuin tässäkin, pantu yhteen puhuttelun kanssa, niin Runebergin "Kehtolaulussa sydämmelleni" ja "Muuttolinnut" nimisessä runossa, Oksasen runoissa "Lähteelle kadussa" ja "Etelälle", muita esimerkkejä mainitsematta.

Hyvin usein olijoitseminen ja metafora sulavat yhteen tai kietoutuvat toisiinsa. Kaunis esimerkki siitä, kuinka kiihtynyt mieliala luonnosta etsii vertauskuvia omille tunteilleen ja samalla olijoitsee luonnon-ilmiöt, on se kohta Erkon Ainon neljännessä näytöksessä, jossa Aino vastaukseksi äidin kehoituksille lausuu: "Ei kuki revitty ruoho" (joka sisältää metaforan), mutta sitten äkkiä asettaa ulpukan sijaansa ja kuvailee sen mielentilaa:

 
Tuossa ulppu umpinainen,
Jonka on sydän salassa.
Kainostellen, verhon alla
Näki se suloista unta
Aamusta, joka avaisi
Sen sydämmen auringolle. —
Valhettelevat unoset! —
Sen väkisti aukaisenkos?
Armotonta! lausuit äiti.
Tok' aukaisen säälimättä!
 

Silloin ajatukset taas kääntyvät hänen omaan itseensä: "kuka on säälinyt minua?" – mutta sitten hän taas jatkaa tuota olijoitsevaa vertaelmaa, joka vihdoin muuttuu draamalliseksi toiminnaksi, kun hän repii ulpukan lehdet ja heittää ne luotansa. Kukan ja hänen omat kärsimyksensä vuorotellen täyttävät hänen mielensä ja sekaantuvat toisiinsa.

Olijoitsemisessa ei aina kuvata esineitä henkilöiksi, vaan esitetään muutoinkin eläviksi olennoiksi, liikkuviksi, lentäviksi j.n.e. Mutta suomalaisessa kansanrunoudessa tavataan vielä erityinen individualiseerauksen muoto: abstraktiset käsitteet esiintyvät elottomina esineinä, esim. huolet y.m.; runot kääritään kerälle, sovitetaan sommelolle, vedetään kelkalla kotihin j.n.e. O. Relander lukee nämä kuvaimet yhdessä personioimisen kanssa "olennoimiseen".⁸⁹ Kun olijoitsemisessa eli personifikatsioonissa on pääasia eläväksi kuvaileminen, ihmisen luo lähestyttäminen (siis suunta aistillisemmasta henkisempään), vaan tässä päinvastoin on kysymys abstraktisen käsitteen saattamisesta aistilliseksi, niin tämä olennoimisen laji pikemmin on luettava metaforaan kuin personioimiseen. – Sama kirjoittaja huomauttaa vielä eräästä toisesta olennoimisen lajista, kun nimittäin sisälliselle, henkiselle tosiasialle pannaan ulkonainen syy. Tätäkin kuvaannollisuuden muotoa ehkä sopisi paraiten katsoa metaforaksi. Sama tutkija mainitsee vielä tunteen levenemistä,⁹⁰ jolloin ympäröivää luontoa kuvataan osalliseksi runoilijan omiin tunteisiin. Niin sanotaan esim. eräässä kansanlaulussa:

 
Kun mie istuin, maa iloitsi,
Kun makasin, maa riemuitsi,
Kussa seisoin, seinä paistoi,
Kun mie tanssin, tanner keikkui,
Kun kävin, käki kukahti.
 

Samaten myös tunnetussa Kantelettaren runossa "Armahan kulku". Enimmät näistä kuvaimista ovat selvää olijoitsemista, mutt'ei kaikki. O. Relander lukee tunteen levenemisen pääasiallisesti olennoimiseen, mutta huomauttaa aivan oikein, ett'eivät kaikki sen muodot siihen kuulu.

Äsken puheena olleet kuvaannollisuuden keinot, metafora ja täydellinen vertaus, metonymia ja synekdoke, olijoitseminen sekä lisääntö ovat kuvalauseiden päämuodot; kaikki muut ovat vaan näiden muodostuksia. Allegoria, niinkuin jo sanottiin, on pitkittyvä metafora, kuvaus perustuu havainnollisten erityiskohtien yhteenliittämiseen kokonaiskuvaksi ja esittämiseen sattuvain sanojen avulla, ja kiertolause (paraphrasis), joka esineen sijaan asettaa yhden tai useampia sen ominaisuuksista, on likeistä sukua kuvaukselle, samalla kuin se muistuttaa epiteettiä. Samoin muutkin sisällyksen kuvaimet liittyvät enemmän tai vähemmän yllämainittuihin päämuotoihin. Ottakaamme niistä vaan allusiooni eli viittaus tarkempaan huomioon. Se on lähellä metaforaa ja vertausta ja tekee jonkun käsitteen elävämmäksi osoittamalla tunnettuun esineeseen tai tapahtumaan. Allusiooni saattaa toisinaan olla hyvinkin vaikuttavainen, kun se sielussa herättää viehättäviä mielikuvasarjoja. Sen pohja ja perustus ovat mielteiden assosiatsiooni-lait, ja sen merkitys riippuu siitä tunnetusta sielun-elämän säännöstä, että esteetinen mielihyvä sangen usein on välillistä laatua ja muodostuu niiden tunteiden ja muistiinjohdelmien mukaan, jotka yhtyvät johonkin mielikuvaan. Tärkeätä on tietysti, että viittaus tarkoittaa tunnettua asiaa. Sentähden allusioonien laatu suuresti vaihtelee eri kansoissa ja eri aikoina. Niin saattaa meillä pieni viittaus johonkin Kalevalan kohtaan täyttää lukijan mielen kauniilla kuvilla; kansallis-eepoksemme ihanuudet nostetaan hereille ja yhtyvät esitettävään aineeseen, vahvistaen sen miellyttävää vaikutusta. Muukalainen tietysti ei voi tästä tuntea mitään. Usein on moittimalla puhuttu siitä, kuinka entisinä aikoina kreikkalais-roomalaista mytologiaa käytettiin runouden koristuksena. Siinä epäilemättä mentiinkin liikoihin: mutta toiselta puolen on muistettava, että klassillisesti sivistyneen lukijan eteen tämmöiset viittaukset monesti asettivat antiikisen tarumaailman koko kauneuden ja siten elähyttävästi vaikuttivat mielikuvitukseen ja tunteeseen. Olivathan nämä runolliset kuvat silloin kaikkien sivistyneiden yhteistä omaisuutta. Toisin on tietysti nykyaikana, kun ei muinais-ajan runoutta ja mytologiaa juuri paljon tunneta. Kuinka sellaiset kuvat, hyvällä aistilla käytettyinä, voivat tehdä tosi-runollisen vaikutuksen, todistavat useat Goethen ja Schillerin runoelmat; mainittakoon vaan jälkimmäisen "Die Götter Griechenlands" ja "Das Eleusische Fest".

Edellisessä on jo ollut runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka samaa kuvaa käy monella eri tavalla selittäminen ja kuinka kuvalauseet muutoinkin monella monituisella tavalla liittyvät ja vaihtuvat toisiinsa. Ajateltakoon vaan, miten personifikatsiooni voi olla milloin minkin kuvalauseen yhteydessä.

On paljon semmoisiakin kuvaannollisuuden keinoja, jotka muutamat lukevat sisällyksen kuvaimiin, toiset lausemuotoihin. Sellainen on hyperbola eli liiennys. Sisältäähän se usein selvän metaforan, metonymian tai synekdoken; mutta toiselta puolen se on kiihtyneen tunteen ilmaus, joka erittäin pontevasti tahtoo tuoda esiin jotain ajatusta. Kun esim. Väinämöinen kehuu hevosistaan, että on "vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla", niin tämä sisältää sekä liiennyksen että metaforan. Samoin, kun sanotaan, että jossakin taistelussa veri vuotaa virtanaan. Kun Julia pyytää yötä antamaan hänelle Romeon tahi jakamaan hänet tähtiin, jotka kaunistaisivat taivaan kannen, niin hyperbolinen metafora muuttuu allegoriaksi. Schillerin Maria Stuartissa sanotaan:

 
Hän aseellist' ei pelkää maailmaa,
Keralla kansansa kun häll' on rauha.
 

Siinä hyperbola ja metonymia yhtyvät, samoin kuin hyperbola ja synekdoke lauseessa: tuhat kertaa sen olen nähnyt.

Toinen kuvainten päälaji on muodolliset kuvaannollisuuden keinot eli lausemuodot (varsinaiset figuurat). Olen jo sanonut niiden osoittavan sitä erityistä arvoa, jota pannaan yksityiskäsitteeseen tai kokonaiseen ajatukseen; niissä ovat siis vaikuttajina pääasiallisesti tunne ja arvostelutoimi. Tuota arvonpanoa ilmaistaan usein puhtaasti kielellisillä keinoilla, ennen kaikkea lausekorolla ja sanojen järjestyksellä; sellaisia ovat myöskin inversiooni eli sanojen siirto, asyndesis (siteettömyys) ja polysyndesis (monisiteisyys), ellipsi eli poisheitto y.m. Nämä kuuluvat yhtä hyvin kieliopin kuin runous-opin ja stylistiikan alalle. Mainittakoon vaan, että luonnollinen lausekorko ja sanainjärjestys runoudessakin on varteen-otettava, niin että niiden vaatimuksia noudatetaan runomittaa rakennettaissa ja ett'ei käytetä sopimattomia inversiooneja. – Muutamat lausemuodot lähestyvät sisällyksen kuvaimia, ollen havainnollisia, kuvailevia, niinkuin esim. kokoaminen, joka kuitenkin pääasiallisesti on tunteen ilmaus. Toisilla on draamallinen luonne; semmoisia ovat huudahdus, kysymys ja vastaus, puhuttelu (joka muuten yhtyy olijoitsemiseen). Toiset taas ilmoittavat erityistä tunteen vilkkautta, varsinkin tunteen enenemistä tai vähenemistä: kiihtymys eli yltyminen (climax), vaikeneminen (aposiopesis), pleonasmi, kertoominen j.n.e. Muutamat lausemuodot panevat painoa johonkin erityiskohtaan; niillä on etupäässä loogillinen luonne. Tätä laatua ovat vastakohta muunnoksineen (antithesis, oksymoron ja kontrasti), paradoksi, kieltämys, samoin myös itse puhujan lausuma epäilys tai vastaväite j.n.e. Kieltopuolisesti, vastakohdan esittämisellä, ilmoittaa ajatuksen myös ironia eli sala-iva, josta jo on puhuttu koomillisuuden yhteydessä. Mutta se sopii lukea siihenkin figuura-ryhmään, joka osoittaa tunteen suurempaa tai vähempää vilkkautta, koska se sisältää jonkunlaista luonnollisen lausumis-innon pidättämistä.

Usein kuvalauseetkin tekevät saman vaikutuksen kuin lausemuodot, varsinkin metafora, vertaus ja epiteetti; sillä ne käsitteet, joita ne tarkoittavat, ilmaistaan samalla arvokkaiksi, lämpimän tunteen kannattamiksi.

Lausemuotoja on ääretön paljous, eikä niiden luetteleminen ja selittäminen tässä voi tulla kysymykseen. Niinkuin auringon valo, eri esineitä kohdatessaan, välkkyelee lukemattomissa eri värivivahduksissa, niin myös henkisen elämän ilmaisija, kieli, taipuu moniin monituisiin muotoihin eri ajatuksia tulkitessaan, sen mukaan, missä suhteessa julki lausuttavat asiat ovat ihmisen sielun-elämään, ja siitä syntyvä vilkkaus, voima ja vaihtelevaisuus antaa esitykselle erinomaisen viehätyksen.

Ennenkuin jätän kuvaannollisuuden, tulee vielä parilla sanalla muistaa erästä ilmiötä, joka on kuvaannollisuuden ja sointuisuuden rajalla, nimittäin äänillä kuvailemista.. Äänenmukailu (onomatopoieesis) on oikeastaan kielellinen ilmiö, joka esiintyy tavallisessa puheessa yhtä hyvin kuin runoudessakin, mutta jolla samasta syystä kuin kuvaannollisuudella yleensä on erityinen tehtävänsä tällä alalla. Varsinkin luonnonrunoudessa se tulee laajalti käytäntöön; Kalevalan ja muun kansanrunoutemme sattuvat äänenkuvaukset ovat kaikille tunnetut. Mutta taiderunoudessakin Suomen runotar mielellään käyttää äänenmukailua. Muistakaamme vaan, kuinka taitavasti Oksanen Schillerin Kellolaulun suomennoksessa sovittaa yhteen onomatopoieetisia sanoja:

 
Piiput horjuu, hirret jyskää,
Maahan sortuin pylväät ryskää,
Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
äitit tyskää, lapset parkuu;
 

ja Erkko antaa Ainonsa lausua:

 
Nyt sohina, nyt tohina
Yllä, alla ankarasti;
Ves' sihinä, ves' sähinä,
Aaltojen vihainen virta.