Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.

YHDEKSÄS LUKU.
Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena

Ihmisen tarkoitus ei ole rajoitettu hänen omaan itseensä, vaan hänen on määrä elää yhteiskunnassa ja toimia muiden ihmisten rinnalla. Ulkopuolella yhteiskuntaa on ihmisen siveellisyys mahdoton, ja ainoastaan siinä hän voi tyydyttää henkensä korkeimmat vaatimukset. Kun edelläpäin on puhuttu ihmisestä semmoisenaan, on siis aina muistettava, että yksityishenkilön luonne ja kaikki hänen mielihalunsa, tunteensa ja tekonsa voivat tulla ilmi vaan yhteis-elämässä hänen suhteissaan kanssa-ihmisiin. Perhe on yhteis-elämän alku, ja siitä se, järjestyen monenlaisiin muotoihin, vihdoin valtioksi lavenee. Yhteiskunnassa tavataan monta elämänpiiriä, joilla itsekullakin on omat olonsa ja oma luonteensa. Näin tarjoutuu runoudelle runsaan runsaasti aiheita. Edellisessäkin luvussa on jo muutamia näistä tullut kosketelluksi; sillä yksityishenkilön kuvaus aina enemmän tai vähemmän kietoutuu yleisten olojen kuvaukseen. Niin-ikään on ennen huomautettu, kuinka runous, aluettansa laajentaen, on vetänyt rajojensa sisälle yhä useampia elämänpiirejä. Tällä alustalla liikkuu siveellisen elämän esittely.

Ennenkuin mennään edemmäksi, on mainittava ulkonaisten olojen kuvailu eli n.s. sivistysmuodot (kultuurimuodot). Eri kansakuntain ja aikakausien koko elämäntapa, semmoisena kuin se näytäikse asunnoissa, vaatteissa, aseissa, ulkonaisissa tavoissa j.n.e., on todenmukaisesti esilletuotava, niin että kuulija tai lukija paremmin saattaa asettautua kuvattaviin oloihin. Selvä on, että se etenkin kertovaisissa runouden lajeissa on tärkeätä, niinkuin varsinaisessa eepoksessa ja romaanissa; mutta niin on osittain draamassakin asian laita. Kysymykseen, missä määrässä pitää noudattaa kansatieteellistä ja historiallista tarkkuutta, on edempänä vastattava.

Ylempänä lausuttiin, että yksityisluonteen tarkempi kuvailu aina jollakin tavalla liittyy yhteis-elämän esittelemiseen. Mutta selvimpään valoon tulevat siveellisen elämän ilmaukset, kun ne esitetään yhteiskunnan yleisen tilan syynä ja seurauksena, eli toisin sanoen, kun yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus otetaan selvitettäväksi. Ottakaamme Shakespearen päädraamat esimerkiksi. Niissä on jokaisessa keskuksena joku ihmisen vakavimmista pyrkimyksistä tai tärkeimmistä siveellisistä suhteista; milloin osoitetaan luvallisestakin alkujuuresta puhjenneen yksipuolisen kiihkon tai sokean intohimon laajalle leviävät turmiolliset vaikutukset; milloin hairaukset vaan paljastetaan ja niiden seuraukset tulevat estetyiksi. Aina nähdään avarampain olojen ympäröivän toimintaa. Niin on vallan- ja kunnianhimo pääaineena Macbethissa, rakkaus Romeo ja Juliassa, tehtävän ja mielenlaadun ristiriitaisuus ja siitä seuraava epäröiminen Hamletissa, perhesiteiden höltyminen ja siitä johtuva yhteiskunnan häviötila Kuningas Learissa, muodollisen oikeuden syrjäytyminen tosi-oikeuden edestä ("summum jus summa injuria") Venetian kauppiaassa, j.n.e. Yksityisen intohimojen ja yleis-olojen yhteenliittämistä helpottavat nuo Shakespearen voimalliset, omavaraiset ihmisluonteet, joiden ulkonainen toimivalta on melkein rajaton. Suurin piirtein voidaan kuvata vaikuttimet ja tekojen seuraukset. Erinomaiseksi eduksi onkin Shakespearen runoudelle, että hänen näytelmiensä pohjana on yleis-inhimilliset luonteenpiirteet, koko ihmiskunnalle yhteiset tunteet ja pyrkimykset, eikä vaan nuo satunnaisten olojen tuottamat mielentilat ja ristiriidat, joita nykyajan kirjailijat niin mielellään esittelevät. Tämäkin seikka on hänen teostensa ikuisen tuoreuden takeena.

Näin voipi yksityisluonteiden kuvailemiseen yhtyä yleisolojen esitys. Mutta kun puhutaan yhteiskunnallisten aineiden käyttämisestä runoudessa, tarkoitetaan oikeastaan semmoista sisältöä, joka koskee kirjoittajan oman ajan yleisiä kysymyksiä.

Yhteiskunnallinen kuvaelma kohdistuu siis nykyaikaan; menneitten aikojen yhteiskunnalliset olot joutuvat tietysti historian piiriin. Valtiolliset tapahtumat, kun ovat pääaineena kertoelmassa, ovat ylimalkain entisyyteen kuuluvia, siis historiallisia; ihan yksinäisenä poikkeuksena on pidettävä, jos nykyajan valtioseikat otetaan romaanin (tai jonkun muun kertoilevan teoksen) aiheeksi ja tunnetut nykyajan henkilöt tuodaan näkyviin, niinkuin "Georg Samarowin" romaaneissa. Mutta sellaisia ilmauksia tuskin tavattaneen kirjallisuuden historiassa, paitsi koomillis-satiirisella alalla, tahi jos nykyajan valtiolliset tapahtumat muodostavat kertomuksen taustan. Tavallansa niihin kuitenkin sopisi verrata Frynikhon näytelmiä "Foinikialaisnaisia" ja "Mileton valloitus" ja Aiskhylon "Persialaiset". "Mileton valloituksessa" runoilija tahtoi laskea athenalaisten sydämmelle liittolaiskaupungin onnettoman kohtalon, joka heidän syystään oli kukistunut; "Persialaisissa" Aiskhylos toi näyttämölle voitetun Xerxes kuninkaan, isänmaallisessa innostuksessa ylistäen jumalallista Nemesistä, joka oli kohdannut ylpeää valtiasta. Mutta erotus heti pistää silmään. "Persialaiset" oli osa näytelmäsarjasta, jossa helleenien lopullinen voitto esitettiin heidän ja barbaarien välillä kauan kestäneen taistelun viimeiseksi kohtaukseksi, ja "Mileton valloitus" oli tendensikappale, jonka oli määrä puhua athenalaisten omalletunnolle. Mutta mitä athenalaiset vastasivat tähän kehoitukseen? Athenan taitehikas kansa, joka suurimmalla mielenmaltilla alistui komedian ivallisten ruoskimisten alle, sakoitti runoilijaa, koska se ei tahtonut nähdä omia kärsimyksiänsä näyttämöllä esitettävän. Mikä vastakohta meidän aikamme yleisölle, joka hekkumoiden ihailee yhteiskunnan vammojen paljastamista!

Mutta palatkaamme yhteiskunnallisiin aineisiin. Väärän ja liiallisen tarkoittelevaisuuden puolelta suurin vaara uhkaa näiden aineitten runollista käyttelyä. Mutta se ei vähennä niiden sopivaisuutta; sillä oikein ja tarpeellistakin on, että yhteiskunnalliset olot otetaan runoudessa kuvattaviksi, kunhan vaan varotaan, ett'ei saarnaavainen opettavaisuus tai pessimistinen maailmankäsitys häiritse runollisuutta. Kuinka hedelmikäs tämä ala saattaa olla sekä romaani- että näytelmäkirjallisuudessa, osoittavat sellaiset arvokkaat teokset kuin Mrs Beecher-Stowen "Tuomas sedän tupa" (vaikka tendensi siinä on selvästi huomattava), G. Freytagin "Die Journalisten", Ibsenin "Yhteiskunnan tukeet" y.m.m.

Edellä-olevat mietteet tarkoittavat kertomarunoutta ja draamaa. Mutta tiettyä on, että lyyrillinenkin runous voipi ammentaa aineita yhteiskunnallisista pyrinnöistä ja taisteluista, vieläpä rohkeammalla kädellä kuin edelliset, koska tunteen ilmauksille yleensä täytyy aineeseenkin katsoen myöntää mitä suurinta vapautta; samoin nykyhetken valtiolliset asiat voivat lyriikalle tarjota otollisia aiheita. Läheisessä yhteydessä valtiollisten ja yhteiskunnallisten aineiden kanssa on isänmaanrakkauden ja kansallistunteen ilmituominen runoudessa. Tuskinpa tarvitsee mieleen johdattaa sitä isänmaallisten tunteiden runsautta, joka kansallisen herätyksen hetkinä tavallisesti valuu lyyrillisen runouden tuotteisiin. Onhan meilläkin "Maamme" laulu; onhan meillä "Suomen valta", "Savolaisen laulu", "Herää, Suomi", monta muuta mainitsematta. Että meidän lyriikka viime aikoina on ruvennut palajamaan tällaisiin aineisiin, on ilolla tervehdittävä ilmiö.

Mutta siirtykäämme historiallisiin aineisiin. Historia on vapaan tahdon varsinainen toimi-ala ja sen ilmaukset ovat runouden paraimpia aineita. Kahdella tavalla sopii historiaa käyttää runoudessa. Runoilija saattaa suorastaan valita kuvattavaksensa historiallisia tapauksia ja henkilöitä taikka laskea historialliset olot kertoelmansa pohjaksi, tehden niinmuodoin teoksestaan entis-aikaisen elämän ja ajatuslaadun kuvauksen.

Edellinen käyttämistapa perustuu siihen ihmishengen vaatimukseen, että historian johtavat aatteet ja niitä toteuttavat henkilöt runoudenkin kirkastamina ovat asetettavat silmiemme eteen. Jälkimmäistä menetystapaa oikeuttaa se seikka, että laaja historiallinen tausta antaa yksityis-elämänkin pienille tapauksille syvemmän merkityksen, koska sen riippuvaisuus maailman yleisestä menosta selvästi tulee näkyviin; silloin myöskin ilmenee, miten historiallisten aatteiden taistelu muodostuu ahtaammissakin piireissä, samalla kuin nähdään eri aikojen luonne. Molemmat esitystavat voivat tietysti tulla käytäntöön missä runouden lajissa hyvänsä; mutta historiallisten henkilöin ja heidän toimintansa kuvailua tavataan erittäinkin näytelmärunoudessa (esim. Shakespearen ja Schillerin mestariteoksissa), historiallisten tapain kuvausta olletikin nykyisemmässä romaani- ja novellikirjallisuudessa.

Yleensä historialliset aineet viime aikoina näyttävät joutuneen epäsuosioon. Tämän ilmiön syyksi voisi kenties arvata meidän aikamme luonnetta, joka mieluisemmin tarkastelee erityisseikkoja kuin yleisiä asioita; mutta luulisinpä sen pikemmin tulevan niistä väärin-ymmärretyistä vaatimuksista, joita nykyajan lukijat usein kyllä asettavat kuvauksen todellisuudelle. Ei siis liene liikaa, jos tässä otan punnitakseni, missä määrässä runoilijan on velvollisuus noudattaa historiallista totuutta tai lupa siitä vapautua.

Ensiksikin on selvä, että historianperäinen runollinen kuvaus ei ole mikään muinaistieteellinen tutkimus, jonka päätehtävä on saattaa niitä näitä tieteellisiä yksityiskohtia yleisön tietoon. Sen tarkoitus on päinvastoin ihan toinen kuin historian tai muinaistieteen. Jo Aristoteles sanoi runouden olevan "filosofisemman" kuin historia. Se on: runous näyttää selvemmin kuin historia ne aatteet, jotka ovat tapausten alku ja perustus, puhtaina kaikista häiritsevistä sivuseikoista. Historian täytyy tietysti totuuden kunniaksi esittää olevaisuutta kaikkine erityispiirteineen, siis semmoistakin, mikä vaan himmentää olevaisuudessa piilevää varsinaista todellisuutta; aate siinäkin vallitsee, mutta ikäänkuin paloiteltuna, vähemmän olennaisten piirteiden rasittamana, ja historioitsijan tehtävä on johdattaa lukijaa sen oikeaan käsittämiseen. Runous sitä vastoin yhdistää aatteen hajalliset ilmaukset ja puhdistaa sen kaikista hairahduttavista lisäyksistä; sanalla sanoen, runoilijan kuvausvoima kohtelee historiaa ja tositapauksia ylimalkain samalla tavoin kuin muutakin luonnonkauneutta, taideteoksia luodessaan. Pääasia on siis, että historiallisten olojen ja tapahtumien ydin, niissä toteutuva aate, oikein esiintyy ja että henkilöin ja tapausten keskinäinen väli selviää.

Mutta tapaukset riippuvat ennen kaikkea henkilöin luonteesta. Kahta kohtaa on siis tärkeinnä pitäminen: historiallista aatetta ja henkilöin luonteita. Vähemmän tähdellisissä suhteissa olkoon runoilijalla valta muodostaa historiallista todellisuutta runouden ja runoilulaatunsa vaatimusten mukaan. Älköön asiaa kuitenkaan ymmärrettäkö niin, kuin hänellä silloinkaan olisi täysi vapaus muutella tosiasioita jos jonkin satunnaisen oikun mukaan. Hänen on etenkin noudattaminen, mitä kuulijan tai lukijan vastaan-ottava kuvausvoima sallii. Tämä vaihtelee aikojen ja kansallisten olojen mukaan ja riippuu etupäässä yleisön tiedoista. Kaikille tunnettuja ja yleiseen käsitystapaan juurtuneita asioita ei saa mielinmäärin muodostella; kansallissankareita ja muita historian mainioita henkilöitä ei saa esittää toisenlaisiksi, kuin miksi heitä yleensä on totuttu ajattelemaan. Täydellisesti runoilijan mielivallassa sitä vastoin ovat vähemmän tärkeät tapaukset tai sellaiset, jotka eivät ole välttämättömässä yhteydessä esitettäväin aatteiden kanssa, samaten sivuhenkilöt, joista aivan vähän tiedetään tai joita eivät tunne muut kuin historiantutkijat. Myös päähenkilön luonteen ja elämänvaiheet saattaa runoilija väliin sovittaa omain tarkoitustensa mukaan, jos yleisön käsitys tästä henkilöstä on hämäränpuolinen; niin on tehty esim. Wecksellin Daniel Hjortissa. Mutta uusia henkilöitä ja erityiskohtia, jotka kuvausta täydentävät, saa runoilija ihan vapaasti keksiä, jos ne vaan ovat sopusoinnussa pääaatteen kanssa. Jos toiselta puolen syntyy ristiriita esitettävän aatteen ja ulkonaisen totuuden välillä, niin jälkimmäisen ehdottomasti täytyy väistyä syrjälle (aivan jyrkkä ristiriita kuitenkin osoittaa itse aineen sopimattomuutta); samoin täytyy tapahtua, jos tarkka tosiasioissa pysyminen saattaisi päähenkilön luonteen himmeäksi tai väärin ymmärrettäväksi. Samoin kuin historiallisten tosiasiain on myöskin historiallisen värityksen laita, s.o. kultuurimuotojen sekä niiden erityiskohtain, joissa ilmaantuu aikakauden omituinen ajatustapa. Näidenkin esitteleminen täytyy monessa kohden sovittaa niiden tietojen ja käsitysten mukaan, jotka runoilijan oman ajan sivistys on istuttanut lukijain mieleen. Itsestään on selvä, että sivistysmuotojen tarkka esiintuominen on tärkeämpi, jos tapainkuvaus kuuluu teoksen yleiseen luontoon, kuin jos historialliset tapaukset ovat sen pohjana, siis yleensä tärkeämpi romaanissa kuin draamassa. Mitä kultuurimuodoista ja historiallisesta värityksestä ylimalkain on sanottu, koskee niinikään vierasten maiden ja kansojen kuvailua eli n.s. paikallisväriä.

Ei sovi kieltää, että entis-ajan runoilijoilla tässä kohden oli monta etua nykyajan kirjoittajain rinnalla. Shakespeare esim. sai historiallisissa draamoissaan liikkua mitä suurimmalla vapaudella; Britannian pakanuuden-ajan hoveissa eletään niinkuin kuningatar Elisabetin aikana, roomalaisten senaattorien ja sotapäällikköjen puhe ei eroa sen-aikuisten Englannin ylimysten keskustelutavasta; kaikki hänen henkilönsä – sopii Goethen kanssa sanoa – ovat sielunsa pohjalta englantilaisia; ja kuitenkin, mikä selvä erotus noiden muinais-englantilaisten kuninkaiden, roomalaisten sankarien ja italialaisten aatelismiesten välillä! Kuinka oikein suuri runoilija on älynnyt eri maiden ja kansojen luonteenpiirteet! Ne tahalliset tai tahattomat poikkeukset historiallisesta totuudesta, joita nykyajan lukija huomaa, hän helposti antaa anteeksi siinä huokuvan elävän hengen tähden, ja ne ovatkin siihen verrattuina tuiki mitättömiä. – Mutta sen jälkeen kuin Goethe Götz v. Berlichingenissä oli astunut varsinaisen ajankuvauksen kentälle ja Walter Scott sen johdosta kirjoitti historialliset romaaninsa, on draama ja erittäinkin romaanikirjallisuus yhä enemmin koettanut uudistaa menneitten aikojen kuvat kaikkine erityispiirteinensä. Uusi hedelmällinen ala on siten auennut runouden viljeltäväksi, ja lukijan tieto kaukaisista ajoista ja kansoista on samassa määrässä edistynyt. Mutta tukalampaan tilaan on runoilija sen kautta joutunut. Voidaksensa kaikin puolin täyttää aikalaistensa usein turhatkin vaatimukset, pitäisi hänen, jos hän ryhtyy historialliseen aineeseen, olla yhtä paljon historioitsija ja arkeologi kuin runoilijakin. Moni on antautunut tämän vaivalloisen työn alaiseksi ja on saanut hyviäkin aikaan; toisilta se on vähemmin onnistunut, tullen puutteelliseksi joko runollisuuden tai muinaistiedon puolesta. Saattaapa liiallinen muinaistieteellinen selittely joskus olla runollisuudelle haitaksikin. Oli, miten oli, nykyajan yleisön laveaoppisuus on suuresti vaikeuttanut runoilijan tehtävää. Toiselta puolen täytyy tunnustaa, että muinaisten aikakausien tarkempi tunteminen ja elävä kuvailu hankkii nykyiselle sukupolvelle paljon runollista nautintoa, josta entiset miespolvet eivät tietäneet mitään.

Historiallisia aineita siis ei suinkaan saa hyljätä sillä perustuksella, että runoilija muka ei voi täyttää noita liiallisia todenmukaisuuden vaatimuksia; asetettakoon kohtuulliset vaatimukset, ja historia on vast'edeskin oleva tyhjentymätön runollisten aiheiden aartehisto. Älköön sanottako, että runoilija ei voi kuvata muuta kuin omaa aikaansa ja sen katsantotapaa. Tämä on tavallansa oikein; mutta sitä ei saa väärin ymmärtää. Runoilija aina ilmaisee oman aikansa katsantotavan; mutta historiallisia oloja kuvaillessaan hän tuo niitä esiin semmoisina, kuin hänen aikansa ne käsittää. Sentähden hänellä onkin oikeus tarkoituksensa mukaan käyttää ainettansa sekä lieventää ne kohdat, joissa kuvailtava aika liian jyrkästi erosi hänen omastaan, esim. poistaa, mikä loukkaa hänen aikalaistensa siveellistä tunnetta, mikä raakuutensa tähden käy heille inhottavaksi taikka muuten on heille ihan käsittämätöntä j.n.e. Runollisuuden vaatimusten pitää aina olla ylinnä. Sen ohessa täytyy sentään lukijaltakin vaatia jonkunlaista kykyä siirtyä entisaikojen katsantotapaan. Samaten runoilijan täysi toimivalta on pysytettävä mitä historiallisten henkilöin ihannoitsemiseen eli idealiseeraamiseen tulee. Teoksensa tarkoituksen mukaan hänen on käännettävä näkyviin milloin mikin osa henkilön luonteesta. Joutavat mielenlaadun piirteet tai todenperäiset tapaukset, joilla kokonaiskuvassa ei ole mitään merkitystä, on poistettava ja niiden sijaan keksittävä uusia, jotka paremmin vastaavat sisällistä totuutta. Niin esim. Schiller Maria Stuartissa kuvailee tätä onnetonta kuningatarta jalommaksi, syväluontoisemmaksi, kuin mitä hän arvattavasti oli, mutta kumminkin semmoiseksi, kuin hän saattoi olla, käytyänsä kovan onnen koettelemusten läpi; päinvastoin hän vahvisti Elisabetin huononpuolisia ominaisuuksia: kateutta, vallanhimoa, turhamaisuutta, koska hän huomasi tällaisen luonteenkuvauksen paraiten soveltuvan runoelman tarkoitukseen.

Runsaat ovat historian ja muun yhteis-elämän ainevarastot. Kukapa voisi edes viittaamallakaan luetella noita vaihtelevia muotoja ja värejä, joissa olojen kirjava moninaisuus kimaltelee? Tätä alaa silmäillessämme näemme toisiinsa kietoutuneina pitkät jaksot kiihkeitä taisteluita ja rauhallista työntekoa, mitä erilaisimpia katsantotapoja ja pyrintöjä, ja näiden kaikkien tuhansin säikein koskevan ihmisten sydämmenjuuriin, imien niistä elinvoimansa, samalla kuin ne tehokkaasti vaikuttavat takaisin sisälliseen elämään ja tuhannen tuhansille tuottavat onnea tai onnettomuutta. Mutta onpa toisinaan sitäkin valitusta kuultu, että aineet jo ovat loppumaisillaan; mitä historia tarjoo jaloa, kuvauksen arvoista, se on muka kaikki jo kulutettu, ja nykyaikainen elämä on muotoihinsa kangistunut eikä anna enää mielikuvitukselle uutta aihetta. Yliaistillinenkin maailma on tyhjentynyt; ne kuvat, joilla ihmisen fantasia varustelee taivasta ja hornan syvyyttä, nekin jo ovat tuoreutensa menettäneet. Runous muka ei voi tehdä muuta kuin kokonaan luopua niistä aineista, jotka vaativat sitä rikkain värein ja plastillisin piirtein kuvailemaan ihmiskunnan suuria vaiheita ja kilvoituksia, ja sen sijaan urkkia jokapäiväisen elämän mitättömän kuoren alle kätkeyviä sisällisiä taisteluita tai etsiä niitä harvoja runollisuuden päiviä, jotka ovat jääneet uuden-aikuisen proosallisen elämän keskelle. Tuiki turhat ovat kuitenkin nämä toivottomuuden valitukset. Kyllä runouden kenttä on melkoisesti laajentunut, kun sen säteet ovat tunkeutuneet halvimpiakin oloja ja sydämmen salaisimpiakin soppia valaisemaan; mutta ei sen siltä tarvitse jättää ennen valloittamiansa aloja. Ihmiskunnan yhteis-elämän moninaisuus ja historiallisen toiminnan viehättävät kuvat voivat vastakin olla runottaren mieliaineita. Saattaa niin olla, että julkinen elämä vanhoissa sivistysmaissa on jäykistynyt sovinnaisiin, abstraktisiin muotoihin, jotka semmoisinaan eivät anna paljon aihetta hilpeihin, runollisiin kuvauksiin, ja että olot ulkopuolella eurooppalaisen sivistyksen piiriä ainoastaan poikkeustiloissa voivat meitä varsinaisesti miellyttää; huomattava on kuitenkin, että jokaisen uuden aatteen ilmestyminen ihmiskunnan ohjaajaksi, niinkuin myös yleis-inhimillisen sivistyksen leviäminen uusiin kansoihin, tuottaa runoudelle tuoreita aineita, vielä tyhjentymättömiä mielikuvituksen aarteita. Jokainen uusi katsantokanta kehoittaa meitä jälleen silmäilemään ihmiskunnan entistä elämää vasta syntyneen aatteen valossa, ja näin vanhat aineet uudistuvat ja niiden lisäksi keksitään muinais-ajan varoista paljon kohtia ja piirteitä, joihin huomio silloin vasta kääntyy, uuden ajatustavan nojalla. Mutta vielä enemmän virkistystä tuopi uusien kansakuntain ilmaantuminen historian tanterelle. Ne rikastuttavat jokainen runouden maailmaa erityisillä henkisillä varoilla ja omituisilla kultuurimuodoillaan, samalla kuin omistavat itselleen osansa ihmiskunnan yhteisestä sivistyksestä.

Kun katselemme omaa aikaamme, näemme historian näyttämön laajenemistaan laajenevan. Siitä puhumattakaan, että Euroopan pienimmätkin kansat ovat heränneet itsenäisyyden tuntoon ja pyrkivät kansalliseen sivistykseen, leviää nykyään yleis-eurooppalainen sivistys maanpiirin syrjäisimpiinkin ääriin, yhä useampiin kansoihin, jotka se saattaa vanhan kultuurikehityksen yhteyteen. Länsi-Afrikan palmustoissa ja Transvaalin avaroilla kentillä, Tyynen meren rannoilla ja Austraalian luonnon-siunaamilla saarilla alkaa Euroopan sivistys saada jalansijaa; kaukana idässä, Japanissa, vieläpä Kiinassakin, sekä hengenviljelyksen emämaassa, Indiassa, ikivanha kultuuri elpyy uudestaan eurooppalaisen sivistyksen virkistävästä voimasta. Etenkin Japan vetää huomiota puoleensa; me näemme omituisen henkisen kehityksen, ihan itsenäisesti tapahtuneen, aivan erillään meidän sivistyksemme varttumisesta, mutta havaitsemme sen kuitenkin pääpiirteiltään pyrkineen samaan suuntaan. Etelä-Amerikassa eurooppalaiset elämänmuodot, ainakin ulkonaisesti, jo kauan ovat olleet vakaantuneina, vaikka yhä taistelevat alkutilan hurjia intohimoja vastaan; verrattain vähän on runous tähän asti osannut sen-puolisia ilmiöitä hyväksensä käyttää. Kaikilla näillä aloilla on uusia oloja syntymässä; vanha luonnontila ja uusi kultuuri yhtyvät toisiinsa, usein hyvinkin oudolla tavalla; elämässä on vielä paljon luonnonperäistä vapautta ja vaistomaisuutta, joka antaa toimille ja yrityksille helppotajuisen, havainnollisen muodon, ja rajuissa voitteloissa uudistuu Euroopan kansojen jo ammoin poistunut sankari-aika. Näistä kaikista sopii ennustaa uusia runouden hetteitä, jotka eivät aivan pian kurehdu, vaan jälleen voivat kostuttaa nykyisen tuotannon auhtoja aroja. Ja nykyaika muuttuu entis-ajaksi, historiaksi. Moni tapaus, monet olosuhteet, jotka tällä hetkellä uutuutensa tähden eivät sovellu käsiteltäviksi, tulevat muiston kirkastamina runottarelle otollisiksi. Ett'ei nykyisin aika suinkaan ole oivallisia aineita vailla, todistavat semmoiset esimerkit kuin Garibaldi ja Battenbergin prinssi tai Gordon ja Emin pasha, joilta ei suinkaan puutu ylevyyttä ja eepillistä plastillisuutta.

Paraat historialliset aineet ovat ne, joita kansan yhteinen kuvausvoima jo on tarinoiksi muodostellut. Tarinassa, poikkesipa todellisuudesta kuinka paljon tahansa, on aina syvä sisällinen totuus, koska se osoittaa, millaiseksi kansat itse ajattelevat muinais-aikaansa, ja tämä tekee sen runoudelle suuriarvoiseksi. Ajateltakoon vaan, mitä erinomaisia aineita kreikkalaiset runoilijat ja Shakespeare tarinoista ovat ammentaneet. Tarinassa kansan kuvausvoima jo karsii todellisuudesta pois sen karkeimmat kasvannaiset ja ikäänkuin tihentää sen yleisaatteelliset ainekset. Runoilija saapi sen välityksellä jalompia, taipuvaisempia aiheita, kuin mitä tosi-elämä suorastaan voisi tarjota; kun koko kansakunta tai useat sukupolvet ovat olleet niitä muodostamassa, ne jo siitäkin saavat yleisemmän merkityksen; monesti runoilijan ei tarvitse muuta kuin syventää niissä ilmaantuvia aatteita. Tarinan suhteen runoilijaa eivät sido mitkään tosiasiat; hänen kuvausvoimansa on vapaa, mutta on kuitenkin saanut vakavan jalansijan. Tarina muodostaa ikäänkuin sillan runoudelle kelpaavain historiallisten ilmausten ja pian puheeksi otettavain taruaineiden välillä. Kansantarinain luontoisia ovat myöskin kaikenlaiset muistotiedot, joita hyvällä menestyksellä sopii käyttää runoudessa.

Tässä paikassa, ennenkuin tosioloista siirrymme myytillisiä ja ajatuksellisia aineita tarkastamaan, sopinee ottaa keskusteltavaksi, tuleeko runoilijan valita aiheitansa vaan kotimaisesta ajatuspiiristä, vai sopiiko hänen, avaralle katsahdellen, vierastenkin kansojen keskuudesta poimia kuvattaviansa. Kansallisen hengen tärkeydestä ja kansojen vuorovaikutuksesta runollisessa suhteessa olen jo ennen lausunut mielipiteeni (vertaa I kirjaa.) Mutta alkuansa vieraissakin aineissa on jotain yleis-inhimillistä, kaikille kansoille otollista; saattavatpa ne välisti tavallista paremminkin soveltua sen kansakunnan ajatustapaan, jonka kirjallisuudessa niitä on käytettävä. Kaikkien aikojen kokemus todistaa, kuinka hyvin tällaisten aineiden viljeleminen voi menestyä, eikä niiden hylkäämiseen siis ole mitään syytä; päinvastoin ne monipuolisuudellaan rikastuttavat runouden sisällystä. Mutta myöntäminen on kuitenkin, että kotimaiset aineet yksinään voivat ilmi tuoda kansanhengen kaikki omituisuudet ja sen ohessa, liittyen moniin monituisiin lukijoissa ennestään oleviin mielikuviin, ihan toisella tavalla vetävät yleisöä puoleensa kuin yleis-inhimilliset tai vierailta kansoilta lainatut aiheet.

Tosiolojen rinnalle muodostaa kansojen mielikuvitus erityisen tarumaailman, siirtäen korkeimmat ihanteensa yliluonnolliseen, mutta aistillisesti tajuttavaan piiriin. Luonnon salaista elämää pidetään alkuperäisemmällä kehityskannalla erityisten haltiain aikaansaamana, ja yleisemmät, laajemmasti vaikuttavat luonnonvoimat ovat mahtavampain jumalain ilmauksia. Verrattain myöhään selviää ihmiselle, että hänen omassa hengessänsäkin elää maailmaa ohjaava, jumalallinen voima, jonka tarkoitukset toteutuvat hänen toimintansa kautta; sentähden hän vanhempina aikoina etsii kaikkien, vieläpä sisällistenkin, tapausten syytä ulkopuolelta omaa itseänsä. Niin luonnonvoimia edustavat jumalais-olennot lopullisesti muuttuvat siveellisten aatteiden kannattajiksi; jumaluuden käsite täten puhdistuu ja jalostuu, mutta jumalat itse pysyvät aistinomaisina, enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisina olentoina. Sittemmin kaikenlaiset yleiskäsitteetkin jumalina tai haltioina saavat konkreetisen muodon. Näin kutouu kirjava taruverho, joka ihanana, kuvarikkaana kaunistaa muinais-aikojen runoutta. Mutta kaikkien noiden vaihtelevien kuvien perustuksena on, että yleiset aatteet ja abstraktiset käsitteet, jotka nykyajan kirjallisuudessa kylminä järjen tuotteina jäähdyttävät kuvausvoiman hehkua, ilmestyvät aistin-tajuttavina, persoonallisina olentoina, jotka saattavat herättää mieltymystä ja myötätuntoisuutta.

 
"An der Liebe Busen sie zu drücken,
Gab man höhern Adel der Natur;
Alles wies den eingeweihten Blicken,
Alles eines Gottes Spur – "⁷⁵
 

sanoo Schiller kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands".

Mutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan vanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä henkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia, joiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja tunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon traditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja keskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia ovat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset pahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa ovat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot, niinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen tarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä alkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne tarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa, niinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m. Näistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia; usein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen merkitys.

Vanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä tuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena; tavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa. Tunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden maailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa akhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, – Athene, tarttuen Akhilleun ruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia vastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta, – Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa helkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, – nämä ovat selväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan. Muistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin helleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään. Vähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat Suomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin kansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja kerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys tosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa metsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä, tarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän. Suomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin kreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne eivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti luontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja haltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen puhuttu.

Antiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys, ei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa. Muistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut helleenien näytelmärunoudelle, – mainittakoon vaan syvämietteinen Prometheus-taru, – puhumattakaan noista puoli-historiallisista sankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta toiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa, lauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä asuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa. Ilossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia kuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet lausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä on sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja vaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin ovat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden luontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa kirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi, arvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa.