KAHDEKSAS KERTOMUS
Antwerpenin kreivi menee väärin syytettynä maanpakoon ja jättää kaksi lastansa eri paikkoihin Englantiin. Kun hän tulee sinne tuntemattomana takaisin, näkee hän ne hyvissä oloissa. Hän astuu ratsupalvelijana Ranskan kuninkaan sotaväkeen ja hänet huomataan viattomaksi ja asetetaan entiseen arvoonsa.
Kun Rooman keisarikunta oli siirtynyt Frankilaisilta Saksalaisille, syntyi noiden kahden kansan välillä ankara vihollisuus ja katkera ja pitkäaikainen sota, jonka vuoksi Ranskan kuningas ja hänen poikansa, sekä puolustaakseen omaa maataan että ahdistaakseen muiden maita, järjestivät suunnattoman sotajoukon niin valtakuntansa kuin ystävien ja omaistenkin kaikilla voimilla, käydäkseen vihollisten kimppuun. Mutta ennenkuin he siihen ryhtyivät, asettivat he, ettei kuningaskunta olisi jäänyt hallituksetta, Gualtierin, Antwerpenin kreivin, jonka he tiesivät jaloksi ja ymmärtäväksi mieheksi ja sangen uskolliseksi ystäväkseen ja palvelijakseen, sijaansa koko Ranskan kuningaskunnan hallitustoimiin ja ylimmäksi viranhoitajaksi; sillä vaikka hän oli suuri mestari sotataidossakin, näytti hän heistä kuitenkin olevan sopivampi hienoihin tehtäviin kuin noihin heidän rasituksiinsa. Ja tämän jälkeen he lähtivät matkalle.
Gualtieri alkoi siis älykkäästi ja huolellisesti hoitaa hänelle annettua virkaa ja neuvotteli aina kuningattaren ja hänen miniänsä kanssa; ja vaikka nämä oli jätetty hänen suojeltavikseen ja silmällä pidettävikseen, kunnioitti hän kuitenkin heitä valtiattarinaan ja esivaltanaan.
Mainittu Gualtieri oli ruumiiltaan sangen kaunis ja iältään noin neljäkymmen-vuotias ja niin miellyttävä ja jalotapainen kuin ylimys koskaan olla saattaa. Ja paitsi tätä oli hän kaikkein kohteliain ja hienoin ritari, mitä siihen aikaan tunnettiin, sekä mies, joka pukeutui heistä kaikkein hienoimmalla tavalla. Ja kun nyt Ranskan kuningas ja hänen poikansa olivat mainitussa sodassa ja Gualtierin vaimo oli kuollut, jättäen hänelle ainoastaan poikalapsen ja tytön, jotka olivat vielä pieniä, niin tapahtui, koska Gualtieri oleskeli mainittujen naisten seurassa ja puheli usein heidän kanssaan valtakunnan asioista, että kuninkaan pojan vaimo loi silmänsä häneen ja ihastui intohimoisesti hänen ulkomuotoonsa ja käytökseensä ja alkoi palaa kiivaasti salaista rakkautta häneen. Ja koska hän tiesi olevansa nuori ja kukoistava ja ettei Gualtierilla ollut vaimoa, niin arveli hän, että hänen halunsa olisi helppo täyttää. Ja ajatellen, ettei häntä siinä suhteessa ollut estämässä mikään muu kuin hänen oma häveliäisyytensä, päätti hän ajaa sen kokonaan tiehensä ja ilmaista kreivi Gualtierille kaikki.
Kun hän siis eräänä päivänä oli yksin ja hetki näytti hänestä suotuisalta, niin lähetti hän pyytämään Gualtieria luoksensa, ikäänkuin olisi tahtonut jutella hänen kanssaan muista asioista. Kreivi, jonka ajatukset olivat sangen kaukana tämän naisen aikeista, menikin viivyttelemättä hänen luokseen. Ja kun Gualtieri oli asettunut, niinkuin nainen tahtoi, hänen kanssaan eräälle leposijalle aivan kahden kesken eräässä huoneessa ja kysynyt häneltä jo kaksi kertaa syytä, miksi hänet oli sinne noudatettu, ja rouva oli vain vaiennut, niin viimein tämä, rakkauden pakottamana ja tullen häpeästä aivan punaiseksi, alkoi melkein itkien ja kovasti vavisten ja sammaltavin sanoin puhua:
Kallis ja suloinen ystäväni ja herrani, te voitte, koska olette älykäs mies, helposti ymmärtää, miten suuri miesten ja naisten heikkous on, ja erilaisista syistä toisissa asioissa suurempi kuin toisissa. Ja siksi ei oikeudenmukaisen tuomarin kohtuudella sovikaan rangaista samasta synnistä erilaatuisia henkilöitä samalla rangaistuksella. Kukapa olisi sellainen, joka väittäisi, etteivät köyhä mies tai köyhä nainen, joiden tulee omalla vaivallaan ansaita, mitä he elatuksekseen tarvitsevat, olisi, jos heitä lempi kiihoittaa ja he sitä noudattavat, paljon moitittavampia kuin ylhäisnainen, joka on rikas ja elää toimettomuudessa ja jolta ei puutu mitään, mitä hän vaan haluaa? Luulen tosiaan, ettei kukaan. Sentähden ovat mielestäni viimeksi mainitut ominaisuudet melkein täysi puolustus sille naiselle, jolla ne ovat, silloin, jos hän sattuu hairahtumaan rakkauteen. Ja loppu puolustuksesta riippuu siitä, onko nainen valinnut itsellensä älykkään ja kunnollisen rakastajan, jos rakastunut on voinut sen löytää. Kun nyt nämä molemmat seikat, minun ajatukseni mukaan, voi sovittaa minuun ja paitsi niitä vielä paljon muita, jotka johdattavat minua rakkauteen, niinkuin esimerkiksi nuoruuteni ja mieheni kaukana-olo, niin varmaankin ne nousevat minun hyväkseni puolustamaan minun tulista rakkauttani teidän silmissänne. Ja jos ne syyt voivat vaikuttaa teihin niinkuin ne älykkäihin miehiin varmasti vaikuttavat, niin rukoilen, että antaisitte minulle neuvoa ja apua siinä asiassa, jossa niitä teiltä pyydän. Niin on, että minä en voi mieheni poissaolon tähden vastustaa en lihan kiihoitusta enkä rakkauden mahtia, jotka ovat niin voimakkaita, että ovat voittaneet lujimmatkin miehet, eivätkä ainoastaan hentoja naisia, monen monta kertaa, ja voittavat yhä joka päivä; vaan olen tässä mukavassa ja toimettomassa elämässä, jossa minut näette ja joka on edullinen rakkaudelle, antanut itseni yllättää niin, että olen rakastunut. Ja vaikka tunnustan, että sellainen seikka, jos se tiedettäisiin, ei olisi kunniallista, niin en pidä sitä nyt, kun se on salattu ja pysyy salassa, juuri laisinkaan sopimattomana. Ja lisäksi on Amor ollut minulle niin suosiollinen, ettei hän suinkaan ole riistänyt minulta tarvittavaa arvostelukykyä rakastajaa valitessani, vaan on päinvastoin sitä minulle paljon lisännyt, näyttäen minulle teidät kyllin arvokkaaksi sellaisen naisen rakastaa kuin minä olen; sillä teitä pidän minä, ellei arvosteluni petä, kaikkein kauneimpana, kaikkein rakastettavimpana ja kohteliaimpana ja älykkäimpänä ritarina mitä Ranskan kuningaskunnassa olla saattaa. Ja niinkuin minä voin sanoa olevani miestä vailla, niin olette tekin vaimoa vailla. Ja sentähden pyydän minä teiltä, sen suuren rakkauden nimessä, jota teitä kohtaan tunnen, ettette kieltäisi rakkauttanne minulta, vaan säälisitte minun nuoruuttani, joka tosiaan hiutuu teidän tähtenne niinkuin jää tulessa.
Ja näitä sanoja seurasi niin runsaasti kyyneleitä, ettei naisella, joka aikoi esittää vielä lisää rukouksia, ollut voimaa enempää puhua, vaan hän loi silmänsä maahan ja heittäytyi kuin huumattuna ja itkevin kasvoin kreivin rintaa vasten.
Kreivi, joka oli uskollinen vasalli, alkoi silloin ankarin sanoin moittia sellaista hullua rakkautta ja työntää naista, joka tahtoi jo heittäytyä hänen kaulaansa, pois luotaan, ja vannoi pyhillä valoilla, että hän antaa ennen hakata itsensä neljäksi kappaleeksi kuin sallii itsensä tai muiden tekevän herransa kunniaa vastaan sellaista.
Kun ylhäisnainen tuon kuuli, niin hän unohti heti rakkautensa ja sanoi julmaan vihaan kiihtyneenä: Saisitteko siis, moukkamainen ritari, tällä tavalla pilkata minun toiveitani? Jumala armahtakoon, ellen mieluummin surmauta teitä, koska tahdotte minut tappaa, tai karkoita maasta.
Ja niin sanoen hän työnsi tuokiossa kätensä tukkaansa ja sotki ja hajoitti sen ja repäisi sitten vaatteensa rinnan kohdalta ja alkoi huutaa kovasti: Auttakaa, auttakaa, sillä Antwerpenin kreivi tahtoo tehdä minulle väkivaltaa!
Kun kreivi tämän näki, niin hän, jolla oli paljon enemmän syytä epäillä hovin kateutta kuin omaatuntoaan ja joka pelkäsi, että siitä syystä uskottaisiin paremmin tuota katalaa naista kuin hänen viattomuuttansa, nousi ylös ja meni huoneesta ja palatsista niin pian kuin voi ja pakeni kotiinsa. Ja siellä hän asetti, muuta neuvoa miettimättä, lapsensa hevosen selkään ja nousi itsekin satulaan ja ajoi niin nopeasti kuin saattoi Calais'hen.
Naisen melutessa juoksivat monet paikalle, ja kun he näkivät hänet ja kuulivat hänen huutonsa syyn, niin he eivät ainoastaan uskoneet hänen sanojaan, vaan vieläpä lisäsivät, että kreivi oli käytellyt kauan aikaa hempeyttä ja kauniita tapoja ainoastaan päästäkseen tähän päämaaliinsa. He siis juoksivat vimmoissaan kreivin taloon ottamaan häntä vangiksi, mutta kun he eivät häntä löytäneet, niin ryöstivät he ensin siitä kaikki ja repivät sen sitten perustuksia myöten maahan. Tapahtuma tuli, niin kierona kuin sitä kerrottiin, leiriin kuninkaan ja hänen poikansa korviin, ja nämä vihastuivat suuresti ja tuomitsivat kreivin ja hänen jälkeläisensä ainaiseen maanpakoon ja lupasivat suuria lahjoja sille, joka toisi hänet joko elävänä tai kuolleena heille.
Kreivi, joka oli murheissaan siitä, että oli pakenemalla tehnyt itsensä viattomasta vikapääksi, saapui itseään ilmaisematta tai tunnetuksi tulematta lastensa kanssa Calais'hen ja kulki sieltä nopeasti Englannin puolelle ja lähti huonoissa vaatteissa Lontoota kohti. Mutta ennenkuin hän astui kaupunkiin, opetti hän monin sanoin kahta pientä lastaan, ja varsinkin kahdessa tärkeässä asiassa: ensiksikin, että heidän oli kärsivällisesti kannettava köyhä sääty, johon kohtalo oli heidät hänen kanssaan syyttömästi saattanut; ja toiseksi, että heidän oli kaikin keinoin varottava ilmaisemasta koskaan kenellekään, mistä he olivat ja kenen lapsia, jos henki oli heistä kallis. Poika, jonka nimi oli Luigi, oli noin yhdeksän-vuotias ja tyttö, Violante nimeltä, noin seitsemän; mutta he ymmärsivät, mikäli heidän vähäinen ikänsä salli, sangen hyvin isänsä opetuksen ja näyttivät sen sittemmin teossa. Ja tehdäkseen neuvon toteuttamisen helpommaksi oli isästä tarpeellista muuttaa heidän nimensä, ja sen hän teki, kutsuen poikalasta Perottoksi ja tytärtä Giannettaksi. Ja kun he olivat köyhäin vaatteissa tulleet Lontoosen, alkoivat he kulkea, niinkuin näemme ranskalaisten kulkurien tekevän, pyytämässä almua.
Kun he eräänä aamuna sattumalta olivat siinä toimessa erään kirkon edustalla, niin tapahtui, että muuan ylhäinen nainen, joka oli erään Englannin kuninkaan marsalkan vaimo, näki kirkosta tullessaan tämän kreivin ja hänen kaksi pikku lastansa, jotka pyysivät almua; ja hän kysyi kreiviltä, mistä hän oli ja olivatko nuo hänen lapsiansa. Siihen mies vastasi olevansa Picardiesta ja että hänen oli täytynyt kelvottoman vanhimman poikansa pahojen töiden tähden paeta sieltä näiden kahden kanssa, jotka olivat hänen lapsiaan. Ylimysnainen, joka oli sääliväinen, loi silmänsä tyttäreen ja mieltyi häneen suuresti, koska hän oli kaunis ja kohtelias ja suloinen, ja sanoi: Kunnon mies, jos suostut jättämään minulle tämän tyttösesi, niin minä otan hänet mielelläni, koska hän on hyvän näköinen. Ja jos hänestä tulee kunnon nainen, niin naitan hänet sopivaan aikaan, sillä tavalla, että hänen käy hyvin.
Kreiviä miellytti suuresti tämä pyyntö ja hän vastasi heti, että hän suostuu, ja antoi kyyneleitä vuodattaen lapsensa hänelle ja sulki hänet parhaiten hänen suosioonsa. Ja kun hän siten oli saanut tyttärensä turvaan ja tiesi hyvin, kenen luokse, niin arveli hän, ettei hänen sovi siellä oleskella kauempaa. Ja niinpä hän kulki almua anoen koko saaren poikki ja saapui Perotton kanssa Walesiin, suurella vaivalla, sillä hän ei ollut tottunut kulkemaan jalan. Siellä oli eräs toinen kuninkaan marsalkka, joka piti suurta hovia ja paljon palvelijoita; ja tämän hoviin tuli jonkun kerran sekä kreivi että hänen poikansa saamaan syömistä. Ja koska hovissa oli eräs mainitun marsalkan poika ja muita aatelismiesten poikia ja nämä harjoittivat kaikenlaisia lasten leikkejä, kuten esimerkiksi juoksua ja hyppyä, niin alkoi Perotto vähitellen sekautua heidän joukkoonsa ja teki taitavasti, jollei paremminkin kuin muut, kaikki kokeet, mitä he keskenään tekivät. Sen näki marsalkka erään kerran, ja kun pojan tavat ja käytös häntä miellyttivät suuresti, niin hän kysyi, kuka hän oli. Hänelle vastattiin, että hän oli erään köyhän miehen poika, joka kävi siellä silloin tällöin almua anomassa. Marsalkka antoi silloin pyytää poikaa mieheltä, ja kreivi, joka ei ollut mitään muuta Jumalalta rukoillutkaan, luovutti hänet hänelle mielellään, vaikka hänestä olikin raskasta hänestä erota.
Kun kreivi nyt oli pitänyt huolen pojasta ja tyttärestä, niin ajatteli hän, ettei hän enää tahdo oleskella Englannissa, ja sentähden lähti hän sopivassa tilaisuudessa Irlantiin. Ja kun hän oli saapunut Strangfordiin, pestautui hän erään sikäläisen kreivin vasallin rengiksi ja toimitteli kaikkia sellaisia asioita, jotka rengin tai tallipojan tehtäviin kuuluvat. Ja siellä hän oleskeli pitkät ajat, kenenkään häntä tuntematta, sangen epämukavissa ja vaivaloisissa oloissa.
Violante, nyt nimeltä Giannetta, varttui ylimysnaisen luona Lontoossa vuosiltaan ja kooltaan ja kauneudessa, ja saavutti ylimysnaisen, hänen miehensä sekä koko talonväen ja jokaisen hänet tuntevan suosion siinä määrin, että oli merkillistä sitä nähdä. Eikä ollut ainoatakaan, joka ei olisi hänen tapojaan ja käytöstään nähdessänsä sanonut, että hän on suurimman onnen ja kunnioituksen arvoinen. Ja siksi nyt ylimysnainen, joka oli ottanut hänet hänen isältään ja joka ei ollut saanut koskaan tietää, kuka hänen isänsä oli, paitsi sitä, mitä hän oli kuullut Gualtierilta itseltään, päätti hänet kunniallisesti naittaa, sen säädyn mukaisesti, johon hän luuli tytön kuuluvan. Mutta Jumala, ihmisten arvon oikea tuntija, joka tiesi Giannettan ylimysneidoksi ja että hän sai viattomasti kärsiä toisen rikoksen tähden, päättikin toisin. Ja täytyy uskoa, että se, mitä tapahtui, oli Hänen laupeutensa sallimaa, siinä tarkoituksessa, ettei tuo ylhäinen neito joutuisi halvan miehen käsiin.
Ylimysnaisella, jonka luona Giannetta eleli, oli miehestään yksi ainoa poika, jota hän ja isä suuresti rakastivat, paitsi sen vuoksi, että hän oli heidän lapsensa, vieläkin enemmän siksi, että hän sen kunnollaan ja ansioillaan ansaitsi. Sillä hän oli niin hyvätapainen ja reipas ja urhea ja kaunis muodoltansa, ettei vertaa. Hän oli iältään noin kuusi vuotta vanhempi kuin Giannetta, ja kun hän näki, että tämä oli ylen kaunis ja suloinen, niin hän rakastui häneen niin kovasti, ettei nähnyt häntä etemmäksi. Mutta koska hän luuli hänen olevan alhaista säätyä, niin ei hän edes tohtinut pyytää häntä isältään ja äidiltään vaimokseen, vaan vieläpä hän, peljäten saavansa nuhteita siitä, että oli ruvennut rakastamaan niin alhaista, piti rakkauttansa salassa miten suinkin voi. Ja sentähden kidutti se häntä paljoa enemmän kuin jos hän olisi sen ilmaissut. Niinpä tapahtuikin, että hän liiallisesta murheesta sairastui, ja vaarallisesti. Häntä parantamaan pyydettiin useita lääkäreitä, ja kun he olivat tutkineet yhden taudinmerkin toisensa jälkeen, mutta eivät voineet hänen tautiaan tyystin tuntea, niin olivat he kaikki toivottomia hänen paranemisestaan. Siitä kasvoi isän ja äidin tuska ja mielipaha niin suureksi, että suurempaa ei olisi voinut kantaa; ja monta kertaa he pyysivät hartaasti rukoillen pojaltaan tietoa, mikä hänen vaivansa syy oli, mutta silloin hän vastasi joko ainoastaan huoaten tai että hän tuntee aivan menehtyvänsä.
Mutta eräänä päivänä sattui, että kun hänen luonaan istui eräs lääkäri, joka oli sangen nuori, mutta tieteessä syvästi oppinut, ja piti häntä kädestä siitä paikasta, josta tunnustellaan valtimoa, niin Giannetta, joka kunnioituksesta äitiä kohtaan palveli huolellisesti poikaa, astui jostakin syystä kamariin, missä nuorukainen makasi. Tuskin nuorukainen tytön näki, niin tunsi hän, vaikkei virkkanut sanaakaan eikä liikahtanut, sydämessään rakkauden tulen entistä kiivaampana ja siksi hänen valtimonsa alkoi lyödä tavallista kovemmin. Lääkäri huomasi sen heti ja ihmetteli, mutta oli kuitenkin vaiti, nähdäkseen, kauanko tätä lyöntiä kestäisi. Kun Giannetta meni huoneesta, hiljeni lyönti, ja siksi lääkäri arveli osaksi jo keksineensä nuorukaisen sairauden syyn. Ja kun hän oli ollut vähän aikaa siellä, kutsutti hän Giannettan luokseen, ikäänkuin tahtoen jotain häneltä kysyä, mutta piti samalla sairasta kädestä. Giannetta tuli heti, ja tuskin ehti hän astua kamariin, niin nuorukaiselle tuli valtimon tykytys; ja kun tyttö oli poistunut, se lakkasi. Silloin lääkäri arveli saavuttaneensa täyden varmuuden, ja hän nousi ylös ja vei syrjään nuorukaisen isän ja äidin ja sanoi heille: Teidän poikanne terveys ei riipu lääkärien avusta, vaan se on Giannettan käsissä, jota nuorukainen, mikäli eräistä merkeistä olen selvästi huomannut, tulisesti rakastaa, vaikkei tyttö sitä huomaa, mikäli minä olen havainnut. Nyt tiedätte, mitä teidän on tehtävä, jos hänen henkensä on teille kallis.
Ylimys ja hänen puolisonsa olivat tämän kuullessaan tyytyväisiä, että oli edes jokin keino heidän poikansa pelastukseksi, vaikka heistä olikin kovin raskasta, että tuo keino oli juuri se, miksi he sitä pelkäsivät, nimittäin että heidän oli annettava Giannetta pojalleen vaimoksi. He menivät siis, kun lääkäri oli lähtenyt, sairaan luokse, ja äiti puhui hänelle näin:
Poikani, minä en olisi koskaan luullut sinun salaavan minulta mitään toiveitasi, enkä varsinkaan silloin, kun näet riutuvasi sentähden, etteivät ne mielestäni voi täyttyä. Sillä sinun olisi tullut ja tulee olla varma siitä, ettei ole mitään, jota en tekisi sinua tyydyttääkseni, vaikka se olisi hieman sopimatontakin, aivan kuin tekisin sen omaksi hyväkseni. Kun kuitenkin olet niin menetellyt, on Jumala toki ollut armahtavaisempi sinulle kuin sinä itse ja ilmaissut minulle sinun vaivasi syyn, ettet tähän sairauteen kuolisi. Ja se ei ole mitään muuta kuin ylenpalttista rakkautta, jota tunnet jotakin nuorta tyttöä kohtaan, kuka hän sitten lieneekin. Ja totisesti sinun ei olisi tarvinnut hävetä tätä ilmaista, sillä sinun ikäsi vaatii sitä, ja ellet voisi rakastua, niin pitäisinpä sinua melkoisen epäkelpona. Älä siis, poikani, arastele minua, vaan paljasta minulle turvallisesti kaikki toivomuksesi, ja heitä pois synkkämielisyys ja ne ajatukset, joita haudot ja joista tämä sairaus johtuu. Ja rohkaise itsesi ja ole varma siitä, ettei ole mitään sellaista, jota saatat minulta iloksesi vaatia ja jota minä en vointini mukaan tekisi, sillä minä rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni. Karkoita pois häveliäisyys ja pelko ja sano minulle, voinko minä tehdä mitään rakkautesi edistämiseksi. Ja jos et näe minun pitävän siitä harrasta huolta ja sitä sinun tähtesi toteuttavan, niin sano minua julmimmaksi äidiksi, mikä milloinkaan on pojan synnyttänyt.
Kun nuorukainen kuuli äidin sanat, niin hän ensin häpesi, mutta sitten hän ajatteli, ettei yksikään muu voisi paremmin kuin hän hankkia hänen toiveilleen tyydytystä, joten hän karkoitti häveliäisyytensä ja sanoi näin:
Madonna, mikään muu seikka ei saanut minua salaamaan rakkauttani teiltä kuin se, että olen nähnyt paljon henkilöitä, jotka, kun ovat itse tulleet vanhoiksi, eivät tahdo muistaa olleensa ennen nuoria. Mutta koska näen teidät tässä suhteessa älykkääksi, niin en ainoastansa ole kieltämättä, että se, minkä sanotte huomanneenne, on totta, vaan ilmaisenpa teille, kuka hän on, sillä ehdolla, että tulokset seuraavat, vointinne mukaan, teidän lupaustanne. Ja sillä tavalla voitte minut tehdä terveeksi.
Ylimysnainen (joka luotti liiaksi sellaiseen, jota hän ei sitten voinutkaan toteuttaa siinä muodossa kuin hän aikoi) vastasi hänelle huolettomasti, että hänen tulee vain turvallisesti ilmaista hänelle kaikki toiveensa. Sillä hän ryhtyy viivyttelemättä toimiin, niin että poika saa, mitä haluaa.
Äiti, vastasi silloin nuorukainen, meidän Giannettamme suuri kauneus ja kiitettävät tavat ja se, etten ole voinut saada häntä huomaamaan enkä säälimään rakkauttani, sekä myöskin, etten ole tohtinut ilmaista sitä kenellekään, ovat minut saattaneet tilaan, jossa minut näette. Ja ellei se, mitä olette minulle luvannut, tavalla tai toisella toteudu, niin olkaa varma, että elämäni on lyhyt.
Äiti, josta hetki näytti soveliaammalta lohdutuksiin kuin moitteihin, vastasi hymyillen: Ah, poikani, tämänkö tähden sinä siis rupesit kärsimään? Ole rauhallinen ja jätä kaikki minun huolekseni, niin pian paranet.
Nuorukainen, jonka nyt täytti toivo, osoitti silloin lyhyessä ajassa valtavia toipumisen merkkejä. Siitä oli äiti hyvin tyytyväinen ja päätti siis koettaa, miten hän voisi toteuttaa sen, mitä oli luvannut. Ja hän kutsui eräänä päivänä Giannettan luokseen ja kysyi häneltä, ikäänkuin leikillä, sangen kohteliaasti, oliko hänellä ollenkaan rakastajaa.
Giannetta, joka tuli aivan punaiseksi, vastasi: Madonna, sellaisen köyhän ja kotoaan karkoitetun tytön kuin minä olen, joka elää toisten palveluksessa, niinkuin minä teen, ei pidä eikä ole hyvä ajatella rakkautta.
Siihen sanoi ylimysnainen: No, jos teillä ei ole, niin me annamme teille erään, jonka kanssa voitte elää tyytyväisenä ja iloita enemmän kauneudestanne. Sillä ei ole sopivaa, että niin kaunis tyttö kuin te elelee ilman rakastajaa.
Siihen Giannetta vastasi: Madonna, te olette ottanut minut isäni köyhyydestä ja kasvattanut minua kuin omaa tytärtänne, ja siksi minun tulisi täyttää kaikki teidän toiveenne. Mutta tässä en voi niitä täyttää, ja uskon tekeväni siinä oikein. Jos te haluaisitte antaa minulle miehen, niin häntä tahtoisin rakastaa, mutta muita en. Sillä kun minulle ei ole isiltäni jäänyt muuta perintöä kuin siveys, niin sitä aion suojella ja varjella niin kauan kuin elämääni riittää.
Nämä sanat tuntuivat ylimysnaisesta aivan vastaisilta sille asialle, johon hän aikoi päästä, voidakseen täyttää lupauksensa pojalle, joskin hän älykkäänä naisena ihailikin suuresti tytön menettelyä. Siksi hän sanoi: Kuinka, Giannetta? Jos itse kuningas, joka on nuori herra, kuten sinä olet sangen kaunis tyttö, toivoisi sinulta jotakin rakkauden suosiota, niin kieltäisitkö häneltä?
Siihen vastasi Giannetta heti: Väkivaltaa voisi kuningas minulle tehdä, mutta minun suostumuksellani ei hän saisi koskaan minulta muuta kuin mikä on kunniallista.
Ylimysnainen ymmärsi nyt, millainen tyttö oli mieleltään, ja siksi hän säästi sanoja ja päätti panna hänet kokeesen. Ja niinpä hän sanoi pojallensa, että kun hän paranee, hän toimittaa Giannettan hänen kanssaan samaan kamariin ja että pojan on koetettava saada häneltä, mitä haluaa, sillä hänestä ei näyttänyt kunnialliselta saarnata kuin parittaja poikansa puolesta ja rukoilla hänen ihailtuansa. Siihen ei nuorukainen ollut millään muotoa tyytyväinen ja hän tuli yhtäkkiä taas paljoa huonommaksi. Tämän nähdessään äiti ilmaisi Giannettalle aikeensa, mutta kun hän huomasi hänet entistään jyrkemmäksi, niin kertoi hän miehellensä, mitä oli tehnyt. Ja vaikka se tuntuikin heistä raskaalta, niin päättivät he yksimielisesti antaa Giannettan pojalleen vaimoksi, haluten mieluummin pitää poikansa elävänä ja vaimon seurassa, joka ei ollut hänelle sopiva, kuin kuolleena ja ilman vaimoa. Ja niin he monien puheiden jälkeen tekivät.
Giannetta oli tähän hyvin tyytyväinen ja kiitti hurskain mielin Jumalaa, joka ei ollut häntä unohtanut. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan nimittänyt itseään muuksi kuin Picardien tytöksi.
Nuorukainen parani ja vietti niin iloiset häät, ettei vertaa, ja alkoi kulutella aikojansa Giannettan kanssa.
Perotto, joka oli jäänyt Walesiin Englannin kuninkaan marsalkan luokse, oli samoin kasvanut ja voittanut herransa suosion ja tullut niin kauniiksi muodoltaan ja reippaaksi, että koko saarella oli vähän sellaisia; eikä maassa ollut ainoaakaan, joka olisi turnauksessa ja kamppailussa ja minkäänlaisessa muussa aseleikissä ollut niin mainio kuin hän. Ja siksi oli hän, jota he kutsuivat nimeltä Picardien Perotto, kaikkialla tunnettu ja kuuluisa. Ja niinkuin Jumala ei ollut unohtanut hänen sisartaankaan, niin näytti hän sittemmin pitävänsä mielessään häntäkin. Sillä sille seudulle tuli ruttomainen kuolettava tauti, joka riisti sieltä melkein puolet ihmisiä, puhumattakaan, että suurin osa eloonjääneistä pakeni pelosta toisille seuduille, joten koko maa näytti hyljätyltä. Siinä rutossa kuoli marsalkka, Perotton isäntä, ja tämän puoliso ja yksi hänen poikansa ja paljon hänen veljiään ja lankojaan ja sukulaisiaan, eikä jäänyt muita kuin yksi naimaikäinen tytär hänen perheestään sekä eräiden palvelijain joukossa Perotto. Ja tämän otti mainittu tytär, kun rutto jonkun ajan päästä lakkasi, omasta tahdostaan, koska hän oli uljas ja mainio mies, ja eräiden harvain eloon jääneiden seutulaisten neuvosta mieheksensä, ja teki hänet kaiken omaisuutensa herraksi, joka oli hänelle perintönä joutunut. Eikä kulunut pitkää aikaa, niin Englannin kuningas kuuli, että marsalkka oli kuollut, ja koska hän tunsi Picardien Perotton arvon, niin asetti hän hänet vainajan seuraajaksi ja teki hänet marsalkakseen.
Ja näin kävi, lyhyesti kerrottuna Antwerpenin kreivin kahden viattoman lapsen, jotka hän jätti ikäänkuin hukkaan.
Oli jo kulunut kahdeksastoista vuosi siitä, kun Antwerpenin kreivi lähti pakoon Parisista. Silloin tuli hänelle, joka oleskeli Irlannissa ja joka oli kärsinyt siellä paljon sangen surkeissa oloissaan, halu, jos mahdollista nähdä, koskapa hän huomasi olevansa jo vanhakin, mitä hänen lapsistaan oli tullut. Ja kun hän näki muuttuneensa koko muodoltaan toiseksi kuin hän ennen oli ollut, ja tunsi pitkässä työssä tulleensa vankemmaksi kuin hän oli nuorena ja mukavuudessa eläessään, niin erosi hän sangen köyhänä ja huonossa asussa siitä, jonka luona hän oli kauan ollut, ja kulki Englantiin ja meni siellä sinne, jonne hän oli jättänyt Perotton, ja tapasi hänet marsalkkana ja suurena herrana ja näki hänet terveenä ja voimakkaana ja muodoltaan kauniina miehenä. Siitä hän iloitsi kovasti, mutta ei kuitenkaan tahtonut ilmaista itseänsä, ennenkuin oli saanut tietoja Giannettasta. Niin ollen hän lähti matkalle eikä seisattunut ennenkuin saapui Lontoosen; ja siellä tiedusteli hän varovasti sitä ylhäisnaista, jolle hän oli tyttärensä jättänyt, sekä tämän kohtaloa, ja kuuli Giannettan olevan sen naisen pojan vaimona. Tämä miellytti häntä suuresti, ja kaikki hänen entiset vastoinkäymisensä tuntuivat hänestä pieniltä, koska hän oli löytänyt lapsensa elossa ja hyvissä oloissa. Häntä halutti kuitenkin tytärtänsä nähdä, ja siksi hän alkoi seisoskella usein köyhän miehen tavalla hänen talonsa luona. Siellä näki hänet eräänä päivänä Giachetto Lamiens, sillä se oli Giannettan mies nimeltänsä, ja sääli häntä, kun huomasi, että hän oli köyhä ja vanha, ja käski erään palvelijan viedä hänet sisään ja antaa hänelle armeliaisuuden nimessä ruokaa. Ja sen teki palvelija mielellään.
Giannettalla oli Giachetton kanssa jo monta lasta, joista vanhin ei ollut kuin kahdeksan-vuotias, ja ne olivat kauneimpia ja suloisimpia lapsia maailmassa. Nämä kun näkivät kreivin syömässä, tulivat kaikki hänen ympärilleen ja ihastuivat siinä häneen, aivan kuin olisivat salaisen voiman koskettamina aavistaneet, että hän oli heidän vaarinsa. Hän jälleen, joka tiesi heidät lapsen-lapsikseen, alkoi osoittaa heille rakkauttaan ja hyväillä heitä. Ja sen vuoksi eivät lapset tahtoneet lähteä hänen luotaan, vaikka se, joka heitä kasvatti, kutsui heitä. Tämän kuuli Giannetta, ja hän astui huoneestaan ja tuli sinne, missä kreivi istui, ja uhkasi lyödä lapsiaan, elleivät he tekisi niinkuin heidän opettajansa tahtoi. Lapset alkoivat silloin itkeä ja sanoivat, että he tahtovat olla tämän hyvän miehen luona, joka rakastaa heitä enemmän kuin koulumestari. Ja sille sekä ylimysnainen että ukko nauroivat.
Kreivi oli noussut paikaltaan osoittamaan kunnioitustaan tyttärelleen, ei väinkään isän tavalla, vaan kuin köyhä mies ainakin ylhäiselle rouvalle. Ja ihmeellistä tyydytystä tunsi hän sielussaan hänet nähdessään. Mutta Giannetta ei silloin eikä vastakaan tuntenut häntä laisinkaan, koska hän oli tavattomasti muuttunut siitä, millainen hän ennen oli, sillä hän oli nyt vanha ja harmaa ja parrakas ja oli tullut laihaksi ja ruskeaksi, niin että hän näytti keneltä hyvänsä, mutta ei kreiviltä. Ja kun ylimysnainen näki, etteivät lapset tahtoneet erota hänestä, vaan itkivät, kun heitä tahdottiin ottaa pois, niin hän sanoi opettajalle, että annettakoon heidän vielä vähän olla.
Kun nyt lapset siis olivat tuon hyvän miehen luona, niin sattui, että Giachetton isä tuli kotiin, ja kuuli opettajalta tämän tapahtuman. Ja silloin hän, joka oli Giannettalle karsas, sanoi: Anna siis, hiisi vieköön, heidän siellä olla, siten he näyttävät, millaisia ovat syntyisin. He ovat äidin puolelta sukuaan kerjäläisiä, ja siksi ei sovi ihmetellä, että he ovat mielellään kerjäläisten seurassa!
Kreivi kuuli nämä sanat ja ne karvastelivat häntä; mutta kuitenkin hän kohautti vain olkapäitään ja kärsi tämän solvauksen niinkuin hän oli monta muuta kärsinyt. Mutta Giachetto, joka oli kuullut, mikä ilo lapsilla oli tuosta hyvästä miehestä, nimittäin kreivistä, rakasti lapsiaan niin suuresti, että hän ei voinut nähdä heidän itkuaan, vaan käski sanomaan kunnon miehelle, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin, että jos hän haluaa jäädä heille johonkin palvelukseen, niin hänet otetaan. Tämä vastasi, että hän jää sinne mielellään, mutta ettei hän osaa tehdä muuta kuin hoidella hevosia, jota hän oli tehnyt kaiken ikänsä. Hänen haltuunsa annettiin siis hevonen, ja aina kun hän oli saanut pidetyksi huolen siitä, alkoi hän leikitellä lasten kanssa.
Sillä aikaa, kun kohtalo kerrotulla tavalla johti Antwerpenin kreiviä ja hänen lapsiaan, tapahtui, että Ranskan kuningas, joka oli solminut monet aselevot Saksalaisten kanssa, kuoli ja hänen sijaansa kruunattiin poika, jonka vaimona se nainen oli, jonka tähden Antwerpenin kreivi oli ajettu maanpakoon. Tämä kuningas aloitti, kun viimeinen aselepo oli loppunut, taas kiivaan sodan Saksalaisia vastaan, jolloin Englannin kuningas, joka oli hänelle uusi sukulainen, lähetti hänelle avuksi paljon väkeä, marsalkkansa, Perotton, sekä Giachetto Lamiensin, toisen marsalkkansa pojan, johdolla. Viimemainitun kanssa lähti tuo hyvä mieskin, nimittäin Antwerpenin kreivi, ja oleskeli leirissä kenenkään tuntematta hyvät ajat tallirenkinä. Ja siellä hän, joka oli pystyvä mies, vaikutti sekä neuvoilla että töillä enemmän hyvää kuin häneltä saattoi odottaakaan.
Sodan aikana tapahtui, että Ranskan kuningatar sairastui vaarallisesti; ja kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, niin hän ripitytti syntiensä painamana hurskaasti itsensä Rouenin arkkipiispalla, jota kaikki pitivät sangen pyhänä ja hyvänä ihmisenä. Ja muitten syntiensä mukana hän kertoi, mitä suurta vääryyttä Antwerpenin kreivi oli hänen tähtensä saanut kärsiä. Eikä hän tyytynyt sanomaan hänelle ainoastaan tätä, vaan kertoi monien muiden arvokkaiden miesten kuullen kaikki, miten se oli tapahtunut, ja pyysi heitä kuninkaan kanssa toimimaan niin, että kreivi, jos hän eli, tai joku hänen lapsistaan, ellei hän itse elänyt, asetettaisiin entiseen arvoonsa. Eikä hän kauan sen jälkeen elänytkään, vaan lähti tästä maailmasta ja hänet haudattiin kunniakkaasti.