Siihen loppuivat hänen sanansa, ja hän syleili itkien messer Torelloa ja veti sormestaan sormuksen ja antoi sen hänelle sanoen: Jos sattuisi niin, että kuolisin ennenkuin saan nähdä taas teidät, niin muistelkaa minua, kun tätä katselette.
Ja messer Torello otti sormuksen ja nousi satulaan ja lähti retkelleen, sanottuaan kaikille hyvästit.
Tultuaan tovereineen Genovaan astui hän erääsen kaleiriin ja kulkien sillä edelleen hän saapui lyhyessä ajassa Acriin ja liittyi muuhun kristittyjen sotajoukkoon. Mutta siinä alkoi melkein heti kohta suuri rutto ja kuolema, jonka kestäessä Saladin, olipa se sitten hänen taitonsa tai onnensa, otti miekan iskutta vangiksi melkein kaikki säilyneet kristityt, ja hajoitti heidät moniin kaupunkeihin ja piti vankeinaan. Ja näiden vangittujen joukossa oli messer Torello, joka vietiin Aleksandriaan.
Kun kukaan ei häntä siellä tuntenut ja koska hän pelkäsi itseään ilmaista, niin ryhtyi hän hädän pakoittamana opettamaan ajolintuja, jossa taidossa hän oli suuri mestari. Siten hän tuli Saladinin tietoon, ja tämä otti hänet vankilasta ja itselleen haukkavoudiksi.
Messer Torello, jota Saladin ei kutsunut muulla nimellä kuin Kristitty, koska ei tuntenut häntä eikä hän sultaania, kaipasi alinomaa Paviaan, ja hän oli monta kertaa koettanut paeta, mutta ei ollut onnistunut. Ja siksi hän, kun eräitä genovalaisia tuli lähettiläinä Saladinin luo lunastamaan eräitä kaupunkilaisiaan ja he olivat lähdössä takaisin, päätti kirjoittaa vaimolleen, että hän oli elossa ja palaisi hänen luokseen heti kun voisi, joten vaimon oli odotettava häntä. Ja niin hän teki. Ja sitten hän pyysi hartaasti erästä lähettilästä, jonka hän tunsi, toimittamaan kirjeen "Kultataivaan Pyhän Pietarin" luostarin apotin käsiin, joka oli hänen enonsa.
Ja tällaisessa asemassa oli messer Torello, kun tapahtui, että Saladinin puhellessa eräänä päivänä hänen kanssaan linnuistaan, messer Torello rupesi hymyilemään ja teki silloin suullaan eräänlaisen liikkeen, jonka Saladin oli usein huomannut käydessään hänen kotonaan Paviassa. Tämän liikkeen vuoksi johtui Saladinin mieleen messer Torello ja hän alkoi katsoa häntä tarkasti, ja koska hän näytti samalta mieheltä, niin Saladin keskeytti äskeisen puheen ja kysyi: Sanoppas, Kristitty, mistä maasta olet sieltä Lännestä?
Herrani, sanoi messer Torello, minä olen lombardialainen, eräästä kaupungista nimeltä Pavia, köyhä mies ja halpaa sukua.
Kun Saladin tämän kuuli, niin oli hän melkein varma siitä, mitä aavisti, ja sanoi itsekseen iloissaan: Nyt on Jumala antanut minulle tilaisuuden näyttää tuolle miehelle, miten mieluisa minulle oli hänen vieraanvaraisuutensa.
Ja sanomatta muuta hän antoi sijoittaa kaikki pukunsa erääsen huoneesen, vei hänet sinne ja sanoi: Katsopas, Kristitty, onko näiden vaatteiden joukossa mitään, jonka olet ennen nähnyt.
Messer Torello rupesi niitä katselemaan ja näki ne, jotka hänen vainionsa oli Saladinille lahjoittanut, mutta ei luullut mahdolliseksi, että nämä olisivat samat. Kuitenkin hän vastasi: Herrani, en tunne noista yhtään, vaikka tosin nuo kaksi muistuttavatkin niitä pukuja, jollaisia minä ja kolme kauppiasta, jotka tulivat minun talooni, kerran pidimme yllämme.
Silloin ei Saladin enää voinut hillitä itseänsä, vaan syleili häntä hellästi ja sanoi: Te olette messer Torello Istriasta, ja minä olen yksi niitä kauppiaita, joille vaimonne lahjoitti nämä puvut, ja nyt on tullut aika varmistaa luulonne siitä, mikä minulla oli kauppatavarana, niinkuin teille sanoin lähtiessäni voivan tapahtua.
Kun Messer Torello tämän kuuli, tuli hän ylen iloiseksi ja alkoi hävetä: iloiseksi siitä, että hänellä oli ollut sellainen vieras, ja hävetä, kun oli mielestään ottanut hänet vähäpätöisesti vastaan. Mutta Saladin sanoi hänelle: Messer Torello, koska Jumala on lähettänyt teidät tänne minulle, niin huomatkaa, että tästä hetkestä en minä ole täällä herrana, vaan te.
Ja heidän molempain ilonsa oli suuri, ja Saladin puetti hänet kuninkaallisiin vaatteihin ja vei hänet kaikkien korkeimpain vasalliensa eteen ja, ylistettyään monin sanoin hänen arvoaan, käski, että jokaisen, jolle hänen suosionsa oli kallis, oli kunnioitettava messer Torelloa kuin häntä itseään. Sen teki siitä alkaen jokainen heistä, mutta paljon hartaammin kuin muut ne kaksi herraa, jotka olivat olleet Saladinin tovereina käydessään hänen talossaan.
Kunnian korkeus, johon messer Torello näki yhtäkkiä joutuneensa, haihdutti jonkun verran hänen mielestään Lombardian asioita, varsinkin, kun hän uskoi lujasti, että kirjeensä oli saapunut perille enolle. Mutta leirissä tai kristittyjen armeijassa oli sinä päivänä, jolloin Saladin otti sen vangiksi, kuollut ja haudattu eräs halpa provencelainen ritari, jonka nimi oli messer Torello de Dignes; ja kun messer Torello d' Istria oli jaloutensa vuoksi tunnettu koko sotajoukossa, niin jokainen, joka kuuli, että messer Torello on kuollut, ajatteli, että vainaja oli messer Torello d'Istria, eikä se Digneksestä kotoisin oleva. Ja lisäksi ei hänen vangiksi joutumisensakaan ollut omiaan näyttämään erehtyneiden erehtyneen, ja sentähden veivät monet italialaiset tämän uutisen kotimaahansa, ja niissä oli niinkin löyhäpuheisia, että uskalsivat sanoa nähneensä hänet kuolleena ja olleensa mukana hautajaisissa.
Kun messer Torellon vaimo ja sukulaiset saivat tämän kuulla, niin herätti se ei ainoastaan heissä, vaan jokaisessa, joka oli hänet tuntenut, suurta ja kuvaamatonta surua. Pitkäksi kävisi kuvailla, millainen ja miten suuri oli hänen vaimonsa tuska ja suru ja itku. Mutta kun hän oli muutamia kuukausia viettänyt alinomaisessa surussa ja alkoi jo surra vähemmän, niin rupesivat veljet ja sukulaiset, koska monet Lombardian mahtavimmat miehet pyysivät häntä puolisokseen, yllyttämään häntä menemään uusiin naimisiin. Tästä kieltäytyi hän tosin monta kertaa katkerasti itkien, mutta viimein täytyi hänen suostua pakosta siihen, mitä hänen omaisensa tahtoivat, kuitenkin sillä ehdolla, että hän saisi olla naimattomana sen ajan kuin hän oli messer Torellolle luvannut.
Kun vaimon asiat Paviassa olivat tällä tolalla ja jo viimeiset kahdeksan päivää määräajasta, jolloin hänen oli mentävä miehelään, lähestyivät, sattui, että messer Torello näki Aleksandriassa eräänä päivänä erään miehen, jonka hän oli nähnyt astuvan genovalaisten lähettiläiden kanssa siihen kaleiriin, joka lähti Genovaan. Tämän kutsutti hän puheilleen ja kysyi häneltä, millainen matka heillä oli ollut ja milloin he olivat saapuneet Genovaan.
Mies vastasi hänelle: Herrani, huonon matkan teki se kaleiri, mikäli kuulin Kretassa, jonne minä jäin. Sillä kun se oli lähellä Sisiliaa, nousi vaarallinen pohjoistuuli, joka syöksi sen Barberian särkille niin, ettei päätäkään pelastunut, ja muiden joukossa hukkui siellä kaksi veljeäni.
Messer Torello uskoi tuon miehen sanat, jotka olivatkin aivan totta, ja kun hän muisti, että se määräaika, jonka hän oli pyytänyt vaimoltaan, loppui muutaman päivän kuluttua, ja ajatteli, ettei hänen kohtalostaan tiedetä Paviassa mitään, niin piti hän varmana, että hänen vaimonsa pakoitetaan uusiin naimisiin. Ja silloin joutui hän sellaisen tuskan valtaan, että menetti ruokahalun ja asettui vuoteesen ja päätti kuolla.
Kun Saladin, joka rakasti häntä suuresti, tämän kuuli, tuli hän hänen luokseen, ja saatuaan monilla ja hartailla rukouksilla tietää hänen murheensa ja sairautensa syyn, hän torui häntä kovasti siitä, ettei messer Torello ollut ennen sitä hänelle sanonut. Ja sitten hän pyysi häntä olemaan rauhallisella mielellä ja vakuutti, että jos messer Torello niin tekee, niin hän toimittaa hänet määrättynä aikana Paviaan, sekä sanoi hänelle, millä tavalla.
Messer Torello, joka uskoi Saladinin sanat ja oli monta kertaa kuullut puhuttavan, että sellainen oli mahdollista ja tapahtunut sangen usein, alkoi silloin rauhoittua ja yllyttää Saladinia täyttämään aikomuksensa.
Saladin käski erästä taikuriaan, jonka taidon hän oli jo ennen kokenut, miettimään jonkin keinon, miten toimittaa messer Torello yhtenä yönä vuoteessaan Paviaan. Siihen taikuri vastasi, että sen voi tehdä, mutta että messer Torello on oman etunsa tähden silloin nukutettava.
Tämän asian järjestettyään Saladin palasi messer Torellon luo, ja kun hän näki hänen ehdottomasti tahtovan päästä määräajan kuluessa Paviaan, jos se olisi mahdollista, taikka kuolla, ellei se kävisi päinsä, sanoi hän: Messer Torello, siitä, että te rakastatte hellästi vaimoanne ja pelkäätte hänen joutuvan toiselle, en voi, Jumala sen tietää, teitä vähintäkään moittia. Sillä miten paljon naisia olenkaan nähnyt, on hän niistä se, jonka tavat, olemus ja käytös, puhumattakaan kauneudesta, joka on kuihtuva kukka, näyttävät minusta kiitettävimmiltä ja suurimman rakkauden arvoisilta. Minusta olisi ollut sangen mieleistä, jos olisimme saaneet, koska kerran kohtalo lähetti teidät tänne, elää tässä valtakunnassa, jonka hallitus on minun käsissäni, saman arvoisina herroina ne ajat, mitä te ja minä vielä elämme. Mutta kun Jumala kerran ei sitä minulle suonut, koska te saitte päähänne joko kuolla tai saapua määräaikana Paviaan, niin olisin edes toivonut, että olisin tiennyt sen ajoissa, jotta olisin voinut toimittaa teidät kotiinne sillä kunnialla, niin loistavasti ja sellaisen seurueen saattamana kuin arvonne vaatisi. Mutta kun ei sitäkään sallittu ja kun te yhä toivotte pääsevänne sinne nyt heti, niin lähetän teidät sinne niinkuin voin, sillä tavalla kuin teille olen kertonut.
Siihen messer Torello sanoi: Herrani, tekonne ovat jo ilman sanojannekin näyttäneet teidän suopeutenne, jota minä en olisi mitenkään niin suuressa määrin ansainnut, joten minä elän ja kuolen varmana siitä, mitä vakuutatte, vaikkette olisi sitä sanonutkaan. Mutta koska nyt olen tehnyt päätökseni, niin rukoilen teitä, että se, mitä sanotte minulle tekevänne, tapahtuisi pian, sillä huomenna on viimeinen päivä, jolloin minua enää odotetaan.
Saladin vastasi, että se asia on aivan tarkoin järjestetty. Ja seuraavana päivänä hän, aikoen lähettää messer Torellon matkaan tulevana yönä, antoi varustaa erääsen suureen saliin ylen kauniin ja kallisarvoisen vuoteen patjoista, jotka olivat kaikki sikäläiseen tapaan samettia ja kultakangasta, ja antoi asettaa niiden päälle peitteen, johon oli kirjailtu eräänlaisia kuvioita mahdottoman isoista helmistä, ja kalliista jalokivistä, jotka sitten arvioitiin äärettömäksi aarteeksi, sekä kaksi sellaiseen vuoteesen sopivaa pielusta.
Tämän tehtyään hän käski, että messer Torello, joka oli jo voimissaan, oli puettava saraseenilais-kuosiseen pukuun, kallisarvoisempaan ja kauniimpaan kuin kukaan lie milloinkaan nähnyt, sekä kiedottava hänen päähänsä yksi hänen pisimpiä liinojaan, sikäläiseen tapaan.
Ja kun oli jo myöhäinen hetki, niin Saladin meni useiden vasalliensa kanssa siihen huoneesen, missä messer Torello oli, asettui istumaan hänen viereensä ja alkoi melkein kyyneliä vuodattaen puhua: Messer Torello, hetki, jolloin minun täytyy erota teistä, lähestyy, ja koska en voi teitä saattaa enkä lähettää saattojoukkoa, sillä sen tien laatu, jota tulette matkustamaan, ei sitä salli, niin täytyy minun hyvästellä teitä jo tässä huoneessa, ja sitä tarkoitusta varten tänne tulin. Ja sentähden minä pyydän teitä, ennenkuin jätän teidät Jumalan huomaan, että muistelisitte minua, sen rakkauden ja ystävyyden tähden, joka on välillämme. Ja jos on mahdollista, tulkaa katsomaan, kun olette järjestänyt asianne Lombardiassa, ainakin kerta minua ennenkuin aikamme loppuu, niin että voisin silloin, teidän näkemisestänne iloiten, korjata sen virheen, joka minun nyt täytyy teidän kiireenne tähden tehdä. Ja siihen tuloon saakka älköön olko epämieluista teille tervehtiä minua kirjeillä ja anoa minulta kaikkea sellaista, mitä vaan toivotte. Sillä minä teen varmaan teille palveluksia mieluummin kuin ainoallekaan muulle kuolevaiselle.
Messer Torello ei voinut pidättää kyyneleitään ja niiden estämänä hän vastasi ainoastaan muutamalla sanalla, että mahdotonta oli hänen milloinkaan unohtaa Saladinin hyviä töitä ja jaloutta, ja että hän varmasti tekee sen, mitä Saladin käskee, jos luoja hänelle aikaa antaa.
Sitten Saladin syleili ja suuteli häntä hellästi ja sanoi kyyneleitä vuodattaen: Jumala matkallanne! sekä poistui huoneesta. Ja sen jälkeen ottivat muut vasallit jäähyväiset ja menivät Saladinin kanssa siihen saliin, johon tämä oli valmistanut vuoteen.
Mutta kun oli jo myöhä ja taikuri toivoi lähtöä ja kiiruhti, niin astui sisään lääkäri ja toi jotakin juomaa, jonka hän juotti messer Torellolle, uskotellen antavansa sitä hänelle vahvistukseksi. Eikä kauan kestänyt, niin messer Torello nukkui. Ja siten nukutettuna kannettiin hänet Saladinin käskystä sille kauniille vuoteelle, ja Saladin asetti siihen suuren, kauniin ja kallisarvoisen kruunun, johon hän teki sellaisen merkin, että ymmärrettiin selvästi Saladinin lähettäneen sen messer Torellon vaimolle. Sitten hän sovitti messer Torellon käteen sormuksen, johon oli juotettu niin loistava rubini, että se näytti palavalta soihdulta; sen arvoa saattoi tuskin arvata. Sen jälkeen antoi hän vyöttää hänen vyölleen sapelin, jonka kahvan kaunistuksia ei olisi helppo arvioida. Ja sitäpaitsi hän antoi kiinnittää hänen rintaansa soljen, jossa oli sellaisia helmiä, ettei niitä ole ennen nähty, ja paljon kalliita kiviä. Ja viimein hän tuotatti hänen kummallekin kupeelleen kaksi valtavaa kultamaljakkoa, jotka olivat täynnä dukaatinrahoja, sekä hänen ympärilleen helminauhoja ja sormuksia ja vöitä ja muita kalleuksia, joita kävisi pitkäksi luetella. Ja tämän tehtyään hän suuteli vielä kerran messer Torelloa ja sanoi taikurille, että hänen on nyt saatettava hänet kotiin. Ja samassa vuode Saladinin läsnäollessa katosi, ja Saladin jäi puhelemaan vasalliensa kanssa messer Torellosta.
Hänet oli jo asetettu, niinkuin hän oli pyytänyt, "Kultataivaan Pyhän Pietarin" kirkkoon Paviassa kaikkine yllämainittuine jalokivineen ja kaunistuksineen, ja nukkui vielä, kun suntio aamumessuun soitettuaan astui kirkkoon kynttilä kädessä. Ja kun hän näki yhtäkkiä kalliin vuoteen, niin hän ei ainoastansa hämmästynyt, vaan peljästyi suuresti, ja kääntyi takaisin ja pakeni. Apotti ja muut munkit näkivät hänen pakenevan ja kummastelivat sitä ja kysyivät häneltä syytä. Suntio sanoi sen. Oh, vastasi apotti, ethän ole enää lapsi, etkä ensi kertaa tässä kirkossa, antaaksesi itseäsi niin helposti peloitella. Menkäämme nyt katsomaan, mikä häntä säpsähytti.
He siis sytyttivät lisää kynttilöitä, ja kun apotti kaikkien munkkiensa kanssa meni kirkkoon, näkivät he sen ihmeellisen ja kalliin vuoteen ja siinä ritarin nukkumassa. Ja kun he epäröiden ja arkoina katselivat jalokiviä, lähestymättä vuodetta vähääkään, niin tapahtui, että unijuoman voima loppui ja messer Torello heräsi ja huoahti syvään. Sen nähdessään munkit ja apottikin peljästyivät ja pakenivat kaikki huutaen: Herra armahda!
Messer Torello avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi selvästi olevansa siellä, minne oli pyytänyt Saladinilta päästä, niin hän oli hyvin tyytyväinen. Sitten hän nousi istualleen ja katseli yksitellen, mitä hänellä oli ympärillään, ja jos hän jo ennenkin oli tuntenut Saladinin jalomielisyyden, niin nyt se näytti entistäkin suuremmalta ja hän huomasi sen uudessa muodossa. Sitten hän kuuli munkkien pakenevan, ja arvaten syyn, alkoi paikaltaan liikkumatta kutsua apottia nimeltä, ja pyysi, ettei hän pelkäisi, sillä hän oli messer Torello, hänen sisarenpoikansa. Tämän kuullessaan apotti peljästyi yhä enemmän, sillä hän oli kuullut messer Torellon kuolleeksi monta kuukautta sitten. Mutta vähän ajan kuluttua hän rauhoittui tosi päätelmiä tehden, ja kun hän kuuli itseään yhä huudettavan, teki hän pyhän ristinmerkin ja meni hänen luokseen.
Hänelle sanoi messer Torello: Oi, isäni, mitä te pelkäätte. Minä elän,
Jumalan kiitos, ja olen palannut tänne meren takaa.
Vaikka messer Torellolla oli iso parta ja arabialainen puku, niin tunsi apotti kuitenkin hänet jonkun ajan päästä, ja kun hän tuli asiasta aivan varmaksi, otti hän häntä kädestä ja sanoi: Poikani, ole tervetullut! Ja jatkoi: Sinun ei pidä ihmetellä meidän pelkoamme, sillä tässä kaupungissa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei uskoisi varmasti, että sinä olet kuollut. Ja tiedän sanoa senkin, että madonna Adalieta, sinun vaimosi, on joutumassa sukulaisten pyyntöjen ja uhkausten vuoksi ja vasten tahtoaan uusiin naimisiin, ja tänä aamuna solmitaan avioliitto, ja häät ja kaikki, mitä juhliin tarvitaan, on valmistettu.
Messer Torello nousi kalliista vuoteestaan ja iloitsi tavattomasti apotin ja munkkien kanssa, mutta pyysi jokaista heistä, ettei tästä hänen paluustaan puhuttaisi kenellekään, ennenkuin hän oli toimittanut erään asian. Sitten hän antoi panna kalliit jalokivet säilöön ja kertoi apotille, mitä hänelle oli tähän hetkeen saakka tapahtunut. Apotti iloitsi hänen onnestaan ja kiitti hänen kanssaan Jumalaa.
Ja sen jälkeen messer Torello kysyi, kuka se hänen vaimonsa uusi sulhanen oli. Apotti sanoi sen. Silloin messer Torello sanoi: Ennenkuin saadaan tietää minun paluustani, aion nähdä, millainen on puolisoni käytös näissä häissä. Ja siksi toivon, vaikkei olekaan tapana hengellisten miesten mennä sellaisiin pitoihin, että minun tähteni järjestätte asiat niin, että menemme sinne.
Apotti sanoi, että hän tekee sen mielellään. Ja kun päivä valkeni, niin hän lähetti sanan sulhaselle, että hän haluaa tulla erään toverinsa kanssa hänen häihinsä. Ja ylimys vastasi, että se oli hänestä oikein mieleen.
Kun sitten tuli aterioimisen hetki, niin messer Torello lähti apotin kanssa, siinä puvussa, jossa hän oli, uuden sulhasen taloon. Siellä katsoivat kaikki, jotka hänet näkivät, häntä ihmetellen, mutta kukaan ei häntä tuntenut. Ja apotti sanoi kaikille, että hän oli saraseenilainen lähetti, jonka sultaani oli lähettänyt Ranskan kuninkaan luokse.
Messer Torello sijoitettiin sitten erääsen pöytään, joka oli juuri vastapäätä hänen vaimoansa, ja tätä katseli mies tavattomalla mielihyvällä, sillä hän näytti olevan suruissaan näiden häiden tähden. Vaimokin katseli jonkun kerran häntä, ei kuitenkaan niinkuin olisi hänet tuntenut, sillä sitä ei sallinut messer Torellon iso parta ja outo puku ja se varma luulo, että hänen miehensä oli kuollut.
Mutta kun messer Torellosta näytti olevan sopiva hetki koettaa, muistaisiko vaimo vielä häntä, niin hän otti käsille sormuksen, jonka Adalieta oli lahjoittanut hänelle silloin, kun hän lähti matkalle, kutsutti luokseen pojan, joka palveli pöydässä Adalietaa, ja sanoi hänelle: Sano puolestani morsiamelle, että meidän maassa on sellainen tapa, että jos joku ulkomaalainen, kuten minä olen täällä, aterioi nuoren parin pöydässä, niin on morsiamen, merkiksi siitä, että vieraan tulo pöytään miellyttää häntä, lähetettävä hänelle se malja, josta hän itse juo, viinillä täytettynä. Kun sitten vieras on juonut maljasta, minkä haluaa, sulkee hän kannen, ja morsian juo loput.
Poika vei sanan rouvalle, ja hienona, älykkäänä naisena, ja luullen, että vieras oli jokin mahtava herra, tahtoi tämä nyt osoittaa, että hänen tulonsa oli hänestä mieleen. Ja siksi hän käski pesemään suuren kultamaljan, joka oli hänen edessään, täyttämään sen viinillä ja viemään ylimykselle. Ja niin tapahtui.
Messer Torello oli pistänyt vaimonsa sormuksen suuhunsa ja juodessaan hän teki niin, että pudotti sen kenenkään huomaamatta maljaan. Sitten hän jätti siihen vähän viiniä, sulki kannen ja lähetti maljan morsiamelle.
Madonna Adalieta otti sen ja noudattaakseen vieraansa maan tapaa aukaisi kannen ja nosti maljan huulilleen ja näki sormuksen, ja katsoi mitään sanomatta sitä jonkun aikaa. Ja tunnettuaan, että se oli sama, jonka hän oli antanut messer Torellolle tämän lähtiessä, hän otti ja katsoi tarkoin miestä, jota hän oli luullut muukalaiseksi, ja tunsi hänet. Ja kuin heikkopäiseksi tullen hän kaatoi pöydän, joka oli hänen edessään, ja huusi: Tuo on minun herrani, tuo on varmasti messer Torello! Ja juoksi pöydän luo, jonka ääressä ritari istui, ja välittämättä vaatteistaan ja esineistä, jotka olivat pöydällä, hän heittäytyi pöydän toiselle puolelle ja syleili messer Torelloa niin hurjasti, ettei kukaan niistä jotka siellä olivat, saanut sanoilla eikä millään häntä irti miehensä kaulasta, ennenkuin messer Torello sanoi hänelle, että hän malttaisi nyt hiukan mieltään, sillä hän saisi pian tarpeeksi aikaa häntä halaella.
Silloin madonna Adalieta suoristihe, ja kun häät oli aivan keskeytyneet ja samalla tulleet osaksi entistään iloisemmiksi, koska oli saatu takaisin sellainen ritari, niin messer Torello pyysi hiljaisuutta, ja kaikki tyyntyivät.
Messer Torello kertoi nyt kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut lähtöpäivästä tähän hetkeen saakka, ja lopetti pyytämällä, ettei ylimys, joka oli ottanut hänen naisensa vaimokseen, koska oli luullut hänen kuolleen, pahastuisi, jos hän itse nyt elossa olevana ottaakin hänet takaisin.
Äskeinen sulhanen, vaikka olikin hiukan nolattu, vastasi reippaasti ja ystävällisesti, että messer Torellolla oli valta tehdä sille, mikä hänen omaansa oli, mitä hän halusi.
Silloin antoi madonna Adalieta äskeiselle sulhaselle takaisin sormuksen ja kruunun, jotka oli häneltä saanut, ja sovitti käteensä sen, jonka oli maljasta ottanut, sekä päähänsä sultaanin lähettämän kruunun. Ja sitten lähtivät he pois siitä talosta, jossa olivat, ja menivät täydellä hääloistolla messer Torellon taloon. Ja siellä ilahuttivat he pitkällä ja riemullisella juhlalla äsken surreita ystäviään, sukulaisiaan ja kaupunkilaisia, jotka katselivat messer Torelloa kuin ihmettä.
Messer Torello antoi sitten osan saamistaan kalliista aarteista herralle, joka oli saanut kustantaa häät, sekä apotille ja lukuisille muille. Ja kun hän oli useammallakin tavalla ilmoittanut Saladinille onnellisesta paluustaan isänmaahansa, pysyen hänen ystävänään ja palvelijanaan, niin eli hän vielä monta vuotta kelpo vaimonsa kanssa, harjoittaen anteliaisuutta enemmän kuin ikinä ennen.
Näin loppuivat siis messer Torellon ja hänen kalliin vaimonsa kärsimykset, ja sellainen oli heidän iloisen ja alttiin kohteliaisuutensa palkka. Niin koettavat monet muutkin tehdä, mutta vaikka heillä on siihen keinoja, tekevät he sen niin huonosti, että saamme maksaa heidän kohteliaisuudestaan paljon enemmän kuin se ansaitseekaan, ennen kuin he sitä meille suovat. Jos he siis eivät saakaan palkkaa työstään, ei sitä sovi heidän itsensä eikä muidenkaan kummastella.