Kerran sanoi minulle joku virkaveljistäni, ett'ei hänellä ollut lahjaa puhua surullisten ja masennettujen ihmisten kanssa, ja että hän sentähden mieluimmin oli ryhtymättä semmoiseen keskusteluun. Mutta tämä on enemmän kuin arveluttava puhe katsoen siihen, että puhuja oli Kristuksen palvelija. Epäilemättömästi on toisella kristityllä, ja siis myös toisella saarnaajalla, suurempi luonnollinen taipumus kuin toisella asettua ihmiskumppaleinsa ja etenkin kärsivien ihmiskmnppaleinsa sielun tilaan. Onpa sääliväisyydenkin ja armeliaisuudenkin karisma (armolahja). Mutta johonkin määrään on kaikilla armon saaneilla osansa sitä, – tahi muussa tapauksessa he eivät ole saaneet armoa. Missä on valoa, siellä on valon heijastustakin. Lohdutuksen lahjaan kuuluu etupäässä sääli, myötätuntoisuus, osanottavaisuus – ja tuo syvä sydämellisyys lauseessa: "Hänen tuli surku", kaikki muu seuraa kyllä itsestänsä, – sääliväisyyden kyynel, moniaat köyhät sanat, lämmin kädenpuristus, huomautus ylöspäin, hyvä neuvo, avulias teko, missä se on mahdollinen. Mutta milloin tätä sydämellistä sääliä ei ole, silloin on mahdotonta mitään tehdä; silloin ei saa lii'oin pakoittaa itseänsä lausumaan myötätuntoisia sanoja eikä vaivata sydämestään huolehtivia ihmisiä osanotto-tervehdyksillä. Mutta joka ei tunne sydämellistä sääliväisyyttä, sen ei tarvitse uskottaakaan itseänsä olevansa kristitty. Armeliaisuus on aina ollut todellisten kristittyin tuntomerkki ja se se tulee olemaankin siksi, kunnes mitään armeliaisuutta enään ei tarvita ja ainoastaan Jumalan armon kiitos on jäljellä.
Mutta voi kärsivää maailmaa, jonka tuhansista haavoista vuotaa verta, joll'ei muut kuin ainoastaan papit rupeisi lohduttajiksi. Kuinka ne riittävät niin monelle? Kuinka he riittäisivät niin monelle, vaikka he kaikki olisivatkin "lohduttavia ihmisiä", joka, paha kyllä, ei ole laita! Eivät suinkaan, kaikilla Kristuksen mies- ja naisopetuslapsilla on pyhänä ja autuaana kutsumuksena etsiä huolehtivia, niin kuin metsästäjä etsii otusta. Kuinka suuri valta sielujen yli onkaan esim. lääkärillä, joka ei anna sairaille ainoastaan lääkkeitä ruumista varten, vaan myöskin ijankaikkisen parannuksen sanan. Mutta voi sentään, niin kauhean monet meidän lääkäreistämme ovat sidotut materialismin ja naturalismin kahleisin. Ainoa lohdutus, minkä he antavat toivottomasti sairaille on vaan lii'ankin usein siinä, että he kuvittelemalla perättömiä antavat heille toiveita, jotka pian näyttäytävät hajanaisiksi ja jättämät jälkeensä epätoivon. Mutta minä olen useinkin nähnyt oivallisia esimerkkiä siitä, kuinka ihmeellisen vaikutuksen tekee kärsivässä juuri hurskaan lääkärin lausuma suora, yksinkertainen Jumalan rakkauden sanoma. Ja se vaikuttaa sitä voimakkaammin, kun sitä silloin ei voinut odottaakaan. Todenteolla meidän tulisi ahkerasti rukoilla lääkäreimme kääntymistä; he voisivat, vaikka vaan muutamalla sanallakin, tulla sangen vaikuttaviksi evankelistoiksi.
Mutta nyt minä puhun jokaisesta kristitystä veljestä, vaikka hän sitten olisi kuinka halpa ja sivistymätön. Joka iloitsee lunastuksestansa Kristuksessa, sen tulee myöskin todistaa tätä lunastusta ja etenkin niiden joukossa, jotka huokailevat Jumalan määräämäin kuormain alla. Hänen täytyy heille selittää, mitä se merkitsee, että vaikka Jumala on rakkaus, hän kumminkin kohtelee heitä niin julmasti. Meidän ei tule olla niin huolissamme, eikä niin kainostellen tuoda esiin tätä todistusta, kuin se olisi jotakin salatavaraa, vaan meidän tulee lujasti ja vapaasti todistaa: "Katsos, veljeni, tuota se tarkoittaa, niin se on aijottu!" Me emme saa hämmästyä, joll'ei meitä käsitetä, vieläpä kiivaasti käsketään poiskin. Kokemus näyttää, että evankeeliumia säännön mukaan vasta tuonnempana paraiten käsitetään, ja että ne sen suurimmalla mieltymyksellä ottavat vastaan, jotka sen suurimmalla kiivaudella torjuivat luotaan.
Ja puhuessani siitä palveluksesta, jota meidän tulee osoittaa kärsiville, ajattelen minä etenkin naisia. Naisessa on enemmin luonnollista sääliväisyyttä kuin miehessä; naisella on luonnostaan suurempi määrä sitä hiljaista taivaallista voimaa, joka soveltuu asettautumaan toisten ihmisten sydämeen; hänellä on myöskin (ainakin mitä ruumiin tunteihin tulee) suurempi luonnollinen taito tehollisesti auttamaan, ja lempeästi lievittämään. Myöskin kova sana tulee pehmeämmäksi naisen pehmeillä huulilla ja hänen pehmeällä äänellänsä. Oi, rakkaat sisaret, teidän täytyy ilman sisaruston pukuakin ja diakonissan toimea, kaikkien tulla diakonissoiksi, s.o. kärsiväisten palvelijoiksi. Jumala on teidät varustanut siihen tarkoitukseen niin, että te siinä suhteessa olette miehiä paljon etevämmät. Sillä tavoin kuin nainen armahtaa lastansa, ei kukaan mies voi armahtaa. Mutta tätä äidin-lempeyttänne ja rakkauttanne teidän tulee osoittaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat kärsimyksissä ja joiden luokse teillä on tilaisuus päästä. Te ette lii'oin saa kainostella ja olla huolissanne, etenkin kun kärsivät ovat teidän omaa sukupuoltanne. Teidän tulee hyljätä kaikki vastenmielisyys ja kaikki väärä häveliäisyys auttaessanne esimerkiksi niitä onnettomia sisaria, jotka ovat langenneet nimittämättömiin synteihin. Kuka heitä voi jälleen nostaa heidän surkeasta tilastaan, joll'ette te sitä tee? Senlaisista synneistä me miehet emme juuri voi puhua langenneitten naisten kanssa itse punehtumatta ja saattamatta heitä punehtumaan.
Mutta minä olen jo sanonut, että kaikella tällä meidän ei tule tuoda ainoastaan armeliaita sanoja, vaan itse koko armeliaisuuden, senlaisen armeliaisuuden, jolla siis tarkoitetaan, kuinka parhaiten voisi todellakin lievittää ja helpoittaa vaivaa. Meidän ei myöskään tule koskaan tarjota heille evankeeliumia tarjoomatta itse itsiämme, minä tarkoitan sydäntämme. Myös niitäkin tulee sinun lähestyä, jotka tuntevat evankeeliumin, että he oppisivat tuntemaan pyhien yhteyttä. Oi, kuinka hyvin uskovainenkin kristitty tullessansa synkkään laaksoon tarvitsee lämpimää kättä, joka sulkeutuu hänen kylmään käteensä! Ajatteleppas, kuinka sääliväisyyden kyynel virvoittaa ja saattaa paljon helpommin uskomaan Jumalan säälivään rakkauteen! Kuinkahan monet ihmiset olisivatkaan pelastuneet toivottomuudesta, johonka he vajosivat, jos heillä olisi oikealla hetkellä ollut tarjona lämmin käsi, hiljainen kyynel! Tuntiessansa olevansa yksinänsä, unhoitettuna, hyljättynä voi todellinenkin kristitty joutua hyvinkin vaaralliseen tilaan; tämä tunne se monta kertaa tekee kääntymättömästä ihmisestä ihmisvihollisen tahi pahantekijän (johon edellisestä ei ole pitkää askelta). Tähän vastakohtana oli Towern'in synkkä vankeus esikartano taivaasen, koska siellä muodostui seurakunta uskovaisia, jotka näyttivät toinen toisellensa tien autuuteen.
Kristinusko voitti kerran maailman sillä, että se toi palsamia sen verta vuotaviin haavoihin. Ihmiskunnan kärsivät jäsenet ne etupäässä ojensivat vapisevat kätensä evankeeliumia tavoittamaan. Kristinuskon temppelin rakennusaineina maailmassa eivät olleet lihan jälkeen jalosukuiset, eivätkä monet rahasta, kunniasta ja tiedosta rikkaat, vaan kaikenmoiset köyhät orjat, vainotut naiset, perinnöttömät ja ahdistetut, sairaat, murheelliset, vainotut, työtä tekevät ja raskautetut. Ja rakennusmestareina olivat "teuraslampaan" arvoisina pidetyt, mutta huolimatta siitä jumalallisella sääliväisyydellä ja rakkaudella täytetyt ihmiset. Ja meidän aikoina 19:llä vuosisadalla, on käyvä aivan samalla tavoin. Ei suinkaan niin, kuten E. von Hartmann arvelee, että evankeeliumi on nyt ylipäänsä ainoastaan köyhiä ja vaivaisia varten. Päinvastoin kukaan ihminen ei tule evankeliumitta elämään. Mutta köyhillä ja vaivaisilla on se etu herra von Hartmann'in ja kaikkien sukukuntamme ylpeitten ja itsevaltiasten henkilöitten suhteen, että heidän on helpompi oppia tuntemaan köyhyyttä ja kurjuutta, mitkä muitten silmillä nähden ovat kultapaperilla verhotut. Vaivaiset oppivat helpommin tuntemaan sisällisen kuoleman ja turhuuden kaikessa maallisessa omaisuudessa ja nautinnossa ja semmoisen omaisuuden hankkimisen välttämättömyyden; joka ei ole riippuvainen maallisesta luoteesta ja vuoksesta, – sanalla sanoen vapahtajan ja evankeeliumin.
Joka vielä ei tiedä, että usko on voitto, joka voittaa maailman, hän menköön niihin majoihin, joissa asuvat "maan hiljaiset", ne Jumalan lapset, jotka kuitenkaan eivät tahtoisi vaihtaa asemaansa kadehdittavimpain onnenpoikain kanssa, jotka taivaan lohdutuksetta nääntyvät keskellä nautintojansa. Mutta joka jo on saanut kokea evankeliumin voimaa sydämessänsä, hän osoittakoon olevansa se, mikä hänen tuleekin olla, maailman valkeus, se valo, mikä pimeät ja synkät sydämet tekee valoisiksi. Missä tauti on vieraana, siellä tulee kristittyin olla sen seuralaisina, jotka eivät voi kulkea spitaalisen, luuvaloisen, halvatun, sokean ja kuuromykän ohitse nostamatta häntä lo'asta. – Osoita myötätuntoisuutta ja osanottoa ihmiskumppaliesi ruumiillisiin kärsimisiin. Älä ole liian "hurskas", liian "jumalinen", älä ole sadussa kerrotun kylläisen hevosen kaltainen, joka lohduttaen nälkäistä aasia korkealla filosofialla ja saa vastaukseksi: "Puhuessasi puutteesta ja kärsivällisyydestä, vaikk'et itse ole kokenut mitään hätää, nousee viisautesi sinun kylläisestä vatsastasi." Ei mikään ole niin paha loukkaamaan toista kuin se, että parannuksesta ja uskosta saarnaavainen mies ei voimiensa takaa itse osoita teoissansa lämmintä myötätuntoisuutta ja sydämellistä armeliaisuutta. – Mutta osoitakin sitten, ett'ei mikään kärsimys ole niin vaikea, ett'ei siitä voi tulla elämän lähde. Itke itkeväisten kanssa suruhuoneissa ja haudoilla. Älä saata häpeään evankeeliumia vapahtajasta, joka tekee syntiset autuaiksi, rupeamalla maailman tavoin kuolleitten ylistäjäksi. Eräs on sanonut lauseen, joka on ankara vaan, paha kyllä, aivan totta että: "Evankeelisten pappien pitämät ruumiinsaarnat ovat ruumissaarnoja evankeelisen kirkon haudalla." Minullekin lausui häpeäksensä nykyään jo kuollut superintendentti; "Ruumissaarnojen tulee olla kiitospuheita; sitä yleisö niistä odottaa." Kuinka kurjaa! Totta on, paha kyllä, että niistä sitä odotetaan. Mutta sinun tulee antaa ihmisille sitä, mitä he eivät odota ja mitä he kuitenkin tuhat kertaa enemmin tarvitsevat kuin kaikenmoisia kiitospuheita kuolleista. Mutta jos papit monta kertaa tällä alalla tekevät syntiä, niin tekevät he aivan samaa kuin useimmat heidän seurakuntainsa jäsenistä. Viekäämme kaikki elämän sanaa kuoleman huoneesen – sama se sitten on, olemmeko pappia tahi maallikoita! Mitä on kirjoitettuna Matt. 18, 11; Joh. 3, 16; 1 Tim. 1, 15, on parempi lohdutus kuin kaikki kiitoslorut vainajan hyvistä avuista ja korvaamattomuudesta. Ja samoin kuin sinun tulee käydä katsomassa sairaita ja vaivaisia, niin täytyy sinun myöskin olla saapuvilla kaikkialla, missä on sisällistä ja ulkonaista hätää ja etenkin niiden luona, jotka ovat omassa aikaan saamassansa hädässä, on auttava käsi kaikkein enimmin tarpeen. Voi meitä itsekkäitä ihmisiä, me vältämme mielellämme kaikkea murhetta, sillä se häiritsee meidän huvituksiamme ja hyvinvointiamme. Me tahdomme iloa ja iloisia kuvia. No niin, niitä me saammekin ijankaikkisesta ijankaikkiseen lakkaamatta, ja vieläpä senlaisia kuvia, senmoista autuutta, joita täällä alhaalla maan päällä yksikään ihmissydän ei ole voinut aavistaakaan eikä yksikään ihmissilmä nähdä. Mutta niin kau'an kuin me olemme täällä alhaalla on meidän virittäminen kanteleemme ijäiseen sointuun ja taivaalliseen soitantoon kelpaavaksi, emmekä ainoastaan omia kanteleitamme, vaan vielä ihmiskumppaliemmekin huonossa virityksessä olevia kanteleita. Ja onkopa mistään suurempaa iloa kuin siitä, että onnistuu saamaan semmoisen virittämättömän kanteleen uudestaan heläjämään ja varustamaan siihen kielet taivaanpyhyydestä. Voiko nähdä mitään suurenmoisempaa kuin Jumalallisen auringonsäteen uudelleen valaisevan surusta jäykistyneitä kasvonpiirteitä – vienon, lämpimän kyyneleen kohoavan silmään, joka paljaasta surusta ei voinut enään itkeä, – ihmisen uudelleen kohottavan alasvaipunutta päätänsä sanoen: "Kas nyt minä voin, nyt minä jälleen tahdon sanoa: Taivaallinen Isäni!" – Ajatteleppas, kuinka suurenmoinen, kuinka autuas tunne sinut valtaa, kun joku ihminen puristaa kättäsi sanoen: "Kiitos sinulle, sinä olet minun sieluni pelastanut!"
Ehkäpä sinä arvelet, että se on aivan lii'an korkeata ja suurenmoista, ja ett'et sinä koskaan saa sitä nähdä ja kokea. Mutta niin sanoo ainoastaan se, joka vielä ei ole saanut tästä minkäänlaista kokemusta ja joka vielä ei tiedä, että rakastaminen on samaa kuin elämänsä antaminen ja heittäminen. Niin sanoo ainoastaan se, joka vielä ei tunne itsensä kieltävän rakkauden voimaa. Sinun uskosi on syntynyt Jumalan rakkauden kokemuksesta. Sinun veljesi usko on herätettävä sen kautta, että hän saa kokea sinussa olevan rakkauden, jota hän ei vielä ymmärrä, vaan jota hän kuitenkin saa kokea. Niin tulee hänkin uskomaan Jumalan rakkautta, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy. Se rakkaus, joka on Jumalasta syntynyt, uskoo kaikki, toivoo kaikki, kärsii kaikki; mutta se voikin kaikki, sillä se on Jumalasta syntynyt. Uskotkos sen?
Joku aika takaperin sain minä kukkia muutamalta naisystävältäni Ruotsista. Ne olivat tosin kyllä vaan maalatuita kukkia, mutta kuitenkin ne virvoittivat minun sydäntäni. Ei suinkaan etupäässä sen tähden, että ne olivat hyvin kauniisti ja taiteellisesti maalatut, – ei senkään tähden, että ne olivat rakkauden tervehdys kaukaisesta Ruotsista. Ei suinkaan, vaan nämät kukat olivat kuvia niistä kasveista, jotka maailman mainio professori Nordenskiöld oli tuonut kotiinsa ijäisen lumen ja jään maasta. Ystäväni oli heti ruvennut maalaamaan "kukkia lumessa" ja teettänyt niistä jäljennyksiä myytäväksi hoitamansa köyhäin lasten turvalaitoksen hyväksi. Ainoastaan se minun sydäntäni liikutti, että aurinkokulta heti saa puhkeemaan kukkia, tosin hyvin pieniä, mutta hyvin somia kukkia, siinäkin pohjoisessa maassa, jossa on "ikuinen lumi" ja joka ainoastaan muutamia päiviä on vapaana kylmästä jääpeitteestänsä. Jo yksistänsä aron- ja erämaan-kukat liikuttavat meitä. Kun minä noukin vihkosen kukkia Norderney'n hiekkasärkiltä, piti ne minulle aina pienen saarnan. Mutta nämät Pohjoisnavan lumen kukat puhuivat vieläkin mahtavammin. Ne herättivät korvissani kiitoslaulun ijäisen auringon ihmeellisestä voimasta, ihmeitä tekevästä Kristuksen rakkaudesta, joka kylmimpiinkin sydämiin, joissa jo kaikki näyttää joutuneen hukkaan, kuitenkin voi saada uskon, toivon ja rakkauden taivaallisia ruusuja puhkeamaan ja tenhovoimallansa sinne luoda kaikkia hyviä avuja, missä ennen kuolema ja toivottomuus pitivät asuntoa.
Joka seuraa Jesuksen Kristuksen evankeeliumeissa osoitettuja jälkiä, hän voi askel askeleelta nähdä silmillänsä, mitä minä tässä sanon, tarkastelkoonpa hän sitten Kristusta Simon'in vieraspidoissa tahi Kapernaum'in kaduilla tahi ristinpuussa (Luuk. 7: 36-50; Luuk. 23: 39-43). Mutta Jumalan kiitos se, joka tätä kirjoittaa voisi "pohjanseudun kukkain" nimellä kertoa monta ihanaa ja liikuttavaa kertomusta. Mutta hän ei tahtonut sitä tehdä, sillä onpa todellakin aika lyhyesti lopettaa tämä pitkä luku. Parempi onkin, että lukija omalla kokemuksella hankkii itsellensä semmoisia kertomuksia. "Suloinen on armeliaisuus hädän aikana, ikään kuin sadepilvet kuivana aikana" – Jesus Syrak kirjoittaa 35 luv. 20 v. Minä en tiedä, rakas lukijani, mitä sinä ajattelet apokryfeista, ja mitä minä niistä ajattelen, se ei kuulu tähän. Mutta se on varma, että jos sinä voimiesi takaa pidät huolta sen toteuttamisesta, niin olet sinäkin löytävä, mitä Nordenskiöld löysi, nim. "kukkia lumesta", ja vielä senmoisia kukkia, jotka ovat lakastumattomia ja jotka lakkaamatta levittävät tuoksuansa sinun ympärillesi viimmeisen lopun suurena päivänä. (Matt. 25: 32-40.)
OLETKO SINÄ KÄÄNTYNYT?
1. "Pitkitä!" tahi "ala!" – ?
"Useimmat Englannin kristityt yllyttävät itsiänsä ja muita sieluja kääntymään unhottaen, että käännytys on Jumalan työ; – Saksan kristityt taas laulavat aivan hupaisasti: 'Fahre fort! Fahre fort!' eivätkä ollenkaan välitä siitä, ovatko he koskaan päässeet alkuun." Niin sanoi minulle mies, joka perinpohjin oli tutkinut sekä Saksan että Englannin kristillisyyttä. Peljättävää on, että monet englantilaiset ehkä tekevät käännyttämisen käsitteen pintapuoliseksi, maalliseksi ja lihalliseksi ja antavat sen ilmaantua muutamissa uhreissa, te'oissa, toimissa ja kieltäymisissä. Mutta saksalaiset edellyttävät, että se on jo tapahtunut, mitä kuitenkaan säännön mukaan vielä ei ole tapahtunut, eivätkä siis sillä tavoin pääse alkuunkaan. Tätä tarkoitti minun ystäväni, ja epäilemättä siinä onkin hyvin paljon totta. Minä hämmästyin kuullessani ihmisten pelastusarmeijan lavalta tahi muissa herätys-kokouksissa, joissa kävin, ihmeen tyyneesti sanovan: "I am saved" ("minä olen pelastettu") "eilisestä saakka, kymmenen päivää takaperin," aivan niin kuin me kerromme: minä olin eilen saunassa ja pesin itseni puhtaaksi kiireestä kantapäähän saakka. Kaikkialla dissenter'ein kesken puhutaan ihmeen yksinkertaisesti "kääntyneistä" ja "kääntymättömistä."
Kyllä minä tiedän Saksassakin olevan senmoisia seuroja Wupperthal'issa ja sen seutuvilla. Siellä saa ehkä kuulla karjapii'an oikein ilosta loistavin silmin kertovan: "Eilen punaista lehmää lypsäissäni tulin uudestasyntyneeksi" – ja tuo räätälin-sälli tuolla voi aivan tarkalleen sanoa, että hän tuli kääntyneeksi lähetysjuhlassa N: ssä pastori M: n rukouksen aikana. Jospa nyt otaksuisikin jotakin todella sisällisesti tapahtuneen heidän mielessänsä ja ett'ei mitään petosta satunnaisen tunteellisuuden johdosta tulisi kysymykseen, niin erhettyvät kumminkin nämät ihmisparat suuresti ja kauheasti puhuessaan ikään kuin kaikki olisi siinä. Oikeastaan on asian laita senlainen onnellisimmassakin tapauksessa, että jyvä, josta sitten kaikki kasvaa, on vasta kylvetty. Kristillisen elämän elimellisen luonteen käsitys, sepä se juuri puuttuukin Englannin dissenter'eiltä (puhumattakaan pelastusarmeijasta), niiltä Saksan seuroilta, joihin metodismi on päässyt vaikuttamaan; näiltä puuttuu käsitys kristillisen elämän elimellisestä luonteesta, josta Kristus alinomaa huomauttaa, kuinka se vähitellen kehittyy kasvullisuuden järjestyksen mukaan.
Kuitenkin on asian laita vielä pahempi, kun kirkon käsityksen mukaan hurskaat ihmiset yksinkertaisesti edellyttävät olevansa kääntyneitä. Ei edes papit, ei oikea-uskoisetkaan papit saa edellyttää sitä. Ollessani lapsi katsoin minä itseselväksi, että pappi olisi täydellinen kristitty. Mutta "se mielipide oli lapsellinen; ja sitten kun minä mieheksi tulin, hylkäsin minä lapselliset". Kääntyminen ei suinkaan ole semmoinen asia, jota kävisi itsestänsä ymmärtäminen. Ainoastaan sen vastakohta se on, jota itsestänsä käypi ymmärtäminen, sillä kääntyminen ei ainoastaan käy yli vaan vieläpä vastustaakin vanhaa luontoa. Huolimatta kasteesta, kirkollisuudesta, oikea-uskoisuudesta, yhdistyspuuhista, puolue-innosta, huolimatta Jumalan armon moninkertaisista kokemuksistakin, voi aivan hyvin olla kääntymätön. Voipi kyllä olla kääntynyt voimatta mainita aikaa, hetkeä ja paikkaa, tietämättä mitään niin kutsutusta parannuksen taistelusta, puhumattakaan parannuksen suonenvedosta – aivan hyvin sopii olla kääntynyt voimatta siitä puhua mitään merkillistä, – mutta kääntynyt ei voi olla olematta todellakin kääntynyt. Minä tarkoitan, että kääntymisen on täytynyt tapahtua joko toisella tahi toisella tavoin, muutoin sinä et ole kääntynyt. – Epäilemättä kääntyminen apostolien aikana tuli paljon selvemmin näkyviin kuin useimmissa tapauksissa meidän aikanamme. Niiden ihmisten töissä ja toimissa, jotka pakanoista ja juutalaisista muuttuivat kristityiksi, oli muutos jokaisen vaikka kuinkakin lyhytnäköisen silmissä päivän selvä. Mutta tähänkin aikaan pitää seuraava lause kääntyneistä paikkansa: "Te olitte ennen sen ja senkaltaiset – nyt olette te käännetyt teidän sielujenne paimenen ja piispan tykö." – Meidän on itsissämme täytynyt kokea armon uudistavaa voimaa; meidän elämämme keskustan, koko meidän ajatuskantamme ja mielemme, meidän elämänsuuntamme ja maailmankatsantokantamme on täytynyt saada uuden suunnan, määrääjänä täytyy meillä todellisuudessa olla jonkun ijankaikkisuuden päämäärän luonnollisen maailmanmielen sijasta. Meidän on täytynyt joutua riitaan ajan- ja maailmanhengen kanssa, muussa tapauksessa me vielä sitä pidämme arvossa. Tämä riitaisuus voi tosin tapahtua vähin erin; se voi tapahtua pitkän ajan kuluessa askel askeleelta, mutta tapahtua sen täytyy. Ja itse asiassa ei ole mitään eroitusta, kuulutko sinä "ihanain sielujen" tahi "pahojen luonteiden" joukkoon; eroitusta ei ole, oletko sinä koko elämäsi ollut kunnon mies, vai vajonnut aina kurjaksi roistoksi saakka. Pietarin ja Johanneksen täytyi kääntyä aivan samoin kuin ristissä riippuvan pahantekijän, ja Betania'n Maria'n aivan samoin kuin Maria Magdalenankin. Tosin pistää kaikkien silmiin enemmin, kun semmoiset ihmiset kääntyvät, jotka ovat eläneet tehden suuria syntejä tahi joiden koko olento on ollut hyvin vastenmielinen. Pelastusarmeijan väen, jotka ehkä vielä neljätoista päivää sitten olivat boksaajia, juoppoja, varkaita ja huorintekijöitä, oli helppo selittää jokaiselle, että he nyt olivat "kääntyneet". Mutta siinäkin missä maalliset ihmiset lihallisilla silmillänsä voivat huomata ainoastaan kiitosta ansaitsevia asioita, ja etenkin niissä ihmisissä, jotka aina ovat huomanneet itsissänsä vaan kiitettäviä puolia, täytyy heidän oman itsensä keskustan, heidän oman itsensä perin pohjin muuttua.
Ei kellään ihmisellä ole rauhaa, joll'ei hän sitä ole taivaasta saanut, sillä ei kukaan tuo rauhaa mukanansa tullessansa tähän maailmaan. Tuo tärkeä kysymys: "Onko minussa rauha? Olenko minä armon osallisuudessa? Olenko minä kääntynyt, olenko uudestasyntynyt?" tunkeutuu sen tähden kuhunkin sydämeen, joka ylipäänsä ei ole tullut totuudesta väliä pitämättömäksi. Kysyessäsi: "Oletko sinä kääntynyt?" heität tulikekäleen ihmissieluun, ja se jolle sinä tämän kysymyksen teet, ei siitä niinkään helpolla pääse vapaaksi, kiukkuilkoon vaikka kuinka hurjasti sen tähden. Minä tiedän yhtä hyvin ja ehkä paremminkin kuin useimmat lukijoistani, kuinka häpeällisesti senlaisia kysymyksiä on väärin käytetty. Vielä muistan minä, kuinka muuan seppä Kronenberg'issa minua hyvin fariseuksen tavoin tutkisteli: "Herra kandidaatti. Te aijotte huomenna saarnata meidän kirkossa; oletteko myöskin ottaneet mukaanne kastetodistuksenne?" Sillä hän tarkoitti, voisinko seurakunnalle todistaa olevani kääntynyt. Kun minä seuraavana päivänä otin sepän lauseen johdannoksi saarnaani vastustaakseni niitä, oli tappioni vaalissa varma. – Ja useinkin on suuressa seurassa toiselta puolen pöytää minulta kysytty: "Kuinka on teidän sisällisen elämänne laita?" tahi "Oletko saanut syntisi anteeksi?" tahi muuta samanlaista. Aivan varmaan on tämä sopimattomasti tehty, varmaan on hengellistä häpeämättömyyttä muitten läsnä ollessa sillä tavoin raa'asti koskea toisen sydämen kaikkein pyhimpään. Kunkin tulee ajatella, onko hänellä oikeutta ja kutsumusta tällä tavoin tutkistella toista. Mutta sinun itsesi tulee sitä useammin, rehellisemmin ja vakavammin itsellesi huomauttaa tätä kaikkien kysymysten kysymystä. Minulle olikin näistä kysymyksistä, niin sopimattomat kuin ne olivatkin, kuitenkin pysyväistä siunausta.
Metodismin voima ja oikeus riippuukin siitä, että nämät kysymykset yhtämittaa kuuluvat sen päiväjärjestykseen. Kirkon voimattomuus ei ole vähemmäksi osaksi tullut siitä, että se aivan lii'an paljon on sysännyt syrjään tämän suuren kysymyksen kirkollisuuden ja oikea-uskoisuuden kysymyksien tieltä. Mutta kääntymiskysymys ei ole metodistinen vaan raamatullinen, ja se koskee omantunnon syvimpiä puolia. Se vastaa ihmisen joko selvää tahi epäselvää sisimmäistä halua. Metodistit ovat vaan lii'ankin usein teroittaneet mieliin tätä seikkaa vääristetyllä ja yksipuolisella tavalla. Se on kääntymisen tehnyt yhdenmuotoiseksi unhottaen Jumalan teitten ja sallimusten rikkauden.
Mutta tämä väärinkäytös ei saa meitä estää tunnustamasta itse totuutta minkä se sisältää. Ja joll'emme me kirkon jäsenet pidä silmällä tätä totuutta, niin joutuvat juuri iankaikkisuutta janoovat sielut metodismin haltuun. Mutta kun tuo suuri joukko sivistyneitä meidän kansastamme sallii uskonnon alalla vietellä itseänsä kaikkea ilmestystä vastaan sotivaan "vapaamielisyyteen" ja tällä tavoin on joutumaisillaan nykyaikaisen panteistisen pakanuuden valtaan, – kun edelleen kirkosta vieraantuneet kansanosat (etenkin kaupungeissa) vajoovat törkeään materialismiin, – kuuluu toiselta puolen hyvinkin tärkeitä ääniä, jotka varoittavalla pasuunan-äänellä muistuttavat, että kristillinen seurakunta uhkaa joutua metodismin saaliiksi. Minä en ole seudultani tilaisuudessa tarkastamaan, syystäkö vai syyttömästi metodisteja muistutetaan "laskemasta merkkejänsä toisen kalaveteen" ja saattamasta juuri maankirkon uskollisia ja rehellisiä kristityitä luopumukseen. Eipä minua, Jumalan kiitos, ole pantukaan sitä tuomitsemaan. Mitäpä hyötyä onkaan riitelemisestä? Tosi-asia on se, että ne saarnaajat, jotka loistavilla väreillä kuvaavat noita suuria vastakohtia, syntiä ja armoa, ja ankarasti teroittavat mieliin sanaa "kääntyminen" ja kääntymisen tietä, menneen ja nykyisyyden välttämätöntä vastakohtaa, ja maailman ja Jesuksen seurakunnan vastakohtaa, että ne säännöllisesti tekevät mahtavan vaikutuksen ja että heidän mielipiteellänsä on suuri valta. Eikä tätä sovi sanoa ainoastaan alhaisen ja sivistymättömän väestön suhteen! Ei suinkaan, vaan professorin ja everstluutnantinkin omaantuntoon on kirjoitettu, että he ovat kuoleman omat, niin kau'an kuin he eivät ole tulleet kuolemasta elämään. "Kuolemasta elämään" on päällekirjoituksena kaikelle mikä elämän nimeä ansaitsee. Tähän suuntaan tulee siis saarnankin vaikuttaa. Yleinen syvälle vaikuttava herätys se meille on tarpeen. Voi kirkkoa, jos se on totta mitä eräs nerokas lahkolainen kerran minulle sanoi, nimittäin: "Useimmat maankirkon papit eivät lainkaan haluaisi herätystä; se saattaisi heille lii'an paljon epämukavuuksia". Minä en tahdo uskoa, että tämä useimpien suhteen on totta; mutta ompa sekin jo surkuteltavaa, että todella hurskas ja vielä maailmaa kokenut mies voi ajatella senkaltaista.
Me emme saa kuvailla metodismia kauhukuvaksi, ennen kuin olemme omistaneet omaksemme sen syvän totuuden, minkä se sisältää. Kaikessa tapauksessa on Englannin valtiokirkko 150 vuotta sitten pelastunut perikadosta John Wesley'n, metodismin perustajan, kautta. Senpä tähden tämän, kerran niin vihatun ja vainotun miehen muistopatsas seisookin Westminster Abbey'ssä keskellä kaikkia muita, jotka ovat pystytetyt Englannin kansan suurimpain henkien muistoksi. Sallikoon Jumala, että hän, huolimatta kaikista hänen epäilemättömistä mielettömyyksistänsä ja liikanaisuuksistansa, meiltäkin saa oikeutetun asemansa! Tahi (mainitakseni suuremman nimen) että apostoli Paavali saisi oikeuden mahtavalla kysymyksellänsä "Oletteko te saaneet Pyhän hengen?" ryhtyä meidän sydämiimme.
Mutta tämä kysymys liittyy eroittamattomasti toiseen: "Oletteko te todellakin tehneet parannuksen?" "He is dör de hohle Stroote," sanoivat eräät henkilöt kotiseudullani Reinin varrella niistä, jotka heidän mielestänsä olivat tehneet parannuksen. Ja todellakin, tämä solatie on.
2. Semmoinen josta kukaan ei voi säästyä.
Kuten siemenjyväkään ei saa eloa kuolematta, niin ei ole mitään lapsentilaa Jumalan luona, eikä mitään iloista armontilaa ilman syvää parannusta. Nyt on julkinen salaisuus, että "kunnonkin kristittyjen" joukossa on vaan muutamia, jotka oikein sydämmen pohjasta voivat iloita vapahtajastansa, jotka sanan kauniimmassa merkityksessä elävät uskostansa, – vaan muutamia, jotka häiriytymättä mistään, mikä tapahtuu heissä tahi heidän ympäristössään, voivat todistaa: "Me tiedämme lähteneemme kuolemasta elämään"; muutamia, jotka yhtämittaa rohkeasti vaeltavat armo-istuimen eteen saakka.
Jos asian laita on niin (ja niinhän se on!) silloin voi suurin syy siihen olla vaan perinpohjaisen parannuksen puute. Kyllä minä hyvinkin tiedän, että pannaan koko joukko esteitä uskonrohkeudelle, ja mitä tämän suhteen sanotaan, on hyvinkin perustettua. Etenkin huomautetaan, että moni kristitty jossakin asiassa vastustaa Jumalan hengen kuritusta, että he esim. eivät tahdo antaa anteeksi jollekulle yksityiselle ihmiselle tahi ett'eivät he tahdo heittää jotakin pahaa tapaa, tahi he eivät tahdo tunnustaa jotakin vanhaa syntiä. Mutta Herran henki voi puhaltaa ainoastaan silloin, kun hänelle jättää koko sydämmen avaimen eikä säilytä mitään salaista lokeroa omalle varallensa. – Sanotaanpa vielä täydellä oikeudella, ett'ei monta kristittyä tule iloon ja rohkeuteen ihmistenpelon tähden. Epäilemättä on tämä paha tauti. Sinä et enään tunnusta ystäväksesi senlaista ihmistä, joka ainoastaan salassa ja kahden kesken tahtoo olla ystäväsi, mutta joka toisten seurassa tahi ainakaan vihamiestesi joukossa ei tunne sinua. Tosin ei Jesus karkoita luotaan Nikodemusta, mutta hän kääntää pois kasvonsa siitä joka tahtoo jäädä Nikodemukseksi. Meidän aikanamme ruvetaan yhä kauheammassa määrässä pakanain tavalla elämän turulla pilkkaamaan niitä, jotka pitävät arvossa evankeeliumia syntisten vapahtajasta. Joka meidän aikanamme ei tahdo mitään kärsiä vapahtajansa tähden, hän voi pian kirjoittaa kristillisyydellensä kuolemantodistuksen.
Vielä on usein valitettu löytyvän hyvin monta kristittyä, jotka kyllä tahtovat iloita sen lohdutuksen valossa, jonka Kristus antaa, mutta jotka eivät tahdo uhrata mitään, ei rahaa, ei aikaa eikä voimaa Herran asian hyväksi. Tosin ovat senlaiset sielut pahassa vankeudessa. Minä kirjoitan vielä erityisen lu'un siitä, että hän, joka elämänsä meidän tähtemme uhrasi, tahtoo myöskin että me uhraamme elämämme taisteluun ja työhön hänen valtakuntansa hyväksi. Kuinka monta tuleekaan sitten vasta henkensä puolesta iloiseksi ja vapaaksi, kun hän todenteolla Herran asian hyväksi kantaa uhria, jotka todellakin ansaitsevat tämän nimen, ja lakkaa elämästä vaan omaa itseänsä varten.
Mutta eiköhän näillä kaikilla armontilan esteillä ole selityksensä yhdessä ainoassa peruspaheessa, sillä minä tarkoitan, että juuri rehellinen parannus se puuttuu? Voi kumminkin, me emme voi pitää tätä asiaa tarpeeksi suuressa arvossa! Nykyään kuulin minä puhuttavan minun läheisessä yhteydessäni olevan kristityn kuolemasta. Se oli mies, joka ankarammin kuin tuhannet muut oli tuominnut itseänsä. Kuitenkin sanoi hän nyt kuollessansa katkonaisin lausein: "Voi, voi ahdasta reikää! – Reikä on niin ahdas – niin ahdas; paksu järkeilevä pää ei tahdo päästä lävitse – ja kaikki maailman matkakampsut, joihin on kasvanut kiini, eivät tahdo päästä lävitse – kunnianhimo, sääty-ylpeys, sivistysylpeys!" Onpa kylläkin reikä (tahi, kuten vapahtaja sanoo, "portti") ahdas. Varokaamme me ett'emme hengessämme ole kasvaneet kiini mihinkään, mikä ei voi päästää lävitse!