IV
Mitä on meidän nyt sanominen kaikesta tästä? – Varmaankin on meille sovelias antaa varovainen ja maltillinen lausunto. Hyvinkin paljon, mikä meillä Saksassa olisi luonnotonta, ei Englannissa olekaan. Englannin kansahenki sallii, vieläpä vaatiikin, että kristinoppi esiintyy paljon suuremmassa vapaudessa kuin se meillä voisi esiintyä. Kun vapahtaja ennustaa, että evankeeliumia tulee saarnattavaksi katoilla, – niin harrastavat englantilaiset veljemme todellakin tämän ennustuksen täyttämistä. Se, että he tässä asiassa lii'oittelevat, on paljon vähemmin halveksittavaa, kuin se että me aivan lii'an usein piiloudumme evankeeliuminemme nurkkaan, ikään kuin evankeeliumi olisi mitään tullitsematonta tahi varastettua tavaraa. Sitä paitsi täytyy ajatella, kuinka äärettömän raakoja, oppimattomia ja syvälle vajonneita Englannin alimmat kansaluokat ovat. Jo yksistään Lontoossa on miljoona ihmisiä, jotka eivät koskaan ole nähneet minkään kirkon sisusta ja joilla ei ole vähintäkään tekemistä kirkon kanssa. Nimeksi kuuluvat melkein kaikki nämät ihmiset valtionkirkkoon, ja kauhea tosiasia the church of England'in alalla on se seikka, että se huolimattomuudessaan on mennyt niin pitkälle, että on sallinut niin mahtavan pakanuuden juurtua keskellä kristittyä kaupunkia, ett'ei meillä siitä ole aavistustakaan. Nyt voi helposti tapahtua, että pelastusarmeija tekee lopun väärään suuntaan kehittyneestä itseensä tyytyväisestä valtionkirkosta. Tuo suuri uljas rakennus, jossa mammonalla ja prebendiilä aina on ollut surkuteltava tehtävänsä, vapisee perustuksiaan myöten. – Ovathan kaiken suuntaiset dissenter'it aina John Wesley'n päivistä saakka harrastaneet "sisälähetyksen" työtä unhoittamatta evankelista-tointa. Heidän "kappelinsa" ja heidän asetuksensa ovat kumpikin kaukana siitä kylläisestä aristokratiasta, jossa ainoastaan papeilla oli hallitus ja jossa ei mitään tilaa ollut köyhälle miehelle. Mutta uutterimmatkaan metodistein, baptistein ja muiden dissenter'ein ponnistukset eivät ole tähän saakka, ainakaan suurissa kaupungeissa, voinet tunkeutua alhaisimpiin, mainitsemattoman syvälle vajonneisin kansankerroksiin. Se on pelastusarmeijan vastustamaton kunnia, että se niissä on saanut sanomattoman liikkeen aikaan. Myöntää täytyy, että tässä vihdoinkin on syntynyt liike, joka todellakin innostaa ja järkyttää joukkoja.
Tämä kaikki ei kuitenkaan voi meitä estää valaisemasta tätä uutta lähetystä evankeeliumin valolla. Joll'ei se siedä tätä valoa, täytyy meidän, huolimatta kaikesta menestyksestä, jonka se on tähän saakka saavuttanut, uskoa ett'ei se tule olemaan pysyväinen, että se on lankeeva tahi jopa loppuvakin lihaan. Ehkäpä on monikin lukija hengessään minun kanssani käydessään näissä kokouksissa, arvellut: "Jos Jesus apostoleinensa olisi ollut täällä, olisivat he varmaankin surulla lähteneet pois täältä." Myrskyssä eivät päivän kirkkaat kasvot kuvasta mereen – emmekä me tämmöisessä sopimattomassa, kiihkoisassa melussa ja hälinässä voi huomata Jesuksen Kristuksen pyhiä kasvoja. Jos tosiaankin kristinuskoa ainoastaan tällä tavoin voitaisiin levittää, ( – niin ajattelin minä useamman kuin yhden kerran) silloin se ei voi olla maailman uskontoa, sillä varmaan lii'an paljon otetaan tässä ihmisten saastaiset intohimot avuksi.
Jo sekin asianhaara, että armeijaan edistys vasta silloin tuli melkoiseksi, kun pantiin toimeen kaikki nämät ulkonaiset ja tuhmat kujeet vormuinensa, sotaväen omaisine kunnianmerkkineen, sotamusiikineen j.n.e. puhuu asiata vastaan. Ei ole epäilemistäkään, että tätä suuntaa on käyminen aina edemmäksi etsimällä yhä enemmän tunteihin vaikuttavia ja silmiä kiihoittavia temppuja, jos liikettä tahdotaan pysymään korkeimmillaan. Me kuulemme jo puhuttavan uusien vieläkin loistavampien vormujen hankkimisesta. Ja mitä taas pussipuuhiin tulee, niin ei ole koskaan mikään apinateaaterin omistaja tahi loitsukapineiden kaupustelija painattanut tahi julistanut prameampaa ilmoitusta kuin pelastusarmeija vielä edelleenkin julistaa. Mutta mikä maallisella alalla on naurettava ja vastenmielinen humbuugi, sen täytyy uskonnon alalla olla pilkkaa. Tahi eikö se sitten mielestänne ole pilkkaa, kun kootaksensa luoksensa alhaista kansaa levittää täänlaisia julistuksia: (1) "Hallelujatyttöjen esittely ja näyttely k: lo 7; (2) Suuri tuli- ja rikki-jumalanpalvelus k: lo 7.30; (3) Hallelujagaloppi k: lo 8; (4) Ampuminen suurilla golgata-tykeillä k: lo 9; (5) Pyhän Hengen vuodatus k: lo 10; (6) Perkeleen voittaminen k: lo 11."
Eikös nämät ole vihoviimmeisiä keinoja sielujen pyytämiseksi. Minun mielestäni tässä on kaiken sietäväisyyden aika loppua. Täänlaisten erhetysten ilmaantuessa voi ainoastaan verhota päänsä. Ainoana lohdutuksena tässä on se seikka, että täänkaltaisten kirjoittajat ja puuhaajat eivät tiedä mitä he tekevät. Kenraali Booth osoitti nykyisin, kuinka yksin hänkin voi unhottaa arvollisuutensa suurta ilojuhlaa vietettäessä sen johdosta, että "Kotka", muuan teaateri, missä ennen huonoja kappaleita näytettiin, oli ostettu armeijan haltuun. Kun laulettiin muutamaa laulua: "Jesus on omani", keskeytti kenraali laulun sanoen: "Muutteen vuoksi laulakaamme nyt kerran: 'Kotka on omani'". Täänkaltaiset eivät suinkaan ole yksityisiä hairahduksia, ei, vaan senlaisien hurjuuksien esiin tullessa on juuri liike korkeimmillaan; ilman niitä se pian kyllä menisi myttyyn. Ja koska kerran asianlaita on niin, ei tämä liike voi olla Jesuksen hengestä, vaikka siinä hänen nimeänsä käytettäisiin kuinka usein hyvänsä. Minä en tahdo väittää, ett'ei tämä liike olisi alkanut hengessä, kaikessa tapauksessa on hyvin peljättävä, että se tulee "lakkaamaan lihassa". Jos apostolin sanain mukaan viisaus ylhäältä on "ensisti puhdas", silloin voi tässä tuskin puhua jumalallisesta viisaudesta.
Tahi olisiko se puhdasta, että ennen niin syvälle vajonneita ihmisiä nyt näytellään voitonmerkkeinä tavan takaa julistamaan kääntymystänsä ja onneansa?! Vieläpä sitten saadaksensa lukea ne seuraavana päivänä painettuina! Eiköhän siinä ole sangen suuri vaara tarjona, että toinen "todistaja" koettaa olla toistansa loistavampi ja keksii in majorem Dei gloriam kaikenlaisia murha- ja halleluja-juttuja? Eikös ole melkein luonnon välttämättömyys, että nämät entiset "syntiset" nyt tulevat itsevanhurskaiksi fariseuksiksi? Vaikkapa tosiaankin joka luku sieluja voitettaisiinkin, eikö lukemattomat tämän menetystavan tähden syöksy pois kristinuskosta ja vieraannu tykkänään evankeeliumista? – Ja mitäpä me sanoisimmekaan naitujen ja naimattomien naisten ja lasten julkisesta esiintymisestä? Eipä tarvitse suinkaan todistaa, että sillä tavoin naisellisuus ja lapsellinen olento perin häviää; eipä tarvinne lii'oin ilmaista, kuinka vakavasti apostolit hylkäävät naisen julkisen esiintymisen, puhumattakaan lasten esiintymisestä! Monta kertaa piti oikein pahalta tuntuman, kun naisten ja lasten piti kuulla noita kertomuksia saastaisimmasta synninkurjuudesta. Ja kun ajattelee suljettuja yökokouksia, missä sadoittain jopa tuhansittainkin ihmisiä kumpaakin sukupuolta pidetään tunnittain kokoonläjättyinä huoneissa, missä heille tarjotaan kuultavaksi hengellisiä korupuheita! Mahdotonta on todellakin, että tässä, kun koetellaan yhtä mittaa muokata, huumata ja pommittaa sielua järeimmällä tykistöllä, – että tässä sekä ruumiin että sielun hurmaustilassa voisi olla mitään yhteyttä Pyhän Hengen vienon huminan kanssa. Ajatelkaas, kuinka raaka, kuinka pintapuolinen käsitys synnistä, maailmasta ja lihasta meitä täällä tapaa kaikkialla. Katsokaas, kuinka mukavaksi tässä tehdään kääntyminen ja uudestaansyntyminen; kuinka pian pääsee vapaaksi synneistänsä ja varsin varmaksi ijäisestä autuudestansa! Eiköhän tämä ole pyhimpien asiain leikkinä pitämistä? Varmaankin nämät ihmiset vähän toinnuttuansa huomaavat, kuinka kauheasti he ovat erhettyneet. Silloin todellakin on sangen peljättävää, että he rupeevat epäilemään ei ainoastaan itseänsä, vaan myöskin kaikkea pyhää ja jumalallista.
Livingstone kertoo seuraavasti neekerikuninkaasta Sekomi'sta, joka kerran oli kuunnellut evankeeliumin saarnaa. Äkisti hypähti hän paikaltaan sanoen: "Isä, sinun pitää parantaman minun sydämeni; anna minulle rohtoa, joka sen muuttaa, sillä se on kopea, hyvin kopea, ja kiukkuilee, kiukkuilee alinomaa." Livingtone otti käteensä Uuden Testamentin ja tahtoi puhua sille mies-raukalle ainoasta tiestä, jota seuraamalla ihmissydän voi muuttua. Neekeri keskeytti hänet kiivaasti: "Ei, ei; minä tahdon, että se muuttuu rohdoilla, yhtäpäätä, pian, anna minulle sitä pian. Rohdot tahdon minä juoda ja sen kautta muuttua", – ja siinä mielipiteessään hän pysyi. Livingstone ei taitanut mitään tälle miehelle, jota varmaankin pelastusarmeijan upseerit olisivat paremmin käsittäneet kuin heidän suuri maanmiehensä Livingstone. Näissä kokouksissa tämä kertomus hyvin usein johtui mieleeni. Kääntyminen, pelastus ja sisällinen muutos, ne käyvät pelastusarmeijassa yhtä helposti ja nopeasti, kuin musta herra Sekomi tahtoi.
Oikeinpa tuntuu kipeältä, kun niin monet jalot voimat ja välikappaleet menevät hukkaan ja pilalle tämän liikkeen mielettömän haaveksimisen tähden. Yksi ainoa toivo on jäljellä, että henki kuitenkin vihdoin pääsee voitolle lihan yli, sillä epäillä ei voi, että tämä liike on alkanut hengessä, että monessakin, joka sitä asiata nyt ajaa, asuu totinen hurskaus, totinen rakkaus Jumalaa sekä tuntematonta kansaa kohtaan ja syvä halu sitä auttamaan. Siinä vaan on onnettomuus, että henkeä koetetaan auttaa lihallisilla keinoilla, että kristitylle sopimattomalla kiireellä tahdotaan merkitä muistiin rahvaassa havaittuja edistyksiä, että muutamain tulosten hurmaamana yhä vähemmin raittiina ja yhä enemmin lihallisena valitaan välikappaleita, kunnes vihdoin joudutaan niin kauaksi, että sielujen Jumalan puoleen kääntämisen aikeessa suorastaan saastutetaan Jumalan sanaa ja nimeä.
Mutta toinenkin ajatus minua usein pelastusarmeijan kokouksissa perin vavistutti. Kuinkahan sitten kävisi, minä arvelin, jos tämä tähän saakka kokonaan uskonnollinen liike, johonka haaveellisella tavalla kootaan miljoonia varattomia ihmisiä, kerran puuttuisi sosialistisiin mielipiteisiin? Toiselta haaralta puuhataan jo hyvin hyvällä menestyksellä Englannin kietomista yhdistysten verkkoon, joiden oikeana tarkoituksena on vallankumous maa-omistuksen alalla, joka vallankumous ei missään olisi enemmin oikeutettu kuin Englannissa, jos se ylipäänsä milloinkaan ja missään olisi oikeutettu. Ei tarvitse ajatella kuin Cromwell'in aikoja, Saksan talonpoikaissotia ja Münster'in kasteen-uudistajoita, niin ymmärtää kyllä jokainen joka historian tuntee, mitä minä tarkoitan. Pelastusarmeijan voima on jo nyt kauhean suuri, ja sen järjestelmän vertaista tuskin on toista koko maailmassa. Mistähän saataisiin mahti, joka voisi hillitä tätä liikettä, jos se nojaantuen apostoolisten seurakuntain esimerkkiin väkivallalla tahtoisi saada aikaan sen, mikä niissä oli vapaa-ehtoinen asia. Jospa minä olisin Englannin kuningattaren sijassa, olisin ennen kymmenen kertaa miettinyt asiata, kuin niin nopeaan ojentanut pelastusarmeijalle laakerin ja siten antanut sille niin mahtavaa tukea. Helposti voisi tapahtua että Englannin hallitus tässä asiassa saisi saman aseman kuin Göthen "Zauberlehrling", joka ei voi hillitä vapauttamaansa voimaa.
Yhtäkaikki olisi meille sangen surkeata, jollemme koko tämän liikkeen suhteen voisi sanoa muuta, kuin minkä fariseus sanoi: "Minä kiitän sinua, Jumala, ett'en minä ole kuten muut ihmiset, ryövärit, jumalattomat, huorintekijät, tahi kuin nämät – innoittelijat." Siten me tuomitsisimme itsemme, aivan kuin fariseus tuomitsi itsensä "rukouksellansa". Ei koskaan ole mikään innoittelijaliike ilmestynyt kirkon alalla, ettei kirkko siitä olisi saanut paljon oppia; minä luulen, että meillä tästäkin olisi paljon opittavaa. Tällä sanalla "me" minä tarkoitan kaikkia niitä, jotka tosiaankin ovat tahi tahtovat olla Jesuksen Kristuksen omaisuus; mutta minä tarkoitan myöskin aivan erityisesti Saksan kristittyjä.
Onhan se tosi-asia, että kristillinen seurakunta on semmoista kansaa vastaan, joka irroittumistaan irroittuu kristinopista ja kristillisestä maailmankatsannosta. Vaikk'ei meidän alhaisimmat kansanluokat suinkaan ole niin syvälle vajonneet kuin Iso-Britannian valtakuntain, niin täytyy kumminkin tunnustaa, että kristillinen henki, Jumalan sanan kunnioitus ja kristillisen seurakunnan pyhyydet ylipäänsä elävät Englannin kansassa, ja että ainoastaan muutamat sivistyneet englantilaiset sanovat mielipiteensä niin huolimattomasti ja kylmästi, niin pilkallisesti ja halveksivasti, kuin, Jumala paratkoon, meidän sivistyneet ja varakkaat ihmiset lii'ankin usein tekevät. Meillä saksalaisilla tarkastellessamme englantilaisia, vaikka jumaluusoppi meillä onkin niin etevällä kannalla, ei suinkaan ole varaa uskonnostamme ylpeillä, – mutta hyvinkin hävetä. Joka huomaa kuinka kansamme irroittumistaan irroittuu kristinopista, joka käsittää mikä yhteys tämän ja yhä enentyvän siveettömyyden kanssa on – se kysyy kauhistuen: mikä loppu tästä vihdoin tulee? Se on kyllin nöyrä joka puolelta oppimaan ja tiedustelemaan: mitä me voimme tehdä saadaksemme jälleen palaamaan niitä, jotka evankeeliumista ovat vieraantuneet? Ja eiköhän meillä tässä ole jotakin opittavaa pelastusarmeijalta, joka epäilemättä suurenmoisella rohkeudella ja yhtä suurenmoisella innolla ja alttiudella on ottanut tehtäväksensä jättiläistyön, nimittäin pakanallisen ja kaikkiin paheisiin vajonneen joukon kääntämisen? Katselkaammepa, eikö kuitenkin tuo melkein kauhea tuli, joka hehkuu armeijassa, valaisisi meille teitä, jotka johtaisivat meidät pois siitä erämaasta, jossa me nykyään olemme.
Vakavat ihmiset Englannissa sanoivat minulle: "Pelastusarmeija on valtiokirkollemme mene tekel. Vaikka se olisikin sairaloinen ilmiö, on se kumminkin oleva suureksi siunaukseksi maallemme. Se saattaa kirkon miehet hereille ja toimeen; pelastusarmeija heillä on huomautuksena pitämään huolta laimiinlyömistä velvollisuuksistansa alhaisoa kohtaan; se saattaa heidät varustautumaan hengessä ja keksimään uusia keinoja palauttamaan eksyneitä. Siinä on tämän liikkeen suuri hyöty." Toivokaamme, että näiden ystävien väitös toteutuu! Siinä tapauksessa ei kirkko kumminkaan saa matkia pelastusarmeijan menettelytapaa. Jopa kuuluu valtiokirkon papistokin järjestäneen "Englannin kirkon evankeeliumi-armeijan." He panevat toimeen samanlaisia kokouksia ja todistuksia, juhlakulkueita ja valloitusretkiä, he koettavat kaikin voimin käyttäytyä yhtä kansanomaisesti, vaan välttävät niin paljon kuin mahdollista pahimpia hurjuuksia, mutta – huonolla menestyksellä. Sen voi kaikki edeltäkäsin nähdä. Valtiokirkon pappein on mahdoton tällä alalla kilpailla pelastusarmeijan mies- ja naisupseerein kanssa; ne "eivät siedä minkäänlaista vertaamista"; sopivaisuuden tunne estää heitä taistelemasta senlaisilla aseilla, eikä heillä ole siihen sopivia käsiäkään. Juuri sitä, mistä raaka alhaiso pelastusarmeijan kokouksissa pitää, sitä eivät papit voi eivätkä saakaan tarjota. Puhuessamme "oppimisesta" emme tarkoittaneet ulkonaista jäljittelemistä. Oppiaksemme täytyy meidän kaivaa syvemmältä. Koettakaammepa tehdä niin; koettakaammepa etsiä kirkkosaarnamme, hengellisen työmme, kristillisen elämämme vaillinaisuuksia; opittuamme tuntemaan pelastusarmeijan suuret vaillinaisuudet, koettakaamme saada siitä oppia! Tutkikaammepa, eivätkö ne jossakin suhteessa ole meitä etevämpiä ja huomatkaamme erittäinkin seuraavat pykälät:
1) saarnamme, sen muoto ja sisällys;
2) erittäinkin persoonallisen kääntymisen vaatimus, maailmasta luopuminen, oikeat parannuksen hedelmät;
3) yleinen asevelvollisuus s.o., että kukin kääntynyt ihminen sanoissaan ja töissäänkin osoittaa olevansa Jesuksen Kristuksen sotilas, hänen viinamäkensä työmies. Sitten tahdomme me miettiä,
4) mitä me voimme oppia siitä, että englantilaiset ovat niin kekseliäitä etsimään uusia keinoja saavuttaaksensa ihmissydämiä. Sen kanssa läheisessä yhteydessä on:
5) rohkeus saattaa kristinoppia julkisuuteen. Viimeiseksi tahdomme me
6) puhua erityisessä kirjoituksessa alttiudesta, erittäinkin halullisuudesta käyttämään väärää mammonaa Kristuksen hyväksi.
Tämä viimmeinen pykälä varmaankin on herättävä närkästystä lukijassa. Mutta minun täytyy ylipäänsä pyytää lukijoitani varustautumaan hyvin kärsivällisiksi ja malttavaisiksi näihin tutkistelemuksiin. Kysyköön kukin itseltänsä pykälästä pykälään, onko lausumani totta, eikä onko se sopivaa ja miellyttävää! Ei ole lainkaan ihmeteltävää, vaan päinvastoin seuraa itsestäänkin, että taivaallinen totuus meistä ihmisistä, joidenka sydän on valheellinen ja jotka asumme valhetta täydessä maailmassa, – pitää tuntua katkeralta. Se joka siis tapauksessa missä tahansa ainoastaan tahtoo makeata, se ei ole neuvottavissa, vielä vähemmin autettavissa. Muutoin tulee tästä ehkä enemmän hyötyä ja rakennusta, jos minä heitän niin kertovan kuin arvostelevan kirjoitustavan. Sen, mikä nyt seuraa, tahdon minä siis esittää vapaassa muodossa, kuten ennenkin olen erinlaatuisissa paikoissa tehnyt, niiden vaikutusten ja herätysten johdosta, mitkä olen kokenut matkustaessani Englannissa.
VAKAVIA KYSYMYSMERKKEJÄ JA AJATUSVIIVOJA
I. Mitä tulee minun saarnata?
1. Kainryhmän juurella kristallipalatsissa.
Kuka koskaan on ollut tuossa mahdottoman suuressa kristallipalatsissa, varmaankin myöntää todeksi sen väitteeni, että vaikka siellä kävellessään kuinkakin tarkkaan katselisi ympärillensä, kuitenkin päivien tahi viikkojen kuluttua vielä huomaa paljon merkillistä niissä paikoissa, jotka jo siihen asti oli tarkastelevinaan. Näinpä oli minunkin laitani. Vasta kolmatta kertaa käydessäni siinä palatsissa huomasin minä jotakin, josta nyt tahdon mainita ja joka minuun teki valtavan vaikutuksen. Se oli nimittäin mahdottoman suuri velimurhaajan Kain'in kuvapatsas, erinomainen taideteos. Tuossa istuu hän kamalan ja synkän näköisenä pää kumartuneena, vartaloltaan voimakkaana ja kuitenkin murtuneena. Mahdoton on sanoilla kertoa niin ääretöntä surumielisyyttä, niin syvältä kalvavaa tuskaa, niin kylmää epätoivoa, kuin hänen kasvojensa piirteistä kuvastuu. Murhaajan vaimo istuu murhaajan jalkojen vieressä; hän kallistaa ihanan päänsä miehensä polvia vasten, hän suree, hänen kanssansa. Pikkuiset lapset seisovat heidän ympärillänsä, hyväilevät isää, koettavat saada häntä edes vilkaisemaan puoleensa ja saada pois tieltä kättä, jolla hän peittää silmänsä. Tuntuu aivan siltä, kuin he sanoisivat: "Kuule, isä, isä, tätä emme voi kärsiä kauvempaa; herää tuskastasi, katso taaskin meidän puoleemme, tule nyt vihdoinkin jälleen iloiseksi!" – Mutta kuvan alla ovat sanat: "Minun rikokseni on suurempi, kuin että sen voin saada anteeksi!" Tämän siis tuo mies antaa vastaukseksi taivaan Herralle ja lohduttaville ihmisille täällä maan päällä, ja juuri nämät ajatukset ilmaisee tuo vaikeneva kuvateos mitä ihanimmalla tavalla.
Kymmenet tuhannet ihmiset, jotka kuljeskelivat edestakaisin, käyskentelivät tämän ryhmän ohitse. Kreikan iloisilla, alastomilla ja puoleksi alastomilla jumalilla, jotka joka taholta vetivät puoleensa katselijaa, oli suurempi vetovoima. Ne olivat ja ovatkin taiteen kannalta suuremman arvoiset. Mutta minua veti ikäänkuin tenhoova vetovoima vähän perästä jälleen Kainryhmän ääreen. Olisinpa voinut vaikka itkeä nähdessäni tätä kuvaa, joka minulle muistutti tuhansia jokapäiväisessä elämässä näkemiäni kohtauksia. – Mahdottoman suurilla jättiläisuruilla lähellä Kainia soitettiin aluksi tuota ikivanhaa virttä viimmeisestä tuomiosta: "Dies irae, dies illa". Minusta tuntui aivan, kuin Kainin lävitse olisi käynyt väristys. Sitten kajahteli Händel'in "Halleluja", jumalallisen armon ylistys, täysin soinnuin. Mutta ei sittenkään Kain nostanut kasvojaan. Minä olisin tahtonut liikuttaa häntä ja sanoa hänelle: "Oi Kain, Kain! Sinä voit saada armoa! Herää tuskastasi; usko, niin kuin lapsi uskoo!"
Minulle tuli tämä hetki merkilliseksi. Tuskaansa jähmettyneen Kainin ääressä, Kainin, joka ei enään voi uskoa Jumalan armoon, lupasin minä tästä hetkestä toista vertaa vakavammin, rohkeammin ja yksinkertaisemmin saarnata riemuisata evankeeliumia. – Kuinka välttämätön kuitenkin on se todistus, että meillä tosiaankin ja toden totta on vapahtaja! Semmoisia ihmisiä, jotka Kain'in lailla pitävät syntiä leikkinä, on joukoittain; kukapahan voisikaan astua esille sanomaan koskaan ei pitäneensä sitä leikkinä! Ja lukemattomia on niitäkin, jotka eivät kuitenkaan huoli varoituksesta, vaikka heitä samoin kuin Kainia on uskollisesti ja vakavasti varoitettu. Jo paljoa vähemmin on niitä, jotka synnin tehtyänsä niin kauhistuvat, että he Kainin tavoin sanovat: "Minun rikokseni on suurempi kuin että sen voisin saada anteeksi". Tässä tunnustuksessa on jotakin joka saattaa meidät toivomaan tuon kamalan miehen puolesta. Oi, jospa meidän ajan lapsilla, jotka ovat niin taipuvaisia hymyilemään "velka" sanalle ja pitämään syntiä yksinkertaisesti luonnon välttämättömyytenä, – oi, jospa heillä vähääkään olisi Kainin tuskaa! – Mutta jos nyt niitä ihmisiä on vähän, jotka kauhistuvat syntiä, niin on niiden luku vieläkin pienempi, jotka tosiaankin ymmärtävät "armon" sanaa. Keskellä kristikuntaa on evankeeliumi useimmille "kristityille" outo asia. Tämä on, sen tiedän kyllä, ankara ja kauhea sana; mutta, joka maailman tuntee, se ei voi muuta kuin myöntää sen todeksi. Käypäs ympäri ylhäisten ja alhaisten seuroissa; tiedustele ja kysy heiltä, mitä evankeeliumi oikeastaan on. Sinä et varmaankaan saa kuin muutamia vastauksia. Ei sentähden että he ehkä eivät kykenisi ilmaisemaan, mitä kuitenkin sydämessä asuu; ei suinkaan, vaan juuri evankeeliumista on sydän tyhjä. Tämä tulee ilmi kun murheen vesi tunkeutuu sieluun. – Seuraavan tapauksen olen itse kokenut; minä mainitsen sen vaan sen tähden, että se on vertaus, se on ilmaus eräästä asiasta, jonka tapaamme kaikkialla. Siis: minä tulin muutamaan huoneesen käymään kuolevaisen naisen luona. Potilaan huoneen ovi oli puoleksi seljällään, ja minä voin kuulla mitä siellä sisässä tapahtui. Huone oli täynnä ihmisiä, jotka kaikki olivat evankeelista tunnustusta. Kuolevainen huusi mielettömänä tuskasta joutuvansa välttämättömästi helvettiin, sillä hän oli varastellut paljon, siinä perheessä, missä hän "apulaisvaimcna" oli palvellut. Silloin sanoi muuan nainen: "Kuule, älä siitä asiasta ole huolissasi, sitähän kaikki tekee". Toinen: "Eipähän se rikkaille vahingoksi ole, onhan niillä kuitenkin yllinkyllin". Kolmas; "Mutta sitä sinun ei olisi pitänyt tekemän" – siihen nuottiin sitä sitten jatkettiin. Minä kauhistuin huomatessani, ett'ei ainoallakaan ollut kristillistä sanaa sanottavana, ajoin kaikki ulos, koetin tuolle ihmisraukalle saada selväksi, että Jesus ottaa syntisiä vastaan.
Ainoastaan asiasta tietämätön sanoo tähän: "Kas niin, semmoista on raaka kansa!" Eipä niinkään, saleissa ja pörssissä, ylhäisissä seuroissa ja tieteellisissä yhdistyksissä useinkin tietävät vielä vähemmin kuin rattaittenvetäjät ja pesijänaiset, mitä evankeeliumi on. Minä huomaan, että niitä ihmisiä on sangen vähän, jotka uskovat syntein anteeksisaamista. Suurimmaksi osaksi he eivät tiedä, että ihmisetkään oikein todenteolla voivat antaa anteeksi. Otapas huomioosi, niin saat nähdä, että ne, jotka sinua ovat loukanneet ja joille sinä olet antanut anteeksi, säännöllisesti eivät usko sinua. He ajattelevat melkein aina: "Hän on kuitenkin vihoissaan minulle ja kostaa kyllä tilaisuuden saatuansa". He eivät tosiaankaan voi antaa anteeksi, eivätkä siis myöskään voi uskoa, että toinen antaisi heille anteeksi; he eivät voi kumpaistakaan, koska he itse eivät usko Jumalan anteeksiantamista.
Mutta kirkollistenkin henkilöitten joukosta, yksin niidenkin joukosta, joiden sisällistä elämää ei käy epäileminen, löytää harvoja, joidenka silmistä, olennosta ja käytöksestä selvään huomaisi: "Minä olen armon saanut"; – harvoja, jotka tosiaankin täydellä ilolla ja rohkeudella voivat iloita vapahtajastansa.
Mitä voimme me, mitä meidän tulee ja mitä meidän täytyy tehdä saadaksemme evankeeliumille tilaisuutta pääsemään ihmisten sydämiin, rakkaat kristityt, ja erittäinkin rakkaat virkaveljet? Missähän mahtanee olla syy siihen, että me jotka niin paljon saarnaamme, kuitenkaan saamme tuskin ollenkaan eloa hereille? Älkäämme olko mielettömiä ja farisealaisia älkäämmekä syytelkö ajan henkeä ja materialismia, luopumisen henkeä ja maailman vihollisuutta. Vaikka ajat ovat vaikeita, on kuitenkin paljon "janoovia hirviä, jotka huutavat raitista vettä". Koetelkaammepa tutkia ja etsiä omasta olennostamme ja virkatoimestamme, emmekö sattuisi löytämään jotakin, joka on pahasta ja joka on karkoitettava pois, ja emmekö voisi vahvistaa mitään, mikä on heikkoa. Meidän sukumme oikea hätä on se, että siltä puuttuu evankeeliumia. Kuinkahan me voisimme saada sille tilaisuutta pääsemään sydämeen?
2. "Me tahdomme nähdä Jesusta."
Kun tulimme Osborne'en, oli ihana sunnuntai-aamu Elokuussa. Tämä Osborne on kuningattaren kesäasunto ihanalla Wight'in saarella, jossa on melkein Italian ilmanala ja täydellisesti etelämaitten kasvullisuus. Osborne'ssa me mielellämme tahdoimme saada nähdä kuningatarta, mutta se ei onnistunut. Me näimme ainoastaan hänen linnansa, hänen puutarhansa ja lakeijansa. Sitten menimme me lähellä olevaan, erinomaisen kauniisen Whippingham'in kirkkoon jonka ympärillä on paljaita viikunapuita. Mutta vaikka me kuinkakin odotimme, ei hän tullut. Me näimme ainoastaan paikan, missä hän tavallisesti istuu, mutta nyt ei istunut. Hänen lakeijansa ja hovipalvelijansa tulivat kirkkoon ja me näimme kyllä ne, vieläpä saimme me kuulla hänen hovisaarnaajansa saarnaavan; mutta kuningatarta me emme nähneet. – Mitä tähän tulee, niin meidän oli helppo lohduttaa itseämme; mutta toinen asia sattui raskaasti sydämelleni. "Kuinka", arvelin minä, "jos nyt sinun seurakuntasi sunnuntaina tulee kirkkoon näkemään Jesusta, kaikkien kuningasten kuningasta, eikä kuitenkaan saa nähdä häntä, ja sinä olet siihen syynä; sinä, palvelija, suuren kuninkaan mitätön lakeja saatat ihmisten mielet kääntymään itseesi ja sanoihisi ja asioihisi ja kaikenlaisiin tärkeihin asioihin, jotka kuitenkin ovat vaan vähäpätöisiä Jesuksen suhteen".
Emmeköhän me papit monta kertaa tällä tavoin petä seurakuntiamme? Muutamalla vanhalla kristityllä Elberfeld'issä oli tapana kirjoittaa kaikenlaisia muistoonpanoja raamattunsa laitaan. Niinpä oli hän Jesuksen kysymyksen viereen (Luk. 17: 17 vrt. v. 14): "Missä siis ovat ne yhdeksän?" pannut seuraavat sanat: "Herr Jesus, dat will eck die seggen, – de sind bi de Pastors geblewen". – Niinpä niin, papit eivät aina voi estää ihmisiä jäämästä kiini itseensä ja saada heitä tunkeumaan vapahtajan luo saakka. Mutta heidän tulee kaikilla puuhillansa, pyrinnöillänsä ja harrastuksillansa koettaa irroittaa sieluja itsistänsä ja saattaa niitä itse Jesuksen turviin, jotta ne sillä keinoin saavuttaisivat todellisen Jumalan lasten vapauden ja riippuvaisuuden. Mutta kuten sen, joka tätä kirjoittaa täällä Whippingham'in kirkossa (jossa hän sai nähdä lakeijat eikä kuningatarta) täytyy rintaansa lyöden sanoa: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" – niin on varmaankin samoin laita monen virkaveljenkin. En suinkaan tarvitse varhain järkiuskolaisten tavoin puhua hevoshoidosta, kävelemisen hyödystä ja muusta senlaisesta, – eipä suinkaan, vaikkapa aivan oikeauskoisesti saarnaisikin ylimaailmaisesta, ihmeellisestä Kristuksesta ja hänen sanastansa, voipi kuitenkin asian laita olla se, että pastori salaa Herran Jesuksen. En muista missä, mutta yhtäkaikki oli vaan oikea-uskoinen saarnaaja, joka muutamana sunnuntaina kirkossansa raamatun päällä huomasi paperikaistaleen, jonka muutamat seurakuntalaiset olivat siihen panneet, ja johonka oli kirjoitettu: "Me tahdomme nähdä Jesusta" (Joh. 12: 21). Pappi hämmästyi, ja koska hän todellakin oli pastori, paimen, eikä palkkalainen, niin ei hän ruvennut siitä soimailemaan, vaan tutkisteli itseänsä kaikessa nöyryydessä ja huomasikin suruksensa ja kuitenkin onneksensa niiden vaatimuksen olleen oikeutetun. Sitten meni hän "erämaahan", ja pian tapasi hän saarnastuolistaan toisen paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu: "Niin opetuslapset ihastuivat, että he näkivät Herran" (Joh. 20: 20). Pahoin pelkään, että kaistale N: o 1 hyvinkin olisi paikallansa tuhansissa evankeelisen kirkon saarnastuoleista (roomalaisesta kirkosta en tässä huoli puhuakaan). Tokko se kaikkiin muihin vaikuttaisi niin hyvin kuin mainittuun virkaveljeen, sitä minä en rohkene päättää. – Kerran eräältä kirkosta tulevalta omituiselta kristityltä kysyttiin, tokko saarnasta oli hänelle rakennusta. Vastaus: "Saarna oli hyvin kaunis ja oikea-uskoinen ja pastori täynnä pyhää vihaa. Ensin löi hän kuoliaaksi ilkeän Darwin'in; sitten hän pöllytti tahi oli pöllyttävinään nuijalla Hegeliä ja Schleiermacher'ia. Vihdoin rupesi hän pauhailemaan ajan henkeä ja protestantti-yhdistystä vastaan; mutta minä ja nuo palvelustyttö-raukat, räätälit ja hansikkaanneulojat, samaten perheenäidit, jotka olivat puuhailleet uuvuksiin saakka hyvään aikaan ennättääksensä kirkkoon, – me odotimme leipää taivaasta, mutta sitäpä ei tullut! Me menimme nälissämme kotiin ja olimme köyhempiä kuin kirkkoon mennessämme." Tästä ivallisesta arvostelusta voi meillä papeilla olla paljon oppimista. Tullessansa kirkkoon tahtovat meidän sanankuulijamme leipää, – eikä kiistapuheita ja puolustuspuheita, vaan elämän yhtäpitävää leipää. Sama on oppineidenkin laita, jotka eivät suinkaan ha'e kirkosta oppinutta saarnaa. Kaikki nämät sielut, jotka koko viikon uuvuksiin saakka ovat työskennelleet maallisissa askareissa, ne tahtovat juomaa taivaallisista lähteistä, ne tahtovat nautintoa Jumalan sanasta. "Antakaa niille syötävätä!" – tämä on Jesuksen käsky kaikille evankelistoille. Mutta se elävä leipä, joka on tullut taivaasta maailmaan ja antaa elämän maailmalle – se olen minä, sanoo vapahtaja. Mutta asetapas Jesus keskelle kuuntelevaista seurakuntaa, kas siinäpä onkin koko asia. Hänet tulee esitellä jokaisen ja kunkin yksityisen läsnä olevan vapahtajaksi. Jokaiselle ja kullekin yksityiselle tulee esitellä, että hän on hukassa, niin kau'an kuin hän on erossa Kristuksesta. Olkoonpa aine mikä hyvänsä, – tämän uskon pitäisi kaikessa saarnassa kajahtaman samalla kertaa sekä ijäisen rakkauden että omantunnon sävelenä. Meidän tulee karttaa, ett'emme uuvuta sanankuulijoitamme pitkillä johdatuksilla ja nerokkailla kehityksillä, vaan meidän tulee pian ryhtyä asian keskukseen. Olkoonpa meillä paljon tahi vähän neroa, olkoon tahi älköön olko niin kutsuttua kaunopuheellisuutta tahi "nerollisuutta"; olkoonpa luonnonlahjamme enemmin puhetaitoon tahi neuvomiseen sopivat; olkoonpa meillä tahi älköön taipumusta kuvailemiseen, kertomiseen, – joka tapauksessa meidän tulee olla Jesuksen Kristuksen todistajia. Meidän ei siis etusijassa tule koetella näyttää toteen, että esim. synti on ihmisten turmio, meidän täytyy uskoa omantunnon voimaan ja aivan yksinkertaisesti osoittaa, että kaikki farisealaisuus on itsensä pettämistä; että kukin ihminen on onneton ollessaan siinä tilassa, missä hän luonnostaan on. Meidän ei tule niin paljon näyttää toteen, että sanankuulijamme tarvitsevat Jumalan armoa, vaan meidän tulee olla siinä vakuutuksessa, että Kristus kyllä on todistava oikeutensa sekä sydämeen että sydämessä, kunhan hänen sanansa vaan saadaan ilmoille. Meidän täytyy vaan totuudessa uskoa evankeeliumiin s.o. uskoa, että sen voima on siinä itsessään, että kukin ihmissydän tarvitsee sitä, niin kuin kukka tarvitsee auringon sädettä. "Teidän pitää oleman minun todistajani" – tämä oli Kristuksen ensimmäisten lähettiläisten kutsumus. Ja muuttukootpa maailma ja ajat kuinka paljon tahansa, – niin ei tästä päästä mihinkään tämän maailman loppuun saakka, ja taivaassa me vihdoin olemme oikein hänen todistajinansa.