Seuraavana päivänä Jaampa ja Mellet menivät ajamaan poroja kotiin lypsettäviksi iltapuolella, jolloin on hiukan viileämpi, eivätkä itikat elukoita niin pahasti kiusaa. Muutaman tunnin kuluttua kuuluu kaukana koirien haukunta ja miesten huuto ja pian vilisee pohjanpuoleisilla harjuilla poroja, jotka koirien ajamina kiitävät alas mäkirinteitä täyttä lentoa. Mikään ei niitä pidätä. Kepein askelin he pujahtavat halki metsien, viitojen, soiden ja jokien. Ei kuulu minkäänlaista jalkain kopinaa, niinkuin hevoselta eli muilta eläimiltä. Kuuluu vaan selvästi tuo ihmeellinen ääni takajalkojen jäntereistä, joka muistuttaa sähkökipinöiden räiskettä. Laumassa oli ainakin 1000 poroa, jotka nyt ajettiin kokoon telttien ympärille. Muutamat lepäsivät, toiset seisoivat, muutamat hyppelivät ja leikkivät, toiset taas kaikessa ystävyydessä koettelivat sarviaan keskenään.
Sitten tulevat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiuluineen lypsämään niitä emäporoja, joita miehet suopungilla heille pyytävät. Vakavasti ja rauhallisesti viskaa ukko Laagje suopunkinsa ja vetää sillä poron vaimolleen. Samaten tekee Jaampakin. Mutta nuoriso, Laila, Inkeri, Mellet ja Lind eivät menettele yhtä vakavasti. Näyttääpä siltä, kuin ei asiasta heidän kesken tulisi muuta kuin leikkiä ja kurintekoa.
"Pyydäppäs minulle poro, Mellet", sanoi Inkeri, "minä koetan lypsää."
Mellet pyytää poron ja tuo sen hänelle, mutta Inkeri, joka ei oikein tunne temppua, saa vaan muutaman pisaran maitoa ja pudottaa päälle päätteeksi kiulunsa maahan, kun poro käy rauhattomaksi ja rupee potkimaan.
"Voitko pyytää minulle poron?" sanoi Laila Lindille. "Osaatko käyttää suopunkia?"
"Voinhan koittaa", vastasi hän, ja yritti useampia kertoja, mutta turhaan. Laila nauroi hänelle ja palvelijattaret samaten.
"Et sinä osaa", sano Laila, "anna tänne suopunki, niin saat nähdä kuinka lappalaistyttö heittää."
Kätevästi käärii Laila suopungin oikeaan käteensä, juoksee keskelle laumaa, pujahtaa porojen välitse notkeasti, somasti, hymysuin ja on, vaikka on itsekin kesytön, kaino, mutta sanomattoman soma ja viehättävä. Pian on hän saanut poron vangituksi ja kokee pitää sitä kiini, mutta poro panee vastaan ja on viedä tytön mukanaan. Lailan suuret silmät säihkyvät taistelun tulesta ja ovat melkein mustat.
"Auta minua!" huusi Laila Lindille, joka juoksi avuksi ja otti suopungin käteensä. "Pidä nyt kiini niin kauan kuin minä lypsän", sanoi tyttö, "sanoithan olevasi niin väkevä."
"Kyllä minä sen veitikan pitelen."
Mutta Laila tuskin oli ehtinyt lypsää muutamia pisaria, kun poro vimmattuna karkasi pystyyn, kaatoi maitokiulun kumoon Lailan kädestä ja heitti Lindin suin päin maahan, jossa hän nyt kierieli suureksi iloksi palvelijattarille.
"Kehuithan itseäsi niin väkeväksi," sanoi Laila ja nauroi hänkin.
"Laila, Laila", varoitti Laagjen emäntä nuhdellen, "kuinka saatat noin menetellä?"
"Eihän se ole minun syyni, se oli hän itse, joka ei voinut pitää kiini pientä poroa."
"Pitää kiini! Oliko hänellä muka helppo pitää kiini, kun sinä pistit poroa. Minä näin selvästi mitä teit, veitikka, mutta nuoruus on nuoruus, Nyt me olemme lypsäneet monta kiulullista, vaan mitä sinulla on kiulussasi?"
"Voi äiti kulta, nyt minä tahdon olla vakava. Tule sinä vanha Jaampa ja ota yksi minun poroistani, niin minä lypsän sen ja annan kiulullisen Inga siskolle."
Ennenkuin lauman annettiin mennä tunturille jälleen, oli siitä otettava yksi poro teurastettavaksi. Mellet ja Jaampa menevät sitä valitsemaan, mutta juuri kun Mellet heittää ja suopunki lentää ilmassa, hypähtää äkkiä kolmivuotias kesytön porohärkä ylös, sekaantuu sarvistaan suopunkiin, ja siitäkös vasta leikki syntyy! Mutta Mellet tietää hyvin, mitä hänen semmoisessa tapauksessa on tekeminen. Samassa kuin elukka rupee tepakoitsemaan, vetää hän kaikin voimin nuorasta. Äkkinäisestä ja odottamattomasta tempauksesta kaatuu poro nurin. Sama tempaus kaataa Mellet'inkin, mutta hän ei hellitä suopunkia.6 Salaman sukkeluudella on poro taas jaloillaan, karkaa pystyyn ja lentää raivoissaan edes takaisin. Suopunki kiertyy siten milloin etu-, milloin takajalkoihin, ja se tekee mitä hauskimpia ilmahyppyjä vapauttaakseen jalkansa. Tuskin silmä saattaa seurata sen ripeitä liikkeitä. Yhtä hartaasti kuin poro tahtoo päästä irti, yhtä hartaasti tahtoo Melletkin päästä siitä vapaaksi kun vaan saisi erilleen suopungin, johon poro takertuu takertumistaan. Taistelun ajalla ovat kaikki muut säikäyksissään paenneet syrjään. Kietomalla suopunkia käsivartensa ympärille lähenee Mellet poroa lähenemistään. Tästä suutuksissaan se karkaa pystyyn ja kokee etujaloillaan, jotka pyörivät kuin rumpukapulat, lyödä hänet kumoon. Hiljaa ja äänettömänä on Jaampa sillä välin lähestynyt poroa takaa päin. Mutta nyt se huomaa hänetkin ja käy vielä rajummaksi. Vihdoin onnistuu Jaampalle päästä poroon kiini ja rivakasti ja mukavasti kietoo hän kätensä sen vyötäryksiin. Takajaloillaan yrittää poro potkaista molemmat vihollisensa luotaan, mutta turhaan. Äkkiä rauhoittuu eläin ja seisoo pää alespäin mutta silmät mulkoilevat ja pyörivät joka haaralle. Samassa se taas kohotta päänsä, karkaa pystyyn ja pieksee etujaloillaan, syöksee suin päin ja kaataa mukanaan Jaampan ja Mellet'in, joten kaikki kolme makaavat siinä taistellen ja kiemurrellen. Vihdoinkin saa Jaampa suopungin irti. Kaikki kolme hyppäävät ylös, ja hurjaa vauhtia kiitää poro pitkin kenttää, pysähtyy vähän matkan päässä, katsoo taaksensa, päristää ja syöksee taas eteenpäin vielä huimempaa vauhtia, eikä pysähdy ennen kuin se on kätkeytynyt toisten joukkoon, tiheimpään parveen.
Se poro joka oli teurastettava, oli kesy ja saatiin helposti kiini. Jaampa veti sen puoleensa ja tarttui molemmin käsin sen vasempaan sarveen, oikealla kädellään sarven nenästä ja vasemmalla juuresta. Äkkinäisellä keikauksella kaatoi hän poron seljälleen, sivalsi puukkonsa ja syöksi sen päätään myöten elukan rintaan, puhkaisten sen sydämen. Samassa päästää hän irti poron, joka veitsi rinnassaan hyppää pystyyn mutta samassa silmänräpäyksessä se tuntee kuolettavan iskun vaikutuksen. Se alkaa vapista, se tahtoo seisoa, mutta jalat eivät sitä kanna, se hoipertelee ja kaatuu tunnotonna maahan. Vasta kun eläin on heittänyt henkensä, vetää Jaampa veitsen ulos haavasta, josta tuskin veren pisaraakaan pulppuaa ulos. Kaikki veri keräytyy rintakehään. Inkeri on peittänyt käsillään silmänsä ja kääntynyt poispäin. Hän ei voinut katsella kuolevaa eläintä.
Kun Lind ja hänen sisarensa olivat lähteneet ja Laagje vaimoneen iltasella istuivat kahden kesken teltissä puhellen, lausui vaimo:
"Oletko huomannut, että hän, tuo kaunis Daro, kauppiaan poika, mielistelee Lailaa?"
"Sitä en ole huomannut, mutta onhan Laila niin soma tyttö, että jokaisen täytyy hänestä pitää."
"Mutta oletko huomannut, että Lind pitää hänestä, että Laila on hänelle niin rakas, että Lind mielellään kosisi, jos tyttö olisi Norjalainen?"
"Pitäköön hän tytöstä niin paljon kuin tahtoo. Laila ei ole semmoinen tyttö, joka antaisi itseänsä vietellä."
"Ei suinkaan, mutta minä luulen että Lind todella rakastaa tyttöä, ja jos seuraat minun neuvoani, niin Laila ei saa enää mennä Garnäsiin."
"Ei Lailasta ole pelkoa."
"Mutta etkö ole havainnut että Lailakin pitää hänestä?"
"Sinä vaan luulet joutavia, vaimo."
"Minä en luule mitään. Me naiset näemme semmoisissa asioissa paljon paremmin kuin te miehet. Sinä olet ollut sokea, kun et ole nähnyt mitään."
"Mitä sinä sitten olet nähnyt?"
"Mitäkö olen nähnyt! Olen nähnyt Lailan suuret silmät siitä asti, kun hän oli lapsi. Olen nähnyt ne iloisina, suruisina ja vihaisina, mutta en koskaan ole nähnyt sitä ilmausta, joka nyt toisinaan kuvastuu näissä silmissä, ne eivät milloinkaan ole olleet niin syvämieliset, synkät ja haaveksivaiset kuin nyt.
"Hän on vanhempi nyt näetkös, hän on täysikasvuinen impi, se tulee tästä."
"Niin, ja siitä, että hän ensi kerran elämässään alkaa tuntea lempeä miesolentoa kohtaan."
"Eikö hän pidä Mellet'istä?"
"Ei sillä tapaa, eikä niinkuin ennen. Etkö ole huomannut, että hän usein istuu aivan hiljaa ja uneksii, että hän ajattelee aivan toista kuin Mellet'iä ja poroja, Jaampaa ja meitä, että hän toisinaan huokaa raskaasti ja että hänen poskensa punastuvat ja hänen silmänsä saavat omituisen loisteen ja huulensa hymyilevät, kun tuo kaunis Daro lähestyy ja puhuttelee häntä?"
"Onko Jaampa ja Mellet sanonut mitään?"
"Jaampa ei huomaa mitään, mutta Mellet ei ole hyvillään siitä, että
Laila käy Garnäsissä. Hän vihaa Daroa varmaankin yhtä paljon kuin hän
Lailaa rakastaa."
"No, olkoon niin, mutta piakkoin taas paalaamme tunturille, ja silloin nuo Garnäsin retket loppuvat. Hän saa kaikissa tapauksissa käydä sanomassa jäähyväiset. He ovat olleet ystävällisiä Lailaa kohtaan ja opettaneet hänelle kaikenlaista, josta hänellä saattaa olla huvia ja hyötyä."
"Mene itse mukaan! Minä vakuutan sinulle, että he molemmat pitävät enemmän toisistaan, kuin itse tietävät, eikä tarvitse muuta kuin pieni sattuma, pieni sana, kipinäinen vaan, kun heidän lempensä syttyy täyteen tuleen. Oletko unhoittanut, että Lailankin suonissa juoksee daro-verta, oletko unhoittanut, että Laila on hänen serkkunsa?"
"Sitä en ole unhoittanut, olenpa usein sitä tänä kesänä muistanut."
"Ole siis varovainen, äläkä salli hänen enää mennä Garnäsiin. Jos nämä molemmat saavat ilmaista tunteensa, silloin et enää kykene liekkiä sammuttamaan ja silloin hän ei huoli Mellet'istä."
"Luuletko sinä, että kesytöntä tunturin kukkaa käy uudestaan istuttaminen ahtaasen laaksoon? Luuletko, että hän menestyisi Norjalaisen vaimona? Minä en sitä usko, siksi on hän liian kiintynyt meidän vapaasen elämäämme, ja hän on aina pitänyt Mellet'istä."
"Hän on tosin aina pitänyt Mellet'istä, mutta pue Daro lappalaispukuun, tee hänestä Lappalainen, pane hänet Mellet'in viereen ja käske tyttö valitsemaan, niin saat nähdä."
"Laila kantaa kuitenkin Mellet'in sormusta ja tietää kerta tulevansa hänen vaimokseen."
"Mutta hänen sydämensä on Darolla, ja Lailalla on hellät tunteet ja rautainen tahto, joka ei koskaan ole masentunut. Hän noudattaa omaa tahtoansa ja on tehnyt sitä lapsesta asti."
"Niin kyllä kaikessa, vaan ei naimishankkeissa. Mutta hän tietää myös sangen hyvin, että lapset sellaisissa tapauksissa aina noudattavat vanhempiensa tahtoa ja vaalia, ja että tämä vaali on tehty jo aikaa sitten."
Tämän keskustelun jälkeen kului useampia päiviä ilman että Laila kävi Garnäsissä. Mutta eräänä päivänä, kun Lind oli kalastamassa kaukana virralla, kuuli hän jonkun laaksossa vastaisella puolella laulavan muutamia säkeitä eräästä vuorolaulusta, jota paimenpojat ja tytöt tavallisesti laulelevat kulkiessaan kaukana toisistaan laaksossa. Laulu on varsin yksinkertainen, ja sitä voi muutella ja muodostaa mielin määrin tilaisuuden mukaan. Lind alkoi siis eräällä säkeellä:
Kaukana kun luotasi,
Yli laaksoin, vuortenki,
Sulle laulan, armahain;
Kuuletko sä lauluain?
Kun kaiku oli vaiennut ja vähän aikaa kuulunut, kuului kirkas, heleä ääni, joka tuli kuin auringon säde kirkkaan ilman läpi kaukaa laaksosta:
Kaulana sun luotasi,
Yli laaksoin, vuortenki,
Vastaan sulle laulaen:
Lauluasi kuuntelen!
Lind huomasi, että se ei ollut kukaan muu kuin Laila, ja vastasi taas:
Kaukana sun luotasi,
Yli laaksoin, vuortenki,
Pyyntöin korvihisi soi;
Tullos luoksein, tullos oi!
Samassa kuului toiselta puolen vastaus:
Kaukana sun luotasi,
Yli laaksoin, vuortenki,
Vastauksein sulle soi:
Luoksesi en tulla voi! En voi! En voi!
kaikui kauempana ja kauempana, samalla kun laulajatar eteni poispäin.
"Terveisiä Lailalta," sanoi Lind sisarelleen tullessaan alas Garnäsiin, "kuulin hänen laulavan paimenlaulua kaukana laaksossa virran vastaisella puolella."
Aika kului jo elokuun puoliväliin, ja se aika lähestyi, jolloin Lappalaiset tavallisesti jättävät kesälaitumensa ja vetäytyvät tuntureille. Laila ei isoon aikaan ollut käynyt Garnäsissä, mutta Inkeri odotti varmaan hänen tulevan sanomaan jäähyväisiä, ennenkuin lähtisi.
Aikaiseen eräänä aamuna tuli Garnäsin renkipoika, joka oli ollut kaukana virralla katsomassa erästä lohipatoa, juosten taloon ja kertoi nähneensä ihmisen istuvan ja pitelevän itseään kiini koivussa, joka riippui tuon tunnetun pyörteen päällä. Se oli luultavasti joku, jolle oli tapahtunut onnettomuus virrassa ja oli näöltään lappalaistyttö, kertoi poika. Hän oli ollut vastaisella puolella, mutta koski oli niin pauhannut, ett'ei ollut apua huutamisesta. Hän oli sen vuoksi vaan viitannut kädellään osoitteeksi, että onneton oli huomattu ja saattoi toivoa pelastusta, ja sitten hän oli juossut kotiin.
Kiiruusti haettiin vahvimmat köydet, jotka talossa ja eräällä jahti-aluksella, joka oli rannalla, olivat saatavissa. Onneksi sattui Garnäsissä silloin olemaan useita Lappalaisia ja koko joukko muuta väkeä, joiden kanssa Lind riensi apuun. Tiellä he tapasivat Mellet'in joka yhtyi heidän seuraansa. Yksi mies lähetettiin vastaiselle rannalle merkiksi onnettomalle, että ihmisiä tuli apuun. Kaksi köyttä köytettiin yhteen ja molempien päähän laitettiin silmukka, jotta kaksi saattoi istua siinä.
"Kuka tahtoo mennä syvyyteen?" kysyi Lind, kun kaikki oli valmiina.
Ei kukaan vastannut. Tässä oli henki kysymyksessä.
"No, minä lähden! Tänne köysi!"
Hitaasti hän hinautti itseään alas, kunnes tapasi koivun äärimmät oksat. Hän tarttui oksiin ja veti itsensä niiden avulla riippuvan kallioseinän alle, joten hän katosi vuorella seisovien näkyvistä.
Koivun juurella, nojaten kylmää kallionseinää vasten, istui Laila kalpeana ja väristen vilusta. Lakkinsa hän oli kadottanut, hiukset riippuivat hajallaan hänen hartioillaan, ja sinisessä jakussaan ja harjanaisin hapsin oli hän pikemmin Ahtolan neidon, kuin ihmisen näköinen. Hän oli edellisenä iltana ollut matkalla Garnäsiin jäähyväisiä sanomaan ja aikoi soutaa poikki virran, mutta toinen airo oli katkennut ja hän oli mennyt alas putouksesta. Vene oli mennyt pirstaleiksi, ja hän ei enää tiennyt mistään, ennenkuin törmäsi koivun oksia vasten. Silloin hän tarttui niihin ja hinasi itsensä ylös, kunnes pääsi istumaan tyvelle. Siksi hetkeksi hän oli pelastunut, mutta kauhean yön hän oli viettänyt. Hän oli läpimärkä ja kylmä ilma valtasi keskellä koskea, mutta onneksi hän oli tottunut sekä veteen että viluun, joten hän saattoi kestää tämän ja sitoi itsensä lujasti kiini, jotta ei ehkä tunnottomuuden tilassa putoaisi koskeen. Hän tiesi itseään pian kaivattavan ja toivoi myös, että joku sattumalta hänet huomaisi. Jos hän olisi voinut laittaa tiedon kosken-karalla, olisi hänen tilansa jo aikaa sitten ollut tietty Garnäsissä. Lintu lensi nimittäin useampia kertoja istuakseen tutulla paikallaan, mutta riensi säikähtäen pois nähdessään siinä ihmisen.
Lind, jolla ei ollut edes aavistusta, kuka tuo onneton oli, hämmästyi kovin nähdessään Lailan täällä. Kaikista vähimmin oli hän luullut Lailan siellä olevan.
"Jumalan nimessä, Laila, sinähän täällä oletkin!" huudahti hän.
"Minä se olen, ja sinä olet rohjennut tulla tänne minua pelastamaan."
"En tiennyt sinun olevan täällä, en osannut sitä edes aavistaa."
"Silloin et kenties olisi tullutkaan?"
"Laila, olisin kyllä tullut. Olisin mennyt vaikka synkimpään syvyyteen maailmassa, tietäessäni sinun olevan siellä. Miten kauhea tämä yö sinulle lienee ollut, ja miten tuskallinen oletkaan ollut."
"Minä rukoilin Jumalaa ja Vapahtajaani, ja nyt hän on kuullut rukoukseni."
"Toivon, että molemmat pääsemme onnellisesti täältä ylös. Köysi on vahva, jotta et tarvitse peljätä."
"Nyt en enää pelkääkään."
"Istu nyt tähän silmukkaan, minä sidon meidät molemmat kiini. Jos pelastumme, pelastumme molemmat ja jos kuolemme, kuolemme yhdessä."
"Silloin en pelkää kuolemaa."
"Pidä nyt kiini minusta," sanoi Lind antaessaan merkin köyden hinaamiseen. Samassa köysi sinkosi pois kalliosta ja molemmat kieppuivat nyt pauhaavan kosken päällä taivaan ja maan välillä.
"Laila," kuiskasi Lind, kun tytön pää lepäsi hänen olkapäällään, "ethän suutu minuun, kun tunnustan, että pidän sinusta paljon, että sinä olet minulle rakkaampi kuin kukaan Norjan tyttö, rakkaampi kaikkia muita maailmassa? Voitko sinäkin vähän pitää minusta?"
"Ikuisesti, jos sinä niin tahdot, mutta minä olen vaan katala lappalaistyttö!"
"Laila, sinä olet minulle kaikki ja sinä olet oleva omani – "
"Köysi laahaa kiveä vasten!" huudettiin ylhäältä.
Lind ponnisti jalkansa kallioseinää vasten, jotta köysi kulki vapaasti, ja pian he olivat niin korkealla, että käsin voitiin nostaa heidät vaarallisesta asemastaan.
"Laila," huusivat Lappalaiset, "se on Laila, joka on istunut koskessa."
"Rakas Laila," sanoi Mellet, "Jumalan kiitos, että pelastuit!"
"Sinäkin olet täällä, Mellet," sanoi Laila heikolla äänellä, "etkä tullut minua pelastamaan!"
"En tiennyt sinun siellä olevan, jos sen olisin tiennyt, olisin kyllä tullut."
"Hän ei sitä myöskään tiennyt," ajatteli Laila.
Laila oli niin uupunut ja heikko, jotta hänet täytyi viedä Garnäsiin, jossa hän pääsi Inkerin kamariin lepäämään. Mutta seuraavana päivänä Laila oli taas yhtä terve, kuin ennenkin. Hänen voimakas ja raitis ruumiinsa ei ollut vahingoittunut, vaikka luultavasti jokainen muu tyttö olisi semmoisessa tapauksessa ollut melkein kuoleman oma.
Tuo vanha koivukin oli tullut Garnäsiin. Luultavasti oli niiden molempien paino, jotka sen päällä olivat istuneet, vioittanut eli katkaissut jonkun sen juurista. Virta sai nyt koivun enemmän valtaansa, tempasi sen irti ja vei mukanaan alaspäin, joten se aamulla makasi rannalla aivan talon kohdalla. Lind vedätti sen maalle. Ehkä siitä voisi valmistaa jonkun kapineen tapauksen muistoksi, tuumasi hän. Myöhempänä aamupäivällä tuli Laila arki-huoneesen, puettuna täydellisesti norjalaistytön pukuun.
Kun Lind tuli huoneesen, hämmästyi hän nähdessään Lailan norjalaisessa puvussa, mutta hänen silmäyksensä oli niin hellä, joka osoitti, että Laila häntä miellytti ja että hän ei ollut katunut eikä unhoittanut, mitä oli tunnustanut silloin, kun molemmat riippuivat taivaan ja maan välillä.
Mellet tuli myös huoneesen ja näki Lailan uudessa puvussa, mutta tämä muutos ei laisinkaan häntä miellyttänyt. Laila tuntui hänestä semmoisena niin vieraalta, ett'ei hän voinut häntä edes lähestyäkään. Mellet pyysi sentähden Lailan pukeutumaan omaan pukuunsa, joka nyt oli kuiva, ja kehoitti häntä lähtemään kotiin, jossa vanhemmat olivat rauhattomia hänen pitkällisestä viipymisestään.
Lind olisi mielellään puhunut Lailan kanssa kahden kesken, mutta se oli nyt mahdotonta. Lailan lähtiessä hän vaan ennätti kuiskata:
"Minä olen huomeniltana vartioroviolla Gaisatunturilla kello 12, kun aurinko on matalimmallaan pohjoisessa. Rakas Laila, tule sinne, minulla on sinulle niin paljon sanottavaa. Sinun täytyy tulla, meidän pitää saada puhella kahden kesken, ja minun täytyy saada sanoa sinulle jäähyväiset, ennenkuin lähdet."
Laila vastasi vaan vähäisellä nyökkäyksellä, ja hän ynnä Mellet läksivät taas kulkemaan tunturille päin.
Seuraavana päivänä läksivät Jaampa ja Mellet ajamaan porokarjaa telteille, jotta se olisi koossa siinä, kun seuraavana päivänä aiottiin lähteä Ravdosjärveltä. Laila pyysi päästä mukaan, ja hän ynnä eräs palvelijattarista soutivat veneellä järven toiseen päähän, kulkeakseen sitten kukin eri rantaa takaisin päin. Laila sai siis sopivan tilaisuuden mennä Lindin mainitsemalle vartioroviolle, joka oli rakennettu eräälle kukkulalle, josta saattoi nähdä Garnäsiin asti.
Kello 11 oli Laila vartioroviolla. Hän tahtoi olla siellä ennen Lindiä. Laila tahtoi nähdä hänen tulevan. Hän ei tiennyt, mitä Lindillä oli sanottavaa. Hän vaan aavisti. Mutta Laila tahtoi istua siellä hänen kanssansa kahden kesken kesäyön vaaleassa valossa, kuulla hänen ääntään ja vakuutustaan, että lempisi Lailaa, häntä yksin eikä ketään muuta. Laila olisi ennen lähtöään hiukan soristanut itseään, mutta se olisi herättänyt huomiota ja epäluuloa. Hänen täytyi siis mennä tavallisessa valkoisessa sarkajakussaan ja pienessä punaisessa lakissaan. Laila ei tiennyt, että hän juuri tässä puvussa oli somin tuon suuren, voimakkaan Daron silmissä.
Kello oli jo 11 1/2. Aurinko painui kahta tunturihuippua kohden, jotka kohosivat pohjan puolella. Kun sen suuri, punainen liuska oli niin matalalla, että se kosketti korkeampaa molemmista huipuista, silloin oli juuri puoliyö. Laila istui nojaten rovioon, käsi poskellaan. Tämä poski oli tähän asti ollut tavallista hohtavampi odottaessaan Lindin tuloa, mutta aurinko painui alemmas ja alemmas, ja hieno poski kävi yhä kalpeammaksi. Kun tunturin huippu mustana varjona kuvastui auringon kehässä ja kello siis oli 12, silloin tunki epäilys Lailan mieleen. Eikö hän tulekkaan? Koko luonto lepäsi ny hiljaisena ja rauhallisena. Ei ainoakaan lehti värähtänyt, ei hienoinkaan tuulen henki häirinnyt Ravdosjärven tummaa pintaa. Linnut olivat menneet levolle ja nukkuivat pää siiven alla hiljaisella oksallaan. Laila saattoi nähdä kauas Garnäsiin päin metsättömien kunnaitten päällitse, ja hän luuli voivansa pitkän matkan päässä nähdä, jos joku sieltäpäin tulisi. Hän katsoi katsomistaan. Hänen epäilyksensä kasvoi ja toi myötänsä vielä tuskankin, joka sai kyyneleet hänen silmiinsä, joten hän ei voinut nähdä paljon mitään. Äkkiä hän hypähti ylös ja toivon vieno hymyily näkyi hänen huulillaan. "Ehkä hän tuleekin toiselta puolen ja tahtoo minua ilahuttaa äkkinäisellä tulollaan?" ajatteli Laila, varjostaen kädellään silmiään ja katsellen tarkasti pohjanpuoleisia tuntureita Mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt missään. "Hän ei tule!" huokasi Laila. Aurinko alkoi taas kohota ja muuttua kirkkaammaksi, niinkuin sammuva lamppu, johon lisätään öljyä. Kello oli yli 12; kirkkaampi valo virtasi vuorille ja laaksoihin, valo niin ihmeen ihana, että olisi voinut luulla sen lähteneen itse ikuisen valon asunnoista. Yksittäinen lintu alkoi visertää pensastossa, sitten yhä useampi, ja kaikkialla vallitsi taas uuden päivän aamuna virkeä elollisuus, iloa ja elämää taivaan lintujen ja maan eläimien kesken. Ainoastaan Laila istui siinä yksinään ja kyynel kimalteli hänen kalpealla poskellaan. Pieni raunio-tassi tuli ja istui roviolle aivan lähelle häntä. Sillä oli suussaan jyvä, jonka se aikoi viedä pienokaisilleen, mutta se jäi ihmetellen istumaan, nyykäytti päätään ja keikutti pyrstöään ja katseli suurin silmin vierasta, joka istui siinä. Pieni hiirikin tuli esiin pensastosta, istahti takajaloilleen ja katseli häntä. Se pyyhkäsi etukäpälällään silmiään ikäänkuin paremmin nähdäkseen. Se ei voinut käsittää, mikä tuo vieras olento oli, joka istui siinä niin hiljaa ja ääneti. Musti, Lailan pieni uskollinen seurakumppani, makasi katsellen hänkin emäntäänsä. Se vikisi hiljakseen. Se varmaankin näki surun emäntänsä kasvoissa, ja tuskin tarvinnee epäillä, että eläimet, varsinkin koira, voivat ottaa osaa ihmisen suruun.
"Hän ei tule, hän ei tule!" huokasi Laila taas.
Tuskallinen tunne ahdisti kuin raskas taakka hänen sydäntään, ja hän huokasi sydämensä syvimmästä pohjasta. Kello oli 1. Asia oli siis varma, Lind ei tullut!
Laila nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleensä, siveli hiukset silmiltään, ja hänen suuret surumieliset silmänsä loivat vielä viimeisen katseen Garnäsiin päin. Luonnonlapsen ylpeä, uljas, raitis sydän oli loukattu tuon muukalaisen uskottomuudesta.
"Sinä et tullut!" puhkesi hän sanoihin. "Kurja Daro, sinä olet minut pettänyt! Miksi pelastit minut, kun kuitenkin sitten minut hylkäsit? Kamala Daro! Jää siis sinne, missä olet, kurjaan asuntoosi! Olisin lempinyt sinua uskollisemmasti, hellemmästi ja hartaammasti kuin yksikään sinun heikoista, kalpeista naisistasi, joilla on kipeä sydän ja rinta rautakehyksessä. Sinun tähtesi olisin elänyt huoneessasi niinkuin kesytön laululintu häkissä koko elinaikani. Olisin oppinut, mitä olisit tahtonut minulle opettaa, olisin tullut siksi, kuin sinä olisit tahtonut, en olisi ollut sinun vertaisesi, mutta olisin kuitenkin voittanut jokaisen sinun kalpeista naisistasi. Ilossa ja surussa, myötä- ja vastoinkäymisessä olisin ollut sinulle uskollinen, niin uskollinen kuin puhtain kulta; sillä minä rakastin sinua siitä hetkestä saakka, jolloin sinut ensi kerran näin, sydämeni pohjasta, ainoastaan sinua koko heimostasi, ja päivä päivältä enemmin ja enemmin, lujemmin ja lujemmin. Kavala Daro, paha, viekas Daro, miksi petit minut, miksi et tullut?"
Laila kääntyi poispäin Garnäsistä, ja katseli tuntureille päin, jossa kodat olivat. Äkkiä hän taas kääntyi. Viha oli kadonnut, ylpeys kukistunut, rohkeus masentui ja epätoivo tuli sijaan. Hän heittäysi kanervikkoon kätkien kasvot käsiinsä, nyyhki ja itki katkerasti. Hän ei tiennytkään, kuinka paljon hän oli toivonut, ennenkuin nyt, kun viimeinenkin kipinä sammui, hän ei tiennyt kuinka vahva se side oli, joka oli kiinittänyt häntä Lindiin, ennenkuin se nyt äkkiä katkaistiin, joten hänen sydämensä oli murtumaisillaan. Melkein pyörryksissä ja kyynelten vallassa hän makasi siinä, kunnes hänen pieni seurakumppaninsa taas tuli ja nuoli hänen poskeansa ikäänkuin muistuttaakseen häntä, että nyt oli aika lähteä kotiin. Laila otti koiran syliinsä ja hyväili sitä. "Voi Musti, Musti, hän petti minut! Nyt lähdemme," ja hän otti muutaman askeleen, mutta kääntyi jälleen, otti terävän kiven ja kirjoitti litteän paaden kylkeen, joka oli pystytetty rovion huipulle:
Minä olin täällä, sinä et tullut, hyvästi!
Muutamia päiviä myöhemmin meni Lind tunturille, mutta Lappalaiset telttineen, poroineen olivat kadonneet ja Ravdosjärven rannat olivat autiot ja tyhjät. Hän meni vartioroviolle ja huomasi, että heikko naisen käsi oli kirjoittanut jotakin kiveen. Hän luki kirjoituksen ja nyt hänelle selvisi kaikki. Kaikki oli näissä muutamissa sanoissa. Kokonainen elämäkertomus. Suuria toiveita, suloisia unelmia, petettyjä lupauksia ja särjetyn sydämen jäähyväishuokaus.
Antero Lindin vanha isä oli vaarallisesti sairastunut iltapuolella, ja kun poika kuitenkin aikoi lähteä, katsahti sisar häneen hämmästyen ja sanoi:
"Ethän toki lähde isäsi luota hänen kuolinhetkellään?"
"Minä jään kotiin," vastasi veli.
Kun kello löi kaksitoista, tiesi hän Lailan istuvan vartioroviolla odottamassa.
"Inkeri, siskoni," sanoi hän, "nyt minua tuomitsee se tyttö, jota rakastan, nyt veljesi on hänen silmissään raukka, mies, jossa ei ole rahtuakaan rehellisyyttä."
"Aioitko tavata Lailaa?"
"Aioin, ja nyt hän odottaa minua turhaan!"
"Armas veljeni, minä säälin sinua. Ei mikään maailmassa ole niin vaikeata, kuin joutua sen halveksimisen alaiseksi, jota lempii. Mutta ehkä isä on huomenna parempi.
"Silloin Laila on jo kaukana täältä."
"Mutta tapaathan hänet Karasjoen markkinoilla, ja voit silloin selittää hänelle asian."
"Sinne on pitkä aika. Silloin hän ehkä jo on naimisessa."
"Sinä aioit siis todellakin naida lappalaistytön Lailan?"
"Jos olisin saanut häntä tavata, olisin kehoittanut häntä jäämään täksi talveksi meille ja – "