XII
Jaampan viimeinen retki
Varsinaiseen Ruijaan eivät Norjalaiset näy asettuneen, ainakaan ei suuremmassa määrässä, ennenkuin neljännellätoista vuosisadalla. Aikaisemmin on, kuten lappalaiset sadut kertovat, vaan joku rauhaton karkulainen asettunut sinne tänne autiolla rannikolla, hankkien elatuksensa osaksi kalastuksella, osaksi rosvoamalla Lappalaisia. Kohtaukset tuommoisten rosvojen kanssa ovat luultavasti antaneet aihetta Lappalaisten monilukuisiin satuihin eräästä kummituksen tapaisesta sankarista, nimeltä "Stallo", s.o. rautamies eli rautapaidalla ja ampuma-aseilla varustettu soturi.
Mutta vähitellen huomattiin, ett'ei sitä vähäpätöistä veroa, jota voitiin kiskoa varsinaisilta paimentolaisilta, läheskään sopinut verrata niihin rikkauksiin, joita maan kalaiset rannikot ja vuonat runsaassa määrässä tarjosivat. Seuraus tästä oli, että Ruijan rannoille aikaa voittaen asettui toimellisia norjalaisia kalastajia. Nämä Ruijan kalastusasemat herättivät pian Bergeniläisten huomion. He huomasivat kaupankäynnin ulkomaiden kanssa edullisemmaksi suorastaan Ruijasta kuin Bergenistä, johon maan tuotteet alussa koottiin ja josta niitä vietiin ulos joko norjalaisissa tahi ulkolaisten laivoissa.
Osa "porvareista" muutti sen vuoksi perheineen Ruijaan ja asettui asumaan kalastusasemiin. Tätä esimerkkiä noudattivat pian useat muutkin. Kun kalastus lakkaamatta oli hyvin tuottava ja tänne muuttaneet kauppiaat siitä syystä kokivat houkutella Ruijaan yhä useampia Norjalaisia, osittain palvelijoita, osittain "asianajajia ja toimitusmiehiä", niin muutti tänne ei ainoastaan Bergenistä, vaan Norjan muistakin kaupungeista, etenkin Trondjemista, yhä enemmän väkeä. Seuraus tästä liikkeestä oli että "Ruijan rannikoilla ja saarilla pian vilisi ihmisiä".8
Useat kalastusasemat, joihin Bergeniläiset olivat asettuneet, muuttuivat vähitellen "pieniksi kaupungeiksi ja kauppiaat kulettivat tavaroitaan sekä omilla, että vuokratuilla laivoilla Bergeniin, Trondjemiin, Tanskaan ja Hollantiin ynnä muihinkin ulkomaan kaupunkeihin," samalla kun toiselta puolen "englantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia laivoja purjehti Ruijaan tuoden asukkaille viljaa y.m. helpommasta hinnasta, kuin Bergeniläiset." Tämän suoranaisen ulkomaan kaupan kautta näyttää Ruijan väestö kohonneen jotenkin hyvään varallisuuden tilaan, joka oli yleinen ei ainoastaan porvareissa eli varsinaisissa kauppiaissa, vaan koko väestössä ylimalkaan; sillä nimen omaan mainitaan, että useimmilla talonpojilla oli omat aluksensa. Selvin todistus väestön varallisuudesta näinä aikoina on ehkä se, että Ruijan väestö rakensi 24 kirkkoa ja "sisusti useimmat niistä komeasti" ja "että he omasta puolestaan kustansivat vähintäin 12 pappia."
Mutta tämä kukoistus sai äkkinäisen lopun, ei sen kautta, että kalastus huononi, vaan niiden etuoikeuksien kautta, joita Bergenin kauppiaat hankkivat itselleen Tanskan hallitukselta.
Se varallisuus, johon ne kauppiaat, jotka Bergenistä olivat muuttaneet Ruijaan, aikaa voittaen kohosivat, herätti ei ainoastaan Bergeniläisten huomion, vaan myös suuressa määrässä heidän kateutensakin, ja heidän onnistui pian, tietämättömän hallituksen avulla, antaa näille pohjoisille kilpailijoilleen kuolinisku sen kautta, että saivat toimeen sopimattoman ja tunnottoman asetuksen, jommoista tuskin ainoakaan hallitus koskaan lienee julkaissut.
Saadakseen siis jälleen käsiinsä ulkomaan kaupan, jonka nuo Ruijaan muuttaneet olivat ikäänkuin vieneet mukaansa, saivat Bergenin kauppiaat toimeen asetuksen, joka sääsi, että "tästälähin ei yksikään ulkomaan laiva saa purjehtia pohjoisemmaksi Bergeniä, ei myöskään saa mikään laiva purjehtia pohjois-Norjasta ja Ruijasta Hollantiin eli muuanne, poikkeamatta sitä ennen tavaroineen Bergeniin." Tämä etuoikeus masensi kerrassaan sekä Ruijan kaupan että myöskin koko väestön kalastusinnon ja uutteruuden. Vientitavaroiden hinta meni alaspäin eli riippui Bergeniläisten mielivallasta, samalla kun tuontitavaroiden hinta nousi äärettömiin, molemmat kalastusta harjoittavan väestön suureksi vahingoksi. Tästä lähin kävi kauppiaille mahdottomaksi asettua Ruijaan kalastusta harjoittavan väestön keskuuteen. Seurauksena olikin varsin pian se, että varakkaimmat porvarit muuttivat takaisin Bergeniin hankkiakseen siellä itselleen oikeuden vapaasen kauppaan ulkomailla.
Voisi jo luulla, että Bergeniläiset nyt olivat saaneet hartaimman halunsa toteutetuksi, nimittäin koko Ruijan kalakaupan haltuunsa, ja että he nyt olivat tyytyväiset, mutta kaukana siitä. Kymmenen vuotta myöhemmin julkaistiin nimittäin asetus, joka määräsi, että "ei kukaan kauppias, pohjoiseenpäin menevä eli sieltä tuleva saa tehdä kauppaa toisen kauppiaan velkahisen kanssa." Siis oli varsin helppo asia niille kauppa-apulaisille, joita porvarit palatessaan Bergeniin olivat jättäneet Ruijaan heidän kauppaansa hoitamaan, toimittaa niin, että väestö alituisesti oli heille velassa. "Useimmat eivät tienneet eivätkä saaneet tietää, mitä he oikeastaan olivat antaneet eli saaneet."
Vapaan kaupan aikana oli kauppiailla ja useimmilla talonpojilla omat aluksensa, joilla he purjehtivat Bergeniin, mutta kun heitä kiellettiin viemästä Ruijasta muuta kuin "omia tuotteitaan" eli mitä palvelijoittensa avulla voivat kalastaa, saamatta ostaa mitään toisilta lastinsa täytteeksi, kun nimittäin väestö oli velassa kauppiaille ja siis heidän vallassaan, niin oli seuraus tästä, "että heidän aluksensa saivat maata maalla mätänemässä."
Väestö valitti tuon tuostakin Ruijan virkamiesten kautta näistä vääryyksistä Tanskan hallitukselle, mutta Bergeniläiset osasivat niin sokaista hallituksen silmät, jotta ikäänkuin palkinnoksi käytöksestään saivat uuden oikeuden, jonka mukaan koko maa vuokrattiin kuudeksi vuodeksi Bergeniläisille, jotka saivat oikeuden itse "asettaa vouteja ja muita virkamiehiä," ja viisi vuotta oli nyt Ruija maaherratta, jolle onneton väestö olisi voinut valittaa hätäänsä. Perhekuntia myötiin kuin orjia kauppiaalta kauppiaalle ja saivat muuttaa kalastuspaikasta toiseen.
Tila oli nyt käynyt niin rasittavaksi, "että väestö päätti paeta Ruijasta, ja se pakeni niin suurissa joukoissa, että maa epäilemättä olisi tullut aivan autioksi," ellei Ruijaan taas olisi asetettu maaherra, joka Bergenin maaherran kanssa oli saanut käskyn lähteä Ruijaan "saattamaan rappeutuneet asiat järjestykseen."
Mutta eipä näyttänyt uusia asukkaita muuttavan Ruijaan. Tämän asian auttamiseksi määrättiin Ruija nyt, kärsittyään lähes 200 vuotta kovinta kauppatyranniutta, siirtopaikaksi rikoksellisille, johon (käskykirjeen mukaan vuosilta 1751 ja 1760) "rikoksellisia molempaa sukupuolta, jotka ovat tuomitut tahi vast'edes tuomitaan ikuiseen vankeuteen, oli lähetettävä maan asuttamisen edesauttamiseksi." Niinikään määrättiin, "että muutamia niistä naisista, jotka olivat Bergenin ja Trondjemin kuritushuoneissa, oli vuosittain lähetettävä Ruijaan, jossa maaherran tuli ottaa heitä vastaan ja toimittaa heille miehiä(!)."
Mutta tila ei tästä parantunut. Vihdoinkin huomattiin, "että Ruijaa koskeva kauppajärjestelmä ei ollut tuottanut toivottua hyötyä, vaan oli päin vastoin, samassa kun se tuotti melkoisia tappioita itse kaupalle, ollut turmiollinen etenkin väestölle," ja vihdoin vuodesta 1789 myönnettiin taas Ruijalle vapaa kauppaoikeus ja kolme uutta kauppalaa perustettiin.
Yksi niistä porvareista, jotka näinä surullisina aikoina kauimmin jaksoivat kestää Ruijassa, oli Antero Lind. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, joutui hän vuosi vuodelta yhä enemmän velkaan Bergeniin kauppiaille, ja paria vuotta ennen vapaan kauppa-oikeuden uudistumista täytyi hänenkin heretä kauppatoimistaan ja myödä sekä Garnäs että molemmat aluksensa. Sen verran hän vaan jätti itselleen, että vaimoneen ja lapsineen saattoi toisella aluksella purjehtia Bergeniin.
Vuonna 1790 tapaamme taas Lailan Bergenissä yksinkertaisessa huoneessa, jonka ainoa akkuna on kadulle päin. Hänen miehensä on konttoorissa entisen velkojansa luona, jolta hän on saanut pienen toimen. Tänään on ensimmäinen käräjäpäivä ja usein näkee kaduilla kulkevan Norlantilaisia, Ruijalaisia, joskus jonkun Lappalaisenkin. Laila itse istuu, pieni lapsi sylissään yksin kotona nojatuolissa, joka on tehty Garnäsin rantakoivusta ja on ainoa muisto talosta. Laila on nojautunut tuolin selkämystä vastaan, sulkenut silmänsä ja näyttää kalpealta ja kivuloiselta. Tunturin raitis väri on kadonnut. Puoleksi nukkuen hän uneksii entisestä elämästään tunturin tyttönä. Hän näkee tunturit, porot, kodat, Laagjen, Jaampan ja Mellet'in. Hän kiitää "Vihurilla" tunturilakeoita pitkin, eikä tiedä, mitä suru ja murhe jokapäiväisestä leivästä tahtoo sanoa. Kuitenkaan ei hän koskaan ole katunut naimistaan Antero Lindin kanssa. Kaikessa köyhyydessään hän ei suostuisi vaihtamaan kohtaloansa kenenkään toisen vaimon kanssa koko mailmassa, mutta hän ei kuitenkaan voi estää, että ajatukset toisinaan eksyvät ja palajavat muinaisiin muistoihin, entisiin elantoihin ja toimiin. Hän ei ole moneen vuoteen kuullut mitään vanhoista ystävistään. Laagje ei sen koommin tullut enää Ravdosjärvelle, kun Laila oli mennyt naimisiin Lindille. Ei edes Jaampa ole käynyt häntä katsomassa häiden jälkeen. Hän ei tiedä, ovatko he elossa vai kuolleet.
Äkkiä Laila herää siitä, että hänen pieni lappalaiskoiransa, jonka hän oli tuonut mukanaan, hyökkää haukkuen ulos ovesta. Hän menee, lapsi käsivarrellaan, akkunan luo ja näkee kadulla suuren joukon katupoikia, jotka ikäänkuin mehiläisparvi pyörivät pörhöisen ihmisolennon ympärillä, jolla on päällään harmaa jakku ja nahkapussi selässä. Poikanulikat repivät häntä ja heittävät hänen päällensä lokaa, ja koirat säestävät tätä melua haukunnallaan. Laila avaa akkunan, ja ukon tullessa lähemmäs hyökkää Mustikin hänen kimppuunsa, mutta sen sijaan että olisi purrut alkaa se liehakoida ukon ympärillä, hyppii hänen rinnoilleen ja ajaa poikajoukon hajalle. Laila huomaa nyt, että tuo outo olento on eräs Lappalainen, ja huutaa hänelle lapinkielellä:
"Tule tänne, tule tänne sisälle!"
Lappalainen hämmästyy kuullessaan omaa kieltänsä puhuttavan, pysähtyy ja katselee ympärillensä. Kuultuaan saman kehoituksen toistamiseen hän astuu etehiseen. Laila avaa hänelle oven ja ukko astuu huoneesen.
"Jaampa!" huudahti Laila, "Jumalan nimessä, onhan se Jaampa, voinko uskoa silmiäni, oletko sinä todellakin vanha Jaampa?"
"Minä olen Jaampa, mutta kuka sinä olet?" sammalsi ukko ja katsoa tuijotti Lailaan tässä hänelle oudossa pukineessa.
"Minä olen Laila, etkö tunne minua enää? Oletko unhottanut Lailan, oman lintusesi?"
Jaampa lankesi polvilleen, otti lakin päästään, pani kätensä ristiin ja rukoili:
"Isä meidän, joka olet taivaassa j.n.e.".
Jaampa oli tuntenut Lailan ja odottamattomassa ja ylenmääräisessä ilossaan ei ukko tiennyt muuta kuin lukea tuon ainoan rukouksen, jonka hän osasi.
"Kiitos Jumalan, vihdoinkin olen sinut löytänyt, Lailasjam!" huudahti
Jaampa.
"En vieläkään oikein voi uskoa, että sinä, Jaampa, todella olet täällä
Bergenissä, minun luonani ja minun asunnossani!"
"Täällä nyt vaan olen kuin olenkin," sanoi Jaampa käyden istumaan permannolle. Lailakin hairahtui ja kävi hänkin vanhan tavan mukaan istumaan jalat ristissä Jaampan viereen. Eihän ollut kukaan heitä näkemässä, ja heillä oli molemmilla niin paljon kertomista ja kyselemistä, ja sen lisäksi oli niin suloista taas saada kuulla ja puhua omaa lapsuuden kieltä.
Vähän myöhempänä tuli Lind kotiin ja tapasi molemmat istumassa permannolla vierekkäin. Hän hämmästyi suuresti huomatessaan ja tuntiessaan Jaampan.
"Mutta miten ihmeen tavalla sinä olet tänne tullut? Oletko lappalaisena loihtijana muuttanut itsesi linnuksi ja lentänyt tänne?" kysyi Lind.
"En toki," vastasi Jaampa hymyillen, "minä olen kulkenut laivalla monen suuren meren poikki, niinkuin saduissa kerrotaan. Yö± päivät kuljimme kokonaisen kuukauden. Vihdoin saavuimme tänne, ja tässä suuressa kylässä olen poikanulikkain ja koirien hätyyttämänä kuleksinut monta päivää, kunnes vihdoin Musti tuli ulos eräästä huoneesta ja tunsi minut, sitten Laila huomasi minut ja vihdoin sain kuulla omaa kieltäni."
"Miten olette voineet, sinä, Laagje ja te kaikki, sitten kuin läksimme?"
"Laagjen emäntä on kuollut. Mellet on nainut Jaakon Ingan ja Laagjella on nyt pojanpoika, joka kantaa hänen nimeänsä ja on nyt hänen lohdutuksensa ja toivonsa."
"Oletko ollut sittemmin Garnäsissä, kun me sieltä läksimme?"
"Laagje ja minä tulimme tänä keväänä Ravdosjärvelle poronemme. Halusimme nähdä lapsuutemme seutuja ja tahdoimme myös nähdä sinut, Laila. Läksimme siis eräänä päivänä Garnäsiin sinua tapaamaan. Mutta taloon tullessamme tapasimme vaan vieraita ihmisiä. He eivät tunteneet meitä emmekä me heitä. Suruissamme palasimme takaisin jälleen. Sitten saimme kuulla toisilta Lappalaisilta, että miehesi oli köyhtynyt ja myynyt talonsa, ja että te olitte lähteneet kauas etelään, suureen kaupunkiin. Sen koommin en saanut lepoa enkä rauhaa. Sinua ajattelin päivin ja öin ja muistelin sinua siitä asti, jolloin lapsena istuit sylissäni. 'Lintusemme on lentänyt kauas etelään,' sanoin Laagjelle, 'mutta Jaampa lähtee vielä kerran häntä etsimään ja tuo hänet takaisin jälleen.' Sitten läksin matkaan ja, kiitos Jumalan, vihdoinkin olen sinut löytänyt."
"Eikö vanha isäni ole minua unhottanut? Onko hän minulle vihoissaan?" kyseli Laila.
"Hän ei ole sinua unhottanut, eikä tee sitä koskaan. Hän on tänä vuonna Ravdosjärvellä ja odottaa sinua. Hän tahtoisi niin mielellään nähdä sinut vielä kerran ennen kuolemaansa, ja kuulla sinun lukevan kirjaa, jota hän kantaa povessaan. Hänen silmänsä ovat niin heikot, jotta hän ei itse enää saata lukea. Nyt on kesä, nyt saat muuttolintujen lailla palata takaisin Ruijaan, Garnäsiin, tuntureille ja Ravdosjärvelle tapaamaan vanhaa isääsi!"
"Voi Jaampa, jos se olisi mahdollista!"
"Miksi ei? Sinä, miehesi ja lapsesi lähdette minun kanssani ja Mustin ehkä myös saamme ottaa mukaamme."
"Jaampa, me olemme nyt niin köyhiä, meillä on tuskin leivän palaa!"
"Oletko sinä köyhä, Lailasjam, ja nälkäinen? Eikä isäsi ole sinulle lähettänyt mitään, enkä minäkään. Sepä on paha. Mutta minulla on sinulle jotakin," sanoi hän, vetäen pussistaan kappaleen kuivattua poron lihaa, jonka tarjosi Lailalle.
"Kiitos Jaampa hyvä, se maistuu makealta."
"Ja sanot ett'ei sinulla ole yhtään rahaa, ei yhtään kirkasta hopeataalaria, sinulla, joka olet rikkaan Laagjen tytär ja tunturein komein tyttö, jota kaikki ihailivat.
"Se oli silloin."
"Missä ovat porolaumasi, missä ovat merkityt emät ja vasikkasi?"
"Niitä ei ole minulla enää!
"Ei 'Vihuria' eikä 'Jivjaa,' joilla ajat kirkkoon."
"Voi, älä niitä muistuttele!"
"Mainitsen kuin mainitsenkin kaikki vanhat asiat, sillä miehesi ostaa nyt Garnäsin takaisin."
"Valitettavasti, Jaampa," sanoi Lind, "en sitä voi tehdä. Jos minulla olisi rahaa, ostaisin kyllä talon. Nyt on meillä taas kauppa-vapaus, mutta Garnäs ei lähde vähemmästä kuin 2000 taalarista."
"Laila voi ostaa talon."
"Pahaksi onneksi on Laila yhtä köyhä, kuin minäkin."
"Ei niinkään, Laila ei ole köyhä. Laila on rikas, hänellä on monta tuhatta taalaria. Odottakaa vähän," sanoi hän ja meni nahkasäkkinsä luo, josta otti kaksi painavaa pussia. "Tässä on Lailan rahat, kaksi pussillista hopeataalareita ja kaksi tuhatta taalaria on minulla vielä laivalla."
"Onko se mahdollista, ovatko nuo todellakin Lailan rahoja?"
"Ne ovat hänen rahojaan. Laagje ja minä olemme koonneet ne poroilla, jotka olemme myöneet Lailan perintölaumasta, ja vieläkin on hänellä kaunis porokarja Ravdosjärven rannalla. Mitä nyt sanot, onko Laila köyhä?"
"Ei, nyt kiitän Jumalaa hänen hyvyydestänsä ja sinua, Jaampa, joka pelastat meidät köyhyydestämme. Nyt kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Minä ostan jälleen Garnäsin isännältäni, ja sitten lähdemme Ruijaan ja aloitamme kaupan uudestaan!"
"Niin," sanoi Jaampa, "ja sinä ostat paljon tavaroita Lappalaisille. Osta, mitä vaan tahdot, minulla on myös rahaa kätkössä tunturilla, ja kaikki, mitä minulla on, on jaettava Lailalle ja Mellet'ille."
Lind osti Garnäsin takaisin ja matkusti samana kesänä Ruijaan eräällä aluksella, joka ennen oli kuulunut hänelle.
Iloinen ja onnellinen oli Laila taas, kun hän lappalaispuvussa kulki
Jaampan seurassa Garnäsin laaksoa tuntureille päin, ohi putouksen ja
Gaisatunturilla olevan vartiorovion ja sieltä alas Ravdosjärven rannalle.
Ja iloiseksi tuli vanha Laagjekin, kun Laila astui hänen kotaansa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Kuu Laila iltasella oli lukenut hänelle vanhasta katekismosta, lausui vanhus kuten muinoin Jaakob: "Nyt minä mielelläni kuolen, nähtyäni sinun kasvosi ja kuultuani Jumalan sanaa sinun suustasi!"
Laagje otti Lailalta sen lupauksen että hän auttaisi Mellet'in poikaa, kasvattaisi häntä yhdessä oman poikansa kanssa ja tekisi hänestä lappalaispapin.
Laagje palasi taas Mellet'in luo, mutta Jaampa jäi olemaan Ravdosjärven rannalla ja asui siellä turvemajassa, jonka hän itselleen oli valmistanut. Jaampa halasi päästäkseen tunturille. Hän ei oikein voinut menestyä Garnäsissä, mutta melkein joka päivä tuli hän sinne, tuoden kesällä kaloja ja talvella lintuja.
Eräänä kesänä Jaampaa ei näkynyt viikkokauteen, joten Laila rupesi pelkäämään, että vanhus oli tullut sairaaksi. Hän riensi tunturille ja tapasi Jaampan makaamassa kurjalla vuoteellaan. Vanhus oli viimeisillään, vaan hän tunsi kuitenkin Lailan ja heikko hymy kuvautui hänen vanhoissa, ryppyisissä kasvoissaan.
"Kiitos tulemastasi, Laila," sanoi Jaampa, "minä kuolen pian, olen jo elänytkin kyllin, mutta rukoile edestäni ja lue minulle Jumalan sanaa, että saisin syntini anteeksi ja kuolisin rauhassa, sillä vanhat epäjumalani kiusaavat minua joka yö. Minä näen heidän irvissä suin tulevan sisälle, ja sitten ne tanssivat ja hyppivät ympärilläni ja päälläni. Sitten taas uneksin riippuvani savureiässä kuin kala hienossa langassa, ja hirmuinen tuska valtaa minut, pelkään putoavani helvetin tuleen, jonka näen hehkuvan allani. Laske pieni kätesi otsalleni ja lue minulle synnintunnustus ja synninpäästö."
Laila täytti hänen pyyntönsä, ja näytti siltä, kuin olisi vanhus vaipunut uneen. Laila jätti hänet hiljaisella toivotuksella: "Vatsus Jesus mu sagjai!" Olkoon Jesus minun siassani! niinkuin Lappalaiset usein sanovat hyvästi jättäessään. Seuraavana päivänä tuli Jaampan koira taloon ja hiipi vinkuen Lailan luo. Laila riensi taas Ravdosjärvelle. Jaampa makasi samassa asennossa kuin Lailan lähtiessä. Vanhus oli kuollut ja Laila sulki hänen silmänsä.