Siveellisistä
Jyrinällä ja taivaallisilla ilotulituksilla täytyy puhua veltoille ja uinuville aisteille.
Mutta kauneuden ääni puhuu hiljaa: se hiipii vain herätetyimpiin sieluihin.
Hiljaa vapisi ja nauroi kilpeni tänään: se on kauneuden pyhää naurua ja vavistusta.
Teitä, te siveelliset, nauroi minun kauneuteni tänään. Ja näin haastoi sen ääni minulle: "he tahtovat vielä saada maksun!"
Te tahdotte vielä saada maksun, te siveelliset! Tahdotte saada palkan hyveestä, taivaan maan asemasta ja iankaikkisuuden tämänpäivänne asemasta?
Ja nyt te suututte minuun, koska minä opetan, ettei ole olemassa yhtään palkkio- ja maksumestaria? Ja totisesti, minä en opeta edes, että hyve on oma palkkansa. Oi, tämä on minun murheeni: olioiden perusteeseen on valheteltu palkka ja rangaistus – ja nyt vielä teidän sielujenne pohjaankin, te siveelliset.
Mutta niinkuin metsäsian kärsä on minun sanani repivä rikki teidän sielujenne pohjan; aurankärki minä tahdon olla teidän joukossanne.
Teidän perusteenne kaikki salaisuudet täytyy tulla ilmi; ja kun te makaatte tongittuina ja murtuneina päivänpaisteessa, silloin erotetaan myös teidän valheenne teidän totuudestanne.
Sillä tämä on teidän totuutenne: te olette liian puhtaita näiden sanojen saastaan: kosto, rangaistus, palkka, maksu.
Te rakastatte hyvettänne kuin äiti lastaan; mutta milloinka kuultiin, että äiti tahtoi maksua rakkaudestaan?
Teidän hyveenne on teidän rakkain Itsenne. Sormuksen jano on teissä: saavuttaa jälleen itsensä, senvuoksi kiertää ja vääntelee jokainen sormus itseään.
Ja sammuvan tähden kaltainen on hyveenne jokainen teko: alati sen valo on vielä matkalla ja vaeltaa – ja milloinka se ei enää ole oleva matkalla?
Näin on teidän hyveenne valo vielä matkalla, vaikka teko on tehty. Olkoon teko nyt unhoitettu ja kuollut: sen valon säde elää vielä ja vaeltaa.
Olkoon teidän hyveenne teidän Itsenne, eikä mikään vieras, mikään nahka, mikään kaunisteleminen: tämä on totuus teidän sielunne pohjasta, te siveelliset! – Mutta tosin on olemassa niitä, joille hyve on kouristusta ruoskan alla: ja te olette liiaksi kuulleet heidän huutoaan!
Ja toisia on olemassa, jotka kutsuvat hyveeksi paheittensa laiskistumista: ja kun heidän vihansa ja kateutensa kerran venyttelee jäseniä, käy heidän "vanhurskautensa" hilpeäksi ja hieroo uneliaita silmiään.
Ja toisia on olemassa, joita vedetään alaspäin: heidän perkeleensä vetävät heitä. Mutta mitä enemmän he vaipuvat, sitä hehkuvammin loistaa heidän silmänsä ja kaipuu heissä heidän jumalaansa.
Oi, niidenkin huuto tunkeutui teidän korviinne, te siveelliset: "mitä minä en ole, sitä on minulle jumala ja hyve!"
Ja toisia on olemassa, jotka saapuvat raskaasti ja rämisten, kuten vaunut, jotka vyöryvät kivistä tietä: he puhuvat paljon arvokkaisuudesta ja hyveestä, – jarruaan he kutsuvat hyveeksi!
Ja toisia on olemassa, jotka ovat vedettyjen arkikellojen kaltaisia; he käydä tikittävät ja tahtovat, että tikitystä – kutsuttaisiin hyveeksi.
Totisesti, näistä minulla on huvia: missä sellaisia kelloja näen, vedän minä ne pilkallani vireeseen; ja niiden täytyy siinä vielä minulle surista!
Ja toiset ovat ylpeitä kourallisestaan vanhurskautta ja rikkovat senvuoksi kaikkea olevaista vastaan: niin että maailma hukkuu heidän vääryyteensä.
Oi, miten ilkeästi sana "hyve" tulee heidän suustaan! Ja kun he sanovat: "minä olen vanhurskas", niin se kaikuu alati kuin: "kosto on suloinen!"
Hyveellään he tahtovat repiä silmät vihollistensa päästä; ja he korottavat itsensä ainoastaan alentaakseen toisia.
Ja taas on sellaisia olemassa, jotka istuvat allikossaan ja puhuvat näin kaislojen seasta: "hyve – se on hiljaa istumista allikossa.
"Me emme pure ketään ja väistämme sitä, joka tahtoo purra; ja kaikessa meillä on se mielipide, mikä meille annetaan."
Ja taas on sellaisia olemassa, jotka rakastavat eleitä ja ajattelevat: hyve on jonkunlaista elettä.
Heidän polvensa rukoilevat alati, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.
Ja taas on sellaisia olemassa, jotka pitävät hyveenä sanoa: "hyve on välttämätön"; mutta he uskovat oikeastaan vain siihen, että poliisi on välttämätön.
Ja moni, joka ei voi nähdä korkeata ihmisissä, kutsuu sitä hyveeksi, että hän näkee matalan heissä liian läheltä: näin hän kutsuu pahaa silmäänsä hyveeksi.
Ja muutamat tahtovat tulla ylennetyiksi ja pystyyn autetuiksi ja kutsuvat sitä hyveeksi; ja toiset tahtovat tulla viskatuiksi kumoon – ja kutsuvat sitä myös hyveeksi.
Ja täten uskovat melkein kaikki olevansa osallisia hyveestä; ja jokainen tahtoo ainakin olla "hyvän" ja "pahan" tuntija.
Mutta ei Zarathustra tullut senvuoksi, että hän sanoisi kaikille näille valhettelijoille ja narreille: "mitä te tiedätte hyveestä! Mitä te voisitte tietää hyveestä!" – Vaan että te, ystäväni, väsyisitte niihin vanhoihin sanoihin, jotka te olette oppineet narreilta ja valhettelijoilta:
Väsyisitte sanoihin "palkka", "maksu", "rangaistus", "kosto vanhurskaudessa" – Väsyisitte sanomaan: "että joku teko on hyvä, se merkitsee, että se on epäitsekäs."
Oi, ystäväni! Teidän Itsenne tulee olla teossa, kuten äiti on lapsessaan: tämä olkoon teidän sananne hyveestä!
Totisesti, minä tosin riistin teiltä sata sanaa ja teidän hyveenne rakkaimmat leikkikalut; ja nyt te vihastutte minuun, kuten lapset vihastuvat.
He leikkivät meren rannalla, – silloin tuli aalto ja tempasi heiltä heidän leikkikalunsa syvyyteen: nyt he itkevät.
Mutta sama aalto on tuova heille uusia leikkikaluja ja siroittava uusia kirjavia näkinkenkiä heidän eteensä.
Niin saavat he lohdutuksen; ja heidän laillaan, ystäväni, saatte tekin lohdutuksenne – ja uusia kirjavia näkinkenkiä! – Näin puhui Zarathustra.
Roskaväestä
Elämä on riemun kaivo; mutta missä roskaväki juo mukana, siellä ovat kaikki kaivot myrkytettyjä.
Kaikelle puhtaalle minä olen suopea; mutta minä en tahdo nähdä irvisteleviä kitoja enkä tahraisten janoa.
He loivat silmänsä alas kaivoon: nyt hohtaa heidän inhoittava hymynsä kaivosta ylös.
Pyhän veden he ovat myrkyttäneet himollaan; ja kun he kutsuivat saastaisia uniaan riemuksi, myrkyttivät he vielä sanatkin.
Vastahakoiseksi käy liekki, kun he asettavat kosteat sydämensä tulen ääreen, itse henki porisee ja höyryää, missä roskaväki astuu tulen luo.
Imeläksi ja liian mureaksi käy heidän kädessään hedelmä: tuulenruntelemaksi ja kuivalatvaiseksi tekee heidän katseensa hedelmäpuun.
Ja moni, joka kääntyi pois elämästä, kääntyi ainoastaan pois roskaväestä: hän ei tahtonut jakaa kaivoa ja liekkiä ja hedelmää roskaväen kanssa.
Ja moni, joka läksi erämaahan ja kärsi janoa petoeläinten seassa, tahtoi ainoastaan päästä istumasta likaisten kamelinajajain kanssa vesisäiliön ympärillä.
Ja moni, joka saapui kuin hävittäjä ja kuin raesade yli kaikkien hedelmäkenttien, tahtoi vain asettaa jalkansa roskaväen kitaan ja näin tukkia sen kurkun.
Eikä tämä ole se palanen, joka minulle oli vaikein niellä, että tiedän elämän itsensä tarvitsevan vihollisuutta ja kuolemaa ja kidutusristiä: – Vaan minä kysyin kerran ja tukehduin melkein kysymykseeni: miten? tarvitseeko elämä myöskin roskaväkeä?
Ovatko myrkytetyt kaivot välttämättömiä ja löyhkäävä tuli ja saastutetut unet ja madot elämänleivässä?
Ei minun vihani, vaan minun inhoni jäyti nälkäisenä elämääni! Oi, henkeen minä kyllästyin usein, kun huomasin roskaväenkin henkeväksi.
Ja hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he nyt kutsuvat hallitsemiseksi: kaupustella ja hieroa kauppaa vallalla – roskaväen kanssa!
Muukalaisena minä elin kansojen keskuudessa ja ummessa korvin: jotta heidän kaupustelunsa kieli jäisi minulle vieraaksi ja heidän kaupanhierontansa vallasta.
Ja nenääni pidellen minä kuljin ärtyneenä kaiken eilisen ja tämänpäiväisen läpi: totisesti, pahalle haisee kirjoittavan roskaväen kaikki eilinen ja tämänpäiväinen.
Raajarikon lailla, joka tuli kuuroksi ja sokeaksi ja mykäksi: näin minä elin kauan, jotta minun ei olisi tarvinnut elää yhdessä vallitsevan ja kirjoittavan ja himoitsevan roskaväen kanssa.
Vaivaloisesti nousi henkeni ylös portaita ja varovasti; riemun almut olivat sen virvoituksena; sauvaan nojaten hiipi elämä sokean luo.
Mitä minulle tapahtuikaan? Miten minä vapautin itseni inhosta? Ken nuorensi minun silmäni? Miten lensin minä ylös siihen korkeuteen, missä ei roskaväki istu enää kaivon ääressä?
Loiko minun inhoni itse minulle siivet ja lähdettä aavistavat voimat? Totisesti, ylös korkeimpaan minun täytyi lentää löytääkseni jälleen riemun kaivon!
Oi, minä löysin sen, veljeni! Täällä ylhäällä korkeimmassa kuohuu riemun lähde. Ja yksi elämä on olemassa, josta ei mikään roskaväki juo mukana!
Melkein liian kiihkeästi sinä tulvit minulle, sinä riemun lähde! Ja usein sinä tyhjennät jälleen maljan, siksi että tahdot sen täyttää!
Ja vielä minun täytyy oppia lähestymään sinua kainommin: liian kiihkeästi minun sydämeni tulvii vielä sinua vastaan: – Minun sydämeni, jota kesäni polttaa, tuo lyhyt, kuuma, alakuloinen, ylenautuas: miten minun kesä-sydämeni kaipaa sinun viileyttäsi!
Ohi on minun kevääni empivä murhe! Ohitse lumihiuteitteni häijyys kesäkuussa! Kesäksi minä tulin kokonaan ja kesäiseksi keskipäiväksi!
Kesä ylhäällä korkeimmassa kylmine lähteineen ja autuaassa hiljaisuudessa: oi tulkaa, ystäväni, jotta hiljaisuus kävisi vieläkin autuaammaksi!
Sillä tämä on meidän korkeutemme ja meidän kotiseutumme: liian korkealla ja jyrkällä me täällä asumme kaikilta saastaisilta ja heidän janoltaan.
Luokaa vain puhtaat silmänne minun riemuni kaivoon, ystävät! Miten se voisi käydä sekaiseksi siitä! Naurua säteilevä se on teitä vastaan puhtaudellaan.
Tulevaisuuden puuhun me rakennamme pesämme; kotkat tuovat nokallaan meille yksinäisille ravintoa!
Totisesti, ei sellaista ravintoa, josta saastaisetkin saavat syödä!
Tulta he luulisivat syövänsä ja polttavansa suunsa!
Totisesti, me emme pidä täällä olinpaikkoja valmiina saastaisille! Jääluola olisi heidän ruumiilleen meidän onnemme, ja heidän hengilleen!
Ja väkevien tuulten lailla me tahdomme elää heidän yllään, kotkien naapureina, lumen naapureina, auringon naapureina: näin elää väkevät tuulet.
Ja tuulen lailla minä tahdon kerran vielä puhaltaa heidän joukkoonsa ja ottaa hengelläni hengityksen heidän hengeltään: näin tahtoo minun tulevaisuuteni.
Totisesti, väkevä tuuli on Zarathustra kaikille alangoille; ja tällaisen neuvon hän antaa vihollisilleen ja kaikelle, mikä sylkee ja purskuttaa: "kavahtakaa itseänne sylkemästä vasten tuulta!" – Näin puhui Zarathustra.
Tarantteleista
Katso, tämä on taranttelin luola! Tahdotko nähdä itse eläimen? Täällä riippuu sen verkko: kosketa sitä, niin että se vavahtaa.
Tuolla se tulee kernaasti: tervetuloa, tarantteli! Mustana lepää selässäsi kolmikulmasi ja tunnusmerkkisi; ja minä tiedän myös, mitä sinun sielussasi lepää.
Kosto lepää sinun sielussasi: mihin sinä puret, siihen kasvaa musta rupi; kostolla tekee sinun myrkkysi sielun pöyräpääksi!
Näin puhun minä teille vertauskuvan kautta, teille, jotka teette sielut pyöräpäiksi, te yhdenvertaisuuden saarnaajat! Tarantteleita te olette minulle ja kätkettyä kostonhimoa!
Mutta minä kyllä olen saattava ilmi teidän kätkönne: senvuoksi minä nauran korkeuden nauruni teille vasten kasvoja.
Senvuoksi minä tempaisen teidän verkkoanne, jotta teidän raivonne houkuttelisi teidät ulos valheluolastanne ja kostonne hypähtäisi esiin teidän sananne "oikeuden" takaa.
Sillä että ihminen tulisi lunastetuksi kostosta: se on minulle silta korkeimpaan toiveeseen ja sateenkaari pitkien rajuilmain jälkeen.
Mutta toisin tahtovat varmaan taranttelit. "Se juuri olkoon meidän oikeutemme, että maailma täyttyisi kostomme rajuilmasta", – näin he puhuvat keskenään.
"Kostoa me tahdomme harjoittaa ja häväistystä kaikkia kohtaan, jotka eivät ole meidän kaltaisiamme", – niin lupaavat itselleen taranttelisydämet.
"Ja 'tahto yhdenvertaisuuteen' – se juuri on tästälähin oleva hyveen nimi; ja kaikkea vastaan, jolla on valtaa, me tahdomme korottaa huutomme!"
Te yhdenvertaisuuden saarnaajat, heikkouden tyrannihulluus huutaa teistä näin "yhdenvertaisuutta": teidän salaisimmat tyrannihalunne pukeutuvat näin hyvesanojen valhepukuun!
Harmistunut itserakkaus, pidätetty kateus, ehkä teidän isienne itserakkaus ja kateus: teistä se puhkee koston liekkinä ja hulluutena.
Mistä isä vaikeni, se tulee pojassa puheeksi; ja usein huomasin pojan isän paljastetuksi salaisuudeksi.
Haltioituneitten kaltaisia he ovat: mutta se ei ole sydän, joka heidät haltioi, – vaan kosto. Ja jos he käyvät hienoiksi ja kylmiksi, niin se ei ole henki, vaan kateus, joka tekee heidät hienoiksi ja kylmiksi.
Heidän kateutensa vie heidät ajattelijainkin polulle; ja tämä on heidän kateutensa merkki – alati he menevät liian pitkälle: niin että heidän väsymyksensä lopulta täytyy laskeutua lumelle nukkumaan.
Heidän jokaisesta valituksestaan kaikuu kosto, heidän jokaisessa ylistyksessään on oka; ja olla-tuomarina on heille autuus.
Mutta näin minä neuvon teitä, ystäväni: epäilkää kaikkia, joissa rankaisemishalu on voimakas!
Se on huonolajista ja – syntyistä kansaa; heidän kasvoistaan katsoo pyöveli ja urkkija.
Epäilkää kaikkia, jotka puhuvat paljon oikeamielisyydestään!
Totisesti, heidän sieluiltaan ei puutu ainoastaan hunajaa.
Ja jos he itse kutsuvat itseään "hyviksi ja vanhurskaiksi", niin älkää unhoittako, että heiltä ei puutu farisealaisiksi tullakseen muuta kuin – valta!
Ystäväni, minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi toisiin.
On olemassa sellaisia, jotka saarnaavat minun oppiani elämästä: ja samalla he ovat yhdenvertaisuuden saarnaajia ja tarantteleita.
Että he puhuvat elämälle mieliksi, vaikkakin istuvat luolassaan, nuo myrkkyhämähäkit, ja kääntyvät pois elämästä: se johtuu siitä, että he tahtovat tehdä sillä pahaa.
Niille he tahtovat tehdä sillä pahaa, joilla nyt on valta: sillä niiden luona viihtyy kuoleman saarna vielä parhaiten.
Jos toisin olisi, niin taranttelit opettaisivat toisin: ja he juuri olivat muinoin parhaat maailmanherjaajat ja kerettiläisten polttajat.
Näihin yhdenvertaisuuden saarnaajiin minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi. Sillä näin puhuu oikeus minulle: "ihmiset eivät ole yhdenvertaisia."
Ja sellaisia ei heistä ole tulevakaan! Mitä sitten olisi minun rakkauteni yli-ihmiseen, jos minä toisin puhuisin?
Tuhansia siltoja ja portaita myöten heidän tulee tunkeutua tulevaisuuteen, ja yhä enemmän sotaa ja erilaisuutta on heidän välilleen asetettava: niin antaa suuri rakkauteni minun puhua!
Kuvien ja kummitusten keksijöitä on heistä tuleva keskinäisissä vihollisuuksissaan, ja kuvillaan ja kummituksillaan he tulevat vielä taistelemaan korkeimman taistelun toisiaan vastaan!
Hyvä ja paha, ja rikas ja köyhä, ja korkea ja matala, ja arvojen kaikki nimet: aseita ne ovat olevat ja kalskuvia merkkejä siitä, että elämän alati täytyy voittaa jälleen itsensä!
Pilareineen ja portaineen se tahtoo rakentaa itsensä korkeuteen, elämä itse: avaraan kaukaisuuteen se tahtoo silmäillä ja etsiä autuaita kauneuksia, – siksi se tarvitsee korkeutta!
Ja koska se tarvitsee korkeutta, niin se tarvitsee portaita ja portaiden ristiriitaa sekä kohoavien! Kohota tahtoo elämä ja kohoten voittaa itsensä.
Katsokaa toki, ystävät! Täällä, missä taranttelin luola on, kohoaa vanhan temppelin rauniot, – katsokaa toki kirkastetuin silmin tänne!
Totisesti, ken täällä kerran kivessä pinosi korkealle ajatuksensa, viisaimman lailla hänellä oli tunto kaiken elämän salaisuudesta!
Että taistelua ja erilaisuutta on vielä kauneudessakin, ja sotaa vallasta ja ylivallasta: sen hän opettaa meille tässä selvimmän vertauskuvan kautta.
Kuten tässä holvit ja kaaret painiskelussa jumalallisesti murtuvat: kuten ne valolla ja varjolla vastustavat toisiaan, nuo jumalallisesti pyrkiväiset – Näin olkaamme mekin varmasti ja ihanasti vihollisia, ystäväni!
Jumalallisesti me tahdomme ponnistaa toisiamme vastaan! – Voi! Nyt puri minua tarantteli itse, minun vanha viholliseni!
Jumalallisen varmasti ja ihanasti se puri minua sormeen!
"Rangaistusta täytyy olla ja oikeutta – niin se ajattelee: maksutta hän ei ole laulava täällä lauluja vihollisuuden kunniaksi!"
Niin, hän on kostanut! Ja voi! Nyt hän on tekevä kostolla minunkin sieluni pyöräpääksi!
Mutta jotta minä en hourailisi, ystäväni, sitokaa minut kiinni tähän pylvääseen! Mieluummin minä tahdon olla pylväspyhimys kuin kostonhalun pyörre!
Totisesti, Zarathustra ei ole mikään kierto- ja pyörretuuli; ja jos hän on tanssija, niin ei toki milloinkaan taranttelitanssija! – Näin puhui Zarathustra.
Ylistetyistä viisaista
Kansaa te olette palvelleet ja kansan taikauskoa, te kaikki ylistetyt viisaat! – ettekä totuutta! Ja juuri senvuoksi on teille osotettu kunniaa.
Ja senvuoksi siedettiin teidän epäuskoannekin, koska se oli kokkapuhetta ja kiertotie kansaan. Näin antaa herra orjiensa menetellä mielensä mukaan ja on vielä huvitettu heidän uhkamielisyydestään.
Mutta se, jota kansa vihaa kuten koirat vihaavat sutta: se on vapaa henki, kahleitten vihollinen, ei-rukoilija, metsissä asuva.
Ajaa hänet ulos luolastaan – se oli kansalle alati "halua oikeaan": häntä vastaan se usuttaa yhä vielä terävähampaisimmat koiransa.
"Sillä totuus on täällä: onko toki kansa täällä! Voi, voi etsiväisiä!" – näin on huuto käynyt ammoisista ajoin.
Kansallenne te tahdoitte hankkia oikeuden sen kunnioittamisessa: sitä te kutsutte "tahdoksi totuuteen", te ylistetyt viisaat!
Ja teidän sydämenne puhui alati itselleen: "kansasta minä tulin; sieltä tuli minulle myös jumalan äänikin."
Uppiniskaisia ja viisaita, aasin kaltaisia, te olitte alati kansan puoltajina.
Ja moni mahtava, joka tahtoi ajaa hyvin kansalla, valjasti hevosiensa eteen vielä – pienen aasin, ylistetyn viisaan.
Ja nyt minä tahtoisin, te ylistetyt viisaat, että te vihdoinviimein heittäisitte jalopeuran nahkan kokonaan luotanne!
Petoeläimen nahkan, tuon kirjavatäpläisen, ja tutkivaisen, etsiväisen, valloittavaisen tupsut!
Oi, jotta minä oppisin uskomaan teidän "totisuuteenne", sitä varten teidän täytyisi ensin rikkimurtaa kunnioittava tahtonne.
Totinen – niin kutsun minä sitä, joka lähtee jumalattomiin erämaihin ja joka on rikkimurtanut kunnioittavan sydämensä.
Keltaisessa hiekassa ja auringon polttamana hän varmaan tähyeli alta kulmain lähteistä rikkaita saaria, missä elämä lepää tummien puitten alla.
Mutta hänen janonsa ei saa häntä houkutelluksi tulemaan noiden mukavuutta rakastavien kaltaiseksi: sillä missä kosteikkoja on, siellä on myös epäjumalien kuvia.
Nälkäiseksi, väkivaltaiseksi, yksinäiseksi, jumalattomaksi: sellaiseksi tahtoo jalopeuratahto itsensä.
Olla vapaana orjien onnesta, lunastettuna jumalista ja rukoilemisesta, pelotonna ja peljättävänä, suurena ja yksinäisenä: se on totisen tahto.
Erämaassa asuivat ammoisista ajoista sotiset, vapaat henget, erämaan herroina; mutta kaupungeissa asuivat hyvinsyötetyt, ylistetyt viisaat, – vetojuhdat.
Sillä alati he vetävät aaseina, – kansan rattaita!
Ei siksi, että minä heille siitä suuttuisin: mutta palvelevaisia he ovat minusta ja valjastettuja, vaikka he loistavat kultaisissakin valjaissa.
Ja usein he olivat hyviä palvelijoita ja kiitosta ansaitsevia. Sillä niin puhuu hyve: "jos sinun täytyy olla palvelija, niin etsi sitä, jota palveluksesi parhaiten hyödyttää!
"Sinun herrasi henki ja hyve on kasvava senkautta, että sinä olet hänen palvelijansa: niin sinä kasvat itse hänen henkensä ja hyveensä mukana!"
Ja totisesti, te ylistetyt viisaat, te kansan palvelijat! Te itse kasvatte kansan hengen ja hyveen mukana – ja kansa teidän kauttanne! Teidän kunniaksenne minä sanon sen!
Mutta kansaksi te jäätte vielä hyveissännekin, heikkosilmäiseksi kansaksi, – kansaksi, joka ei tiedä, mitä henki on!
Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää: omasta tuskastaan se lisää omaa tietämistään, – tiesittekö tätä ennen?
Ja tämä on hengen onni: olla voideltu ja kyynelillä vihitty uhrieläimeksi, – tiesittekö tätä ennen?
Ja sokean sokeus ja hänen etsimisensä ja haparoimisensa on vielä todistava sen auringon voimaa, johon hän katseli, – tiesittekö tätä ennen?
Ja vuorilla tulee tietäväisen oppia rakentamaan! Vähän se on, että henki siirtää vuoria – tiesittekö tätä ennen?
Te tunnette ainoastaan hengen kipinät: mutta te ette näe sitä alasinta, mikä henki on, ettekä sen vasaran julmuutta!
Totisesti, te ette tunne hengen ylpeyttä! Mutta vielä vähemmin te kestäisitte hengen vaatimattomuutta, jos se kerran tahtoisi puhua!
Ettekä te tohtineet vielä milloinkaan heittää henkeänne lumihautaan: te ette ole kyllin kuumia tehdäksenne sitä. Siksi te ette tunne myöskään pakkasen ihastuksia.
Mutta kaikessa te asetutte liian tuttavalliselle kannalle hengen kanssa; ja viisaudesta te teitte usein vaivais- ja sairashuoneen huonoille runoilijoille.
Te ette ole kotkia: siksi te ette tunne hengen onnea kauhussa. Ja ken ei ole lintu, hän älköön ottako asuntoaan pohjattomuuksien yllä.
Te olette haaleita: mutta kylmänä virtaa jokainen syvä tieto. Jääkylmiä ovat hengen sisimmät kaivot: virvoitus kuumille käsille ja toimivaisille.
Arvokkaina te seisotte ja kankeina ja selkä suorana, te ylistetyt viisaat! – teitä ei kiihoita mikään väkevä tuuli eikä tahto.
Ettekö nähneet milloinkaan purjeen kulkevan yli meren, pullistuneena ja paisuvana ja vapisevana tuulen kiivaudesta?
Purjeen lailla, hengen kiivaudesta vavisten, kulkee minun viisauteni yli meren – minun kesytön viisauteni!
Mutta te kansan palvelijat, te ylistetyt viisaat, – miten te voisitte kulkea minun kanssani! – Näin puhui Zarathustra.