Dityrambeja

TASA-ARVOISUUS.¹

 
Verihuurut ne peittävi Ranskan,
tuli roihuvi valloillaan,
viha vihreenä lieskana loimuu,
punahurmeella huuhtovi maan,
se allensa tallaa ja ruhjoo,
mitä vuossadat suurinta loi,
se pirstoo ja syöksevi surmaan,
tuhokellot kun turmion soi.
 
 
Nyt kostohon käynyt on kurja
roskarahvas ja mellastajat,
giljotiinit ne yötä ja päivää
verivirtoja purskuttavat,
nyt poistetaan juopa, min luoneet
tuhatvuosien arvot on –
tuligloria säihkyen pettää
voi jalotkin hurmiohon.
 
 
Mitä koskevi meihin tuo ilve,
verivirrat ja julmuus sen,
ken huipuilta katsoo, hän nauraa
surunäytöstä laaksojen,
suku tänään jos sortuvi toinen,
niin huomenna nousee jo uus,
vain yksi on hengelle myrkky:
tasa-arvo ja vertaisuus!
 
 
Verihuuruista nousevi Ranska
väki roskainen pöyhkeilee:
Ei herroja, orjia enää,
nyt oikeus hallitsee!
»Eri suuria ihmiset ovat,
– se oppi on oikeuden, –
sama oikeus vertaisille,
eri oikeus toisillen!»
 

MARCIUS CORIOLANUS

1

PATRIISI PUHUU

 
Pyhä Rooma on herjattu, orjien suku
alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.
Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumat
räyhäten kulkee
katuja ikuisen kaupungin, joka
äänetön sankaritemppeli muinen
suurien, ylhäisten henkien oli,
nyt alhaisen rahvaan
kilpojen, taistojen kiehuva kenttä.
 
 
Pyhä Rooma on herjattu, curian ovet
aukeevat käskystä joukkion joudon,
ikuinen istuin
lakien, tuomion tahrattu ompi,
nöyränä taipuu
senaatti tahtohon huutavan heimon.
 
 
Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa!
Ylhäinen, äänetön sankarirotu,
min jänteissä vangittu, vellova voima
mykkänä piilee, mut iskee kuin öinen
synkeä pilvi, kun taistelun hetki
korkea koittaa,
ylhäinen, ankara, äänetön heimo
on valtias Rooman, ei räyhäävä rahvas!
 
 
Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilauma
alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.
 

2

MIEKKA PUHUU

 
Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,
nyt laulua kalpojen kuulla se saapi!
 
 
Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet,
pois temppeli koruja kantavat papit,
ei pyyntönne auta,
se kuolee kuin kuolevi särkyvä sävel
kolkkohon yöhön,
yö saartavi Roomaa ja verinen vimma
tuomiosäilänsä säihkyvän nostaa.
 
 
Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,
nyt laulua kalpojen kuulla se saapi.
 
 
Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot,
joilla kultainen, keinuva vilja
valmiina vartos,
talot tuhkana ompi ja lyötynä joukko
maailman vallan, mi vavisten vuottaa
iskua sankarin raivoisan säilän.
 
 
Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa
laulua ylpeän, ylhäisen vihan,
vapise valtio, vallasta sotii
kuoleman äänetön, uhmaava joukko,
vapise Rooma, sa sankarin ääntä
kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kieltä.
 

3

HAAMU

 
On sankari sortunut, ylpeä liian
miekkansa oli
iskemään isien nostamaa pyhää
ikuista valtaa, mi kirkkahin koru
aikojen kultaisen kruunun ompi.
 
 
On sankari sortunut, joukkonsa toivo
pettynyt tuonelle uhrasi urhon
ylpeän, suuren,
on sankari sortunut, ikuinen Rooma
vapaana jälleen, ja pauhaten kaikuu
kaduilta, toreilta rahvahan riemu.
 
 
On sankari poissa, mut henkensä ylpee
ajasta aikahan ylpeenä katsoo
huipuilta kulkua räyhäävän rahvaan,
on sankari poissa, mut ylenkatse
ylhäinen yllä kaupungin lepää,
mi halvaksi luki
esikoiskruununsa kansojen kesken,
mi valtansa ikuisen aatelin antoi
koruksi pöyhkeän barbarilauman.
 
 
On sankari poissa, mut huipuilta henki
ylpeä, ylhäinen kylmänä katsoo.
 

CATILINA PUHUU

 
Ei ees, ei taakse, yllä uhkaa yö
ja eessä tasavallan joukot taajat!
Soi kalske kaukainen ja tähtivyö
taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa,
nyt koston, vainon vaikein hetki lyö,
maat oudot, kansat etäiset ja laajat
on vallassamme kohta, loppuun työ
nyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaa
sua Rooma, voimat kammottavat käyvät
vastaasi, maahan sorru nyt tai voita!
 
 
Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää
hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee,
min takaa tuhon veritähdet kiiltää,
jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee,
mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta,
jo säilät salamoi, päin määrää suurta,
tienviitta vihan vihree virvasoihtu,
raivaaja radan syämen synkkä loihtu,
soi säilät, aukee vallan vaskiukset,
kimaltain kaartuu öiset kangastukset.
 
 
Soi, salama, yön pilvi iske tulta,
lyö maahan valta, määriinsä mi turtuu,
helmassa tulevan on kirkkain kulta,
mi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu,
leimahda lieska vihan, kaikki hautaa,
mi synnyttää ei uutta enää voi,
ken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaa
ja elojuhlaa suurta karkeloi.
 
 
Yö hälvenee ja taiston aallot raukee,
on sammunut jo mielen hurja uhka,
on voitto tasavallan, hauta aukee
nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka,
mi maassa lepää, mutta tulta yhä
salassa vaalii, helmahansa sulkee
sen kipinän, mi lieskan uuden siittää,
lyö kerran hetki, voimakas ja pyhä,
jolloinka kohti määrää uutta kulkee
taas Rooma, kansat kansoin jälleen liittää,
lait ihmisille laatii, ohjat ottaa
käskystä valtiaan, mi nousee kerran
ja astinlaudaksensa lyöpi maan.