Czytaj książkę: «Dityrambeja»

Friedrich Wilhelm Nietzsche, Aarni Kouta

Dityrambeja

Julkaisija – Good Press, 2021

goodpress@okpublishing.info

EAN 4064066342036

Sisällysluettelo

Aarni Kouta

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusliike Arvi A. Karisto 1907.

VERIVALA.

HUIPUILLA

SANKARIT SOTII.

MITÄ VUOTATTE?

KANSAN SANKARI.

KUSTAA III.

(1792)

1.

MUSTAT NAAMIAISET.

2.

VALTIAS MIETTII.

3.

TULI VALLOILLA ON.

TASA-ARVOISUUS.[1]

MARCIUS CORIOLANUS.

1.

PATRIISI PUHUU.

2.

MIEKKA PUHUU.

3.

HAAMU.

CATILINA PUHUU.

JULIUS CAESAR.

1.

ÖISELLÄ CAPITOLIUMILLA.

2.

LEGIOONAIN LAULU.

3.

ARPA LANGENNUT ON.

4.

POMPEJUKSEN CURIASSA.

(Maaliskuun iduspäivänä.)

VOITTAJA PUHUU.

SOTA.

LUOMINEN.

UUSI JUMALA.

TOTUUS.

LAKI.

LEMPI.

NAINEN.

SYKSY.

FRIEDRICH NIETZSCHEN RUNOJA

ECCE HOMO.

YSTÄVYYDELLE.

VENEZIA.

AURINKO LASKEE.

1.

2.

3.

Aarni Kouta

Sisällysluettelo

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusliike Arvi A. Karisto 1907.

Sisällysluettelo

DITYRAMBEJA

Sisällysluettelo

VERIVALA.Sisällysluettelo Verivalani vannonut oon. En tahdosta isien, ystävien kuin Hannibal muinen, en suitsussa jumalain alttarien. Minä valani vannoin kun yöhyt ylläni synkkänä uhkas, kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan, vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa, min alla purjehti pilvet. Verivalani vannonut oon. En kostoa vierahan, vennon heimon, mi omaani uhkaa, en vuorille nousta ja laaksoihin laskea, miss’ aavoilla välkkyvi kultaiset viljat, en polkea peltoja, tallata tarhoja vainoojan maan. Minä vannoin laaksoista vuorille nousta, heimoni hyljätä, ystävät heittää, jumalien suitsuvat alttarit jättää, yksin taistella, kamppailla, nousta, kuiluja, kulkea, tuskia tuntea, korkeella kangastushuippuja nähdä, joille aurinko purppurahehkun kirkkaimman heittää, joilla humisee raikkaammat tuulet. Alla syvimmät, synkimmät kuilut, yllä hopea-kangastus huiput.

HUIPUILLASisällysluettelo Taivas yllä, manner alla, ympärillä hyiset huiput, talven kirkkahat kinokset. Alla uhkuvi elämä, puhkeavi puihin pihka, sihisevi mannun mahla, tuulet ilman tuoksutäydet. Täällä talvi, viima vinha, silmä siinnossa lumien, katse kentillä kiteiden, sydän surmien ilossa, mieli häissä Hallatarten. Kevät keikkuen tulevi, mielet innosta ilona, veret valta-valkeana, tulet Helka-helluntaiset, rukoukset, riemu soipi, sydän inehmon herkkä, hellä. Tääll’ ei riemuita, rukoilla, tääll’ ei liesku luojan liekit, sydän ei säälistä sykähdä, aatos lemmestä avarru, tääll’ ei syytä, syyttömyyttä. Tunnon jää on ainut lämpö, mielen halla hyyrrelamppu, joka säihkyen säkenöi, kuumottavi keskiyössä. Veljenkättä kaikki lyövät. Kirpoavi kahle, muurit murtuu raudan, roudan luomat. Vapahina vangit valjut! Kajastavi toivo kirkas, unet, uskot uudet luopi. Tääll’ ei vankeja, vapaita, veljeyttä, vertaisuutta, tääll’ ei uskoja, unia, tääll’ ei toivoa, totuutta, ylin yks’ on käsky kylmä: korkealla aina kierrä, niinkuin tähti talvitaivon, pyhä, puhdas, koskematon, kiillä, konsa ei kimalla päivän kirkas kultakehrä, itse pakkasen purema muille tuhlaten tulesi näytä oudot ilmanrannat yösen synkät umpiukset, vaivan ylpeän ylängöt.

SANKARIT SOTII.Sisällysluettelo Pois katsojajoukot, pois aseita, kalpoja kantavat joukot, nyt sankarit sotia käyvät! Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat, ei paisu julmina käsien jänteet, vihan vasamat silmissä yksin säihkyy, lyö aivoissa säkenöivät salamat oudot, yö synkkänä yllä ja alla lepää. Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii! Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa taivaita, maita ja meriä, joita tuhannet tuulet pilvihin nostaa, kuiluihin viskaa. Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää. Sankarit sotii, sankarit sotii, tuskat tuimimmat rintoja polttaa, sydämiä leikkaa. Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu, kuiluista nousevat tuhannet taasen, nousevat, sotivat, häipyvät yöhön, mi mykkänä lepää. Sankarit sotii, etäältä himmeä rusko vain hohtaa kerran nousevan päivän, mi takaa vuorien synkkien säteitä heittää harvoja, valjuja taistojen teille.