Ja tämä ylimääräinen ihminen (sillä vuoteen alla riitti yksikin hyvin)puristi Ivan Andrejevitshin sormia niin lujasti kädellään, että hän olimelkein huudahtamaisillaan kivusta.

– Herra…

– Sst!

– Älkää sitten puristelko minua, muuten huudan!

– No, huutakaa sitten! Koettakaapa vain!

Ivan Andrejevitsh punastui häpeästä. Tuntematon oli raaka jatuittupäinen. Kenties hän oli ihminen, jota kohtalo oli useamminkinvainonnut ja joka useamminkin oli ollut näin ahtaassa asemassa. IvanAndrejevitsh sen sijaan oli aloittelija sellaisissa asioissa ja tässäahtaudessa tukehtumaisillaan. Veri nousi hänen päähänsä. Mutta mitäpätehdä, täytyi vain loikoa vatsallaan. Ivan Andrejevitsh alistui ja vaikeni.

– Sydänkäpyseni, alkoi puoliso puhua, sydänkäpyseni, olin PaulIvanovitshilla. Aloimme pelata korttia, preferenceä, mutta sitten, kh-khkh (hän alkoi yskiä) sitten… kh! Ah, se selkä… kh! Kirottuselkä… kh-kh-kh!

Ja vanhus syventyi yskintäänsä.

– Selkäni, hän vihdoin sai sanotuksi kyynelsilmin. – Silloin alkoiselkääni särkeä… kirottu perätauti! Ei voi seistä ei kävellä…kävellä! Akh-kh-kh!

Näytti siltä kuin tämä viimeinen yskänpuuska kestäisi kauemmin kuinitse vanhus, jota yskä vaivasi. Vanhus mutisi jotakin itsekseen yskänväliajoilla, mutta sanoja oli mahdoton ymmärtää.

– Herraseni, väistykää herran tähden hieman, kuiskasi onneton Ivan

Andrejevitsh.

– Mihin sitten? Tilaa ei ole mihinkään päin.

– Mutta täytyyhän teidän myöntää itsennekin: en mitenkään voi… olenensi kertaa näin ilkeässä asemassa.

– Ja minä näin epämiellyttävässä seurassa.

– Minun täytyy sentään pyytää, nuori mies…

– Vaiti!

– Vaitiko! Mutta käyttäydyttehän sangen epäkohteliaasti, nuori mies…

Jollen erehdy, olette vielä sangen nuori, olen vanhempi teitä.

– Vaiti!

– Hyvä herra, unohdatte itsenne, ette tiedä kenelle puhutte!

– Puhun herralle, joka makaa vuoteen alla.

– Mutta minut on vain sattuma… erehdys – teidät sitä vastoin, ellenerehdy, siveettömyys…

– Siinäkin erehdytte.

– Herraseni, olen teitä vanhempi; sanon teille…

– Herraseni! Tiedättekö, että nyt olemme samassa asemassa. Pyydän,älkää koskeko kasvojani.

– Hyvä herra, en voi nähdä mitään. Suokaa anteeksi, ei ole lainkaantilaa.

– Mutta miksi olettekin niin paksu?

– Ah, Jumala! En ole koskaan ollut näin alentavassa tilanteessa!

– Jaa, alempana ei voi olla.

– Mutta herraseni! En tiedä, kuka olette, en käsitä kuinka tämätapahtui, mutta olen täällä erehdyksestä; en ole se, joksi minualuulette.

– En olisi luullut teistä mitään, jollette olisi tyrkkinyt minua.

Vaietkaa nyt vihdoinkin.

– Herraseni, jollette väisty, saan halvauksen. Saatte vastatakuolemastani. Vakuutan teille… olen kunniallinen mies, olenperheenisä. Enhän voi jäädä tänne…

– Itsehän olette tänne ryöminyt. No, siirtykää! Siinä on teille tilaa, mutta kauemmaksi en voi mennä.

– Jalo nuori mies! Hyvä herra, huomaan erehtyneeni teidän suhteenne, sanoi Ivan Andrejevitsh ihastuksissaan ja kiitollisena saamastaanlisätilasta kangistuneita jäseniään oikoen. Ymmärrän myös teidän ahtaanasemanne, mutta minkä sille voi? Huomaan teidän ajattelevan minustapahaa. Suvaitkaa, että nostan mainettani silmissänne, sallikaa minunsanoa kuka olen. Olen tullut tänne omaksi vahingokseni; vakuutanteille, etten ole täällä siitä syystä kuin luulette… olen hirveänhuolissani.

– Vaietkaa nyt vihdoinkin! Ettekö sitten käsitä, että joudummehelvetin kattilaan, jos joku kuulee meidät. Sst… hän puhuu. Vanhuksenyskä näytti tosiaan helpottavan.

– Niin sydänkäpyseni, hän sanoi valittavalla äänellään. – Niin,kh-kh! Ah! Tämä onnettomuus! Fedossei Ivanovitsh sanoo myös: koettakaakamomillateetä. Kuuletko sydänkäpyseni?

– Kyllä, ystäväni.

– No, niin hän sanoo. Ja minä sanoin silloin: olen imettänytiilimadolla. Siihen hän sanoo: ei Aleksander Demjanovitsh, kamomillateeon parempaa, se ulostuttaa… kh, kh! Ah, herrajumala! Mitä tuumitsydänkäpyseni? Kh-kh! Ah! Jumala, Jumala! Kh-kh! Onkohan se parempaa, mitä luulet? Kh-kh-kh! Ah! kh, jne.

– Luullakseni ei olisi vahingoksi, jos kerran koettaisi tuotalääkettä, vastasi rouva.

– Niin, se ei olisi vahingoksi! Teillä on hivutustauti, hän sanoo,kh-kh! Mutta minä sanon: ei, vaan leini ja vatsanväänteet, kh-kh! Muttahän sanoo: kenties myös hivutustauti. Mitä tuumit, kh-kh? Mitäajattelet, sydänkäpyseni: onko minussa hivutustauti?

– Oh, Jumala, mitä puhutkaan?

– Niin, hivutustauti! Riisuudu nyt vain, sydänkäpyseni, pane levolle, kh-kh! Minulla on tänään, kh, nuha.

– Voi, huudahti Ivan Andrejevitsh. – Väistykää herran tähden vähän!

– Minun täytyy tosiaan ihmetellä, mitä kaikkea te hommaatte; ei, teette osaa maata rauhassa…

– Olette minulle raivoissanne, nuori mies, tahdotte loukata minua.

Näen jo. Olette todennäköisesti tämän naisen rakastaja.

– Vaiti!

– Enkä ole vaiti. En salli komennella itseäni. Olette varmaan hänenrakastajansa. Jos meidät keksitään, olen viaton, en tiedä mitään.

– Jollette ole vaiti, sanoi nuori mies hammasta purren, – jolletteole vaiti, sanon minä, että olette houkutellut minut tänne. Sanon ettäolette minun setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa. Silloin ainakaankukaan ei ajattele, että minä olen tämän naisen rakastaja.

– Hyvä herra, te teette minusta pilaa. Kärsivällisyyteni on pianlopussa.

– Sst! Muuten panen teidät pian vaikenemaan! Olette minunonnettomuuteni. No, sanokaa itse: miksi olette täällä? Ilman teitäolisin maannut täällä rauhassa aamuun asti ja mennyt sitten ulos.

– Mutta minä en voi maata täällä aamuun, olen järkevä mies, minulla onluonnollisesti asiani… Mitä luulette – tuleeko hän viettämään täälläyönsä?

– Kuka?

– No, tuo vanhus…

– Tietysti. Eiväthän kaikki aviomiehet ole samanlaisia kuin te. Monetnukkuvat kotonaankin.

– Herraseni! Herraseni! huusi Ivan Andrejevitsh kalveten vihasta. – Uskokaa pois, minäkin makaan tavallisesti kotona, ainoastaan tänään, ensi kerran… Mutta, Jumalani, huomaan, että tunnette minut. Kukaolette, nuori mies? Sanokaa minulle heti, kuka olette, rukoilen teitäaivan sulasta ystävyydestä, kuka olette?

– Kuulkaa! Minä tuskin…

– Mutta suvaitkaa, suvaitkaa, että kerron teille, hyvä herra… ettäselitän teille koko tämän harmillisen jutun…

– En halua selityksiä, en tahdo tietää mitään. Olkaa hiljaa taikka…

– Mutta enhän toki voi…

Vuoteen alla syntyi pieni ottelu, ja Ivan Andrejevitsh vaikeni.

– Sydänkäpyseni, minusta tuntuu kuin täällä kissat kehräisivät.

– Mitkä kumman kissat? Mitä kaikkea teidän päähänne pälkähtääkään!

Nähtävästi rouva ei tiennyt, mitä puhuisi miehelleen. Hän oli niinpelästynyt, ettei vielä voinut päästä tasapainoon. Nyt hänelle tuliaivan vilu ja hän terotti korviaan.

– Mitkä kumman kissat?

– Kissat, sydänkäpyseni. Äsken kun tulin, istui kissammetyöhuoneessani; hrr-hrr-hrr, se hyrräsi niin omituisesti. Sanoin sille: Mikä sinun on, Vassenjka? Ja se hyrräsi edelleen: hrr-hrr-hrr! Ja niinedelleen. Ja minä ajattelin: Ah, kaikki pyhimykset! Ennustaako tuo jokuolemaani?

– Mitä tyhmyyksiä te tänään puhutte! Teidän pitäisi tosiaankin hävetä!

– No, eihän se ole mitään, älä vain suutu, sydänkäpyseni; huomaan, että sinusta on ikävää, jos kuolen. Minähän sanoinkin sen muuten vain.Sydänkäpyseni, riisuutuisit mieluummin ja rupeaisit nukkumaan. Minäjään tänne siksi kunnes olet käynyt levolle.

– Jumalan tähden, lakatkaa, myöhemmin…

– No, älä ole vihainen, älä ole vihainen! Mutta tosiaankin, aivan kuinhiiret…

– Hyvä isä! Milloin kissat, milloin hiiret! En tosiaankaan tiedä, mikäteidän on tänään.

– Ei kerrassaan mikään, ei… kh! Ei, kh! Jumalani, Jumalani, kh!

– Kuulkaas, te haparoitte täällä niin ympäriinsä, että hän on sen jokuullut, kuiskutti nuori mies.

– Mutta jospa tietäisitte, miten on laitani. Nenästäni on alkanutvuotaa verta.

– Antakaa vain vuotaa ja odottakaa kunnes lakkaa.

– Nuori mies, asettukaa minun asemaani, enhän edes tiedä kenen kanssatäällä virun.

– Olisiko se sitten helpompaa, mitä? Enhän minäkään välitä teidännimestänne. No, mikä teidän nimenne sitten on?

– Ei, mitäpä nimistä… tahdoin teille ainoastaan selittää, mitenmielettömään tapaan…

– Ssst… hän puhuu taas…

– Varmaan, sydänkäpyseni, ne ovat kissat!

– Eikä ole, vanu korvassasi ei varmaankaan vain ole oikein.

– Ah, niin, niin. Tiedätkö, tuolla talomme yläkerrassa… kh, kh!

Yläkerrassa, kh-kh-kh!

– Yläkerrassa! kuiskasi nuori mies. Tuhannen perkelettä! Luulin, ettätämä olisi ylin kerros, onko tämä sitten toinen?

– Nuori mies, kuiskasi Ivan Andrejevitsh hätkähtäen, – mitä sanotte?Jumalan tähden, miksi se niin kiinnostaa teitä? Minäkin ajattelin, ettätämä olisi ylin kerros. Jumalan tähden, onko täällä vielä yksi kerros?

– Siellä liikkuu jokin todellakin, sanoi vanhus vihdoin lakattuaanyskimästä.

– Sst! Kuulkaahan! kuiskasi nuori mies ja Ivan Andrejevitsh puristikätensä yhteen.

– Hyvä herra, loukkaatte minua. Päästäkää minut.

– Sst…

Seurasi pieni nujakka ja taas tuli hiljaisuus.

– Silloin tapaan niin sievän… aloitti ukko.

– Mitä, sievän…? keskeytti hänen vaimonsa.

– Niin, olenhan jo… enkö ole sinulle jo sanonut, että olen kohdannutniin kauniin naisen portaissa, enkö ole sanonut? Minullahan on niinhuono muisti. Niin, niin juhannusruohoa… kh!

– Mitä?

– Juhannusruohoa täytyy juoda; siitä se paranee… kh-kh-kh! Separanee!

– Te hänet keskeytitte, sanoi nuori mies ja kiristeli jälleenhampaitaan.

– Sanoitko, että tänään olet kohdannut jonkun kauniin naisen? kysyirouva.

– Kuinka?

– Kohdannut kauniin naisen?

– Kuka sitten?

– Sinä!

– Minä? Milloin? Ah, niin.

– Vihdoinkin! Mokoma muumio! No, anna tulla! kuiskasi nuori miesyllyttäen mielessään huonomuistista vanhusta.

– Herraseni! Minä vapisen kauhusta. Ah, Jumala! Mitä kuulen. Tämähänon aivan kuin eilen, juuri eilen!

– Sst…

– Jaa, jaa, jaa! Muistan hyvin, sellainen veitikkamainen nainen!

Sellainen pikku enkeli… sininen hattu…

– Sininen hattu! Voi!

– Hän se on! Hänellä on sininen hattu. Oi, Jumala! huusi Ivan

Andrejevitsh.

– Kuka? Kuka hän on? kuiskasi nuori mies ja puristi Ivan

Andrejevitshin kättä.

– Sst! sihisi vuorostaan Ivan Andrejevitsh. – Hän puhuu.

– Oi, Jumala, oi Jumala!

– No niin, kenellä naisella ei muuten olisi sinistä hattua…

– Ja sellaiset veitikkamaiset kasvot, jatkoi vanhus. – Hän käy täällätapaamassa tuttaviaan. Hän iskee silmiään. Ja näiden tuttavien luotulee jälleen tuttavia…

– Voi, kuinka pitkäveteistä, keskeytti rouva, – en tiedä, mitkäkaikki asiat sinua huvittavatkaan.

– No, annetaan olla. Älä ole vihainen, vastasi vanhus. – No, minä ensano enää mitään, jollet sitä toivo. Et ole tänään hyvällä tuulella…

– Kuinka olette sitten joutunut tänne? aloitti nuori mies.

– No, nähkääs, nähkääs! Nyt teitä kiinnostaa, ja äsken ette tahtonutkuulla sanaakaan.

– Minusta on saman tekevää. Puhukaa siis vain. Ah, piru vieköön kokotämän kirotun jutun!

– Nuori mies, älkää olko vihainen; en tiedä mitä puhun. Sanon vain, tahdoin vain sanoa, ettette varmaan ilman syytä osoita tätäkiinnostusta minua kohtaan… Mutta kuka te olette, nuori mies? Näen, etten tunne teitä, mutta kuka te olette oikeastaan? Oi, Jumala! Entiedä, mitä puhun!

– Ah, puhukaa vain kursailematta, keskeytti hänet nuori mies, jokanähtävästi oli ajatuksissaan.

– Mutta minä tahdon kertoa teille kaiken. Ajattelette ehkä, etten sitätekisi, että olisin vihainen – ei! Siinä käteni! Olen vain nolollatuulella, ei muuta. Mutta, Jumalan tähden, sanokaa te ensin, kuinkaitse tulitte tänne? Mistä syystä? Mitä minuun tulee, en ole teillevihainen, tuossa käteni. Täällä on niin tomuista. Käteni on hiemanlikainen, mutta se ei tee mitään, kun sydän vain on puhdas.

– Ah, antakaa minun olla rauhassa käsinenne. Täällähän ei voikääntyäkään, ja hän tulee käsineen!

– Mutta hyvä herra, tehän heittelette minua ympäriinsä kuin olisinvanha kengänantura, sanoi Ivan Andrejevitsh hurjan epätoivon puuskassaäänellä, jossa värähti harrasta rukousta. – Kohdelkaa minuakohteliaammin, edes hieman kohteliaammin, ja minä tahdon kertoa teillekaiken! Voimme tulla ystäviksi, olenpa valmis kutsumaan teidätpöytäänikin. Mutta suoraan sanoen, näin emme voi maata vierekkäin. Teerehdytte nuori mies! Ette tiedä…!

– Milloin ukko on sitten tavannut nuoren naisen? mutisi nuori miesilmeisesti äärimmilleen kiihtyneenä. – Hän odottaa nyt ehkä minua…Minun täytyy ehdottomasti päästä.

– Hän? Kuka? Oi, Jumala! Kenestä puhutte, nuori mies? Luulette, ettäyläkerrassa… Oi, Jumala! Oi, Jumala! Miksi minua näin rangaistaan?

Ivan Andrejevitsh koetti kääntyä selälleen epätoivon merkiksi.

– Ja miksi teidän tarvitsee tietää kuka hän on? Ah, piru! Niin tainäin, minun täytyy päästä…

– Herraseni! Mitä teette? Ja miten minulle käy? kuiskasi IvanAndrejevitsh ja tarttui epätoivoissaan naapurinsa hännystakinliepeeseen.

– Mitä se minua liikuttaa? Jääkää tänne yksin. Ja jos ette tahdo, sanon puolestani, että olette setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa, jottei vanhus uskoisi, että olen hänen rouvansa rakastaja.

– Mutta nuori mies, sehän on mahdotonta. Se on epäluonnollista, ettäsetä… Kukaan ei teitä usko. Ei kaksivuotinen lapsikaan teitä usko, kuiskasi Ivan Andrejevitsh epätoivoissaan.

– No, älkää sitten lörpötelkö, vaan maatkaa hievahtamatta! Minustanähden saatte kyllä jäädä tänne yöksi ja neuvotella aamulla ulos jotenkuten. Kukaan ei huomaa teitä; kun joku ryömii ulos, ei kenenkäänpäähän pälkähdä, että joku vielä olisi vuoteen alla. Ja vaikkapa sielläolisi tusinakin! Muuten, te yksin olette koko tusinan arvoinen!Väistykää, minä ryömin ulos!

– Te loukkaatte minua, nuori mies… Ja kuinka käy, jos saanyskänpuuskan? Kaikkea täytyy ajatella!

– Ssst…

– Mitä se on? Kuulen taas jonkin liikkuvan, sanoi vanhus, joka sillävälin oli ilmeisesti torkahtanut.

– Missä? Yläkerrassako?

– Kuulkaapa, nuori mies, minä menen ulos.

– Kyllä kuulen!

– Oi, Jumala! Minä menen.

– Ja minä en mene nyt! Minusta kaikki on samantekevää. Kun leikki onkerran leikitty loppuun, silloin ei ole väliä millään. Tiedättekö, mitäminä aavistan? Aavistan, että olette itse petetty aviomies – niin!

– Oi, Jumala, mikä kyynillisyys! Onko se mahdollista? Mutta miksijuuri aviomies… en ole naimisissa.

– Ei naimisissa? Niin voi sanoa kuka tahansa!

– Kenties olen itse rakastaja!

– Kaunis rakastaja!

– Herraseni, herraseni! – No, hyvä, kerron teille kaiken! Nähkääs, missä pulassa olenkaan! En ole se, miksi minua luulette, en olenaimisissa. Olen naimaton, kuten tekin. Minulla on ystävä, nuoruudenystävä… ja minä olen hänen vaimonsa rakastaja… Hän sanoo minulle: "Minä onneton ihminen kannan ristiäni, epäilen vaimoani." – "Mutta",sanon viekkaasti hänelle, "miksi sitten epäilet vaimoasi?" Muttaettehän kuule mitä puhun. Kuulkaa kuulkaa toki! "Mustasukkaisuus onnaurettavaa", sanon minä. "Mustasukkaisuus on pahe!" – "Ei", sanoohän, "olen onneton ihminen, minä… minä epäilen häntä!" – "Sinä oletystäväni", sanon minä. "Olet suloisen nuoruuden toveri. Olemme yhdessäheittäytyneet nautinnon vuoteelle." – Jumala, en tiedä, mitä puhun. Teteette minut vielä hulluksi.