"Kuulkaas! Kello on yksitoista", sanoin minä, – kun määrättykellonlyönti kaikui kaukaisesta raatihuoneen tornista. Hän kävi äkkiähiljaiseksi ja lakkasi nauramasta ja luki lyönnit.
"Niin, yksitoista", sanoi hän vihdoin aralla, epävakavalla äänellä.
Oitis kaduin, että peljästytin häntä ja sain hänet lukemaan kellonlyönnit ja kirosin itseäni tästä ilkeyden kohtauksesta. Minä tulinmurheelliseksi hänen tähtensä, enkä tietänyt kuinka minun piti korjatatuota erehdystäni. Minä rupesin lohduttamaan häntä, hakemaan syitähänen poissa-oloonsa ja luettelemaan monenlaisia arveluita. Ei ketäänollut helpompi pettää kuin häntä tässä silmänräpäyksessä ja jokainenkuulee ilolla sellaisina hetkinä vähintäkin lohdutusta ja ontyytyväinen, että edes jonkinmoista puolustusta löytyy.
"Niinpä, se on naurettava asia", aloin minä innokkaana ja ylpeänätodistuksieni tavattomasta selvyydestä. "Ei hän voinut tulla,te ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin…Ajatelkaas vain… Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna etteihän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taaskirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitähakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansiamahdollisuuksia jälellä. Kenties ei hän ollut kotona kun kirje saapuija ehk'ei hän vielä ole sitä lukenutkaan! Kaikki on mahdollista!"
"Niin, niin!" sanoi Nastjenka, – "sitä en ajatellut. Luonnollisesti, kaikki on mahdollista", pitkitti hän puheliaasti. Mutta hänen äänessäänoli surullinen epäsointu, toinen takana piileksivä ajatus.
"Kuulkaas nyt, mitä teidän on tehtävä", pitkitti hän. "Menkää huomennaniin varhain kuin mahdollista ja jos jotakin saatte, niin antakaaminulle siitä oitis tieto. Tiedättehän jo, missä minä asun." Ja hänilmoitti minulle osoitteensa.
Sitten tuli hän äkkiä niin lempeäksi ja kainoksi minua kohtaan. Hännäytti tarkkaavaisesti kuuntelevan sanojani. Mutta tehtyäni hänellemuutamia kysymyksiä, vaikeni hän, joutui hämille ja käänsi kasvonsapois. Minä katselin hänen silmiinsä – todellakin, hän itki.
"Kuinka? Onko se mahdollista? Voi! Mikä lapsi te olettekaan! Lakatkaatoki!"
Hän yritti nauramaan, tyynnyttääkseen itseään, mutta hänen vartalonsavavahteli ja rintansa kohosi.
"Ajattelin teitä", huomautti hän pitemmän vaikenemisen jälkeen. – "Teolette niin hyvä, että minun täytyisi olla kivestä, ellen sitähuomaisi. Tietäkääs, mitä mieleeni juuri nyt tuli? Minä vertailin teitämolempia. Miksi on hän – ettekä te? Miksi ei hän ole niinkuin te! Hänon teitä huonompi, vaikka minä rakastan enemmän häntä kuin teitä."
Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hän näkyi odottavan vastausta.
"Luultavasti en ole vielä häntä oikein käsittänyt taikka en tunne vielähäntä täydellisesti. Tietäkääs, minä pelkäsin häntä oikein. Hän oliaina niin totinen, oikeastaan ylpeä. Luonnollisesti tiedän, että hänvain sellaiseksi näyttäytyy, että hänen sydämessään on enemmänhellyyttä kuin minun. Minä muistan kuinka hän minua silloin katseli kunminä kimppuineni tulin hänen luoksensa. Mutta aina minä kunnioitanhäntä ja tuntuu ikäänkuin emme seisoisi samalla asteella."
"Ei, Nastjenka", vastasin minä, – "se merkitsee, että te rakastattehäntä enemmän kuin kaikkia maailmassa ja paljon enemmän kuin itseänne."
Hän vaikeni ja puristi voimallisesti käsivarttani. Minä en voinutmitään puhua liikutuksesta. Niin kului muutama aika.
"Hän ei tosiaankaan tule tänään!" sanoi hän vihdoin. "On jo liianmyöhäistä."
"Huomenna hän tulee", vastasin minä jotenkin luottavaisesti.
"Niin", sanoi hän taaskin iloisemmasti. "Nyt huomaan itsekin, että hänvasta huomenna tulee. Siis, näkemään asti! Huomiseen! Jos sataa, niinen tule ehkä tulemaan. Mutta ylihuomenna tulen joka tapauksessa, tulkoon sitten mitä tahansa. Tulkaa joka tapauksessa tänne, minä tahdonnähdä teidät."
Ja sitten, kun jättelimme hyvästi, antoi hän kätensä minulle ja sanoi, katsoen kirkkaasti minuun:
"Nyt olemme ainiaaksi yhdistetyt. Eikö niin?"
"Oi, Nastjenka, Nastjenka! Jospa te tietäisitte, kuinka yksinäiseksiminä tunnen itseni!"
Kun kello löi yhdeksän, en voinut enään huoneessa istua, pukeuduin jamenin, huolimatta pahasta ilmasta, ulos. Minä olin siellä ja istuinpenkillämme. Minä menin hänen kadullensa, häpesin ja käännyin ympärikatsomatta hänen ikkunaansa. Murheissani ja surussani tulin minäkotiin. Mikä raskas aika! Jos olisi kaunis ilma ollut, niin olisin kokoyön kävellyt.
Mutta huomenna siis!
Ei ollut kirjettä tänäänkään. Niinhän täytyi ollakin. He ovat joyhdessä.
NELJÄS YÖ
Hyvä Jumala, kuinka kaikki päättyi!
Minä tulin kello yhdeksän. Hän oli jo siellä. Minä huomasin hänen jokaukaa. Hän seisoi, niinkuin silloin, ensi kohtauksessamme, rannalla, kyynärpäät nojautuneina käsipuihin, eikä kuullut, että minä häntälähestyin.
"Nastjenka!" huusin minä hänelle, taistellen tuskalla liikutustanivastaan.
Hän kääntyi rivakkaasti puoleeni.
"Noh", sanoi hän, "nopeasti!"
Katselin häntä hämmästyneenä.
"Noh, missä on kirje? Toitteko te kirjeen?" – kertoi hän, pitäenkädellään kiinni käsipuusta.
"Ei, ei minulla ole kirjettä", sanoin vihdoin.
– "Eikö hän sitten vieläkään ole täällä?"
Hän kalpeni kauheasti ja katseli minua kauvan aikaa liikkumatoinna.
Minä olin hävittänyt hänen viimeisen toivonsa.
"No niin, Jumala olkoon hänen kanssansa", sanoi hän vihdoin sortuneellaäänellä. – "Jumala hänen kanssansa, kun hän minut niin jättää".
Vielä muutaman silmänräpäyksen säilytti hän mielenmalttinsa, muttaäkkiä kääntyi hän poispäin, nojasi käsipuihin ja purskahti itkuun.
"Jo on kylläksi, jo on kylläksi!" varoitin minä. Mutta minulla ei ollutvoimaa pitkittää ja mitä olisin minä sanonut?
"Älkää koettako lohduttaa minua," sanoi hän. "Älkää puhuko hänenpuolestansa, älkää sanoko, että hän tulee, hän ei olisi niin julmasti, niin sydämettömästi jättänyt minut, niinkuin hän on tehnyt. Miksi?Miksi? Oliko ehkä jotakin kirjeessäni, tuossa onnettomassakirjeessäni?"
Hänen äänensä tukehtui kyyneltulvaan.
"Oi kuinka sanomattomasti hirveätä tämä onkaan!" pitkitti hän. "Eiriviäkään! Jos hän edes olisi vastannut minulle, etten minä ole hänelletarpeellinen, että hän hylkää minut. Mutta nyt, ei riviäkään kolmeenpäivään! Kuinka helppoa on hänelle loukata kurjaa, turvatointa tyttöä,jonka rikos on siinä, että hän rakastaa häntä. Oi, mitä olenkaankärsinyt näinä kolmena päivänä! Jumalani! Jumalani! Kun minä muistelen, että minä ensiksi tulin hänen luokseen, että minä alensin itseni hänenedessään, itkin! Ja sitten!.. Kuulkaas", sanoi hän minuun kääntyneenä,samalla kuin hänen mustat silmänsä loistivat, – "ei voi se niin olla,se on luonnotonta! Te taikka minä olemme pettyneet. Ehk'ei hän olevielä kirjettä saanut? Ehk'ei hän tähän silmänräpäykseen asti tiedämitään, kuinka on mahdollista, sanokaas minulle Jumalan tähden, selittäkääs minulle … minä en voi käsittää niin raakaa kohtelua.
"Ei sanaakaan! Kurjimmallekin ihmiselle maailmassa osoitetaan tokisääliä! Ehkä on hän kuullut jotakin, ehkä on joku parjannut minua. Mikäon teidän ajatuksenne?"
"Kuulkaas minua, Nastjenka, huomenna menen minä, teidän nimessänne,hänen luokseen."
"Entä sitten?"
"Minä kysyn häneltä kaikkea, kerron hänelle kaikki."
"Entä sitten? Entä sitten?"
"Te kirjoitatte kirjeen hänelle. Älkää kieltäkö, Nastjenka. Minä vaadinhäntä huolehtimaan teistä, hän on saapa tietää kaikki ja jos…"
"Ei, ystäväni, ei," keskeytti hän minua. – "Jo on kylliksi! Eisanaakaan enään, ei ainoatakaan sanaa minulta eikä riviäkään. – Kyllin! Minä en tunne häntä enään, enkä rakasta häntä enään! Minä olenhänet unoh … tava!"
Hän ei puhunut loppuun.
"Rauhoittukaa, Nastjenka. Sijoittukaa tänne", sanoin minä, vieden hänetpenkille.
"Minä olen levollinen. Kyllin! Se on ohitse! Ne on kyyneleitä, nekuivuvat."
Sydämeni oli täysi. Minä koetin puhua, mutta turhaan.
"Kuulkaas minua", pitkitti hän, tarttuen käteeni, "sanokaas minulle, ettehän te olisi niin menetellyt? Ettehän olisi jättänyt sitä, jokaitse tuli luoksenne, ettehän olisi viskanneet hänen kasvoihinsahäpeällistä pilkan naurua hänen heikon, tyhmän sydämensä vuoksi! Teolisitte säästänyt häntä. Te olisitte ajatellut että hän on yksin, ettei hän ymmärtänyt pitää huolta itsestänsä, ettei hän osannut varoaitseään rakkaudesta teihin, että hän on viaton … ettei hän ole tehnytmitään. Oi, Jumalani, Jumalani!"
"Nastjenka!" huudahdin minä, voimatta liikutustani hillitä. —
"Nastjenka! Te kiusaatte minua! Te revitte sydämeni rikki; Nastjenka!
Minä en voi kauvemmin vaijeta! Minun täytyy vihdoin ilmaista, mitä sydämessäni piilee."
Minä hyppäsin ylös. Hän tarttui käteeni ja katseli kummastuksellaminua.
"Mikä on teillä?" kysyi hän vihdoin.
"Kuulkaas minua, Nastjenka", sanoin minä päättävästi. Mitä minä nyttulen teille sanomaan on kaikki mieletöntä, kaikki tyhmää! Minä tiedän, ettei se koskaan tule tapahtumaan, mutta kuitenkaan en voi vaijeta.Edeltäpäin rukoilen teitä anteeksi antamaan minulle."
"Kuinka? Mikä on teidän?" kysyi hän, lakaten itkemästä ja katsellenläpitunkevasti minua samalla kuin omituinen uteliaisuus loisti hänenkummastelevissa silmissään.
"Se on mahdotointa. Mutta minä rakastan teitä, Nastjenka! Siinä se on.Nyt on kaikki sanottu. Nyt näette, jos te voitte niin puhua minunkanssani, kuin te ennen puhuitte, jos te vihdoin voitte kuulla, mitäminä tulen teille puhumaan…"
"Mitä? Mitä on siitä tuleva?" keskeytti Nastjenka minua. – "Minätiesin hyvin, että te rakastatte minua, mutta minusta näytti, että tevain vähän rakastatte minua. Voi! Jumalani!"
"Alussa oli rakkauteni vähäinen, Nastjenka, mutta nyt on se yhtä vahvakuin teilläkin, silloinkuin te kimppuinenne tulitte hänen luoksensa. Javieläpä enemmänkin, koska hän ei silloin rakastanut ketään, vaikka terakastitte."
"Mitä sanotte minulle? Minä en ymmärrä laisinkaan. Mutta sanokaasminulle, miksi se – se on ei miksi, vaan mistä syystä te niin ja niinkerran… Jumalani! Minä puhun tyhmästi! Mutta te…"
Ja Nastjenka joutui täydellisesti hämille. Hän löi silmänsä alas.
"Mitä tulee minun tehdä, Nastjenka? Minä olen syyllinen, minä olenväärin menetellyt… Mutta ei, ei, minä en ole syyllinen, sen tunnenminä, koska sydämeni sanoo, että minulla on oikein, koska minä enmitenkään voi teitä loukata. Minä olin ystävänne, mutta minä en oleitseäni muuttanut, minä olen vieläkin ystävänne. Katsokaas, Nastjenka, kyyneleeni valuvat. Valukoot, ne eivät ketään vahingoita. Ne kuivuvatjälleen…"
"Mutta istahtakaa," sanoi hän.
"Ei, Nastjenka, minä en tule istumaan. Minä en voi kauvemmin ollatäällä, te ette saa minua enään nähdä. Minä sanon teille kaikki jasitten menen. Minä tahdon vain sanoa ettette koskaan olisi saanuttietää, että minä teitä rakastan. Minä olisin salaisuutenikätkenyt. En tahtoisi nytkään tässä silmänräpäyksessä vaivata teitäitsekkäisyydelläni. En! Mutta minä en voinut kauvemmin kestää. Tepuhutte itse siitä, te olette syyllinen, te olette kaikkeen syyllinen, vaan minä en ole syyllinen. Te ette voi karkoittaa minua luotannepois."
"En, en! Minä en karkoita teitä," sanoi Nastjenka, salaten suruaan niinpaljon kuin mahdollista.
"Te ette karkoita minua pois. Ei! Mutta minun täytyy itse paeta. Minätulen menemäänkin, mutta sitä ennen täytyy minun sanoa kaikki, koska,tässä puhuessamme, en saattanut istua rauhallisesti, koska, teidänitkiessänne, tunsin sydämessäni olevan niin paljon rakkautta teihin,Nastjenka, niin paljon rakkautta. Ja katkera on tunne, etten minä tällärakkaudellani voi teitä auttaa. Minä en voinut vaijeta, minun täytyipuhua, Nastjenka, minun täytyi puhua!"
"Niin, niin! Puhukaatte, puhukaatte niin minun kanssani!" sanoiNastjenka harvinaisella liikutuksella. "Teistä näyttää ehkäkummalliselta, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta …puhukaatte! Minä tulen vastaamaan teille, kertomaan teille kaikki."
"Te säälitte minua, Nastjenka, vain säälitte, ystäväni! Mitä ontapahtunut, on tapahtunut. Ja mitä on sanottu, ei voida kääntää eikävääntää. Eikö niin? Nyt tiedätte kaikki. Nähkääs, se on ydinkohta!Hyvä, se on kaikki oivallista. Mutta kuulkaas nyt: kun te tuollaistuitte ja itkitte, ajattelin minä itsekseni – voi! sallikaa minunsanoa, mitä minä ajattelin, että – luonnollisesti, se ei voi niinolla, Nastjenka! – minä ajattelin, että te ette ehkä jostakinkaukaisesta syystä rakasta minua enään. Sitten ajattelin minä jo eilenja toissapäivänä, Nastjenka – että minä saisin tuntea, että teidänehdottomasti täytyy rakastaa minua. Olettehan itsekin sanonut, että tejo melkein rakastatte minua. Mitä enempää? Se onkin melkein kaikki, mitä minä tahdoin sanoa, vielä on sanottavana, mitenkä sitten olisi, jos te minua rakastaisitte – ei mitään enempää! Kuulkaas, ystäväni, olettehan toki aina ystäväni – minä olen luonnollisesti kurja, yksinkertainen, vähäpätöinen ihminen. Mutta siitä ei ole kysymystä – ja minä sanon sen vain murheella, Nastjenka, – mutta minä rakastaisinteitä niin, niin paljon, että sittenkin kuin te vielä rakastaisittehäntä, jota en minä tunne, te ette kuitenkaan tulisi huomaamaan, ettäminun rakkauteni missään suhteessa olisi teille vaivaksi. Te saisittevain joka minuutti tuntea, että teidän vieressänne sykkii kiitollinen, niin kiitollinen, lämmin sydän, joka teille… Oi, Nastjenka,Nastjenka! Mitä olettekaan te tehnyt minusta!"
"Älkää itkekö, minä en tahdo, että te itkisitte," sanoi Nastjenka, rivakkaasti nousten. – "Tulkaa, nouskaa ylös, tulkaa minun kanssani,älkää itkekö," sanoi hän pyyhkiessään kyyneleitäni taskuliinallaan. – "Tulkaa nyt, ehkä sanon minä teille jotakin… Niin, nyt on hänjättänyt minut, nyt on hän unohtanut minut, vaikka minä häntä vielärakastan – minä en tahdo teitä pettää – mutta kuulkaas, vastatkaaminulle. Jos minä esimerkiksi … tulisin rakastamaan teitä, se on …jos minä vain… Voi, ystäväni! Kuinka saatan sitä ajatella, että minäteitä loukkasin, kun minä nauroin teidän rakkaudellenne, kun kiitinteitä siitä, ettette olleet minuun rakastuneet! Oi, Jumalani! Kuinka onse mahdollista, etten minä edeltäpäin sitä huomannut, että minä olinniin tyhmä, mutta… Nyt olen päättänyt sanoa teille kaikki."
"Kuulkaas, Nastjenka, tiedättekö mitä? Minä menen pois luotanne.Todellakin tuotan minä teitte vain vaivaa. Nyt on teillä omantunnonnuhteita siitä, että te nauroitte. Minä en tahdo, en varmaankaan, ettäte paitsi murhettanne… Minä tietysti olen syyllinen, Nastjenka, muttasuokaa anteeksi minulle."
"Pysähtykää, kuulkaa minua loppuun, – voitteko te odottaa?"
"Mitä varten odottaa? Mitä?"
"Minä rakastan häntä. Mutta se on ohimenevää, sen täytyy mennä ohitse, muutoin ei ole se mahdollista. Se meneekin jo ohitse, minä huomaan sen.Kuka tietää, ehkä menee se jo tänään ohitse, koska minä häntä vihaan, koska hän minua pilkkasi, sill'aikaa kuin te tässä itkitte minunkanssani, koska te ette minua halveksi kuten hän, koska te rakastatteminua, eikä hän minua rakasta, ja vihdoin koska minä teitä rakastan – jopa todella, aivan niinkuin tekin rakastatte minua. Olenhan sen itseennen teille sanonut, ja te olette sen itsekin kuullut. – Sentähdenrakastan minä teitä, koska te olette häntä parempi, koska te olettehäntä kunniallisempi, koska, koska hän…"
Hänen liikutuksensa oli niin vahva, ettei hän voinut puhua, hän panipäänsä minun olkapäälleni, sitten rinnalleni ja itki katkerasti. Minälohdutin häntä, puhuin hänelle mutta hän ei voinut kuulla, puristi ainakättäni ja sanoi kyynelten valuessa:
"Odottakaa, odottakaa, pian minä lakkaan. Minä tahdon teille sanoa…Älkää ajatelko, että nämä kyyneleet – se on vain heikkoutta, odottakaakunnes se menee ohitse."
Vihdoin lakkasi hän, pyyhki kyyneleet pois ja me menimme eteenpäin.Minä tahdoin puhua, mutta hän pyysi aina minua odottamaan. Memykistyimme. Vihdoin hän toipui ja rupesi puhumaan.
"Nyt viimeinkin", alkoi hän heikolla, vapisevalla äänellä. "Älkääajatelko, että minä olen epävakainen ja huikenteleva, että minä niinhelposti ja pian voin unohtaa. Minä rakastin häntä kokonaisen vuoden javannon Jumalan nimessä, etten koskaan, en koskaan ajatuksissani ollutuskoton hänelle. Hän pilkkasi minua, Jumala olkoon hänen kanssaan!Mutta hän haavoitti ja loukkasi sydäntäni. Minä en rakasta häntä enään, koska minä vain sitä voin rakastaa, joka on jalomielinen, joka minuaymmärtää, joka on rehellinen, koska itsekin olen sellainen eikä hän olearvoiseni – niin, Jumala olkoon hänen kanssansa! Parempi on näin, kuinettä minä myöhemmin olisin pettynyt toiveissani ja saanut kokeamillainen hän on… Kuka tietää, hyvä ystäväni," pitkitti hän, puristaen kättäni, "kuka tietää, ehkä oli koko rakkauteni vainitsepetosta, mielikuvitusta, ehkä sai se alkunsa vähäpätöisyyksistä,siitä, että minä elin mummoni toimissa! Kenties täytyy minun erästätoista rakastaa, ei häntä, vaan erästä toista, joka sääli minuaja … ja … jättäkäämme hänet," keskeytti Nastjenka, nyyhkyenliikutuksessaan, "minä tahtoisin vain vielä teille sanoa, että jos tehuolimatta siitä, että minä häntä rakastan – ei, rakastin – ja jos tehuolimatta siitä … vielä sanotte … jos te tunnette, ettärakkautenne on kyllin suuri karkoittamaan sydämestäni varhaisemmanrakkauden. Jos tahdotte minua armahtaa, jos ette tahdo jättää minutyksin kohtaloni varaan, ilman lohdutusta, ilman toivoa, jos te tahdotterakastaa minua aina, jos te minua nyt rakastatte, niin vannon minäteille että kiitollisuus … että rakkauteni tulee vihdoin olemaanteidän rakkautenne arvoinen… Tahdotteko nyt ottaa käteni vastaan?"
"Nastjenka," huusin minä nyyhkyen, "Nastjenka! Oi, Nastjenka!"
"Riittää jo!" sanoi hän, tuskin hilliten itseään, "nyt on jo kaikkisanottu, eikö niin? Niin – ja te olette onnellinen ja minä olenonnellinen, eikä enään sanaakaan siitä. Puhukaas jotakin muuta!"
"Niin, Nastjenka. Kyllin siitä, nyt olen minä onnellinen. Nyt,
Nastjenka, nyt puhukaamme jotakin muuta, oitis, minä olen valmis."
Ja me emme osanneet puhua mitään, me nauroimme, me itkimme, me puhuimmetuhannen sanaa ilman mieltä ja yhteyttä. Milloin kävimme käytävääpitkin, milloin käännyimme äkkiä ympäri ja menimme kadun poikki. Sittentaas pysähdyimme ja astuimme rannalle. Me olimme niinkuin lapset.
"Nyt elän minä yksinäni, Nastjenka," sanoin minä, "mutta huomenna – nyt olen minä, Nastjenka, tietysti köyhä, minulla on kaikkiaan tuhannenkaksisataa, mutta se ei tee mitään."
"Tietysti, ei. Ja mummolla on eläke, niin ettei hän meitä rasita.
Meidän täytyy kuitenkin ottaa mummo luoksemme."
"Luonnollisesti täytyy meidän ottaa mummo luoksemme… Mutta
Matrenakin…"
"Niin ja meillä on Theklakin!"
"Matrena on hyvin hyvä, vaan yksi vika on hänellä, ei ole hänellämielikuvitusvoimaa. Mutta se ei ole vahingoksi."
"Se on yhdentekevä, he voivat molemmat olla yhdessä. Mutta huomennatulette te luoksemme."
"Kuinka? Teidänkö luoksenne? Hyvä, minä olen valmis."
"Niin, te asutte meillä. Meillä, tuolla ylhäällä, ullakkokamarissa. Seon tyhjä. Meillä on ollut eräs vuokralainen, vanha vapaasukuinennainen, mutta hän on matkustanut pois ja mummo, sen tiedän minä, tahtooottaa nuoren miehen. Minä kysyin häneltä, miksi nuorta miestä? Siihenvastasi hän: 'Se on parempi, minä tulen jo vanhaksi. Mutta äläajattele, Nastjenka, että minä tahdon naittaa sinut.' Minä, nähkääs, sanoin, että hän sitä juuri tavoitti."