"'Hyvästi, hyvästi!' sanoi hänkin.
"Päivällisen jälkeen tuli hän luoksemme, istahtui, puheskeli kauvanmummon kanssa, tiedusteli kävikö hän koskaan ulkona, oliko hänellätuttavia ja yht'äkkiä sanoi hän:
"'Tänään olen ostanut loossin oopperaan. Annetaan Sevillan parturia.Tuttavani tahtoivat käydä kanssani, mutta kieltäysivät ja nyt jääminulle piletti.'
"'Sevillan parturiako?' huudahti mummo, 'samaa parturia, jota minunkinaikana näytettiin?'
"'Niin, samaa parturia', sanoi hän ja katsahti minuun. Minä ymmärsinkaikki, punastuin ja sydämeni sykki kiivaasti odotuksesta.
"'Oi, minä olen itse aikanani näytellyt Rosinan osaa', huudahti mummo,'seuranäytelmässä.'
"'Ettekö tahdo käydä kanssani tänään?' kysyi vuokralainen. 'Pilettinimenee muutoin hyödytöinnä hukkaan.'
"'Hyvä, minun puolestani, menkäämme', sanoi mummo, 'miksi emme menisi?
Ja minun Nastjenkani tässä ei ole vielä koskaan teaatterissa ollut.'
"Jumalani, mikä ilo! Oitis valmistimme itsemme ja menimme. Mummo, vaikka sokea, tahtoi kumminkin soittoa kuulla ja sitäpaitsi oli hänhyvä vanha rouva, hän soi minulle mielellään huvitusta, muttaitsestämme emme koskaan olisi sinne menneet.
"Voi! minä en voi teille kertoa, millaisen vaikutuksen 'Sevillanparturi' teki minuun. Mutta koko sen ehtoon katseli vuokralaisemme niinystävällisesti minua ja puhui niin kauniisti, että minä oitis huomasinhänen tahtovan asettaa minut koetukselle, niinkuin hän tuona aamunaehdoitti lähtemään yksin hänen kanssaan kävelylle. Mikä ilo nyt! Minälaskeuduin niin ylpeänä, niin tyytyväisenä nukkumaan, sydämeni sykkiniin kiivaasti kuin kuumeessa ja koko yön uneksin minä Sevillanparturista.
"Minä luulin hänen nyt yhä useammin tulevan luoksemme. Mutta toisinkävi. Hän pysyi melkein kokonaan poissa. Hän tuli tuskin kertaakaankuussa ja aina vain kutsuakseen meitä teaatteriin. Vielä menimmekahdesti hänen kanssansa. Siihen en ollut minä tyytyväinen, huomasinhänen surkuttelevan minua, että minä vietin mummon luona niinorjallista elämää, mutta ei sen enempää. Minä kadotin rauhani, envoinut levollisesti istua, en tukea, enkä työskennellä, välistä nauroinja tein mummolle jonkun kepposen, sitten jälleen purskahdin itkemään.Vihdoin kärsi terveyteni siitä ja minä tulin melkein oikein sairaaksi.
"Teaatteri-aikakausi loppui ja vuokralaisemme lakkasi tulemastaluoksemme. Kohdatessamme toinen toisemme, tietysti aina samoillaportailla, kumarsi hän niin vakavasti ja vaijeten, ikäänkuin ei häntahtoisi puhua, meni portaita alas, sill'aikaa kuin minä vielä seisointoisessa päässä punaisena kuin kirsikka, syystä että kaikki veri nousipäähäni niinpian kuin hänet vain kohtasin.
"Nyt olemme pian lopussa. Täsmälleen vuosi sitten, toukokuulla, tulivuokralaisemme luoksemme ja kertoi mummolle lopettaneensa toimensa jatäytyvänsä nyt vuodeksi mennä Moskovaan. Kuultuani sen, kalpenin minäja hervahdin puolikuolleena lavitsalle. Mummo ei huomannut mitään jaluovutettuaan asuntonsa, kumarsi vuokralainen ja meni.
"Mitä piti minun tekemän? Mietin ja tuumin, vihdoin tulin päätökseen.Huomenna aikoi vuokralainen matkustaa pois ja minä päätin, mummonmentyä nukkumaan, saattaa vielä tänä ehtoona kaikki ratkaisuun. Niintapahtuikin. Minä sidoin yhteen kimppuun kaikki, mitä tarvitsin, vaatteita ja kaluja, ja tällä kimpulla kädessäni menin, en juurielävänä enkä kuolleenakaan, vuokralaisemme luokse ullakkokamariin.Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut kokonaisen tunnin portaitanoustakseni ylös. Avattuani hänen ovensa, huudahti hän hämmästyksestänähdessään minut. Hän luuli minua aaveeksi ja kiiruhti tarjoamaanminulle vettä, kun tuskin jaksoin jaloillani seisoa. Sydämeni sykähteliniin kovasti että päätäni huimasi ja järkeni häiriintyi. Saatuanisilmäni jälleen auki, asetin kimppuni hänen vuoteelleen, istahdin itsesen viereen, peitin kasvoni käsilläni ja purskahdin äänekkääsen itkuun.
"Silmänräpäyksessä näkyi hän käsittävän kaikki. Hän seisoi edessänikalpeilla kasvoilla ja katseli murheellisena minua. 'Kuulkaas minua',alkoi hän, 'kuulkaas minua, Nastjenka, minä en voi mitään tehdä, minäolen köyhä mies. Nykyisin ei ole minulla mitään, ei edes oikeatapaikkaakaan. Millä voisimme elää, jos minä teidät naisin?'
"Me keskustelimme kauvan siitä, mutta vihdoin en voinut hillitäitseäni, vaan sanoin etten voinut pitemmältä elää mummon luona, minäkarkaisin hänen luotaan enkä enään tahtoisi antaa parsinneulallakiinnittää itseäni, vaan tulisin hänen kanssansa Moskovaan, jos hänsallisi, koska en ilman häntä voisi elää.
"Rakkaus, häpeä ja ylpeys, kaikki puhuivat minussa yhdellä haavaa jaminä lankesin melkein voimattomana vuoteelle. Niin kovin pelkäsin minäkieltoa! Hän istui muutaman minuutin vaiti, sitten nousi hän ylös, tuliluokseni ja tarttui käteeni.
"'Kuulkaas minua, rakas, hyvä Nastjenka', sanoi hän vihdoin kyyneltenläpi. 'Minä vannon teille, että jos minulle vain kerrankin onmahdollista, niin nain minä teidät ja te tulette ehdottomasti tekemäänminut onnelliseksi. Minä matkustan nyt Moskovaan ja tulen viipymäänsiellä vuoden. Toivon siellä saavuttavani menestystä. Kun minä palajanja te ette vain ole lakanneet rakastamasta minua, niin vannon teille, että me tulemme onnellisiksi. Nyt ei se ole mahdollista, minä en voiluvata teille mitään eikä minulla ole oikeuttakaan siihen. Mutta minäkerron sen, että ellei se vuoden kuluessa onnistu, niin on se kuitenkinjoka tapauksessa kerran tapahtuva, tietysti ehdolla, ett'ette kehenkääntoiseen mielisty, sillä minulla ei ole oikeutta, enkä uskallakkaanteitä sanalla sitoa.'
"Näin hän puhui ja seuraavana aamuna matkusti hän pois. Me olimmepäättäneet olla mummolle sanaakaan sanomatta. Niin hän tahtoi. Ja nyton koko historiani melkein lopussa. Kokonainen vuosi on kulunut. Hän ontullut takaisin, hän on jo kolme päivää sitten täällä ja, ja…"
"Kuinka? Mitä nyt?" huudahdin minä, kärsimättömänä kuullakseni loppua.
"Eikä hän ole tähän saakka näyttäytynyt!" vastasi Nastjenkatuskalloisesti. "Ei kuulu mitään häneltä."
* * * * *
Hän pysähtyi, vaikeni muutaman minuutin, antoi päänsä vaipua japeittäessään kasvonsa käsillään, itki hän niin, että sydäntäni vihloi.
Sellaista pitkitystä en ollut lainkaan odottanut.
"Nastjenka!" aloin arkatuntoisesti, "Nastjenka, älkää, Jumalan tähden, noin itkekö! Kuinka voitte te tietää…? Ehk'ei hän vielä ole täällä?"
"Hän on täällä!" vakuutti Nastjenka. "Hän on täällä, minä tiedän sen.Me teimme ehtoolla ennen hänen lähtöään sopimuksen. Puhuttuamme kaikkimitä minä juuri teille kerroin, tulimme tänne rantaa pitkin kävelemäänja istuimme tällä penkillä. Minä en enään itkenyt, kuuntelinsurumielisenä mitä hän sanoi… Hän sanoi oitis palaittuaan tulevansameille ja ellen minä luopuisi hänestä, niin tulisimme mummollekertomaan kaikki. Nyt on hän palannut, minä tiedän sen, mutta hän eitule."
Uudelleen rupesi hän itkemään.
"Jumalani!" huudahdin minä, "eikö löydy mitään keinoa tyynnyttämäänmurhetta?" Hädissäni hypähdin ylös penkiltä. "Sanokaas minulle,Nastjenka, enkö minä ehkä voi mennä hänen luoksensa?"
"Kuinka olisi se mahdollista?" sanoi hän, äkkiä kohoittaen päätänsä.
"Ei, tietysti ei. Se ei sovi", vastasin minä tyynesti. "Mutta – ehkäkirjoitatte hänelle."
"Ei, ei missään tapauksessa!" huudahti hän päättävästi ja kumarsitaaskin päätään, katsomatta minuun.
"Miksi ei?" pitkitin minä, pitäen ajatuksestani kiinni "Muttatietäkääs, Nastjenka, millaisen kirjeen! Kirjeitä on kahdenlaisia ja…Voi, Nastjenka, siinä on koko asia! Luottakaa minuun. Minä en annahuonoa neuvoa. Kaikki voi vielä tulla hyväksi! Te otitte ensimäisenaskeleen – miksi siis nyt…"
"Mahdotointa, mahdotointa! Ikäänkuin minä tahtoisin hänestä riippua."
"Oi, hyvä Nastjenkani", vastasin minä, voimatta salata naurua, "eitoki, ei. Te olette oikeassa, koska hän on antanut lupauksen teille. Jaminä huomaan kaikesta, että hän on hienotunteinen ihminen ja että hänhyvää tarkoittaa", pitkitin minä, nousevassa ihastuksessa päätelmieniselvyydestä. "Millainen on hänen suhteensa? Hän on lupauksella sidottu.Hän sanoi ettei hän tulisi ketään toista naimaan kuin teidät, jos hänkoskaan naisikaan. Teille antoi hän täyden vapauden sanomaan itsenneirti hänestä… Tässä tapauksessa saatatte ottaa ensimäisen askeleen.Teillä on etu-oikeus, esimerkiksi, jos te tahtoisitte pitää kiinnihänen sanoistaan."
"Sanokaas kuinka te kirjoittaisitte?"
"Mitä?"
"Tuon kirjeenkö?"
Minä kirjoittaisin tähän tapaan:
"Kunnioitettava herra!"
"Onko se ollenkaan tarpeellista tuo 'kunnioitettava herra'?"
"Kaiketikin! Muutoin, miksikä ei? Minä ajattelen…"
"Noh, hyvä, hyvä. Kuinka sitten?"
"Kunnioitettava herra!"
Suokaa anteeksi, että minä…
Mutt'ei; ei ole tarvis pyytää anteeksi! Pelkkä tosiasia oikeuttaakaikki, kirjoittakaa yksinkertaisesti:
"Minä kirjoitan teille. Antakaa anteeksi kärsimättömyyteni, muttakokonaisen vuoden oli toivo ainoa onneni. Olenko minä väärässä, jos ennyt voi kestää epäilyksen päiviä? Kun nyt olette palainneet, olette teehkä aikomuksenne muuttanut. Jos niin on, niin sanoo tämä kirje teille, etten närkästy, enkä valita. Minä en voi teitä sentähden syyttää, koskaminulla ei ole mitään valtaa sydämenne yli. Se on nyt kerran minunkohtaloni!"
"Te olette kunnian mies. Te ette tule nauramaan, ettekä vihastumaankärsimättömistä riveistäni. Ajatelkaa, että eräs tyttöraukka on nekirjoittanut, joka on yksin ja jolla ei ole ketään, joka voisi opettaatai neuvoa häntä ja joka ei ole koskaan ymmärtänyt sydämensä kanssatulla toimeen. Mutta antakaa minulle anteeksi, että sydämeeni voisilmänräpäykseksikin hiipiä epäilystä. Te ette saata ajatuksissakaanloukkaantua siihen, joka niin kovin teitä rakasti ja vieläkinrakastaa."
"Niin, niin! Se on aivan niin, kuin minä ajattelin!" huudahti Nastjenkaja ilo loisti hänen silmistään. "Oi, te päästätte minut epäilyksestäni,Jumala itse on lähettänyt teidät minulle, kiitän, kiitän teitä!"
"Miksi? Sitävartenko, että Jumala on lähettänyt minut?" vastasin minä,katsellen ihastuksella hänen iloisia kasvojaan.
"Niin, juuri sitävarten."
"Voi Nastjenka! Kiitämmekö ehkä muita ihmisiä sentähden, että he elävätsamaan aikaan meidän kanssamme? Minä kiitän teitä sentähden, ettäolette minua kohdannut, sentähden, että minä kaiken elämäni ajan tulenmuistamaan teitä!"
"Piisaa jo! Mutta kuulkaappas: Silloin sovimme, että hän oitis, palaittuaan, antaisi minulle tiedon siten, että hän jättäisi kirjeenmuutamille tutuilleni, hyville ja yksinkertaisille ihmisille, jotkaeivät mitään tiedä asiasta. Taikka, ellei hän tahtoisi kirjoittaamitään kirjettä, syystä siitä, ettei kirjeessä voi sanoa kaikkia, niintulisi hänen vielä palauspäivänä täsmälleen kello kymmenen tulla tänne, missä me kohtaisimme toinen toisemme. Minä tiedän, että hän on tullut, mutta tämä on nyt kolmas päivä kun minä turhaan odotan häntä taikkakirjettä. Huomenna en voi mitenkään päästä irti mummostani. Antakaahuomenna kirjeeni noille hyville ihmisille, joista minä juuri puhuin,he lähettävät sen kyllä hänelle. Ja jos tulee vastaus, niin tuokaatitse se minulle, ehtoolla, kymmenen aikaan."
"Mutta kirje, kirje! Ennen kaikkia on kirje kirjoitettava! Siis saattaase kaikki vasta huomenna tapahtua."
"Kirje", vastasi Nastjenka jotenkin hämillään, – "kirje… mutta…"
Hän ei puhunut loppuun. Alussa käänsi hän kasvonsa minusta pois, punastui niinkuin ruusu ja samalla tunsin kädessäni kirjeen, jokanäöstä päättäen oli jo kauvan ollut kirjoitettu, valmis ja sinetitty.Eräs tuttu, rakas ja hempiä muisto tuli mieleeni!
"R-o-s-i-n-a", aloitin minä.
"Rosina", lauloimme molemmat. Olin vähällä syleillä häntä ihastuksesta.
Hän punastui, hymyillen kyynelten läpi.
"Nyt on kylliksi! Hyvästi!" sanoi hän reippaasti. "Tässä on kirje jatässä osoite, mihinkä saatte viedä sen. Näkemään asti! Huomiseen!"
Voimallisesti puristi hän molempia käsiäni, nyökähytti päätään jakatosi kuin nuoli. Minä seisoin kauvan paikalla ja seurasin häntäsilmilläni niinkauvan kuin mahdollista.
"Huomiseen! Huomiseen!" kaikui päässäni, kun hän oli kadonnut silmistäni.
KOLMAS YÖ
Tänään oli surullinen sadepäivä, ilman auringon sädettä, niinkuintuleva vanhuutenikin. Minua vallitsevat sellaiset omituiset ajatukset, – sellaiset kolkot tunteet, sellaiset minulle vielä epäselvätkysymykset tunkeutuvat päähäni ja sitäpaitsi puuttuu minulta tahtoa javoimaa niitä selvittämään. Ei ole minun asiani selvittää kaikkia!
Tänään emme tule näkemään toisiamme. Eilen, kun erosimme toisistamme, rupesivat pilvet taivasta peittämään ja nousi sumu. Minä sanoin ettähuomenna tulee huono päivä; hän ei vastannut, hän ei tahtonut puhuaitseänsä vastaan. Hänelle on tämä päivä selvä ja kirkas eikä yksikäänpilvi synkistä heidän onneansa.
"Jos sataa, emme tule näkemään toisiamme", sanoi hän, – "sitten enminä tule."
Minä luulin ettei hän välittäisi tämän päivän sateesta, mutta hän eitullut.
Eilen oli kolmas kohtauksemme, kolmas valoisa yömme.
Mutta kuinka tekevätkään ilo ja onni ihmisen kauniiksi! Kuinkasyttyykään sydän rakkaudesta! Tuntuu niinkuin tahtoisi vuodattaasydämensä vieraasen sydämeen, niinkuin toivoisi, että kaikki olisiiloista, kaikki hymyilisi. Ja kuinka tarttuvaista onkaan tämä ilo!Eilen oli hänen sanoissaan niin paljon viehkeyttä, niin paljonsydämen hyvyyttä. Kuinka sydämellisesti hän minua kohteli, kuinka hänminua hyväili, kuinka hän sydäntäni rohkaisi! Oi, kuinka paljonviehkeilemistä kutsuukaan onni esihin! Ja minäkö?.. Minä pidin kaikkiakultana, minä ajattelin, että hän…
Mutta, Jumalani, kuinka saatoin minä ajatella! Kuinka saatoin minä ollaniin sokea, kun kaikki oli toisen valtaamaa, – kun hänen lempeytensä,hänen rakkautensa minuun ei ollut muuta kuin ilo toisen pikaisestajälleen näkemisestä, toivo, antaa minunkin ottaa osaa hänen ilostaan.Ellei hän olisi tullut, niin olisimme turhaan odottaneet ja hän olisisurullinen ja alakuloinen. Kaikki hänen liikkeensä eivät muutoin olisiniin herttaiset ja keveät. Ja, omituista, hänen huomaavaisuutensa minuakohtaan oli kaksinkertainen, ikäänkuin tahtoisi hän vaistomaisestituhlata minulle, mitä hän itse itselleen toivoi. Nastjenkani näyttivihdoin niin hellätuntoiselta ikäänkuin hän käsittäisi, että minä häntärakastan, ikäänkuin hän armahtaisi minun kurjaa rakkauttani. Ollessammeitse onnettomat, tunnemme paremmin toistenkin onnettomuutta.
Minä tulin hänen luokseen avonaisella sydämellä, ja odotin tuskinjälleen näkemistä. Minä en tuntenut edeltäpäin, mitä minä nyt tunnen, minä en tuntenut ettei kaikki vie toivottuun loppuun. Hän loistiilosta, hän odotti vastausta. Vastaus oli hän itse. Hänen piti tulla,hänen huudolleen rientää esiin. Nastjenka tuli koko tunnin varemminkuin minä. Alussa nauroi hän kaikelle, kullekin sanalleni. Minä olinalkanut puhumaan, mutta pian vaikenin minä.
"Tiedättekö te, miksi minä olen niin iloinen?" sanoi hän, – "niiniloinen, teidät nähdessäni? Miksi minä teitä tänään niin rakastan?"
"Noh miksi?" kysyin minä ja sydämeni lakkasi sykkimästä.
"Minä rakastan teitä sentähden, koska te ette ole rakastunut minuun.Joku toinen tulisi teidän sijassanne levottomaksi, tunkeilevaksi javalittavaksi, mutta te olette kokonaan toisin."
Sen ohessa puristi hän kättäni niin lujasti, että minä melkein huusin.
Hän nauroi.
"Jumalani! Mikä ystävä te olettekaan!" alkoi hän minuutin kuluttuahyvin totisena. "Tosiaankin on Jumala lähettänyt teidät minulle! Mikäolisi minusta tullut, ellei minulla olisi teitä! Kuinka omaa hyötyäpyytämätön te olettekaan! Jos minä joudun naimiseen, tulemme sangenläheisiksi ystäviksi, enemmän kuin veljiksi. Minä olen teitä rakastava, melkein yhtä paljon, kuin häntäkin…"
Mieleni kävi, tässä silmänräpäyksessä, hyvin raskaaksi, mutta jotakinpilkantapaista liikkui sydämessäni.
"Teillä on kuume", sanoin minä, "te pelkäätte, te ajattelette ettei häntulekkaan."
"Todellako?" vastasi hän. – "Jos olisin vähemmin onnellinen, niinuskon, että itkisin teidän epäuskonne, teidän soimauksienne tähden.Muutoin te saatatte minut järkeeni jälleen. Mutta minä ajattelenperästäpäin ja nyt tunnustan minä teille, että te sanoitte totuuden.Niin! Minä en ole omassa vallassani. Minä elän kokonaan odotuksessa jatunnen kaikki ehkä liian helposti. Nyt kyllin tunteista!"
Sill'aikaa kuulimme askeleita ja hämärässä näkyi eräs ohikulkija, jokaastui meitä kohti. Me vapisimme molemmat, Nastjenka oli melkeinhuudahtaa. Minä päästin hänen kätensä irti ja tein liikkeen ikäänkuinaikoisin mennä. Mutta me petyimme, se ei ollut hän.
"Mitä te pelkäsitte? Miksi laskitte käteni irti?" sanoi Nastjenka jaojensi sen uudestaan minulle. Me tahdomme yhdessä kohdata häntä. Minätahdon, että hän näkee, kuinka me rakastamme toinen toistamme."
"Kuinka me rakastamme toinen toistamme? huudahdin minä.
"Oi, Nastjenka, Nastjenka!" ajattelin minä. – "Kuinka paljon olet sinänäillä sanoilla sanonut! Sellaisesta rakkaudesta, Nastjenka, tuleesydän kylmäksi ja kovin ahdistetuksi. Kätesi on kylmä, minun on kuumaniinkuin tuli. Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!.. Oi, kuinkasanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Muttaminä en voi olla sinulle paha!"
Vihdoin oli sydämeni liian täysi.
"Kuulkaas, Nastjenka", huudahdin minä. – "Tiedättekö mitä minätoimitin koko päivän?"
"Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?"
"Ensiksi, Nastjenka, kun olin toimittanut kaikki asianne, antanutkirjeenne, ollut hyvien tuttavainne luona, sitten … sitten meninkotiin ja laskeusin nukkumaan."
"Eikö enempää?" keskeytti hän minua nauraen.
"Melkein ei sen enempää", vastasin minä väkivaltaisella mielenmaltilla, sillä minä tunsin kuinka silmäni täyttyivät tyhmilläkyyneleillä. – "Minä heräsin jälleen näkemisemme hetkeksi, niinkuin enolisi nukkunut. Minä en tiedä kuinka oli laitani. Minä läksinkertoakseni teille kaikki, ikäänkuin aika seisoisi hiljaa minua varten,ikäänkuin tunnelma, tunne pysyisi ikuisesti minussa elävänä, ikäänkuinminuutti kestäisi ijankaikkisesti ja pysyisi koko elämän ajan yhdessäkohdin minua varten… Herättyäni tuntui minusta, että kauvan tunnettu, aikaisemmin jossakin kuultu, unhoitettu, suloinen, soitannollinen aihenyt taasen sukelsihe muistossani esihin ja nyt…"
"Voi, Jumalani", keskeytti Nastjenka, – "kuinka oli siinä kaikki? Minäen ymmärrä sanaakaan siitä."
"Voi, Nastjenka, minä tahtoisin jollakin tavalla kuvailla tätäomituista vaikutusta", aloitin minä valittavalla äänellä, missä vieläkätkeytyi toivo, vaikka kaukainenkin.
"Kyllin, lakatkaa jo!" sanoi hän ja kaikki ilmasi yhdessäsilmänräpäyksessä veitikkaa!
Yht'äkkiä tuli hän tavattoman puheliaaksi ja iloiseksi. Hän ottikäsivarteni, nauroi ja tahtoi minuakin nauramaan, ja jokainen kolkompisana minulta herätti hänessä sydämellisen ja pitkän naurun… Minärupesin suuttumaan, – hän lakkasi äkkiä veikistelemästä.
"Kuulkaas", alkoi hän, – "minun pitäisi olla kiitollinen siitä,ettette ole rakastuneet minuun. Sen mukaan on ihminen käytettävä! Muttakuitenkin, taipumaton herrani, tulisi teidänkin kiittää minua siitä,että minä olen niin yksinkertainen. Minä puhun teille kaikkia, kaikkihulluudetkin, mitkä päähäni pälkähtävät."