– Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla, heleällä äänellä. – Te luulitte, että kaikki on samaa, kuinennenkin… että minulla on vain mitätön asia… Minä vakuutanteille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!

Hän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luullahänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä,teeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan.Tahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmänAlesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi jalapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, ettäjos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolinkertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tulikeittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollenpahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hänhyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoinkaikki olivat niin iloisia.

Viimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natashanauramasta.

– Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.

– Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.

– Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle, koettaen ajaa hänet pois. – Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki, mitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllänäen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olenollut, – sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, jaensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, kokotämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.

– Valehtelitko?

– Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isänikotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikkipeittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sainminä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltäkumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, – ja, huomatkaase, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin – ilmoittaaminulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, ettämorsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä,mutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipähän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikkihullutukset ja niin edespäin, – no, tietty se, mitkä hullutukset.Kas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.

– Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, – olipa milläkehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasiheti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvinkuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuinolisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroitmeille.

– Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotainarvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minäsalasin ja kärsin hirveästi.

– Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani jaminulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä,katsoen Natashaan.

– Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. – Jamitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakintiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?

– Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. —

Kolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!

– Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaikentämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minämuistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?

– Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.

– Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollutrahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni;ja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liianepäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No, olkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin,vähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä teette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se onkirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.

– No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.

– Kuules, Natasha, sinä kysyt – ikäänkuin laskisit leikkiä. Älälaske leikkiä. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se olisemmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäniminulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuinhänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.

– No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?

– Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivanikaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kunisäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaanhänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä eise onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakinviekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaanratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaistariitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan, ei voisikaan olla; mokomaaitseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikeinhämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, IvanPetrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vainkerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenneaivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänetjesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu,Natasha. No, niin siis … mutta sivumennen sanoen: hän ei alussaantanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini!Nyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta olirangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi; katsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra, katsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita janappeja pantata!

Hän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noinpuolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkastelisitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.

– No, niin siis – mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. – Kuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valallavakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minullevihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisinsuoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut jatullut mieheksi ja nyt – asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisinpysynyt päätöksessäni. Mutta nyt – mitä minä sanoisin? Muttaälkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaantyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä?Varmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa olepisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän, kuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimattaasemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minäolen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua, sanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.

– No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.

– Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla onomani, – sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitäsanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomennasanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahanvuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämmejonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänenkanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sittenkohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-étatc'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toistenkaltainen, enkä tahdo olla muista eroava … sanalla sanoen, minäesitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat… Minä puhuin lämmöllä,puoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minätodistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan … sanoinsuoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämmevain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on?Erinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan – onpääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitäoikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään.Viimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassatunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataasielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivatpojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin.Ei siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minäsanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, – kaikki sanoin innollaja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtäänvastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreiviNainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K: n, minunristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästivastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvätulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta!Se tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kunminä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; ettäse, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähänsaakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan.Kumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiammekiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.

– Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehänon pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha…

– Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti; enkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonutmillaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni, mutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua.Kyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidäsitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, muttalähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhumitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuusiltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan;näyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissäjostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreiviminut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuinolisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipamuistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minunkiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollutkiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää – sen vuoksi enkäynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin, enkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuokaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään milteikumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni, mutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleninuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin!Hänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisinhäntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpäkäytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaanitseäni, – ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessäpäivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisiminut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omallaviisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!..

– Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahtiNatasha maltittomana. – Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidänasiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostititseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!

– Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo?Siinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa… Javiimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, IvanPetrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikeinajatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olentyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisastakekseliäisyyttä … no … ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin; niin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä ainaole… ymmärtämätön.

– Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!

Natasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä.Kuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoinilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalletoteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arkakohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankinsen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnustiAleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaamielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansaAleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkkahuomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näkisen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillähäntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashansydämmessä.

– Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan oleymmärtämätöin, pitkitti Natasha, – miksikä sinä itseäsi halvennat?

– No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivilläkäyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin: odotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennenkuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksikuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänelläon kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli.Huolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suurivaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelleantichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikilletoimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minustakaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleekose siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minäitse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koiratvain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nytsivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha, että me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujanluona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikeinhämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.

– Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahti

Natasha nauraen ääneensä. – Sitä vielä puuttui!

– No, miksikä … ikäänkuin minä olisin joku… Miksikä minulla eiolisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi?Kas, nyt hän nauraa tuossa!

– No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No,ja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?

– Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja seitsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niintoiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.

– Mitä se kirjoitti?

– Kirjoitti, "kastu" tai jotain siihen suuntaan kuin on Gogolinkertomuksessa … mutta lakkaahan jo nauramasta!

– Kerrohan nyt ruhtinattaresta!

– No, kun te yhä keskeytätte minut. Tultuamme ruhtinattarellealoin minä hyväillä Mimiä. Tuo Mimi – se on, näes, vanha, ruma, mitä ilettävin koiran luuska, joka kaiken lisäksi on itsepintainenja pureksija. Ruhtinatar pitää siitä kuin silmäterästänsä; se ehkälieneekin hänen ikäisensä. Minä aloin sillä, että syöttelin sillekaramellia ja noin kymmenessä minutissa opetin sen antamaan käpälää,jota tekemään sitä ei oltu saatu sen koko elinaikana opetetuksi.Ruhtinatar tuli oikein haltioihinsa; miltei itkenyt ilosta: "Mimi!Mimi! Mimi antaa käpälää!" Jos joku sattuu tulemaan, sanoo hän: "Mimi antaa käpälää! Kummipoika opetti sen sille!" Kreivi Nainskituli, sille taas: "Mimi antaa käpälää!" Minuun katsoo hän melkeinilokyyneleet silmissä. Oikein hyvä mummo; oikein on sääli häntä.Minä en siekaillut, osotin uudestaan hänelle imartelua: hänellä onnuuskarasian kannessa hänen oma kuvansa, hänen morsiusajaltansa, noin kuusikymmentä vuotta sitten. Tuon nuuskarasian hän sattuipudottamaan. Minä nostan sen ja sanon, niinkuin en tietäisikään: Cruelle charmante peinture! Tämä on ihanteellisen kaunis! Nytpä hänkokonaan heltyi, alkoi kanssani jutella tätä ja tuota, missä kävinkoulua, kenen luona käyn, miten kauniit hiukset minulla on, ja niinpoispäin. Minäkin huvittelin häntä, kerroin hänelle skandaalijutunparasta lajia. Semmoisista hän pitää: sormellaan vain heristiminulle, mutta muuten nauroi hyvin paljon. Pois lähtiessämme suutelihän ja ristinmerkillä siunaili sekä vaati, että minä joka päiväkävisin häntä huvittamassa.

Kreivi puristaa kättäni; silmänsä olivat hyvin lipevät; ja isäni, vaikka onkin mitä parhain, kunniallisin ja jalomielisin ihminen, uskokaa tai älkää, oli miltei itkeä ilosta silloin, kun kahden kotiinajoimme. Hän syleili minua, tuli avomieliseksi, ilmaisi joitakinsalaperäisyyksiä, puhui virka-urasta, ylhäisistä tuttavuuksista, rahasta, avioliitosta, etten kaikkea oikein ymmärtääkään voinut.Samassa hän minulle rahaakin antoi. Se oli eilen. Huomenna menen taasruhtinattaren luo, mutta isäni kuitenkin on jalomielisin ihminen – älkää ajatelko hänestä mitään pahaa; ja vaikka hän koettaakinvieroittaa minua sinusta, Natasha, niin tulee se siitä, että hänon erehtynyt, hän kun haluaa Katjan miljooneja, joita sinulla eiole; niitä hän haluaa yksistään vain minun tähteni, siis vaintietämättömyydestä tekee sinulle väärin. Kukapa isä ei haluaisi onneapojallensa? Eihän se ole hänen syynsä, että on tottunut pitämäänmiljooneja ainoana onnena. Semmoisiahan he ovat kaikki. Häntätuleekin arvostella vain siltä kannalta, eikä muulta, – ja silloinonkin hän oikeassa. Minä vartavasten kiiruhdin sinun luoksesi,Natasha, vakuuttamaan sinulle sitä, sillä minä tiedän, että sinullaon ennakkoluuloja häntä vastaan, tietysti, sinä et itse ole siihensyypää. Minä en syytä sinua…

– Eikö sinulle siis mitään muuta tapahtunutkaan, kuin että menestyitkreivittären luona? Siinäkö se olikin koko viisautesi? kysäsi Natasha.

– Kuinka! Äläpäs! Sehän on vain alku… Ruhtinattaresta minäkerroin vain siksi, että, huomaa se, minä hänen kauttansa saan isänivaltoihini, mutta itse kertomuksenihan ei ole vielä alkanutkaan.

– No, kerrohan se viimeinkin!

– Tänään tapahtui minulle vielä eräs seikka, vieläpä oikeinkummallinen, minä olen vielä nytkin hämmästyksissäni siitä,pitkitti Alesha. – Tahdon teille huomauttaa, että vaikka isänionkin kreivittären kanssa päättänyt minun kosimisestani, eikuitenkaan mitään virallista ole tähän saakka vielä ollut, niinettä vaikka me tuossa hetkessä erkanisimme, ei se herättäisi mitäänerityisempää huomiota; kreivi Nainski vain yksin tietää asian, mutta häntähän pidetäänkin sukulaisena ja suojelijana. Vähät siitä,että minä näinä kahtena viikkona olenkin oppinut tuntemaan Katjan,me emme kumminkaan ole tähän päivään saakka puhuneet keskenämmesanaakaan tulevaisuudestamme, se on avioliitosta ja … no, eikärakkaudestakaan. Paitsi sitä on päätetty ensin pyytää ruhtinatarK: n suostumusta, jolta odotetaan kaikkea mahdollista suojelusta jakultasateita. Mitä hän sanoo, sitä sanoo koko ylhäisö; hänellä onsemmoinen mahtava tuttavapiiri. Minut taas välttämättömästi tahdotaansaattaa ylhäisön piiriin ja sen mukaiseksi ihmiseksi. Erittäinkinvaatii sitä kreivitär, Katjan äitipuoli. Asia on semmoinen, ettäkaikkien noiden kreivittären ulkomailla tekemien kepposten jälkeenruhtinatar ehkei ota häntä vastaankaan, mutta jos ruhtinatar ei ota, niin kenties eivät toisetkaan ota; nyt olisi siis mukava tilaisuus, – minun kosimisjuttuni. Ja siksipä kreivitär, joka ennen oli asiaavastaan, tänään kovin ilostui menestyksestäni ruhtinattaren luona; mutta se sikseen; tärkeintä on tämä. Katarina Feodorovnan minä tunsinjo viime vuonna; ja minähän silloin olin vielä poikanulikka, envoinut ymmärtää mitään, enkä siis mitään hänestä huomannutkaan…

– Asia olikin siinä, että silloin sinä rakastit minua enemmän, keskeytti Natasha, – siksi et huomannutkaan, mutta nyt…

– Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. – Sinäerehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinullevastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki…Oh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä,avomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan; kuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsajälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmintarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostattiuteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinentarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, – tämä aikomus oli josiltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niinsuuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä,sanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään.Hänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuuttaharrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan,ja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempiveljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoistavuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen, jotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina onvaiti, aivan kuni säikytetty… Hän ikäänkuin jotain mietiskeli.Isääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, – senminä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee, että tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta.Katja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnythänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikkinuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltanasen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki, taivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää kokoasia…

– Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natashalevottomana.

– Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. – Ja minä kiitän Jumalaa, joka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljäpäivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä jalopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisinminä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisiuskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuaniitseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni, että pitää lopettaa ja että olen velvollinen lopettamaan, minä sainrohkeutta ja – lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönnepäätös muassani, ja niin tulinkin!

– Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!

– Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan, rehellisesti ja rohkeasti… Mutta ensin minun täytyy kertoa teilleeräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennensen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minäsatuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyinovelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrinhämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain,käveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa, pidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle, odotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen, kovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiäkeskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään, vaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muitaollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, ettäsiellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu…

– Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroitasian Katjalle.

– Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksituntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemmetahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minunsydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hänyksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki.Ajatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun jasinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli; oikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. – Minä kerroin hänellekoko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi, kuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämmeja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi,Natasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisiäitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään onmeidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava.Hän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoisetsilloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisiollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiittiminua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmisauttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta, sanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minunsanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, jaettä sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla, etten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän hetikäskeä minua lähtemään luoksesi.

Natasha oli hyvin liikutettu.

– Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuronruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha, nuhtelevasti katsoen häneen.

– No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinutmenemään?

– Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, muttaitse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha!Hän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaaketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hänpani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkiallaon vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinenja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: "No, Jumala kanssanne,Aleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin…" Hän ei lopettanutlausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomennasanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkintulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hänmoitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: "Kunniallisenihmisen ei tarvitse mitään peljätä!" Hän on niin jalomielinen.Isääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaarahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomennaonnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, ettenonnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatarK: n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänentahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi, jos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinkavastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkeatuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuinolisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä senarvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hänsinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on!Hänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodutsisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne.Sitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidätyhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luulejotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juurisinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthänsinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan…Sinä olet minun kaikkeni!

Natasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisellasurumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollaintavoin kiusaavan häntä.

– Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikeanarvon Katjalle, pitkitti Alesha. – Minä, näes, olen käynyt heilläjoka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen,yhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!

– Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.

– Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäätlopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin ainatunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuinjalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!

– Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itseolet sen huomannut?

– Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaantoisiamme, ja silloin…

– Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuinitsekseen vain.

Alesha katsoi häneen neuvottomana.

Mutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.

Keittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuin joku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaa

Aleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.

– Tuolla sinua kysytään, tuleppas, lausui Mavra jonkinmoisellasalaperäisellä äänellä.

– Kuka minua nyt kysyisi? sanoi Alesha, katsoen neuvotonna meihin.

– Lähdenpä.

Keittiössä seisoi hänen isänsä livre-pukuinen palvelija. Ruhtinas oliNatashan asunnon ohi ajaessaan pysähdyttänyt vaununsa ja lähettänytpalvelijansa tiedustamaan, oliko Alesha täällä. Tämän ilmoitettuaanpalvelija samassa poistui.

– Kummallista! Tämmöistä ei vielä ole koskaan tapahtunut, sanoi

Alesha hämillään ja katsoen meihin. – Mitä tämä merkitsisi?

Natasha katsoi levottomasti häneen. Äkkiä Mavra taas aukaisikamarimme oven.

– Ruhtinas itse tulee! sanoi hän hätäisesti kuiskaten ja samassasulki oven.

Natasha vaaleni ja nousi seisomaan. Äkkiä alkoivat silmänsä loistaa.Keveästi nojaten pöytään hän seisoi ja rauhatonna katsoi oveen, jostakutsumaton vieras oli tuleva.

– Natasha, älä pelkää, minä olen luonasi! Minä en salli sinualoukattavan, lausui hämmästynyt, mutta kumminkin itsensä hallitsevaAlesha.

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui ruhtinas Valkovski.