Minä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikinhänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänenkatseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni, niinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämälapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömänrakkauden, – rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsenensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikätähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiinkäsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensatunkeutui sydämmeeni.

Minä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensajo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin, minä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntärakastaa, – minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänettunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt, jopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, ettähän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan, että siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hänoli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat, alati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevatsilmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitälapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somillahuulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi jasitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niinviaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielentilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetuthänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt.Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voihuomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänellevähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.

Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinutkokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia: kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvääjulkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti, itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja tekiniistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edesleikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut, niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänenitsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpäjuuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen.Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hänheikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään.Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti ettäsääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseenoli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellistaelämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaanolisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin kokoelinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinutlöytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamattahäntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne.Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin, jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt, mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän, luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. VaistomaisestiNatasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana, jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsinautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusatasitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juurisiksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistiparakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan.Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki – vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä… Hän oli onnellinen.

– Vanja, huudahti hän, – minä olen syyllinen hänen edessään, enkäansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha.Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän, katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.

Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitäkädestään, sanoi minulle:

– Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaateitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaanteistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssannekunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme.Olkaamme ystäviä … antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneenja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minävoinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.

– Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, – hän on meidän,hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä mehänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut… Ah,me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen…Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin – nyt sinä palaat kotiin,heidän luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikkahe eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkinannoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerroheille kaikki, kaikki, omilla sydämmesi sanoilla; etsi semmoisetsanat… Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki, kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyttätä, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä oletminun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heilleniin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukanlieventää. Oi Jumalani, Jumalani!.. Sano heille minun puolestani, että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi, sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, ettäjos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaanheitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmenion kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki ollaonnellisia! Miksi, miksi!.. Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahtihän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hänkäsillään kasvonsa.

Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkunaikaa äänettömyydessä.

– Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoenmoittivasti Aleshaan.

– Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, – minä vakuutan teille, että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvinsuuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma.Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaasanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeenon tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaisetkäräjöimiset!.. Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voinvakuuttaa teille) … sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymmeyhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpävanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voisanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidänsovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka teluulette?

– Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne?kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.

– Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna – varmaankin.Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en olevielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natashavielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästiviedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta;on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). Noniin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkinmeidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihänse muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellämaalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen; minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin, vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänytedeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt… Ja toisekseen, oikeastaanovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä.Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette? – Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vieläriviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa.Kenties ei ole ystäväni kotonakaan… Mutta – se on vähäpätöinenasia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eiköniin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natashaminun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltäpalattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo, – eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikeinsievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeenillatsuja…

Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyytiminua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi.Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samallaikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta, iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluistalavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsinäärettömän tuskan painostavan itseäni.

– Entä isänne? kysäsin Aleshalta. – Uskotteko varmasti, että hänantaa teille anteeksi?

– Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietystihän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen;ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekinvalituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa… Muttaei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti;on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevatkaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. NiinNatashankin isä.

– Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?

– Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten?Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän ainaminua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olenkevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihänperheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enääolekaan mikään nulikka … se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, ettäminä tulen semmoiseksi kuin muutkin … no, tuonlaiset perheellisetihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se onpaljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikkielämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natashaminulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, – enole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosinminä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkäänkelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus.Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille, sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja.Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin, myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minäluotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niinvain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sieväkappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä… No, minäkerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan …maksetaanhan teillekin!

Minä en voinut olla naurahtamatta.

– Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. – Ei, muttakuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, – älkää tevälittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla onhyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi?Ehkä siitä tuleekin jotain… Mutta toisekseen; ehkä te oletteoikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhänminulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat; mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaaminua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minäsanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen;se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksihän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaahänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minäen peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaanaikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin, kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri sillointule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen.Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksinolette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaaanteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitähyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Muttaminä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksisaamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.

Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loistelihyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minullekätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.

– Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. – Tevain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surkomeidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessasuhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi, jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäinajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässäkerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), – josromaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja.Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minäkatso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minäkokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljonkalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin?Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkätajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaunpalvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hänyhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltonisyyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukinvirkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoiminulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdätyötä, – tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.

– Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttunyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä ontapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?

Ja minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalmankalpeaksi.

Minä olin säälimätön.

– Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha, – minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin… Mutta mikäpäsauttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansaantaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitäkumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivankuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih, noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiäne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastammetoisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asialopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin… Sanannepelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasiolemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina… Sinä se niinvälttämättömästä tahdot… Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kentiestämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthänhe lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niinse on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme…Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthänhe voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minunisä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noinaltakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Joste vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani, varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan; minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomienennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on, että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisihäntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.

Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.

– Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hänlavertelemistaan, – kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa, kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkiahämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyttällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vainjuonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänenkunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinuarakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua eirakastaisi, lisäsi hän innossaan. – Vaikk'en minä ollenkaan ansaitsesinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä … tunnethan sinä minut! Jakuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minäluotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea, rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Muttamikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?

Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli, katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhähimmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi javaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan, mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oliikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteliympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuinkiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen jaantoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja joeilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvintarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessaoli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta.Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsipäätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipajo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänetkiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja, suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natashatointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Aleshaoli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttuiNatasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunutläksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasinhäntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksija elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen…Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. Enymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa.Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat…

Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nytjatkaa keskeytynyttä kertomustani.

X

Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänenasuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oliruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksivain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaanuteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani.Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunutja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niinvastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus, että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkinterveyteni. Ja niin se kävikin.

Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen jajärjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut, toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivätsekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vieläsuurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivätolleet aatokseni niissä asioissa…

Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää,ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatuksetahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissalopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudestisyntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisivetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minäkun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!.. Muistan, että tulimieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkintaikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen, kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taasalkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotinuudistumiseen. – "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos eienää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässäja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihansitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen, silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannuthulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?.."

Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänäyönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hänmitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaaitseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneestavaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.

Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuinväljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut.Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulennäkemään Smithin – hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivansamalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, jahänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassasattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.

Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojenkiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaikosynkkämielisyydestäni – minä vain vähittäin ja säännöllisesti, aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nytsairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoinnimeksi: mystillinen kauhu. Se on raskain, vaikeimmin vaivaavapelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä,jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta jokavälttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan, juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni jaasettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana.Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, eivälitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys, vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaanei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käytarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisääarkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävättuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielälisää se, etten tunne vaaran suuruutta.

Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, jaäkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, ettäjos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hänhiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta, sitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni, katsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minullevasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan, josta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa.Tuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaanmielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäniepäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästitapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitäsyystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa,jo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? – ovitodellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuriitselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.

Pitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestäänavautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento: jonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivatminuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini.Suurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikkutyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekäänolisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsenkummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä jamoiseen aikaan.

Edellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen, aivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään, pysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisikokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyieteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän olinoin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha, kalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista.Mutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä.Vasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleistahuivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänenpukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea, musta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä jatarkastelimme toisiamme pari minuttia.

– Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvallaäänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.

Tuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan.Minulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennostaolen siis saamaisillani alkutietoja.

– Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaanvalmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduinpikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, muttasitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimmanhermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hänpääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selväänhuomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseenminulta liikutustaan.

– Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä. – Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan …pikku raukka!.. Ketä sinä haet? Vanhustako, joka tässä asui?

– Niin, tuskin sai hän kuiskanneeksi yhä levottomasti katsoen minuun.

– Oliko hänen nimensä Smith? Niinkö?

– Ni-in!

– No, hän … niin, no, hän se onkin kuollut… Mutta älä sinä sitäsure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyttulet?.. Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä… Oliko hän sinuniso-isäsi?

Tyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hänkääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt, etten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hänpysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:

– Kuoliko Asorkakin?

– Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliseltahänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, ettäAsorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.

Kuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelinhuoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.

Kohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, ettäpäästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaankuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. "Rapuiltaei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua," ajattelin ja asetuinkuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleitakuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten olitaas kaikki hiljaa.

Aloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestäkerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksestaalkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuintapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetutpieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimallapäästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi jokuäkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunutminulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvotseinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.

– Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. – Säikytin sinutniin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; neolivat hänen viimeiset sanansa… Minulle jäi hänen kirjojansa, nekai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, ettäkuudennella linjalla…

Enpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuinpeloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, häntyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minäkiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiälakkasivat ne kuulumasta… Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enäänäkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasinkaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. "Varmaankin jonnekinpiiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta," ajattelinitsekseni.