Sorrettuja ja solvaistuja

V

Aina siitä illasta saakka jolloin olin ruhtinaan kanssa B: nravintolassa, olin useita päiviä pelossani Natashan tähden. "Milläuhkasi tuo noiduttu ruhtinas Natashaa ja millä hän tahtoi tytöllekostaa?" – kyselin itseltäni lakkaamatta enkä löytänyt vastausta.Lopulta tulin vakuutetuksi, ettei uhkauksensa ollut tyhjänpäiväinen,ei suottaista kehumista, ja että sillä aikaa, kun Natashan suhdeAleshaan pysyy tällaisena, saattaa ruhtinas valmistaa Natashallemonta katkeruutta. Ruhtinas on niin pikkumainen, kostonhaluinen, vihainen ja harkitsee tarkkaan asiat, ajattelin tällöin. Ei oletoivomistakaan, että hän unohtaisi loukkauksen eikä käyttäisi sopivaatilaisuutta sitä kostaakseen. Kaikessa tapauksessa oli hän minulleyhden seikan asiassa merkinnyt ja siitä hyvin selvään ajatuksensailmaissut: hän vaati, että Natashan ja Aleshan väliset suhteet ovatlopetettavat sekä odotti, että minä valmistaisin Natashan pikaiseeneroon, valmistaisin niin, ettei tulisi mitään "kohtauksia, saarnojaja schillerimäisyyksiä."

Tietysti hän eniten huolehti siitä, että Alesha olisi häneentyytyväinen ja pitäisi häntä hellänä isänä, ja tämä olikin hänellevarsin tarpeellinen saadakseen sittemmin mukavammin anastaa haltuunsaKatjan rahat. Minun siis tuli valmistaa Natasha pian tapahtuvan eronvaralta.

Natashassa huomasi tapahtuneen suuren muutoksen; entisestäavomielisyydestään minua kohtaan ei enää ollut jälkeäkään; kaikenlisäksi tuntui, ikäänkuin hän epäilisi jo minuakin. Lohduttelemisenituntui kiusaavan häntä; kysymyksistäni hän tuntui yhä enemmänharmistuvan, jopa suuttuvankin. Usein tapahtui näin. Minä istun hänenluonaan ja katson häneen. Hän kävelee kädet ristissä huoneen nurkastanurkkaan synkkänä, vaaleana, ikäänkuin ei huomaisi mitään, unohtaenminutkin. Kun sitte joskus katsahti minuun (minun katsettani koettihän kaikin tavoin välttää), ilmaantui kasvoilleen sietämätön harmija samassa hän äkkiä kääntyi poispäin. Ymmärsin, että hän tällöintuumiskeli, mitenkä pian tapahtuva ero tulisi tapahtumaan, ehkäitse suunnitteli, millä tavoin sen tulisi tapahtua, ja saattaisikohän kivutta, katkeruudetta tämmöistä mietiskellä? Minä olinkinvakuutettu, että hän oli jo päättänyt erota. Ja kuitenkin hänensynkkä toivottomuutensa piinasi ja pelotti minua. Sitä paitsi en minätällöin usein uskaltanut hänelle puhua tai lohduttaa; pelolla siisodotinkin, minkä ratkaisun asia lopulta on saava.

Mitä taas tulee hänen jyrkkään käytökseensä minua kohtaan, hänenitseensä sulkeutumiseen, niin vaikkakin se teki minut levottomaksi jarasitti mieltäni, olin kumminkin Natashani sydämmen suhteen varma, tiesin, että kaikki se oli vain seurauksena siitä, että hänellä oliäärettömiä kärsimyksiä ja mielensä tasapaino oli kokonaan kadonnut.Jokainen syrjäisen sekautuminen hänen asioihinsa herätti hänessä vainharmia, kiukkua. Tällaisissa tapauksissa on likeisten ystäväimmepuuttuminen asioihimme kaikkein harmillisinta, varsinkin sellaistenystäväin, jotka tuntevat salaisuutemme. Mutta minä tiesin myöskinvarsin hyvin, että viime hetkellä tulee Natasha taaskin luokseni jaminun sydämmeltäni etsii itselleen lohtua.

Keskustelustani ruhtinaan kanssa minä tietysti en hänelle virkkanutmitään, se kun olisi vain lisännyt hänen levottomuuttansa, tehnyt hänet yhä hermostuneemmaksi. Mainitsin vain, niinkuinsivumennen, olleeni ruhtinaan kanssa kreivittären luona ja tulleenivakuutetuksi, että ruhtinas on suurin lurjus. Mutta eipä Natasharuvennutkaan ruhtinaasta kyselemään, josta seikasta olin erittäinhyvilläni; sen sijaan kuunteli hän jännityksellä kertomustanitutustumisestani Katjan kanssa. Kertomukseni päätyttyä ei hänlausunut Katjastakaan ainoatakaan sanaa, sen sijaan kohosi puna hänenvaaleille kasvoillensa ja sitte oli hän kaiken sen päivää erikoisenkiihottuneessa mielentilassa. Kertoessani en salannut mitään Katjaakoskevaa ja tunnustinkin suoraan, että Katja teki minuunkin mitäparhaimman vaikutuksen. Ja minkä vuoksi olisinkaan sitä salannut?Olisihan Natasha kumminkin arvannut, jos olisin jotain häneltäsalannut, ja olisin siitä vain saanut hänet itselleni vihastumaan.Sen vuoksi tahallani kerroin hänelle asian yksityiskohtiaan myötenkoettaen aina ennättää ennen hänen kysymyksiänsä, koska hänen, nykyisessä asemassaan ollen, olisi hyvin vaikeata ollut tehdäkysymyksiä – olisiko todellakin helppoa välinpitämättömän näköisenätiedustella kilpailijansa etevämmyysehtoja? Luulin, ettei Natashavielä tiennyt, että Aleshan tuli isänsä tahtoa seuraten saattaakreivitär ja Katja maalle, enkä tiennyt, mitenkä saisin sen hänelleilmoitetuksi niin, että isku tuntuisi mahdollisimman lievältä. Muttakovastipa kummastuin, kun Natasha minut heti keskeytti ja sanoi, ettäturhaa on häntä lohdutella, hän kun on jo tietänyt asian viisipäivää.

– Jumalani! – huudahdin minä, – kuka sen sinulle sanoi?

– Alesha.

– Kuinka? Joko hän sen sanoi?

– Niin, ja minä olenkin valmis kaikkeen, Vanja, lisäsi hänsemmoisella äänellä, joka mitä selkeimmin ja jotenkin kärsimättömästiantoi minun huomata, etten pitkittäisi enää puhetta siitä.

Alesha kävi jotenkin usein Natashan luona, vaikka viipyikin ainavain hyvin vähän aikaa; erään kerran viipyi hän useampia tuntejayhtämittaa, mutta minä en silloin ollut siellä. Tavallisesti tulihän aina suruisena, katsoi Natashaan arasti ja hellästi; Natashasen sijaan otti hänet vastaan niin ystävällisesti ja hellästi, ettäAlesha pian unohti surunsa ja muuttui iloiseksi. Minunkin luonanikävi hän hyvin usein, melkein joka päivä. Hän kylläkin tunsi tuskaa, mutta ei voinut hetkeksikään jäädä yksin surunsa seuraan ja siksilakkaamatta hakikin minulta lohdutusta.

Ja mitäpäs minä olisin osannut sanoa? Hän moitti kylmyyttäni javälinpitämättömyyttäni, soimasipa minun vihaavankin häntä; hänikävöi, itki, meni Katjan luo ja siellä taas löysi lohdutuksen.

Samana päivänä, kun Natasha sanoi minulle, että tietää heidänpiakkoin matkustavan, se oli viikko sen jälkeen, kun olin puhunutruhtinaan kanssa, tuli Alesha luokseni toivottomana, syleili minua jaitki kuin lapsi. Minä vaikenin ja odotin mitä hän sanoisi.

– Minä olen kunnoton ja kelvoton ihminen, Vanja, pelasta minutitseltäni, – alkoi Alesha. – En minä sitä itke, että olen kunnotonheittiö, mutta sitä, että minun tähteni tulee Natasha onnettomaksi.Jätänhän hänet onnettomuuteen… Vanja, ystäväni, sano minulle,päätä puolestani, kumpaa heistä minä enemmän rakastan, Katjaa vaikoNatashaa?

– Sitä minä en osaa päättää, Alesha, – vastasin hänelle, – itsehänparaiten tiedät…

– Ei, Vanja, ei se ole niin; enhän ole niin tyhmä, että semmoisiakyselisin; mutta asia on nyt semmoinen, etten minä siitä itse mitääntiedä. Minä kysyn sitä itseltäni enkä osaa vastata. Sinä sitä vastoinsyrjäisenä saatat asian paremmin tietää… Ja vaikkapa et varmastitietäisikään, niin sano, kuinka sinä luulet asiasta.

– Minusta näyttää siltä, että sinä Katjaa rakastat enemmän.

– Niinkö sinusta näyttää! Ei, ei ollenkaan! Et sinä ollenkaanarvannut. Minä rakastan äärettömästi Natashaa. Häntä minä enmilloinkaan, en mistään syystä voi hyljätä; niin minä sanoinKatjallekin ja hän oli kanssani samaa mieltä. Mikset sinä sanomitään? Näin sinun juuri hymyilevän. Ah, Vanja, sinä et ole koskaanminua lohduttanut, kun olin liian suuressa tuskassa, kuten nytkin…Hyvästi!

Hän kiiruhti pois huoneesta; Nelly oli ääneti kuunnellutkeskusteluamme ja nyt Aleshan äkkiä poistumisen tähden hyvinkummastui. Hän oli silloin vielä sairas, makasi vuoteessa ja joilääkkeitä. Alesha ei ollut koskaan hänelle sanaakaan sanonut, tuskinpa huomiotansakaan häneen kiinnittänyt.

Kahden tunnin kuluttua tuli hän uudelleen, ja minä kummeksin häneniloista muotoansa. Hän lankesi kaulaani ja syleili minua.

– Asia on päätetty! – huudahti hän, – kaikki on selvillä. Teiltäminä suoraa päätä menin Natashan luo, sillä minä olin pahoillani,en voinut olla näkemättä häntä… Tultuani lankesin polvillenihänen eteensä ja suutelin hänen jalkojansa: sitä minä tahdoin, sitä ikävöin, ilman sitä olisin kuollut ikävään. Hän syleili minuaääneti ja itki. Silloin suoraan sanoin hänelle, että rakastan Katjaaenemmän, kuin häntä.

– Mitä hän sanoi?

– Ei hän vastannut mitään, hyväili vaan ja lohdutteli minua, – minua, joka noin hänelle sanoin! Hän osaa lohduttaa, Ivan Petrovitsh!

Oi, minä itkin hänelle kaiken suruni, ilmaisin hänelle kaikki.Minä sanoin suoraan, että rakastan Katjaa hyvin paljon, muttavaikka minä vielä enemmän Katjaa rakastaisin, ja ketä tahansa muutarakastaisinkaan, en minä kumminkaan saata hänettä, Natashatta, toimeen tulla, vaan kuolen. Niin, Vanja, hänettä en voi elääainoatakaan päivää, minä tunnen sen, niin se on! Ja senpä tähdenpäätimmekin viipymättä antaa vihkiä itsemme; mutta kun sitä ei voinyt ennen matkaamme tehdä, nyt kun on suuripaasto eikä ketään vihitä,niin tulee vihkimisemme tapahtumaan heti, kun olemme tänne palanneet.Isäni tulee sen myöntämään, siitä ei ole epäilemistäkään Mitä tuleeKatjaan, niin mitäpäs siitä sen enempää! Enhän minä voi ilmanNatashaa elää… Vihkimisemme jälkeen matkustamme mekin sinne, missäKatja on…

Natasha parka! Mitä tunsikaan hän lohdutellessaan tätä poikanulikkaa; istua hänen kanssaan, kuulla hänen tunnustustansa ja keksiä hänelle, naivi-egoistille, satu pikaisesta avioliitosta. Alesha todellarauhoittui muutamaksi päiväksi.

Ja juuri sen vuoksi hän Natashan luo aina kiiruhtikin, etteiheikko sydämmensä yksin jaksanut suruansa kantaa. Ja kumminkin, kun eron hetki alkoi lähestyä, tuli hän taas rauhattomaksi, itkisekä taaskin tuli useasti luokseni huoliansa valittamaan. Viimeaikana oli hän Natashaan niin kiintynyt, ettei voinut häntä heittääainoaksikaan päiväksi saatikka sitte puoleksitoista kuukaudeksi.Hän oli täydelleen vakuutettu ihan viime hetkeen saakka, että eroaaNatashasta vain puoleksitoista kuukaudeksi ja että hänen palattuansavietetään heidän häänsä. Mitä tulee Natashaan, niin hän taastäydelleen käsitti, että hänen kohtalonsa kokonaan muuttuu, ettäAlesha ei enää koskaan hänelle palaa, ja että niin tuleekin tapahtua.

Eron päivä koitti. Natasha oli kipeä, – hän oli kalpea, katseensaoli kuumeinen, huulensa kuivettuneet, toisinaan hän puheli itsekseen, toisinaan taas loi minuun pikaisen ja terävän katseen, ei itkenyt, eivastannut kysymyksiini ja vapisi kuin haavan lehti, kun kuuli sisäänastuvan Aleshan heleän äänen. Natashan posket alkoivat punottaakuin aamurusko; hän kiiruhti Aleshaa vastaan, intoisasti syleilija suuteli häntä, nauroi mitä herttaisimmin… Alesha vähän väliäloi häneen katseensa, joskus levottomana kyseli, onko hän terve, lohdutteli sanoen, ettei hän matkusta kauaksi aikaa, että sittenvietetään häät. Hyvin huomasin, kuinka Natasha ponnisti voimiansapidättääkseen kyyneleitänsä. Hän ei itkenyt Aleshan nähden.

Kerran sanoi Alesha, että hän jättää Natashalle rahaa poissa olonsaajaksi ja ettei Natasha olisi huolissaan, sillä isä oli luvannutantaa paljon rahaa matkaa varten. Natasha pahastui. Jäätyämme sitteNatashan kanssa kahden sanoin, että minulla oli häntä varten varattusataviisikymmentä ruplaa. Natasha ei kysynyt, mistä olin rahatsaanut. Tämä tapahtui kaksi päivää ennen Aleshan matkalle lähtöä japäivää ennen sitä, kun Natasha kohtasi Katjan ensimäisen ja viimeisenkerran. Katja lähetti Aleshan muassa kirjeen, pyytäen Natashaltalupaa saada käydä hänen luonansa huomenna, samalla hän myöskinkirjoitti minulle, pyytäen minua olemaan silloin läsnä.

Päätin välttämättömästi tulla Katjan määräämänä aikana, kellokaksitoista, huolimatta mistään esteistä; puuhia ja esteitä oliminulla paljonkin. Puhumattakaan Nellystä oli minulla viime päivinäpaljon puuhia Ichmenevien talossa.

Nuo puuhat alkoivat viikko sitten. Anna Andrejevna lähetti aamullaminua kutsumaan, pyytäen jättämään kaikki ja heti kiiruhtamaanheille, asia on hyvin tärkeä eikä siedä pienintäkään lykkäystä.Sinne tultuani tapasin hänet yksinänsä; hän astuskeli huoneessa,säikähdyksestä ja mielenliikutuksesta kuumeisena, pelolla odotellenNikolai Sergeitshin kotiin palaamista. Tavallisuuden mukaan enpitkään aikaan saanut Anna Andrejevnalta selkoa asiasta ja minkävuoksi hän oli niin säikähtänyt, ja kuitenkin näytti jokainen minuttiolevan tärkeä. Tarpeekseen toruttuaan minua: "miksikä en käy heilläja heitän heidät, kuni orvot, yksin tuskansa", niin että jo "Herraties, mitä täällä tapahtuu", hän viimeinkin sanoi, että NikolaiSergeitsh on kolmena viime päivänä ollut niin levoton, "että sitä onmahdoton kuvailla".

– Ei ensinkään ole kaltaisensa, pitkitti Anna Andrejevna, – on kuumeessa, öisin minusta salaa polvillaan pyhäinkuvan edessärukoilee, unissaan puhelee ja valveilla on kuin puolimielinen: kävimme eilen syömään kaalia, ja ei hän voi edestään lusikkaalöytää, kysyt häneltä yhtä, hän vastaa toista. Kotoa poistuu vähäväliä: "asioille", sanoo, "lähden, asianajajaa täytyy tavata".Lopuksi, tänä aamuna sulkeutui huoneeseensa: "minun" sanoo, "tuleekirjoittaa tärkeä paperi riita-asiassa". No, ajattelen, minkä paperinkirjoittaja sinussa on, kun et lautasen vierestä lusikkaa löytänyt?Kuitenkin katsoin avaimen reijästä: istuu, kirjoittaa, mutta itseitkee itkemistään. Mitä sellaista, ajattelen, asiapaperia hän noinkirjoittaa? Vai olisiko hänen niin sääli Ichmenevka-tilaamme; se onsiis meiltä kokonaan mennyt. Niin minä ajattelin, mutta hän hyppäsiäkkiä ylös, heitti kynän pöydälle, punastui, silmänsä säkenöivät, koppasi lakkinsa ja tuli luokseni. "Minä", sanoo, "tulen pian". Hänläksi, mutta minä heti menin hänen kirjoituspöytänsä luo; siinä onhänellä isot kasat riitajuttuamme koskevia asiapapereita, minun eisalli niitä koskettaakaan. Useasti pyysin: "salli minun edes kerrannostaa paperit, pyyhkisin pölyt pöydältä." Mitä vielä, ärjäsee, huitoo käsillään – on tullut täällä Pietarissa niin äärettömänkärtyisäksi ja ärjyjäksi. Niin, minä siis menen pöydän luo ja etsin: mikä paperi se on, jota hän äsken kirjoitti. Minä, nähkääs, tiesinvarmasti, ettei hän sitä mukaansa ottanut, mutta kirjoittamastanoustuaan pisti sen toisten paperien alle. Ja kas, isäseni, IvanPetrovitsh, mitä löysin, katsoppas.

Hän antoi minulle postiarkin, joka oli puoleksi kirjoitettu, muttaniin paljon oli pyyhitty pois ja korjailtu, että toisin paikoin olimelkein mahdoton saada selkoa.

Vanhus parka! Ensi riveistä jo saattoi arvata, mitä ja kelle hänkirjoitti. Se oli kirje Natashalle, hänen rakkaalle Natashallensa.Kirje alkoi lämmöllä ja hellyydellä; hän kirjoitti antavansa anteeksija pyysi palaamaan kotiin isän luokse. Ei ollut helppo ottaa selkoakirjeestä kokonaisuudessaan, se kun oli kirjoitettu sekavasti jakeskeytyksillä, ja kun oli tehty, hyvin useita korjauksia. Senkyllä huomasi, että hellä tunne, joka sai hänet tarttumaan kynäänja kirjoittamaan ensimäiset, sydämmelliset rivit, pian näiden ensirivien jälkeen muuttui toiseksi. Hän alkoi soimata tytärtänsä,räikeällä tavalla kuvaili hänen rikostansa, vihaisesti muistuttihänelle hänen itsepäisyyttään, soimasi tunteettomuudesta, siitä,että ehkä hän ei kertaakaan ajatellut, mitä on tehnyt isälle jaäidille. Hänen ylpeydestänsä uhkasi isä rangaistusta ja kiroustaja lopetti kirjeen vaatimuksella, että hän viipymättä ja nöyrästipalaisi kotiin ja silloin, ainoastaan silloin kenties kuuliaisen jaesimerkillisen elämän jälkeen "perheen keskuudessa" me voimme sinulleanteeksi antaa, kirjoitti hän. Tästä näkyi, että alkuperäistä, helläätunnettansa hän muutamien rivien jälkeen alkoi pitää heikkoutena, alkoi sitä hävetä ja lopuksi alkoi tuntea solvaistun ylpeytensätuskia ja päätti kirjeensä vihasilla uhkauksilla. Anna Andrejevnaseisoi edessäni ristissä käsin pelolla odottaen, mitä minä kirjeenluettuani sanoisin.

Minä sanoin suoraan, mitä asiasta luulin, nimittäin, että ukko eijaksa enää pitemmältä elää Natashatta ja että varmasti voi sanoa, että he piakkoin kokonaan sopivat; mutta kumminkin, sittenkin kaikkitulee riippua siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat. Ilmaisinsamalla myöskin arveluni, että ensiksi varmaankin riita-asian huonokäänne kovin koski häneen ja järkytti mieltänsä, puhumattakaan siitä,kuinka suuresti ruhtinaan voitto myrkytti vanhuksen itserakkautta, jakuinka suurta harmia saattoi hänelle moinen asian päätös. Semmoisinahetkinä ei sydän saata olla etsimättä myötätuntoisuutta, jolloinhän vielä enemmän muisteli sitä, jota oli aina maailmassa enimmänrakastanut. Oli sitten vielä yksi seikka huomioon otettava: hänkun oli seurannut Natashan kohtalon vaiheita ja tunsi ne tarkkaan, oli hän varmaankin kuullut, että Alesha kohta hylkää Natashan. Hänsaattoi käsittää Natashan nykyisen mielentilan ja kokemuksestaantiesi, kuinka suuresti Natasha kaipasi lohdutusta. Ja kuitenkaanei hän voinut voittaa itseään, pitäen tytärtään syyllisenä niihinnöyryytyksiin ja solvauksiin, joita osakseen oli tullut. Varmaankinjohtui mieleensä, ettei se sittenkään olisi ollut tytär, joka olisiensimäisen sovinnon askeleen ottanut; että ehkäpä tytär ei muistakaanheitä eikä tunne haluakaan päästä sovintoon vanhempiensa kanssa.Tällä tavoin hän varmaan ajatteli ja siksipä ei kirjoittanutkaankirjettään loppuun, ja nyt saattaa ehkä seurata uusia solvauksia, jotka tuntuvat entisiä ankarammilta, ja nyt ehkä sovinnon tekeminenon lykkääntynyt vielä pitkäksi aikaa, sanoin lopuksi AnnaAndrejevnalle…

Tätä kuullessaan Anna Andrejevna itki. Kun sitten sanoin, ettäminun on heti lähdettävä Natashan luo, jonne minun olisi jopaljoa ennen ollut mentävä, sanoi Anna Andrejevna, että hän onkinpääasian unehuttanut. Ottaessaan kirjeen paperien alta kaatuivahingossa mustepullo kirjeen päälle. Kirjeen nurkka oli todellakinmusteessa ja nyt mummo pelkäsi, että miehensä huomaa hänen penkoneenpapereita ja lukeneen Natashalle aiotun kirjeen. Ja olipa mummollasyytäkin pelkoonsa: jo yksistään se seikka, että me tunnemme hänensalaisuutensa, voi saattaa hänet häpeämään, ja harmissaan voi hänjatkaa vihaansa sekä ylpeydessään vastustaa anteeksiantoa.

Tarkemmin asiaa ajateltuani kehoitin Anna Andrejevnaa olemaan siitäniin suuresti huolehtimatta. Olihan Nikolai Sergeitsh kirjoittamastalakattuaan ollut niin kiihtynyt, ettei kaikkia pienimpiäyksityisseikkoja ehkä muistakaan ja saattaa siis luulla, että onkinitse kirjeen tahrannut ja unehuttanut niin tehneensä. Saatuani tällätavoin Anna Andrejevnan levollisemmaksi panimme kirjeen entiseenpaikkaansa. Ja nyt ennen pois lähtöäni päätin vakavasti puhuaAnna Andrejevnalle Nellystä. Minä arvelin, että köyhä ja hyljättyorpo parka, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, saattaisisurullisella, tragillisella kertomuksellaan entisestä elämästäänsekä äitinsä kuolemasta hellyttää Nikolai Sergeitshin sydämmen jajohtaa hänet anteeksiantoon. Olihan sydämmensä jo kokonaan siihenvalmis; hän ikävöi tytärtänsä, ja tämä ikävöiminen alkoi jo voittaahänen ylpeytensä ja loukatun itserakkautensa. Nyt puuttui enää vainsysäystä, viimeistä sopivaa tilaisuutta, ja tuon sopivan tilaisuudensaisi Nelly valmistaa.

Anna Andrejevna kuunteli minua erittäin tarkkaavasti, koko muotonsaosotti toivon ja riemun elpymistä. Kohta alkoi hän minua moittia, miksi minä en tätä hänelle jo aikaa sitten sanonut. Hätäillen alkoihän nyt kysellä minulta Nellystä ja päätti juhlallisella lupauksella, että hän itse nyt käy pyytämään ukolta, että ottaisi tuon orpo raukanheille. Sanoi jo nyt rakastavansa Nellyä, sääli häntä, kun hän onsairaana, kyseli hänestä, pakotti minun ottamaan Nellylle purkinhilloa, jonka itse nouti säiliöstä, ja arvellen, ettei minulla olerahaa maksaa tytön lääkärille, tarjosi minulle viisi ruplaa, ja kunminä en rahaa ottanut, koetti lohduttaa ja rauhoittaa itseään siten, että, kun Nelly varmaankin tarvitsee vaatteita, alkoi heti penkoavaatekirstuaan ja tutkia vaatteitansa, valiten niistä semmoiset, jotka saattoi lahjoittaa "orvolle".

Läksin Natashan luo. Noustessani viimeisiä rappuja huomasin Natashanoven takana ihmisen, joka jo aikoi kolkuttaa ovelle, mutta kuultuaanaskeleeni, pysähtyi. Sitten varmaankin hetkisen epäröityään, äkkiäluopui aikeistaan ja laskeutui alas. Kohtasin hänet viimeiselläastimella ja kuinka hämmästyinkään tuntiessani Ichmenevin. Rapuillaoli päivälläkin pimeä. Hän kyykistyi seinään päästääkseen minutmenemään, ja vieläkin muistan silmiensä oudon kiillon, kun hän minuatarkasteli. Olin huomaavinani, että hän kovin punastui; ainakin hänjoutui kovasti hämilleen ja ymmälle.

– Heh, Vanja, sinähän se olet! – lausui hän epävakaisella äänellä. – Minä aioin tavata täällä erästä … kirjuria … yhä tuossaasiassa … vasta on tänne muuttanut … jonnekin tänne … muttaeipä asunekaan täällä. Olen erehtynyt. Hyvästi.

Ja samassa alkoi ukko kiireesti laskeutua rappuja alas.

Päätin, etten nyt kerro Natashalle tästä isänsä käynnistä, vaanheti, kun Alesha on pois matkustanut, tahdon sen välttämättömästikertoa. Nyt oli hän niin kiihtynyt, että vaikka olisi täydellisestikäsittänyt asian ja antanut sille tulevan täyden arvon, ei hänolisi voinut sitä ottaa vastaan sillä mielellä, ei olisi saanutsemmoisia tunteita, kuin sitten jälkeenpäin viime surun ja epätoivonrasittamina hetkinä. Nykyinen aika ei ollut semmoinen.

Samana päivänä olisin voinut mennä Ichmeneville ja tekipä mielenimennäkin, mutta jätin kumminkin menemättä. Minä arvelin, että ukontulee vaikeaksi katsoa silmiini; saattoipa hän luulla, että vartavasten olin tullut äskeisen kohtaamiseni johdosta. Menin heille vastakolmantena päivänä; ukko oli murheinen, mutta tervehti minua jotenkinvapaasti ja yhä puhui asioista.

– Kuules, kenen luo sinä tuonnoin menit tuonne ylös, muistathan,me kohtasimme toisemme, – milloinka se olikaan? – eiköhän toissapäivänä, kysyi hän äkkiä hyvin välinpitämättömästi, kääntäenkuitenkin minusta pois katseensa.

– Eräs ystäväni asuu siellä, vastasin kääntäen myöskin katseenisyrjään.

– Ahaa! minä taas hain kirjuriani Astafjevia, neuvottiin siihentaloon … erehdyinkin… No niin, minähän kerroin sinulle asiastani: senaatti on antanut päätöksensä… j.n.e., j.n.e.

Hän oikein punastui, kun alkoi puhua asiastaan.

Kaiken tämän kerroin Anna Andrejevnalle jo samana päivänä sillähäntä ilahduttaakseni, pyytäen m.m., ettei hän erittäin tarkastelisiukon kasvoja, ei huokailisi, ei puhuisi kautta rantain, sanallasanoen, ettei millään tapaa antaisi vähintäkään vihiä tietävänsä ukonviime retkestä. Anna Andrejevna kummastui ja ilostui niin, etteialussa uskonut sanojani. Omasta puolestaan sanoi hän antaneensaNikolai Sergeitshille viittauksia orvon heille ottamisesta, muttaNikolai Sergeitsh oli vaijennut, vaikka ennen oli itse yhä pyytänyt, että tyttö otettaisiin heille. Päätimme, että Anna Andrejevnakuulustaa huomenna siitä asiasta suoraan, kaikitta esipuheitta javiittauksitta. Mutta seuraavana päivänä olimmekin kumpikin, sekä AnnaAndrejevna että minä, kauheasti peloissamme ja hyvin levottomina.

Asia oli seuraava. Aamupäivällä oli Ichmenev tavannut virkamiehen, joka ajoi hänen riitajuttuansa. Virkamies oli sanonut hänelle, että kohdattuaan ruhtinaan oli tämä ilmoittanut, että vaikka hänpitääkin hänelle tuomitun Ichmenevkan, niin kumminkin "muutamienperheellisten asiain tähden" on hän päättänyt korvata Ichmenevinvahingon ja siis antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa. Virkamiehenluota kiiruhti vanhus heti minun luokseni ollen hyvin kiukustunut, silmänsä säkenöitsivät raivoa. Hän kutsui minut huoneesta rapuilleja hellittämättä vaati, että minä tuossa tuokiossa menisin ruhtinaanluo ja veisin hänelle vanhuksen kaksintaisteluvaatimuksen. Olinniin hämmästynyt, etten pitkään aikaan osanut saada ajatuksianijärjestykseen. Koetin luovuttaa häntä tuosta tuumastaan. Siitäkiukustui vanhus niin, että alkoi tuntea pahoinvointia. Kiiruhdinnoutamaan vettä, mutta palatessani vesilasi kädessäni ei vanhus enääollut rapuilla.

Huomenna menin taas tapaamaan Ichmeneviä, mutta hän ei ollutkaankotona; hän katosi kokonaiseksi kolmeksi päiväksi.

Kolmantena päivänä saimme tietää kaikki. Luotani lähdettyänsäriensi hän suoraapäätä ruhtinaan luo, ei tavannut häntä kotona jajätti sinne kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi kuulleensa ruhtinaansanat, jotka hän oli virkamiehelle lausunut, jotka sanat hän pitääkuolettavana loukkauksena, pitää ruhtinasta halpamaisena ihmisenäja tämän kaiken tähden vaatii hänet kaksintaisteluun, huomauttaensamalla, ettei ruhtinas uskaltaisi hyljätä vaatimusta, muuten tuleehän julkisesti häväistyksi.

Anna Andrejevna kertoi minulle, että ukko palasi kotiin niinrauhattomana ja pois suunniltansa, että kaatui vuoteeseen. Hänelleukko oli erittäin hellä, mutta kysymyksiin vastasi vähän, ja kaikestanäkyi, että hän kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä jotain odotti.Seuraavana aamuna saapui kaupungin postissa kirje; sen luettuansahän huudahti, tarttui käsin päähänsä. Anna Andrejevna säikähtipahanpäiväsesti. Kohta ukko sieppasi hattunsa, keppinsä ja kiiruhtiulos.

Kirje oli ruhtinaalta. Kuivasti, lyhyesti ja kohteliaasti hänilmoitti Ichmeneville, ettei hän virkamiehelle lausutuista sanoistaole kellenkään vastuunalainen. Että vaikka hän kovin sääliikinIchmeneviä asian menettämisestä, niin ei hän sittenkään voi löytääsitä oikeaksi, että riita-asiassa tappiolle joutunut voisi kostoksivaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Mitä tulee "julkiseenhäväistykseen", jota hänelle uhattiin, niin pyytää ruhtinasIchmenevin olemaan huolehtimatta siitä, sillä mitään julkistahäväistystä ei voi tulla kysymykseenkään; että uhkauskirje tuleejätettäväksi asianomaiseen paikkaan ja että varotettu poliisi voivarmasti ryhtyä tarpeellisiin keinoihin järjestyksen ja rauhanturvaamiseksi.

Ichmenev kiiruhti heti kirje kädessä ruhtinaan luo. Ruhtinas einytkään ollut kotona; Ichmenev sai palvelijalta tietää, että ruhtinasvarmaankin oli mennyt kreivi N: n luokse. Enempää ajattelemattaläksi vanhus kreivin asunnolle. Kreivin ovenvartija pysähdyttihänet, kun hän nousi rappuja ylös. Ärtyneenä äärimmäisimpään iskiukko ovenvartijaa kepillä. Samassa otettiin hänet kiinni, vietiinrapuille ja jätettiin poliisille, joka vei hänet poliisikamariin.Asiasta ilmoitettiin kreiville. Kun läsnä oleva ruhtinas selittiäijälle, että vanhus on tuo samainen Ichmenev, sen samaisenNatalia Nikolajevnan isä, (ruhtinas oli jo useasti osottanut"noita palveluksia") niin suurekas kreivi alkoi nauraa ja vaihtoivihansa armoon; annettiin käsky päästää Ichmenev vapaaksi; muttavapauttaminen tapahtui vasta kolmantena päivänä, jolloin, varmaankinruhtinaan tahdon mukaan, sanottiin ukolle, että ruhtinas itse olipyytänyt kreivin armahtamaan vanhusta.

Ukko palasi kotiin ja oli kuin mielipuoli, heittäytyi vuoteelle jakokonaisen tunnin makasi liikkumattomana; viimein nousi ylös jakauhuksi Anna Andrejevnalle sanoi juhlallisesti, että ijäkseenkiroaa tyttärensä ja kieltää häneltä isällisen siunauksensa.

Anna Andrejevna kauhistui tästä, mutta täytyihän ukkoa auttaa ja hänitsekin melkein höperönä hoiti ukkoa koko sen päivän, melkein kokoyön, kasteli hänen päätänsä etikalla, muutteli jääpussia. Ukko olikuumeessa ja houraili. Läksin heiltä kellon kolmatta käydessä yöllä.Aamulla kuitenkin nousi Ichmenev ylös ja samana päivänä tuli luokseninyt vihdoinkin ottaakseen Nellyn heille. Mutta siitä, mitä sillointapahtui ukon ja Nellyn välillä, minä jo kerroin ennen; se tapauslannisti hänet kokonaan. Kotiin tultuaan kävi hän vuoteeseen. Tämäkaikki tapahtui pitkänäperjantaina, kun Katja ja Natasha kohtasivattoisensa, se oli myöskin Aleshan ja Katjan Pietarista lähdönaattopäivä.

Olin läsnä, kun Katja kävi Natashan luona; se tapahtui varhainaamulla ja ennen sitä, kun Ichmenev kävi luonani, sekä ennen Nellynensimmäistä karkaamista.