En vielä päässyt kadulle, en ehtinyt vielä saada selville, mitenja mitä olisi nyt tehtävä, kun äkkiä näin portin eteen seisahtavanajurin, ja kärryistä nousi pois Aleksandra Semenovna taluttaenkädestä Nellyä. Hän piti vahvasti kiinni tytön kädestä, niinkuinolisi pelännyt, että hän toistamiseen karkaisi. Kiiruhdin heti heitävastaan.

– Nelly, mikä sinun on! – huudahdin minä, – mihin sinä pakenit, miksikä?

– Odottakaa, älkää hätäilkö; menkäämme pikemmin huoneeseenne, sielläsaatte kaikki tietää, – piipitteli Aleksandra Semenovna.

– Millaisia asioita minä teille kerronkaan, Ivan Petrovitsh, kuiskasi hän pikimmältään sisään mennessämme. – Ihmetellä vaintäytyy… Menkäämme, heti kuulette.

Kasvoistansa saattoi huomata hänellä olevan tärkeitä uutisia.

– Mene, Nelly, mene hiukan pitkällesi, – sanoi hän huoneeseenpäästyämme, – olethan väsynyt; ihmekös, mitenkä juoksentelitkaan; onhan sairauden jälkeen käveleminen vaikeata; käy makaamaan, kyyhkyläiseni, käy. Lähtekäämme me pois vähäksi aikaa, ettemmehäiritsisi. Antaa hänen nukkua.

Hän antoi minulle merkin, ja minä menin hänen kanssaan keittiöön.

Nelly ei käynytkään nukkumaan, hän istui sohvaan ja peitti kasvonsakäsiinsä.

Tulimme keittiöön. Aleksandra Semenovna kertoi kiireesti asian.

Sittemmin sain kuulla asiasta tarkemmin. Asia oli näin.

Lähdettyään asunnostani pari tuntia ennen kotiin tuloani jaheitettyään minulle kirjelapun, juoksi Nelly ensin lääkäri-vanhuksenluo. Osotteen oli jo aikaisemmin udellut. Lääkäri kertoi minulle, että hän oli kuin halvattu, kun näki Nellyn huoneessaan, ja kaikensen aikaa, kun tyttö oli hänen luonaan, "ei uskonut silmiänsä.Minä en nytkään usko, enkä voi koskaan sitä uskoa," lisäsi lääkärikertomuksensa lopuksi. Ja kumminkin kävi Nelly hänen luonaan. Hänistui levollisena kirjoitushuoneessaan nojatuolissa aamunuttu päällä,juoden kahvia, kun Nelly juoksi sisään ja heittäytyi hänen kaulaansa, ennenkuin hän ehti mitään ajatellakaan. Nelly itki, syleili jasuuteli vanhusta, suuteli hänen käsiänsä ja vakuuttavasti vaikkakohta sekavin sanoin, pyysi, että vanhus ottaisi hänet luoksensaolemaan; sanoi, ettei tahdo eikä voi asua minun luonani, sen vuoksiläksikin pois; sanoi tuntuvan raskaalta; ettei enää käy nauramaanvanhukselle ja puhumaan uusista puvuista, vaan tulee käyttäytymäänsiivosti, käy oppimaan, oppii "rintamuksia hänelle pesemään jasilittämään" (varmaankin oli hän puheensa matkalla lääkärin luomiettinyt, ehkä jo ennenkin) ja että hän lopuksi on oleva kuuliainenja ottaa vaikka joka ikinen päivä millaisia pulvereita tahansa. Javaikka hän tuonnoin puhui, että tahtoo tulla hänelle vaimoksi, niinse oli vain leikillä sanottu, eihän hän ajattelekaan semmoista. Vanhasaksa oli niin hämmästynyt, että kaiken aikaa istui suu auki, käsikoholla, kädessä oleva sikarikin jäi unehduksiin ja jouti sammumaan.

– Mademoiselle, lausui hän viimeinkin joten kuten saaden puheenlahjansa takaisin, – mademoiselle, kuten minä käsitin teitä,pyydätte te, että minä antaisin teille tilan luonani. Mutta se – onmahdotonta! Kuten näette, elän minä ahtaissa oloissa eikä minullaole suuria tuloja… Ja sitten, näin äkkiä, ajattelematta… Se onhirmuista! Ja sitten, te, luullakseni pakenitte kotoanne. Se on hyvinmoitittavaa ja sopimatonta… Ja sitten minä annoin teille luvanvain vähän kävellä, kirkkaalla säällä, hyväntekijänne katsannonalla, mutta te hylkäätte hyväntekijänne ja juoksette minun tyköni, sitä vastoin kun teidän tulisi säästää itseänne ja … ja … ottaalääkkeitä. Ja sitten … sitten … minä en ymmärrä mitään…

Nelly keskeytti vanhuksen, alkoi uudelleen itkeä, uudelleen pyytää,mutta se ei auttanut. Vanhus kävi yhä enemmän hämilleen eikä lopultaymmärtänyt mitään. Viimein Nelly jätti hänet, huudahti "Ah Jumalani!"ja kiiruhti pois huoneesta. "Minä olin kaiken sen päivän kipeänä jayöksi otin dekoktia", päätti kertomuksensa lääkäri.

Lääkärin luota Nelly kiiruhti Maslobojeville. Hänellä oli varattunäidenkin osoite ja hän löysi heidät, vaikka kyllä pitkänetsimisen jälkeen. Maslobojev oli kotona. Aleksandra Semenovnalöi hämmästyksissä kätensä yhteen, kun kuuli Nellyn pyynnön, ettäottaisi hänet heille. Hänen kysymyksiinsä: miksi hän niin tahtoo, onko hänelle raskasta minun luonani olo, Nelly ei vastannut mitään, istui tuolille itkemään. "Hän itki niin katkerasti, niin katkerasti, jotta minä luulin hänen kuolevan itkuunsa", kertoi AleksandraSemenovna minulle. Nelly pyysi ottamaan hänet joko sisäpalvelijaksi, tai keittiöön, sanoi, että hän lakasee lattiata ja oppii vaatteitapesemään. (Tuohon pyykin pesemiseen hän pani joitakin erinäisiätoiveita ja jostain syystä piti sen asian parhaimpana viekoituksena, jotta hänet otettaisiin). Aleksandra Semenovnan aikomus oli pitäätyttö luonansa siksi, kun asia selvenisi, ja minulle antaa asiastatiedon. Mutta Filip Filipitsh pani jyrkästi sitä vastaan ja käskiheti saattaa pakolaisen minun luokseni. Matkalla Aleksandra Semenovnahyväili, syleili ja suuteli Nellyä, josta tämä vielä enemmän alkoiitkeä. Tämän nähtyään alkoi Aleksandra Semenovnakin itkeä. Sitenitkivät he yhdessä koko matkan.

– Mutta miksikä, miksikä, Nelly, sinä et tahdo hänen luonaan olla; eikö hän ole sinulle hyvä? kyseli kyynelsilmin Aleksandra Semenovna.

– Ei, kyllä hän on hyvä.

– No, miksikä sitten?

– Niin, en tahdo olla hänen luonaan … en voi … minä olen hänelleaina niin paha … mutta hän on hyvä … teillä minä en ole paha, minä käyn tekemään työtä, – sanoi hän miltei hysterillisesti itkien.

– Miksikä sinä, Nelly, olet hänelle niin paha?..

– Niin vaan…

– Ja tuon "niin vaan" minä häneltä vain sainkin vastaukseksi, – sanoi lopuksi Aleksandra Semenovna pyyhkien kyyneleitä. – Mikäkovan onnen lapsi hän onkaan? Onko hänellä hermotauti, vai? Mitä teluulette, Ivan Petrovitsh?

Menimme Nellyn luo; hän makasi kasvot tyynyyn kätkettyinä ja itki.Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, tartuin hänen käsiinsäja suutelin niitä. Hän tempasi kätensä pois ja alkoi yhä kovemminitkeä. En tiennyt enää, mitä olisin sanonutkaan. Silloin astui sisäänIchmenev vanhus.

– Oli asioita sinulle, Ivan, terve! – sanoi vanhus tarkastellenmeitä jokaista ja ihmeekseen huomaten minut polvillani.

Ukko oli ollut kipeänä viime aikana. Hän oli kalpea ja laihtunut, jaoli kuin olisi urhennellut jonkun vuoksi, ei välittänyt taudistaan,ei totellut Anna Andrejevnaa eikä käynyt vuoteeseen vaan, jatkoiasioilla käymistään.

– Hyvästi hetkiseksi, – sanoi Aleksandra Semenovna luoden terävänkatseen vanhukseen. – Filip Filipitsh käski minun mitä pikemminpalaamaan. On asiata. Illalla hämärissä tulen uudelleen teille javiivyn parisen tuntia.

– Ken tuo? – kuiskasi minulle Ichmenev ajatellen nähtävästi toistaasiaa.

Selitin hänelle asian.

– Hm! Minäpäs tulinkin asialle, Ivan…

Tiesin jo, millä asialla hän oli ja olinkin odottanut hänen tuloansa.Hän tuli puhumaan minulle ja Nellylle pyytääkseen Nellyä luokseen.Anna Andrejevna oli lopultakin suostunut ottamaan orvon taloonsa.Se oli seuraus meidän salaisista keskusteluistamme: minä olinvakuuttanut Anna Andrejevnalle ja sanonut että orvon näkeminen, jonkaäidin niinikään isä oli kironnut, ehkä kääntää ukon sydämmen toisinajattelemaan. Olin niin selvään kuvannut suunnitteluni, että AnnaAndrejevna nyt itse alkoi kehoittaa miestänsä ottamaan orvon heille.Ukko oli hyvin myöntyväinen asiaan, sillä tapaa hän ensiksikin tahtoitehdä mieliksi vaimolleen ja toiseksi oli hänellä omat tuumansa…Tuon kaiken kerron tuonnempana…

Olen jo sanonut, ettei Nelly pitänyt ukosta jo ensi näkemästäänsaakka. Sittemmin huomasin, että jonkinlainen vihamielisyys ilmestyihänen kasvoilleen, kun hänen kuullensa mainittiin Ichmeneviä. Vanhusalkoi heti puhua asiastaan. Hän astui suorastaan Nellyn luo, jokaoli vielä pitkällään, kasvot tyynyyn painettuna, ja tarttuen hänenkäteensä kysyi, tahtooko Nelly tulla heille tyttären sijaiseksi.

– Minulla oli tytär, minä rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sanoivanhus, – mutta nyt ei hän ole luonani. Hän kuoli. Tahdotko sinäastua hänen sijalleen minun talossani ja … minun sydämmessäni?

Vanhuksen kuivissa ja kuumeen polttamissa silmissä näkyi kyynel.

– En, minä en tahdo, vastasi Nelly kohottamatta päätään.

– Miksikä, lapseni? Eihän sinulla ole ketään omaisia. Ivan ei voiikänsä sinua luonaan pitää, mutta minun luonani saat olla kuinkotonasi.

– En tahdo, sillä te olette paha. Niin, paha olette, paha, – lisäsi

Nelly kohottaen päätänsä ja istuutuen vuoteelle vastapäätä vanhusta.

– Minä olen itsekin paha, pahempi muita, mutta te olette minuakin pahempi!..

Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säkenöivät; vieläpä vapisevathuulensakin vaalenivat ja jokin voimallinen mielenliikutus vääristine. Vanhus katsoi häneen neuvottomana.

– Niin, te olette minua pahempikin, sillä te ette anna anteeksiomalle tyttärellenne; te tahdotte unohtaa hänet kokonaan ja otatteluoksenne toisen lapsen, mutta saattaako unohtaa oman lapsensa?Voitteko te rakastaa minua? Kun te vaan näette minut, niin samassamuistatte, että olen teille vieras, ja että teillä oli oma tytär, jonka te itse unohditte, te kun olette armoton ihminen. Mutta minä entahdokkaan olla armottomien luona; en tahdo, en tahdo!..

Nelly tyrskähti itkuun ja katsahti minuun.

– Ylihuomenna nousi Kristus ylös, kaikki antavat suutelon jasyleilevät, sopivat keskenään, kaikki viat annetaan anteeksi… Minätiedän sen… Ainoastaan te … te yksin … uh, kuinka kova sydän!Menkää pois!

Nelly alkoi itkeä. Tämän puheen hän oli nähtävästi jo kauan sittenmiettinyt ja mieleensä pannut siltä varalta, että vanhus vielä kerranpyytäisi häntä luoksensa. Vanhus hämmästyi ja vaaleni. Kivun tunnenäkyi hänen kasvoillaan.

– Ja miksi, miksi minusta kaikki noin huolehtivat? Minä en tahdo,en tahdo! – huudahti äkkiä Nelly jonkinlaisella raivolla. – Menenkerjäämään!

– Nelly, mitä sinä nyt? Nelly, ystäväiseni! – pääsi minultahuudahdus, mutta huutoni oli vain öljyä tuleen.

– Niin, ennen minä menen kadulle almua anomaan, kuin jään tänne! – huusi hän itkien. – Äitinikin pyysi almua ja kuollessaan sanoiminulle: ole köyhänä ja pyydä ennen almua, kuin… Almun pyytäminenei ole häpeäksi: minähän en pyydä yhdeltä ihmiseltä, minä pyydänkaikilta, eikä se ole häpeä; niin minulle eräs kerjäläisnainen sanoi; olenhan minä pieni; enhän minä mistä muualta saa. Minä pyydänkinkaikilta, en tahdo, en tahdo, minä olen paha, olen pahin kaikista, kas näin paha minä olen!

Ja samassa koppasi Nelly äkkiä pöydältä kupin ja heitti sen lattiaan.

– Nyt se särkyi, – sanoi hän katsoen minuun uhittelevasti, – kuppeja olikin vain kaksi ja niistä minä toisen särin, – lisäsi hän. – Mistä nyt juodaan teetä?

Hän oli kuin mieletön, ja oli kuin olisi nauttinutmielettömyydestään, niinkuin itse olisi tuntenut, että se on sekähäpeäksi, että myöskin väärin, mutta kumminkin samalla kiihoitti hänitseään uusiin raivonpurkauksiin.

– Hän on sairas, aivan niin, Vanja, sanoi Ichmenev, – tah … tahiminä en ollenkaan ymmärrä tätä lasta. Jää hyvästi!

Ukko otti hattunsa ja puristi kättäni. Hän oli kokonaan lannistunut;

Nelly oli kovasti häntä loukannut; tuo minua harmitti äärettömästi.

– Eikö sinulla ole yhtään sääli häntä! – huudahdin minä, kun jäimmekahden; – eikö sinua hävetä! Ei, sinä et ole hyvä, sinä todella oletpaha!

Ja samassa minä kiiruhdin avopäin vanhuksen jälkeen. Tahdoin saattaahänet portille ja edes pari sanaa sanoa hänelle lohdutukseksi.Kiirehtien rapuista alas olin näkevinäni Nellyn kasvot hyvinvaalenneina nuhteistani.

Kohta saavutin Ichmenevin.

– Tyttö parkaa on kovin solvaistu, hänellä onkin oma surunsa, uskose, Ivan, ja minä kun aloin kuvailla hänelle omaa suruani, lausuiukko katkerasti hymyillen.

– Minä ärsytin hänen haavaansa. Sanotaan, ettei kylläinen ymmärränälkäistä; minäpä, Vanja, lisään: ei nälkäinenkään aina ymmärränälkäistä. No niin; jää hyvästi!

Aioin alkaa puheen jostain muusta, mutta vanhus viittasi vainkädellään.

– Älä huoli minua lohdutella; parasta, että pidät silmällä, etteityttö karkaa sinulta; hän näyttää sen näköiseltä, – lisäsi vanhushiukan ärtyisästi ja poistui kiireisin askelin heilutellen keppiäänja jyskytellen sitä katukäytävään.

Eipä hän aavistanutkaan olevansa ennustaja.

Mitä tunsinkaan, kun palatessani sisään huomasin kauhukseni, ettätaaskin Nelly oli poissa! Kiiruhdin eteiseen, etsin rapuilta, huutelin, koputinpa naapureidenkin oville ja kyselin heiltä tytöstä;en voinut enkä tahtonut uskoa, että hän taaskin karkasi. Ja millätapaa hän olisi päässytkään karkuun? Talossa oli vain yksi portti;hänen täytyi mennä ohitsemme, kun Ichmenevin kanssa puhelin. Kohtapasurukseni älysin, että hän oli ensin piilotellut jossain rapuillaodottaen minun sisään menoani, sitten juoksi ulos, etten siisvoinutkaan häntä kohdata. Kaikessa tapauksessa ei hän voinut ollakaukana.

Mitä levottomimmalla mielellä kiiruhdin taas etsimään häntä, jättäenkaiken varalta oveni lukitsematta.

Ensiksi kiiruhdin Maslobojevin luo. Heitä ei ollut kumpaakaankotona. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin uusista huolistani japyysin, että he, jos Nelly tulee heille, viipymättä ilmoittaisivatminulle. Riensin lääkärin luo – hänkään ei ollut kotona, japalvelija sanoi, ettei Nelly ensi käyntinsä jälkeen ollut heilläkäynyt. Mikä neuvoksi? Menin Bubnovan luo ja kuulin siellä tutultaruumiskirstujentekijän vaimolta, että Bubnova jostain syystä istuueilisestä alkaen poliisin vankilassa, eikä Nellyä tuon tapauksen jälkeen siellä ole nähty. Väsyneenä, rasittuneena kiiruhdin taasMaslobojevin luo; sama sielläkin; ei ole käynyt ketään eivätkä heitsekkään ole vielä palanneet. Kirjeeni oli pöydällä. Mitä olitehtävä?

Mitä ikävimmässä mielentilassa palasin kotiin myöhään illalla.

Minun tuli tänä iltana mennä Natashan luo; hän oli jo aamulla minua pyytänyt. Minä en ollut edes kertaakaan syönyt koko päivässä; ajatus

Nellystä saattoi koko sieluni pois suunniltaan.

"Mitähän tämä merkitsee?" ajattelin. —

– "Olisikohan tämä jokin kummallinen taudin seuraus? Eiköpä tyttöliene mielipuoli, vai olisiko siksi tulemassa? Jumalani, missätyttö nyt on, mistä hänet löydän!" Tuskin olin päästänyt tuonhuudahduksen, kun samassa näin Nellyn muutaman askeleen päässä V: nsillalla seisomassa. Hän seisoi lyhdyn luona eikä huomannut minua.Aioin kiiruhtaa luoksensa, mutta pysähdyin. "Mitä hän tässä tehnee?" – ajattelin kummissani ja ollen varma, etten enää kadota häntänäkyvistäni, päätin odottaa ja tarkastaa, mitä hän tekisi. Kului noinkymmenen minuttia, hän yhä seisoi tarkastellen ohikulkijoita. Viimeinkulki siitä hyvin puettu vanhus, ja Nelly lähestyi häntä. Vanhus ottikädellään jotain taskustaan ja antoi tytölle. Nelly kumarsi hänelle.En osaa selittää, mitä minä silloin tunsin. Sydäntäni kivisti; olikuin jokin kallis, jota rakastin, hellin ja hyväilin, olisi tulluthäväistyksi, syljeksityksi minun nähdessäni sillä hetkellä, jasamalla kyyneleet vuotivat silmistäni.

Niin, ne kyynelet olivat Nelly poloisen puolesta, joskin minäsamalla tunsin ankaraa suuttumusta – eihän hän ollut puutteenpakoittamana almua anonut; hän ei ollut hyljätty, kovan kohtalonsakouriin jätetty; hän ei paennut armottomilta ahdistelijoiltansa, mutta ystäviltänsä, jotka häntä rakastivat ja hellyydellä hoitivat.Hän ikäänkuin tahtoi jotakin hämmästyttää tai säikyttää moisellakäytöksellään; oli kuin olisi tahtonut kehaista jollekin! Muttajotain salaperäistä kypsyi sielussaan… Niin, Ichmenev-ukkooli oikeassa; tyttö oli kärsinyt solvauksen, jonka haava eivoinut parantua, ja hän ikäänkuin tahallaan koetti kaikin voiminärsyttää haavaansa moisella salaperäisyydellään, moisellaluottamattomuudellaan meihin kaikkiin; hän ikäänkuin nautti itseomasta kivustaan, tuosta kärsimyksen egoismista, jos saattaa niinsanoa. Tuo kivun ärsytteleminen ja nautintonsa siitä oli helpostiymmärrettävissä: se oli useiden sorretuiden ja solvaistujen kohtalonrasittaminen ja sen oikeudettomuuden itsessään tuntevien nautintoa.Mutta mistä vääryydestä voi Nelly meitä syyttää? Hän ikäänkuin halusimeitä ihmetyttää ja säikyttää seikkailuillaan, oikullisuudellaan jaoudon rohkeilla kepposillaan, aivan kuin hän todellakin olisi meilleitseään kehunut…

Mutta ei! Nyt on hän yksin, kukaan meistä ei näe, että hän pyytääalmua. Löysiköhän itse tässä jonkinlaista tyydytystä? Miksi hänpyytää almua, mihin hän tarvitsee rahaa?

Saatuaan jonkun verran läksi hän sillalta ja lähestyi erään myymälänkirkkaasti valaistuja ikkunoita. Siinä hän alkoi laskea saalistaan; minä seisoin kymmenen askeleen päässä. Rahaa oli kädessäänjoltinenkin määrä; siitä päättäen oli hän kerjännyt aamusta asti.Puristettuaan ne kouraansa, hän juoksi kadun toisella puolellaolevaan ruokakauppaan. Samassa menin minäkin puodin ovelle, joka oliauki, ja tarkastin mitä hän nyt tekee.

Näin, kuinka hän laski tiskille rahat ja hänelle annettiin kuppi, yksinkertainen kahvikuppi, jotenkin sen muotoinen, jonka hänäskettäin särki, osottaakseen minulle ja Ichmeneville, kuinkapaha hän on. Tuo kuppi maksoi ehkä viisitoista kopekkaa, kentiesvähemmänkin. Kauppias kääräsi kupin paperiin, sitoi kiinni ja antoiNellylle, joka kiireesti ja tyytyväisenä läksi puodista.

– Nelly! huudahdin minä, kun hän tuli kohdalleni, – Nelly!

Hän vavahti, katsahti minuun, kuppi pääsi hänen kädestään irti, putosi katukiviin ja särkyi. Nelly oli vaalea; mutta katsahdettuaanminuun ja huomattuaan, että olin nähnyt ja tiedän kaikki, hän äkkiäpunastui; tuo väri ilmaisi sietämätöntä, piinaavaa häpeämistä.Tartuin käteensä, talutin hänet kotiin; matka ei ollutkaan pitkä.Kulkeissamme emme kumminkaan lausuneet sanaakaan. Kotiin tultuammekävin istumaan. Nelly seisoi edessäni miettivänä ja hämillään, taaskin kalpeana, silmät luotuina maahan. Hän ei voinut katsoasilmiini.

– Nelly, sinä pyysit almua?

– Niin! – kuiskasi hän ja vieläkin alemmas painui päänsä.

– Sinä kerjäsit rahaa ostaaksesi äsken särkemäsi kupin sijaan toisen?

– Niin…

– Moitinko minä, toruinko minä sinua siitä? Etkös sinä, Nelly, huomaa, kuinka paljon pahaa, itsekästä ja pahaa on käytöksessäsi?Onko se oikein? Eikö sinua hävetä? Eiköhän…

– Hävettää… – kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja kyynelvierähti hänen poskellensa.

– Hävettää… – toistin minä hänen jälestään. – Nelly, kultaseni, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi jasopikaamme taas.

Hän katsahti minuun, tyrskähti itkuun ja samassa hän riensi syliini.

Samassa hyökkäsi sisään Aleksandra Semenovna.

– Mitä! Onko hän kotona? Joko taas? Ah, Nelly, Nelly, mikä sinun ontullut? No, hyvä toki, onhan hän kotona… Mistä te, Ivan Petrovitsh,hänet löysitte.

Annoin viittauksen Aleksandra Semenovnalle, ettei kyselisi, ja hänymmärsi merkkini. Sanoin hellästi hyvästi Nellylle, joka yhä vieläitki katkerasti ja pyysin kunnon Aleksandra Semenovnaa viipymäänmeillä siksi, kunnes palajan, mutta itse kiiruhdin Natashan luo. Olinmyöhästynyt ja tahdoin joutua nyt pikemmin.

Sinä iltana ratkaistiin kohtalomme, ja meiltä, Natashalla ja minullaoli siis kyllin puheen aihetta; siitä huolimatta sain tilaisuudenkertoa Nellystäkin, ja kerroinkin asian kaikkine yksityiskohtineen.Natasha oli hyvin huvitettu kertomuksestani; tapaus suurestikummastutti häntä.

– Tiedätkös, Vanja, minä luulen, että hän rakastaa sinua, lausui

Natasha vähän aikaa ajateltuaan.

– Mitä … onko se mahdollista? kysäsin kummastellen.

– Niin, se on rakkauden, naisellisen rakkauden alkua…

– Mitä turhia! Onhan hän vielä lapsi!

– Joka kohta täyttää neljätoista vuotta. Tuo hänen vihoitsemisensaon siitä, ettet sinä ymmärrä hänen rakkauttansa ja ehkäpä hän eiitsekään vielä sitä ymmärrä; tuossa hänen vihoitsemisessaan on paljonlapsellista, mutta silti todellista, tuskallista. Ja pääasiallisestihän on mustasukkainen minun tähteni. Siinä rakastat minua niinpaljon, että varmaan kotonasikin vain minusta yksin huolehdit, puhutja ajattelet, joten et muista häntä kohtaan olla huomaavainen. Hän ontuon huomannut, ja siitä on mielensä myrkyttynyt. Ehkäpä hän haluaisikanssasi puhella, tuntee tarvitsevansa aukaista sinulle sydämmensä,ei tiedä kainostella, ei ymmärrä itseänsä, odottaa tilaisuutta, muttasinä sen sijaan, että pikemmin soisit hänelle tuon tilaisuuden, erotat itsesi hänestä, pakenet hänen luotansa minun luokseni, vieläpähänen sairaana ollessaankin jätit hänet päiväkausiksi yksin. Siitähän nyt itkee, hän kaipaa sinua, ja suurempaa tuskaa hänelle tuottaase, ettet sinä hänen kaipaustansa huomaa. Nytkin tällaisena hetkenäminun tähteni jätit sinä hänet yksin. Aivan varmaan on hän sen vuoksihuomenna kipeänä. Ja mitenkä sinä raskisitkaan hänet jättää? Meneheti kotiin…

– Minä en olisi häntä jättänyt, mutta…

– Niin, niin, minä pyysin sinua tulemaan. Mutta nyt saat mennä.

– Kyllä minä lähden, mutta en minä vain osaa uskoa sitä todeksi, jota hänestä sanoit.

– Se on siitä syystä, ettei se ole muiden kaltaista. Muistapas hänenelämänsä, harkitse kaikki asianhaarat ja sinä uskot. Hän ei olekasvanut semmoisissa oloissa, kuin sinä ja minä olemme kasvaneet.

Myöhään sittenkin meni, ennenkun kotiin palasin. Aleksandra Semenovnakertoi minulle että Nelly oli nytkin, kuten tuona iltana, kauanitkenyt, "ja niin itkuunsa nukkuikin", kuten silloinkin.

– Ja nyt minä lähden, Ivan Petrovitsh, niin Filip Filipitshkinkäski. Hän, polonen, odottaa minua.

Kiitin häntä ja istuin Nellyn päänpohjiin. Olin hyvin pahoillani, että olin hänet moisena hetkenä jättänyt. Kauan, myöhään puoliyöhönistuin siinä ajatuksissani… Onneton oli aika…

Vaan tahdonpa nyt kertoa, mitä näinä kahtena viikkona oli tapahtunut