– Minäpä mielelläni juttelen heistä illallispöydässä. Esittelenköteille illallisen jälkeen erään m: lle Philiberte'n, – häh? Mitäluulette? No, mikä teille taas tuli? Tehän ette huoli katsoakaanminuun … hm!

Hän oli vaipua mietteisiinsä. Mutta äkisti hän nosti päänsä, katsahtimerkitsevästi minuun ja pitkitti:

– Kuulkaas, runoilija ystäväni, minä tahdon ilmaista teille eräänluonnon salaisuuden, joka nähtävästi on teille kokonaan tuntematon.Olen vakuutettu, että te tällä hetkellä sanotte minua syntipukiksi, ehkä konnaksi, siveettömyyden ja paheiden hirviöksi. Vaan kuulkaas, mitä minä teille sanon! Jos vain voisi olla mahdollista (mikämuuten ihmisluonteen mukaan ei voi olla mahdollista), jos olisimahdollista, että meistä jokainen ilmaisisi oman sisimmän itsensä,vieläpä niin, ettei pelkäisi paljastaa, ei vain sitä, mitä hänpelkää sanoa, eikä mistään hinnasta sano ihmisille, ei vain sitä,mitä hän pelkää sanoa parhaimmille ystävillensä, mutta senkin, mitäjoskus pelkää itselleenkään tunnustaa, – niin tulisi maailmaansemmoinen löyhkä, että me jok'ikinen tukehtuisimme. Juuri sen vuoksi, sulkujen välissä sanottuna, ovat hyvät olemassa nuo meidän hienonylhäisön seuratavat ja sopivaisuussäännöt. Niissä on syvä aate, – en sano siveellinen, mutta yksinkertaisesti suojeleva, mukavuuttaedistävä, joka tietysti on vielä parempi, sillä siveellisyyshän itseasiassa on samanlaista mukavuutta, se tahtoo sanoa, se on keksittyyksinomaan mukavuuden vuoksi. Siivollisuudesta sanon tuonnempana, minä nyt sotkeun puheissani, muistuttakaa minua siitä sittemmin.Päätän puheeni näin: te moititte minua vioistani, hurjistelusta, siveettömyydestä, mutta kenties minun onkin vain siinä syyni, ettäolen avomielisempi toisia, eikä sen enempää; etten salaa sitä,minkä muut salaavat itseltäänkin, kuten jo ennen sanoin… Siinäminä teen huonosti, mutta minä nyt niin tahdon. Mutta olkaa huoleti, lisäsi hän ivallisesti hymyillen, – minä sanoin "olen syyllinen",mutta en minä ollenkaan pyydä anteeksi… Huomatkaa myöskin: minä entahdo saattaa teitä hämille, en kysele teiltä: eikö teillä itsellänneole jotain semmoisia salaisuuksia, joilla voisin omia salaisuuksianipuolustaa… Minä käyttäydyn säädyllisesti ja jalosti. Yleensä minäaina käyttäydyn säädyllisesti…

– Tehän vain joutavia juttelette, sanoin minä katsoen häneenhalveksien.

– Joutavia juttelen, ha, ha, haa! Sanonko, mitä te nyt ajattelette?Te ajattelette: miksikä minä toin teidät tänne ja nyt syyttä suottailmaisen teille salaisuuksiani? Niinkö vai ei?

– Niin?

– No sen te saatte kohta kuulla.

– Luonnollisin selitys on se, että joitte melkein kaksi pulloaja … humalluitte.

– Se tahtoo sanoa: juovuin. Voi olla niinkin. "Humalluitte"! sekuuluu sievemmältä, kuin juopunut. O, kohteliaisuudesta kukkurillaanoleva ihminen! Mutta … emmeköhän me taaskin alkaneet torailla, vaikka puhe jo kääntyi niin hauskaan aineeseen. Niin, rakasrunoilijani, jos maailmassa vielä löytyy jotain somaa ja suloista, niin on se naiset.

– Tiedättekö, ruhtinas, minä en sittenkään käsitä, miksi te juuriminut valitsitte salaisuuksienne ja lempiseikkailujenne uskotuksi.

– Hm!.. Johan minä teille sanoin, että kohta saatte sen kuulla.Olkaa huoleti; no, toisekseen olkoon vaikka niinkin, tein sen ilmanminkäänlaisia syitä; te olette runoilija, te ymmärrätte minut,ja johan siitä teille puhuinkin. Että saa äkkiä poistaa naamarinkasvoiltaan, saa olla kyynillinen siihen määrään, että ilmaiseesisimpänsä toiselle niin perinpohjin, ettei näe olevan vähintäkäänsyytä hävetä tämän edessä – siinä piilee erinomainen hekumallisuus.Kerron teille erään tarinan. Pariisissa oli hullu virkamies, hänetsittemmin pantiin hulluinhuoneeseen, kun saatiin selville, että hänoli mielipuoli. No niin, kun hän oli tullut hulluksi, niin nähkääs, mitä hän keksi itsensä huvittamiseksi: hän riisui kokonaan vaatteensaaina Aatamin pukuun asti, jätti vain kengät jalkaansa, pani yllensäleveän, kantapäihin ulettuvan levätin, kääri sen ympärillensä jamahtavana, majesteetillisena astui kadulle. No niin, syrjästä katsot, – ihminen kuin ihminen, kävelee siinä leveässä levätissä aikansaratoksi. Mutta kun sattui kohtaamaan jonkun jossain yksinäisessäpaikassa, niin ettei ketään muita ollut lähiseutuvilla, meni hänääneti mitä totisimman ja syvämietteisimmän näköisenä tätä vastaan, pysähtyi äkkiä tämän eteen, aukaisi levättinsä ja näytti itsensäkaikessa … siveydessään. Se kesti vain minutin ajan, sitten hänkääri levätin ympärillensä ja ääneti, väräyttämättä ainoatakaankasvojen lihasta, kulki hämmästyksestä kivettyneen katsojan ohimahtavasti, keveästi, kuni Hamletin haamu. Näin hän teki kaikille, miehille, naisille, lapsille – ja siinä oli koko hänen huvinsa.Nähkääs nyt, osan tämmöistä huvia voi myöskin saada ällistyttämälläjotakuta Schilleriä, näyttämällä hänelle kieltä kun hän semmoista, kaikkein vähimmin osaa odottaa. "Ällistyttää" – se on mainio sana?Sen minä luin jossain teidän nykyaikaisessa kirjallisuudessanne!

– Niin, tuohan oli mielipuoli, mutta te…

– Täydessä järjessä?

– Niin.

Ruhtinas purskahti nauruun.

– Aivan oikein puhutte, rakkaani, lisäsi hän mitä julkein ilmekasvoillaan.

– Ruhtinas, sanoin minä tulistuneena hänen julkeudestaan, – te vihaatte meitä, siinä samassa myöskin minua, ja kostatte nytminulle kaikesta ja kaikkien puolesta. Tuon kaiken te teettemitä pikkumaisimmasta itserakkaudesta. Te olette kiukkuinen, pikkumaisuuteen saakka kiukkuinen. Olemme teitä vihastuttaneet ja, ehkäpä, kaikkein enimmän te äkäilette tuon illan tähden. Tietysti teette saattaneet millään tavalla muuten kostaa minulle niin ankarasti, kuin tällä äärettömällä halveksumisella; te ette välitä edestavallisesta kohteliaisuudesta, jota jokaisen ihmisen tulee toiselleosoittaa. Te haluatte osoittaa minulle selvään, ettette välitä edeshävetä, reväistessänne edessäni niin odottamatta häijyn naamarinne janäyttäissänne itsenne semmoisessa siveettömässä kyynillisyydessä…

– Minkä vuoksi te tuon kaiken sanotte minulle? kysäsi hänra'asti sekä katsoen minuun vihaisesti. – Tahdotteko osottaatarkkanäköisyyttänne?

– Osottaakseni, että minä ymmärrän tarkoituksenne ja sanoakseni senteille suoraan.

– Quelle idée, mon cher, pitkitti ruhtinas äkkiä taas muuttaenäänensä entisekseen iloiseksi ja lörpöttelevän avomieliseksi. – Te eksytitte minut aineestani. Buvons, mon ami, sallikaa minunkaataa teille. Ja minä kun juuri aioin kertoa teille erään mitäherttaisimman ja hauskimman seikkailun. Kerron sen teille vainyleispiirtein. Tunsin jolloinkin erään rouvan; hän ei enää ollutensi nuoruudessa, mutta noin vuotta kaksikymmentä seitsemän, – kahdeksan; ensiluokan kaunotar, soma vartalo, ihana muoto, sieväastunto. Katseensa oli terävä, kuin kotkalla, mutta aina totinen jaankara; hän käyttäytyi mahtavasti ja luotaan eroittavasti. Hänestäkävi maine, että hän oli kylmä, kuin talvisydän ja pelotteli kaikkiluoksepäästämättömyydellään ja ankaralla hyväntekeväisyydellään.Todellakin ankaralla. Ei koko lähitienovilla ollut toista niinankaraa tuomaria, kuin hän oli. Hän rankaisi ei vain rikoksesta, mutta pienimmästäkin naisellisesta heikkoudesta, rankaisutuomionsaoli muuttumaton, vetoamaton. Lähipiirissään oli hänellä ääretönmerkitys. Ylpeimmät ja hyväntekeväisyydessään auliimmat mummotkinkunnioittivat häntä, etsivätpä hänen suosiotansakin. Hän pitisilmällä kaikkia puolueettoman ankarasti, aivan kuin keskiaikaisenluostarin abbedissa. Hänen katseensa sai nuoret naiset vapisemaan, arvostelunsa oli heidän kauhunsa. Ainoastaan yksi huomautus häneltä,yksi ainoa viittauksensa riitti tappamaan hyvän maineen, – semmoinenoli hänen asemansa yhteiskunnassa; mieshenkilötkin pelkäsivät häntä.Lopulta hän antautui jonkinlaiseen mietiskelevään mystillisyyteen, vaikka kylläkin rauhalliseen ja korkeaan… Ja mitä luulette? Eilöytynyt tätä naista irstaampaa irstailijaa, ja minulla oli onnisaavuttaa hänen täydellinen luottamuksensa. Sanalla sanoen – minäolin hänen salainen ja salaperäinen rakastelijansa. Suhteemme olisovitettu niin ovelasti, niin mestarillisesti, ettei edes hänentalonväestään ainoallakaan ollut pienintäkään epäluuloa; vain yksihänen sisäpiikansa, ranskatar, oli kaikkiin hänen salaisuuksiinsapyhitetty, mutta siihenpä piikaan sopikin täydelleen luottaa, tämäkinotti osaa asiaan… Tämä rouva oli siksi hekumallinen, että itsemarkiisi de-Sad olisi voinut ottaa hänestä oppia. Mutta sittenkin – voimakkain, läpitunkevin ja järkyttävin tässä kaikessa oli sensalaperäisyys ja valheellisuuden julkeus.

Kaiken sen pilkkaaminen, jota kreivitär ihmisille saarnasikorkeimmaksi, ihanteellisimmaksi ja järkkymättömäksi, ja senlisäksi tuo sisällinen, pirullinen nauru sekä tietoisuudellakaiken sen häväiseminen, jota ei sovi häväistä – ja kaikki tämäaivan rajattomasti, äärimmäisyyksiin saakka, niin pitkältä, etteirikkainkaan mielikuvitus uskaltaisi semmoista mahdolliseksiajatella, – kas, siinä se pääasiallisesti olikin tuon nautinnonselvin piirre. Niin, se oli itse paholainen ihmishaamussa, muttavastustamattoman lumoava hän vaan oli. Vielä nytkin häntä riemullamuistelen. Tulisimpien nautintojen tuoksinassa alkoi hän äkkiä nauraakuni mieletön, ja minä ymmärsin, täydelleen ymmärsin tuon naurun janauroin mukana. Yksistään tuon muisteleminen tuottaa minulle suurintanautintoa, vaikka siitä jo onkin kulunut useita vuosia. Vuodenkuluttua hän jätti minut. Minä en voinut häntä vahingoittaa, vaikkaolisin tahtonutkin. Kukapa olisi sanojani uskonut? Mitäs tämmöisestäluonteesta sanotte, nuori ystäväni?

– Hyi, moista ruokottomuutta, huudahdin minä vastenmielisyydelläkuunnellen tuota tunnustusta.

– Te ette olisi nuori ystäväni, jos sanoisitte muuten! Niin minätiesinkin teidän sanovan. Ha, ha, haa! Odottakaa, mon ami, elätte jatulette ymmärtämään, mutta nyt, – nyt te vielä kaipaatte namusia.Ei, te ette ole enää runoilija: tuo nainen ymmärsi elämää ja osasisitä käyttää hyväkseen.

– Mutta miksikä alentua moiseksi eläimeksi?

– Mimmoiseksi eläimeksi?

– Semmoiseksi, kuin tuo nainen ja te.

– Ahaa, te nimitätte sen eläimellisyydeksi, se on merkkinä siitä,että te tarvitsette vielä käsinojaa ja käytte talutusnuorassa.Tietysti minä tunnustan, että itsenäisyys voi ilmaantua kokonaanpäinvastaisessakin, mutta … puhukaamme, suoremmin, mon ami …täytyyhän teidänkin tunnustaa, että se kaikki on turhaa, joutavanpäiväistä!

– Mikäs sitten ei ole turhaa?

– Turhaa ei ole henkilö, minä itse. Kaikki minua varten ja kokomaailma on minua varten luotu. Kuulkaas, ystäväiseni, minä uskonvielä siihen, että maailmassa saattaa elää reimasti. Ja se onkinparhain usko, sillä ilman sitä ei voisi huonostikaan elää – täytyisi ottaa myrkkyä. Sanotaan jonkun hassun niin tehneenkin. Hänfilosofeerasi siihen asti, että hävitti kaikki, kaikki, vieläpäkaikki ihmisellisten velvollisuuksien normaaliset ja luonnollisetlaillisuudetkin ja joutui siihen, ettei hänelle jälelle jäänytmitään; tulokseksi jäi nolla, ja silloin hän julistikin, ettäelämässä parhain seikka on sinihappo. Te sanotte: sehän oli Hamlet,se oli hirmuinen epätoivo, sanalla sanoen jotain tuommoistasuurenmoista, ettemme me sitä osaa edes uneksiakaan milloinkaan.Mutta te olette runoilija, minä taas tavallinen ihminen, senvuoksi sanonkin, että asiaa on tarkastettava yksinkertaisemmalta,käytännöllisemmältä kannalta. Minä esimerkiksi olen jo kauan sittenvapauttanut itseni kaikista siteistä, vieläpä velvollisuuksistakin.Minä pidän itseni velvoitettuna vain silloin, kun minulle asiastaon jotain etua. Te tietysti ette voi asioita tarkastaa siltäkannalta. Teillä on jalat köysissä ja makuaisti sairas. Te jutteletteasioista ihanteen ja hyvyyden kannalta. Mutta, ystäväiseni, minäolen valmis tunnustamaan kaiken, mitä käskette, mutta minkä minäsille voin, jos minä varmaan tiedän, että kaiken ihmisellisenhyvyyden perusteena on suuri egoismi. Mitä jalommalta asia näyttää,sitä enempi siinä on egoismia. Rakasta itseäsi – siinä on ainoasääntö, jonka minä tunnustan. Elämä on kauppa-asia; rahaa älkääsuotta heitelkö, mutta voittehan maksaa mielittelemisestä, siten tetäytätte kaikki velvollisuutenne lähimmäistänne kohtaan, – siinäminun siveys-ohjeeni, jos te välttämättömästi sitä haluatte kuulla, vaikka sanonkin teille, että mielestäni on parasta olla maksamattalähimmäiselleen, vaan osata pakottaa hänet tekemään ilmaiseksi.Ihanteita minulla ei ole enkä niistä huolikkaan; en vielä koskaanole niitä ikävöinyt. Maailmassa saattaa niitä paitsikin elää niiniloisesti, niin suloisesti … ja en somme, minä olen hyvin iloinen, että voin elää sinihapottakin. Jos minä, näes, olisin hiukankinhyväsydämmisempi, en minä ehkä tulisikaan ilman sitä toimeen, kutentuo hassu filosofi (tietysti hän oli saksalainen). Ei! Elämässä onvielä hyvin paljon suloa! Minua miellyttävät asema, virka, hotelli, suuret panokset korttipelissä (pidän erittäin korteista). Muttapääasia on – naiset … naiset kaikessa muodossa; pidänpä salaisestapimeästä siveettömyydestä, semmoisesta, joka on kummallisintaja originellisempaa sekä vaihteen vuoksi hiukan likaisempaa…Ha, ha, haa! Kun katson teidän kasvojanne, huomaan, mimmoisellahalveksumisella te nyt minuun katsotte!

– Olette oikeassa, vastasin hänelle.

– No, olkoon, että te olette oikeassa, mutta kaikessa tapauksessa onlikaisuuskin sinihappoa parempi. Niinkö?

– Ei, silloin olisi sinihappokin parempi.

– Minä tahallani kysyin teiltä: "niinkö?" voidakseni nauttia teidänvastauksestanne; minä tiesin sen jo edeltäpäin. Ei, ystäväiseni, joste olette oikea ihmisrakastaja, niin toivokaa kaikille viisailleihmisille samaa makua, kuin minulla on, vaikkapa likapöpperönkinkanssa, muutenhan ei viisaalle ihmiselle kohta jää maailmassa mitääntehtävää, joten jälelle jäävätkin vain hupsut yksistään. Silloinkosnäiden kelpaa elää! Ja onhan nytkin olemassa sananlasku: hupsuillaon onni, ja tietäkääs, ei ole mitään sen mieluisampaa, kuin eläähupsujen kanssa ja aina myöntää heidän olevan oikeassa – se onedullista! Älkää olko millännekään siitä, että minä annan arvonennakkoluuloille, noudatan vissejä ehtoja, etsin vaikutusvaltaa;näenhän minä, että elän tyhjässä yhteiskunnassa; mutta niin kauan, kuin siinä on lämmin, annan minä sille myöten, osotan olevanikokonaan sen puolella, mutta tilaisuuden tullessa olen valmisensimäisenä hylkäämään sen. Tunnen hyvin kaikki teidän uudetaatteenne, vaikken milloinkaan soimannut itseäni niiden vuoksi, eikäpä ollut syytäkään. Tunnonvaivoja ei minulla ole milloinkaanmistään ollut. Minä suostun kaikkeen, olkoon minun vain hyväollakseni, ja tämmöisiä on meitä olemassa legio, ja todella meidän onhyvä ollaksemme. Maailmassa saattaa kaikki hukkua, me yksistään emmekoskaan hukkaan joudu. Olemme olleet niin kauan, kuin maailmakin onollut. Koko maailma saattaa jollain tapaa hajota, mutta me nousemmepinnalle, me aina uimme pinnalla. Ja sitten: huomatkaa vaikkayksistään se seikka, kuinka sitkeähenkisiä ovat semmoiset ihmiset, kuin me olemme. Mehän niin sanoakseni olemme oikein fenomenisensitkeähenkisiä; onko se teitä milloinkaan kummastuttanut? Me elämmekahdeksaankymmeneen, yhdeksäänkymmeneen vuoteen! Meitä siis itseluontokin suojelee, he, he, hee! Minä välttämättömästi tahdon elääyhdeksänkymmen vuotiaaksi. Minä en rakasta kuolemaa ja pelkäänsitä. Hiis ties, miten vielä tuleekaan kuolla! Mutta miksikä puhuasiitä! Tuo myrkyttäytynyt filosofi ärsytti minut moisia juttelemaan!Hiiteen filosofia! Buvons, mon cher. Meillähän alkoi puhe kauneistatytöistä… Mihinkäs te nyt?

– Lähden pois, ja aika on jo teidänkin lähteä…

– No, kaikkeapa! Minä niin sanoakseni aukaisin teille koko sydämmeni, ja te ette edes tunne niin selvää ystävyyden todistetta.

He, he, hee! Kuinka vähän te rakastatte, rakas runoilijani.

Odottakaapa, minä tahdon vielä pullon…

– Kolmannen?

– Kolmannen. Hyveestä minä, rakas kasvattini (sallikaa minun kutsuateitä tällä makealla nimellä: ken voi sanoa, ehkä minun neuvoni vieläkelpaakin…). No niin, kasvattini, hyveestä minä jo sanoin teille: "mitä enemmän hyveessä on hyvyyttä, sitä enempi on siinä egoismia".Tahdon kertoa teille siitä asiasta mitä hauskimman jutun: kerranrakastin erästä neitoa ja miltei totisesti rakastinkin. Tekipä hänminun tähteni suuria uhrauksiakin…

– Hänkö se oli, jolta te ryöstitte omaisuuden putipuhtaaksi? kysäsinjyrkästi huolimatta enää pidättää vihaani.

Ruhtinas vavahti, kasvonsa muuttuivat ja hän loi minuun liekehtivänkatseen; siinä oli neuvottomuutta ja raivokkuutta.

– Malttakaas, lausui hän kuni itsekseen, – malttakaas, antakaaminun päästä selville. Olen todellakin humalassa ja voin vain tuskinajatukseni saada kokoon…

Hän vaikeni ja tutkivasti, yhä vihaisesti katsoi minuun, pitäenkättäni kädessään, ikäänkuin olisi pelännyt minun pakenevan. Olinvarma, että hän sillä hetkellä mietti ja tuumiskeli, mitenkä minätiesin sen asian, joka melkein kaikilta oli salassa, ja eikö tässäkaikessa piile jokin vaara. Näin kesti hetkisen aikaa; sitten hänenmuotonsa äkkiä muuttui; entinen naurava, humalaisen iloinen ilmenäkyi uudestaan kasvoillaan. Hän puhkesi nauruun.

– Ha, ha, haa! Tepäs vasta Talleyrand! Mitäs, minä todellakin olinhänen edessään kuin kasvoille syljeksitty, kun hän minulle vastensilmiä tokasi, että minä ryöstin hänen omaisuutensa! Kuinka hänsilloin vinkuikaan, mitenkä haukkuikaan minut! Raivoisa oli naikkonenja … ilman minkäänlaista rajaa. Mutta päättäkää itse, ensiksikinminä en ollenkaan häneltä ryöstänyt, kuten te juuri sanoitte. Hänitse lahjoitti minulle rahansa ja silloin ne jo olivat minun.No, otaksutaan, te lahjoitatte minulle paraimman hännystakkinne(tätä sanoessaan hän katsahti päälläni olevaan ainoaan, jotenkinkuluneeseen hännystakkiini, jonka olin kolme vuotta sitten räätäliIvan Skornjaginalla teettänyt), minä olen teille kiitollinen, kannansitä, äkkiä vuoden kuluttua te riitaannutte kanssani ja vaadittesen takaisin, mutta minä olenkin sen pitänyt jo rikki… Se ei olejalosti tehty, miksikä kirjoittaakaan? Toiseksi minä, huolimattasiitä, että rahat olivat minun, olisin välttämättömästi antanut netakaisin, mutta ajatelkaas: mistä minä nyt näin äkkiä voin saadasemmoisen summan? Mutta pääasia on se, etten minä voi kärsiä saarnojaja schillerimäisyyttä, kuten teille jo sanoin, – ja siinäpä olikinkoko syy. Ette voi uskoa, mitenkä hän keikaili edessäni huutaen, ettälahjoittaa minulle (minun jo niinkin) rahat. Vihani jo nousi, mutta, silloin minä äkkiä osasin tehdä oikean päätöksen, minä, nähkääs, kun en koskaan hätäänny: minä ajattelin, että antamalla hänellerahat, ehkä teen hänet onnettomaksi. Minä olisin riistänyt häneltäsuloisuuden olla onneton minun tähteni ja saada kirota minua kaikenikänsä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sen laatuisessa onnettomuudessaon jokin korkein nautinto siinä, että saattaa tuntea itsensä kokonaanolevan oikeassa ja olevansa jalosydämminen ja saada täydelläoikeudella nimittää sortajaansa heittiöksi. Tämmöistä vihan nautintoatietysti tavataan schillerimäisissä luonteissa; kenties hänellä senjälkeen ei ollut edes leipääkään, mutta minä olen vakuutettu, ettähän oli onnellinen. Minä en raskinnut riistää häneltä tätä onnea enkäsiis lähettänyt hänelle rahoja takaisin. Sillä tavoin tuli täydelleentodistetuksi oikeaksi sääntöni, että mitä äänekkäämpi ja suurempiihmisellinen jalomielisyys on, sen enempi on siinä mitä ilettävintäegoismia… Etteköhän te tuota käsitä… Mutta … tehän aiotte saadaminut kiinni, ha, ha, haa!.. Niin, tunnustakaa pois, tahdoittehansaada kiinni…? O, mimmoinen Talleyrand!

– Hyvästi, sanoin minä ja nousin ylös.

– Hetkinen vain! Pari sanaa vain lopuksi! huudahti hän muuttaenäkkiä ilettävän lörpötyksensä totiseksi puheeksi. – Kuulkaasviimeiseni: kaikesta siitä, mitä teille sanoin, on selvä ja selkeäseuraus (luulen, että itsekin olette sen huomanneet), etten minäkoskaan enkä kellenkään tahdo jättää hyötyäni. Minä rakastan rahaaja sitä minä tarvitsen. Katarina Feodorovnalla on sitä paljon; hänenisänsä piti kymmenen vuotta viini-arentia. Tyttärellä on kolmemiljonaa, ja nuo kolme miljonaa minulle hyvin kelpaavat. Alesha jaKatja on oivallinen pari; kumpikin ovat ensiluokan hupsuja; sitäminä haluankin. Sen vuoksi minä välttämättömästi toivon ja tahdon, että heistä tulisi pariskunta, mitä pikemmin, sen parempi. Parin, kolmen viikon kuluttua matkustavat kreivitär ja Katja maalle. Aleshantäytyy päästä heidän muassaan. Varottakaa Natalia Nikolajevnaa, ettei laittaisi saarnoja eikä schillerimäisyyksiä, ettei noustaisiminua vastaan. Minä olen äkäinen ja kostonhaluinen; tahtoni minäsaatan perille. Häntä minä en pelkää: epäilemättä kaikki käy tahtonimukaan, ja jos nyt edeltä jo varotan, niin tapahtuu se melkeinhänen hyväkseen. Muistakaa, ettei tapahtuisi tyhmyyksiä ja ettähän käyttäytyisi ymmärtäväisesti. Muuten käy hänelle huonosti, hyvin huonosti. Jo yksistään sen vuoksi tulisi hänen olla minullekiitollinen, etten minä tehnyt hänelle, kuten olisi pitänyttehdä, s.o. lain mukaan. Tietäkää, runoilijani, että laki turvaaperhe-rauhan; se takaa isälle pojan kuuliaisuuden ja että ne, jotkaviekottelevat lapsia pyhistä velvollisuuksistansa vanhempiansakohtaan, niitä laki ei hellittele. Muistakaa myös se, että minullaon tuttavuuksia, ja hänellä ei melkein mitään ja … tottakai teymmärrätte, mitä minä olisin voinut hänelle tehdä? Minä en kuitenkaantehnyt, sillä hän tähän saakka käyttäytyi ymmärtäväisesti. Olkaahuoleti: joka hetki jokaista heidän tekoaan valvoivat terävätsilmät tänä puolen vuoden aikana, ja minä tiesin kaikki pienimpäänyksityistapaukseen saakka. Sen vuoksi minä levollisena odotin, milloin Alesha itse hänet hylkää, mikä jo onkin alkanut; olihantuo hänelle mieluinen ajanviete. Minä pysyin hänen silmissäänhumaanisena isänä ja minä tarvitsen, että hän ajattelisi minustaniin. Ha, ha, haa! Kun muistelen, että milten lausunut hänellekohteliaisuuksia silloin illalla, hän kun oli niin jalomielinen javaatimaton, että kieltäytyi tulemasta pojalleni vaimoksi; haluaisinpaminä tietää, millä tavoin hän olisi siksi tullut! Mitä tulee minunsilloiseen käyntiini hänen luonaan, niin se yksinomaan tapahtuivain siksi, että jo oli aika katkaista tuo side. Minun täytyi vainsaada kaikesta vakuutus omin silmin, omasta kokemuksestani… No, onko tässä teille kyllin? Vai ehkä te vielä tahdotte kuulla, miksiminä toin teidät tänne, miksi minä edessänne ilveilin ja olin niinavopuheinen, kun tämän kaiken olisin saattanut sanoa suoraan kaikettaavopuheisuudetta, niinkö?

– Niin.

Pidätin vihaani ja tarkkaan kuuntelin. En voinut hänelle muutavastata.

– Ainoastaan sen vuoksi, ystäväiseni, että olen huomannut teilläolevan hiukan enemmän ymmärtäväisyyttä ja asioiden arvostelukykyä,kuin kummallakaan hupsuistamme. Te ehkä jo ennenkin tiesitte, kukaolen, ehkä arvailitte, teitte päätöksiänne minusta, ja minä päätinsäästää teiltä tuon vaivan ja havainnollisesti näyttää teille, kenenkanssa olette tekemisissä. Todellisuuden saattama vaikutus – se onsuuri asia! Ymmärtäkää minua, mon ami. Te tiedätte, kenen kanssaolette tekemisissä, tyttöä te rakastatte, ja siksipä minä luotansiihen, että te käytätte kaiken vaikutusvaltanne (teillähän on häneensemmoinen valta) säästääksenne hänet muutamilta puuhilta. Muutentulee puuhia, ja voitte uskoa, ei ollenkaan turhanpäiväisiä. Jasitten, kolmas syy avopuheisuuteni oli … (johan, te sen arvasitte, rakkaani), niin, minä todellakin halusin syleksiä koko tuolle asialleja tehdä sen juuri teidän nähtenne…

– Ja te saavutittekin tarkoituksenne, sanoin minä vavistenmielenkuohusta. – Olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettette milläänmuulla tavoin olisi voineet minulle ilmaista kaikkea kiukkuanne jakaikkea halveksumistanne minua ja kaikkia meikäläisiä kohtaan, kuintuolla suorapuheisuudellanne. Te ette vain olleet välittämättä, ettätuo suorapuheisuutenne voi saattaa teidät silmissäni kehnoon valoon, tepä ette edes hävenneet minua… Te todella olitte tuon viittaanpukeuneen hullun kaltainen. Te ette pitäneet minua ihmisenä.

– Oikein arvasitte, nuori ystäväni, sanoi hän nousten ylös, – tearvasitte kaikki – ettepä suotta olekkaan kirjailija. Toivon, ettäme erkanemme sovinnossa. Juommeko veljenmaljan?

– Te olette humalassa ja vain sen tähden en vastaa teille, kutenansaitsette…

– Taaskin pysähdys, – ette sanoneet, kuinka olisi tullut vastata,ha, ha, haa! Sallitteko minun maksaa puolestanne?

– Olkaa huoleti, minä maksan itse.

– No, epäilemättä. Eihän teillä ole kanssani sama matka?

– En lähde kanssanne.

– Hyvästi, runoilijani. Toivon, että ymmärsitte minut…

Hän läksi hiukan horjuvin askelin, katsomattakaan minuun. Palvelijaauttoi hänet vaunuihin. Minä läksin omaa tietäni. Oli jo kolmas tuntiaamulla. Sateli, yö oli pimeä…