– Hänessä ei ole valhetta, vastasi Katja mietittyään. – Kun hänkatsoo suoraan silmiini ja samassa jotain puhuu minulle, niin seminua hyvin miellyttää… Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tässäpuhelen moisesta asiasta, minä olen tyttö, ja te mieshenkilö; teenköminä nyt oikein vai en?

– Mitäs siinä olisi pahaa?

– Niin, niin. Tietysti, mitäs pahaa siinä olisi? Mutta nuo (Katjaloi katseensa teekeittiön ääressä istuvaan ryhmään); nuo varmaansanoisivat, että se on pahasti tehty. Ovatko he oikeassa vai ei?

– Ei! Ettehän sydämmessänne tunne, että teette pahoin, siispä…

– Niin minä aina teen, keskeytti hän, nähtävästi kiirehtiensaadakseen mitä enimmän kanssani puhella. – Kun jostain asiastajoudun hämilleni, kysyn heti sydämmeltäni, ja jos se on rauhallinen, niin olen minäkin rauhallinen. Niin tuleekin aina tehdä. Ja senvuoksi minä puhun kanssanne niin avomielisesti, kuin itseni kanssapuhelisin, että, ensiksi te olette oikein hyvä ihminen ja minä tunnenteidän entisen suhteenne Natashaan ennen Aleshaa, ja kuinka minäitkinkään sen kuultuani.

– Kuka on sen kertonut teille?

– Tietysti Alesha, oikein kyynelsilmin hän sen kertoi: se olihäneltä kauniisti tehty ja minua se kovin miellyttää. Minunluullakseni Alesha pitää teistä enemmän, kuin te hänestä, IvanPetrovitsh. Ja juuri tuollaisilla hän minua miellyttää. No, jatoiseksi minä puhun teille siksi näin suoraan, kuin itseni kanssa, että te olette hyvin viisas ihminen ja voitte antaa minulle useitaneuvoja ja ohjata minua.

– Mistäpäs te tiedätte, että minä olen niin viisas, että voin teitäopettaa?

– No, mitä te nyt turhia!

Hän vaipui ajatuksiinsa.

– Minä sanoin sen vain muun ohessa; puhelkaamme nyt pääasiasta.Neuvokaa minua, Ivan Petrovitsh, minä huomaan nyt olevani Natashankilpailija, tiedänhän minä sen; mitä tulee minun tehdä? Minä sentähden kysyinkin: tulisivatko he kahden onnellisiksi. Minä ajattelensitä yöt ja päivät, Natashan asema on hirveä, hirveä. Alesha ei enäärakasta häntä ollenkaan, minua taas rakastaa aina enemmän ja enemmän.Niinkö?

– Ehkä niinkin.

– Ja Alesha valehtelee nyt Natashalle. Alesha ei itsekään tiedä,että lakkaa rakastamasta, ja Natasha varmaan sen tietää. Kuinkapaljon hän saakaan kärsiä!

– Mitä te aiotte tehdä, Katarina Feodorovna?

– Minulla on useita tuumia, vastasi hän totisena, – muttakumminkin minä yhä joudun ymmälle. Sen vuoksi minä odotinkin teitäniin malttamattomana, jotta te ratkaisisitte minulle tuon seikan.Te tiedätte asian paljoa paremmin, kuin minä. Olettehan te minullenyt kuin mikäkin jumala. Kuulkaas, minä ensin ajattelin näin: joshe rakastavat toisiansa, niin tulee tehdä niin, että he tulevatonnellisiksi, ja siksi tulee minun uhrautua ja auttaa heitä. Niinhän?

– Minä tiedän, että te olettekin uhraantunut.

– Niin, minä tein sen; mutta sitten kun hän alkoi käydä luonani jayhä enemmän ja enemmän minua rakastaa, ajattelen, uhrautuako vai ei?Onhan se hyvin pahoin tehty, eikö niin?

– Se on luonnollista, vastasin, – niin tulee olla … ettekä te olesyyllinen…

– En luule; te sanotte niin siksi, kun olette niin hyvä. Minä taasajattelen, ettei sydämmeni ole kokonaan puhdas. Jos olisi sydänpuhdas, tietäisin minä, mitä tekisin. Mutta jättäkäämme se asia.Sitten sain minä kuulla enemmän heidän suhteistaan ruhtinaalta,äidiltä, Aleshalta itseltään, ja arvasin, etteivät Alesha ja Natashaole yhdenvertaisia; nyt te vahvistatte sen luuloni. Minäpä aloinkinyhä enemmän miettiä, mitä nyt tekisin? Jos he tulevat onnettomiksi, niin onhan parasta heidän erota; sitten päätin kysyä teiltä tarkemminkaikesta ja lähteä Natashan luo ja siellä hänen kanssaan päättääasian.

– Mitenkä te päätätte, siinä kysymys?

– Minä sanon hänelle näin: "rakastattehan te Aleshaa enemmän, kuinketään muuta, siksi tulee teidän rakastaa hänen onneansakin enemmän, kuin mitään muuta: teidän siis tulee hänestä erota".

– Niin, mutta miltä tuntuu hänen kuulla tuota? Ja jos hän on samaamieltä kanssanne, niin onko hänellä voimia täyttää se?

– Juuri sitä minä ajattelen yötä ja päivää ja … ja…

Samassa puhkesi hän itkemään.

– Ette voi uskoa, kuinka minä säälin Natashaa, sopersi hän itkustavapisevin huulin.

Siihen ei ollut mitään lisäämistä. Minä vaikenin ja katsoessanihäneen minuakin alkoi itkettää, vaikk'en tiennyt, miksikä oli mieleniniin hellä. Kuinka rakastettava lapsi hän olikaan! En enää kysäissyt, minkä vuoksi hän piti itsensä sopivana rakentamaan Aleshan onnen.

– Pidättehän te musiikista? kysäsi hän hiukan rauhoittuneena, yhävielä mietiskelevänä äskeisen itkunsa vuoksi.

– Pidän, vastasin kummastellen kysymystänsä.

– Jos olisi aikaa, soittaisin teille Bethovenin kolmannen konsertin.Minä nyt soitan sitä. Siinä ovat kaikki ne tunteet … aivan samoin, niinkuin minä nyt tunnen. Niin ainakin luulen. Mutta jääköön setoiseen kertaan; nyt tulee meidän keskustella.

Nyt aloimme sommitella, kuinka hän kohtaisi Natashan ja kuinka senasian saisi sovitetuksi. Katja sanoi, että hänen toimiaan pidetäänsilmällä, vaikka äitipuolensa onkin hyvä ja rakastaa häntä, mutta hänei millään tapaa salli hänen tutustua Natalia Nikolajevnaan; siksipähän päättikin käyttää viekkautta. Aamusin hän aina käy ajelemassa, mutta melkein aina kreivittären kanssa. Toisinaan ei kreivitärlähde, mutta lähettää sijaansa ranskattaren, joka nyt on sairas.Sattuu usein, että kreivittären päätä kivistää, ja nyt on siisodotettava siksi, kun hänen päätään alkaa kivistää. Sitä ennen saaKatja suostutetuksi ranskattaren (tämä oli vanha, seuranaisen virkaatoimittava), sillä ranskatar on oikein hyvä ihminen. Lopputulos olise, ettei edeltäkäsin voinut mitenkään määrätä päivää, jolloin Katjavoisi mennä Natashan luo.

– Natashaan te tutustutte ettekä tule sitä katumaan, sanoin minä. – Natashakin haluaa samaa, ja sen yksistään jo siitäkin syystä, jottatietäisi, kelle hän luovuttaa Aleshan. Itse asiasta älkää olko kovinmurheissanne. Aika ratkaisee sen teidän avuttannekin. Matkustattehante maalle?

– Niin, kohta, ehkäpä jo kuukauden kuluttua, vastasi hän, – ja minätiedän, että sitä vaatii ruhtinas.

– Mitenkä luulette, meneekö Alesha teidän muassanne?

– Juuri sitä minäkin ajattelin! sanoi hän katsoen minuun tarkkaan.

– Luuletteko hänen lähtevän?

– Niin luulen.

– Jumalani, mitä tästä kaikesta tuleekaan – en osaa arvatakaan.Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tahdon tästä lähtien kirjoittaateille kaikesta, tahdon kirjoittaa usein ja paljon. Nyt minä alanvaivata teitä. Tuletteko meille usein?

– En voi sanoa, Katarina Feodorovna, se riippuu asianhaaroista.

Kenties en voi tulla teille enää ensinkään.

– Miksikä?

– Siihen voi olla monta syytä, mutta pääasiallisesti – se tuleeriippumaan minun suhteistani ruhtinaaseen.

– Hän on kunnoton ihminen, sanoi Katja päättävästi. – Muttatiedättekös, Ivan Petrovitsh, entäs, jos minä tulisin teillä käymään!Olisiko se hyvin vai huonosti tehty?

– Mitäs te itse siitä ajattelette?

– Minä luulen, että se ei olisi pahasti. Niin vaan, käväsisinteillä… lisäsi hän hymyillen. – Minä sanon sen vuoksi näin, ettäpaitsi sitä, että kunnioitin teitä, minä pidän teistä hyvin paljon…Eihän se ole häpeä, että minä kaiken tämän sanon teille?

– Mitäs häpeätä siinä olisi? Olettepa tekin minulle jo rakas, kunisukulainen.

– Tahdotteko te olla ystäväni?

– Oi, mielelläni! vastasin minä.

– Niin, mutta nuopa sanoisivat, että se on häpeä ja ettei nuorentytön sovi niin käyttäytyä, lisäsi Katja viitaten taaskin teepöydässäistujoihin.

Tässä tahdon mainita, että ruhtinas nähtävästi tahallaan jätti meidätkahden näin kauaksi puhelemaan.

– Tiedänhän minä hyvin hyvästi että ruhtinas haluaa rahojani, – sanoi Katja. Minua he pitävät kokonaan lapsena vieläpä sen suoraansanovatkin minulle. Minä en ole enää lapsi. Kummallisia ihmisiä: itseovat kuni lapset, sanokaas, mitä he puuhailevat?

– Katarina Feodorovna, en muistanut teiltä kysyä: ketä ovat nuo

Levinka ja Borinka, joiden kanssa Alesha niin usein ajelee?

– Ne ovat minulle kaukaista sukua. He ovat hyvin ymmärtäväisiä jarehellisiä, liian paljon vain puhuvat… Kyllä tunnen heidät…

Hän taaskin naurahti.

– Onko totta, että te aiotte jolloinkin lahjoittaa heille miljonan?

– No niin, näette nyt, no, vaikkapa tuo miljonakin, siitäkinhe puhuvat niin paljon, että jo tulee paha olo siitä. Tietystiminä mielelläni uhraan kaikkeen hyödylliseen, mihinkä minä muutenkäyttäisin niin äärettömät varat, eikö niin? Mutta milloin minä saanlahjoittaa! Ja he jo niitä nyt jakavat, neuvottelevat, rähisevät,väittelevät, mihinkä lahjoitukseni parhaiten käyttäisivät, vieläpäriitelevät sen tähden, niin että oikein kummastuttaa. Liian paljonhätäilevät. Mutta kumminkin ovat he vilpittömiä, ja … viisaita.Opiskelevat vielä. Onhan tämä kumminkin parempi, eikä niinkuin jotkuttoiset elävät. Eikö niin?

Puhelimme vielä monesta seikasta. Hän kertoi minulle melkein kokoelämänsä ja innolla kuunteli minun kertomuksiani. Yhä vain pyysi, että minä ennen muuta kertoisin hänelle Natashasta ja Aleshasta.Kello oli jo kaksitoista, kun ruhtinas tuli luokseni ja huomautti, että on aika sanoa hyvästi. Jätin jäähyväiset. Katja puristiinnokkaasti kättäni ja katsahti minuun merkitsevästi. Kreivitär pyysiminua heillä käymään. Läksin yhdessä ruhtinaan kanssa talosta.

En saata olla tekemättä kummallista ja, kenties, kokonaan asiastapoikkeavaa huomautusta. Kolme tuntia kestäneestä keskustelustaniKatjan kanssa sain muun muassa kummallisen, mutta siltä kumminkinsyvän vakuutuksen, että hän on vielä siinä määrin täydelleen lapsi, ettei ollenkaan tiedä miesten ja naisten välisten suhteiden kokosalaisuutta. Tämä tietämättömyys tuotti omituisen koomillisuudenmuutamille hänen mietelmillensä ja yleensä sille totisuudelle, millähän puhui useista hyvin tärkeistä asioista.

X

– Tiedättekös mitä? sanoi minulle ruhtinas, kun nousimme vaunuihin. – Mitäs, jos menisimme yhdessä ottamaan illallisen, häh? Mitäluulette?

– Todellakin, en tiedä, ruhtinas, vastasin epäröiden. – Minä enkoskaan syö illallista…

– No, tietysti puhelemmekin illastaessamme, liitti hän luodensilmiini terävän ja viekkaan katseen.

Mahdoton oli olla ymmärtämättä! "Hän haluaa ilmaista ajatuksensaasioista, ja sitähän minä tahdonkin", ajattelin. Minä suostuin.

– Tuumasta toimeen. Suurelle Merikadulle B: hen.

– Ravintolaanko? kysäsin vähän hämilläni.

– Niin. Entäs sitten. Minähän harvoin illastan kotona. Ettekö tetodellakaan tahtoisi, että tarjoaisin teille?

– Minähän jo sanoin teille, etten koskaan syö illallista.

– Mutta jos nyt yhden kerran. Sitä paitsi minähän teitä pyydän…

Se on – maksan puolestasi; olen varma, että hän tahallaan tuonlisäsi. Suostuin lähtemään, mutta päätin ravintolassa itse maksaapuolestani. Saavuimme ravintolaan. Ruhtinas otti erityisen kamarin javalikoi hyvällä maulla ja asiantuntemisella pari, kolme ruokalajia.Ruoat olivat kalliita, samoin myöskin pullo hienoa pöytäviiniä, jonkahän käski tuoda. Katsoin ruokalistaan ja käskin itselleni puoli pyytäja ryypyn lafiittia: Ruhtinas nosti suuren kapinan. – Te ette tahdosyödä kanssani! Sehän on jo naurettavaa. Pardon, mon ami, sehänon … ylenmääräistä pikkumaisuutta. Se on alhaisinta itserakkautta.Tähän tulivat väliin jo miltei säätyedut ja, lyön vetoa, että asia onniin. Minä vakuutan teille, että te loukkaatte minua.

Minä vain pysyin päätöksessäni.

– No, kuinka vain haluatte, sanoi hän sitten. – En tahdo pakottaateitä… Sanokaapas, Ivan Petrovitsh, saanko kanssanne puhellatäydellä ystävyydellä?

– Sitä minä pyydän teiltä.

– No, niin mielestäni tuommoinen pikkumaisuus vahingoittaa juuriteitä. Samoin vahingoittavat itseänsä juuri tällä kaikki muutkinteikäläiset. Te olette kirjailija, teidän tulee tuntea ylimyspiirejä,ja te vierotte kaikkea. Minä en puhu nyt pyistä, mutta tehänolette valmis kieltäymään kaikesta yhteydestä meidän seurapiirimmekanssa, ja sehän on suoranainen vahinko. Paitsi sitä, että tepaljon menetätte, – no, sanalla sanoen tulevaisuutenne, – niinjo yksistään sen tähden, että teidän itsenne tulee tuntea, mitä tekuvailette, teillähän on novelleissa kreivejä, on ruhtinaita, onvastaanottohuoneita… Mutta ah, mitäs minä nyt! Teillähän onkinniissä nyt vain köyhyyttä, kadotettuja sinellejä, tarkastajia, äreitäupseereita, virkailijoita, vanhoja vuosia ja lahkolaisten elämää,tiedän, tiedän…

– Nyt erehdytte, ruhtinas; jos minä en käy nimittämässänne"ylemmissä piireissä", niin on se siksi, että siellä ensiksikin onikävä, ja toiseksi ei ole mitään tekemistä! Ja sitten, minä sittenkinkäyn…

– Tiedän, ruhtinas R: n luona kerran vuodessa; siellähän minäteidät ensiksi kohtasinkin. Koko muun ajan vuotta te kangistuttekansanvaltaisessa kopeudessanne ja kidutte vinnillänne, vaikkeivätkaikki teikäläiset niin teekkään. Löytyy semmoisiakin seikkailujenhakijoita, että minuakin ilettää…

– Minä pyytäisin teitä, ruhtinas, jättämään tämän puheen aiheen jaolemaan palaamatta luoksemme vinnillemme.

– Ah, Jumalani, nyt te jo pahastuitte. Mutta toisekseen, itsehänannoitte minulle luvan puhua kanssanne tuttavanomaisesti. Muttaanteeksi, en ole vielä millään ansainnut ystävyyttänne. Viini onjotenkin hyvää. Maistakaapas.

Hän kaatoi minulle puoli lasillista pullostaan.

– Näette nyt, rakas Ivan Petrovitshini, minä hyvin hyvästi ymmärrän, mitä nimitetään ystävyydelle sopimattomaksi. Emmehän me kaikki oletörkeitä ja julkeita teitä kohtaan, kuten te meistä kuvittelette,no, minäkin hyvin hyvästi käsitän, ettette tekään nyt istu tässämyötätuntoisuudesta minua kohtaan mutta sen tähden, että minä lupasinkerallanne puhella. Eikö niin?

Hän nauroi taas.

– Ja kun te valvotte erään tunnetun henkilön etuja, niin tehaluattekin kuulla mitä minä tulen puhumaan. Niinhän? lisäsi hänhäijysti hymyillen.

– Ette erehtynyt, keskeytin hänet kiivaasti. (Huomasin, että tämämies oli niitä, jotka huomattuaan jonkun ihmisen hiukankin olevanvallassaan kohta antavat tämän tuntea tätä valtaansa. Minähän olinhänen vallassaan; en voinut lähteä pois kuulematta kaikkea sitä, mitähän oli aikeessa minulle sanoa, ja tuon hän tiesi hyvin hyvästi.Hänen käytöstapansa äkkiä muuttui yhä enemmän ja enemmän julkeanröyhkeäksi ja ivalliseksi.) – Ette erehtynyt, ruhtinas, juuri sentähden minä tänne tulinkin, muuten todellakaan en istuisi … näinmyöhään.

Teki mieleni sanoa: muuten en mistään hinnasta olisi jäänyt teidänseuraanne; en kumminkaan sanonut sitä, muutin lauseeni, en pelosta, mutta kirotun heikkouteni ja kohteliaisuuteni vuoksi. Kuinkatodellakin voi sanoa ihmiselle solvauksen vasten silmiä, vaikkahän sen olisi ansainnutkin ja vaikka juuri aioinkin sanoa hänellesolvauksen. Olin huomaavinani, että ruhtinas huomasi sen silmistäni, sen vuoksi hän ivallisesti katsoikin minuun kaiken aikaa, kun puhuin,ikäänkuin olisi nauttinut pelkuruudestani ja härsytellyt minuakatseellaan: "Mitä, et uskaltanut, jänistit, sepäs, veliseni". Aivanvarmaan oli asia näin, sillä kun minä olin lopettanut sanomiseni, purskahti hän nauruun ja jotenkin ylhäisen hyväilevästi taputtipolveani.

"Hauskaa on seurassasi, veliseni", luin hänen katseessaan.

"Odotahan", ajattelin itsekseni.

– Tänään olen erittäin iloinen! huudahti hän, – ja totta sanoen envoi sanoa syytä siihen. Niin, niin, ystäväiseni, niin! Juuri hänestäminä tahdoinkin puhua. Täytyyhän lopultakin sanoa ajatuksensa; tullajohonkin päätökseen, ja toivoakseni te tällä kertaa täydelleenkäsitätte minut. Äsken minä puhuin teille niistä rahoista ja tuostamyssy-isästä, kuusikymmen vuotiaasta lapsesta… No! Ei maksa vaivaanyt muistellakaan. Minähän kaiketta tarkoituksetta puhuin siitä!Ha-ha-haa, tehän olette kirjailija, täytyihän teidän huomata…

Katsoin kummastellen häneen. Eihän hän nähtävästi vielä olluthumalassa.

– No, ja mitä tulee tuohon tyttöön, niin todella minä kunnioitan, oikeinpa rakastan häntä, uskokaa pois; hän on hiukan oikullinen, mutta "ei piikitöntä ruusua", kuten sanottiin viisikymmentä vuottatätä ennen, ja kauniisti sanottiinkin: piikit pistelevät; muttasehän onkin viekottelevaa, ja vaikka minun poikani onkin hupakko, olen hänelle osiksi anteeksi antanut – hänen hyvän valinta-makunsatähden. Lyhyesti, tuollaisista tytöistä minä pidän, ja minulla – (hän puristi huuliansa paljon merkitsevästi) – on erityisiä asioitamielessä … mutta niistä sitten myöhemmin…

– Ruhtinas! Kuulkaapas, ruhtinas! huudahdin minä, – en ymmärrä tätäpikaista muutosta teissä, mutta … muuttakaa puhetta, sitä pyydänteiltä.

– Taaskin te tulistutte! No olkoon menneeksi … muutan, muutan!Yhtä minä vain tahtoisin teiltä kysyä: kunnioitatteko paljonkin tuotatyttöä?

– Tietysti, vastasin jyrkästi ja ärtyisästi.

– No, no ja rakastatte myöskin? pitkitti hän, irvistäeninhoittavasti, sulkien puoliksi silmänsä.

– Muistakaa, mitä puhutte! huudahdin minä.

– No, jo lakkaan! jo lakkaan! Rauhoittukaa! Olen tänäänkummallisimmalla päällä. Tunnen iloa, jota en kaukaan aikaantuntenut. Emmekö juo samppanjaa? Mitä sanotte, runoilijani?

– Minä en tahdo juoda, en tahdo!

– Älkää puhukokaan! teidän täytyy välttämättömästi pitää tänäänminulle seuraa. Olen niin hyvällä tuulella, ja kun minä olen hyväjopa sentimentaalisuuteen asti, niin en voikaan olla onnellinenyksinäni. Ken voi sanoa, ehkä me vielä pääsemme siihen, että juomme"sinun maljat", ha, ha, haa! Ei, nuori ystäväiseni, te ette vieläminua tunne! Minä olen vakuutettu, että te vielä tulette rakastamaanminua. Minä tahdon, että te jaatte tänään kanssani surun sekä riemun, ilon ja kyyneleet, vaikka luulen, etten minä ainakaan maksa samallamitalla. No, mitä sanotte, Ivan Petrovitsh? Ajatelkaas vain, että josei käy niin, kuten minä tahdon, niin koko minun hyvä innostuksenimenee ohi, katoaa, haihtuu, ja te ette kuule mitään; niin, tehänolette täällä ainoastaan kuullaksenne jotain. Niinhän? lisäsi hänluoden minuun julkean katseen. – No, niinpä siis valitkaa.

Uhkaus oli suuri. Minä suostuin. Tahtoisikohan hän juottaa minuthumalaan? ajattelin. Sivumennen olkoon tässä mainittu eräs huhuruhtinaasta, huhu, jonka olin jo kauan sitten kuullut. Hänestäpuhuttiin, että hän, joka aina oli säädyllinen ja moitteetonseurassa, toisinaan öisin juopottelee, juoden itsensä sikahumalaan, salassa viettää siveetöntä elämää, ilettävästi ja salaa renttuilee…Kuulin hänestä hirvittäviä huhuja. Kerrottiin, että Alesha tiesiisänsä toisinaan juovan ja koetti salata sen kaikilta ja erittäinNatashalta. Kerran oli Alesha minulle jo sanomaisillaan, muttasamassa sotki puheen eikä vastannut kysymyksiini. Mutta minä en noitahuhuja Aleshalta kuullutkaan ja, totta sanoakseni, en tätä ennenuskonut; nyt odotin, mitä oli tuleva.

Viini tuotiin pöytään; ruhtinas kaatoi kahteen lasiin, itselleen jaminulle.

– Suloinen, perin suloinen tyttö, vaikka toruikin minua! pitkittiruhtinas maistellen viiniä, – nähkääs, nuo suloiset olennotovatkin juuri tällöin suloisia, juuri tällaisina hetkinä… Ja hänkun varmaan luuli minut häväisneensä, muistattehan, tuona iltana, musersi tomuksi. Ha, ha haa! Mitenkä hyvin sopiikaan hänellepuna kasvoillaan! Oletteko naisten tuntija? Toisinaan äkillinenpunastuminen sopii erinomaisesti vaaleille poskille, oletteko senhuomannut? Ah, Jumalani! Tehän nähtävästi taas vihastutte?

– Niin vihastunkin! huudahdin minä pidättämättä enää itseäni, – enkä tahdo, että te nyt puhuisitte Natalia Nikolajevnasta … se on, ette puhuisi moisella tavalla. Minä … minä en sitä salli!

– Ohoo! No, olkoon menneeksi, teen teille mieliksi, vaihdan aihetta.

Minähän olen myöntyvä ja pehmyt kuin taikina. Puhukaamme teistä.

Minä rakastan teitä, Ivan Petrovitsh, jospa vain tietäisitte, kuinka ystävällistä, kuinka totista on osanottoni.

– Ruhtinas, eikö ole parasta puhua asiasta? keskeytin hänet.

– Se on: meidän asiastamme, tahdotte sanoa. Minä ymmärrän teitäpuolesta sanastakin, mon ami, mutta te ette aavistakaan, kuinkalikeltä me kosketamme asiaa, jos puhumme nyt teistä ja, tietysti, joste ette keskeytä minua. Siis minä jatkan: minä aioin sanoa teille, kallein Ivan Petrovitshini, että niin elää, kuten te elätte, onsamaa kuin saattaa itsensä turmioon. Sallikaa minun kosketella tätäarkatuntoista aihetta; sen teen ystävyyden vuoksi. Te olette köyhä,otatte kustantajaltanne etukäteen, maksatte velkojanne, lopuillaelätte puoli vuotta ainoastaan teetä juoden ja värisette vinnillänneodottaen, milloinka saatte valmiiksi romaaninne kustantajannelehteen; niinhän?

– Vaikka niinkin, mutta se sittenkin…

– On kunniallisempaa, kuin varastaminen, mairitteleminen, lahjustenottaminen, juonien keksiminen, j.n.e. j.n.e. Tiedän, tiedän, mitäaiotte sanoa, tuo kaikki on jo kauan ollut painettuna.

– Älkää siis puhukokaan mitään minun asioistani. Jokohan minun tuleeteille, ruhtinas, neuvoa kohteliaisuutta.

– Niin, tietysti teidän ei sitä tarvitse. Mutta, mikäs auttaa, jos me kosketamme juuri tuota säädyllistä kieltä. Eihän sitä sovikiertää tai karttaa. No, toisekseen, jättäkäämme vinnit rauhaan. Enminäkään niitä mielelläni suosi, ehkä visseissä tapauksissa (ja taashän nauroi ilkeästi). – Mutta kuulkaas, mikä minua kummastuttaa: mikä halu teillä on pelata toisen henkilön osaa? Kyllähän erästeidän kirjailijanne muistaakseni sanoo jossain paikassa, ettäehkä ihmisen suurin urotyö on se, jos hän osaa elämässä tyytyätoisen henkilön osaa näyttelemään… Muistaakseni jotain sellaistase oli! Siitä samasta minä kuulin myöskin jossain puhuttavan. – Onhan Alesha vallannut teiltä morsiamen, tiedänhän minä sen, muttate, kuni mikäkin Schiller, heidän puolestansa naulitsette itsenne, heitä palvelette, olette miltei heidän juoksupoikanaan… Suokaaminulle anteeksi, rakkaani, mutta tämähän on jonkinlaista häijyäjalomielisillä tunteilla leikkimistä…

Ja ettei tuo kyllästytäkään teitä, todellakin! Oikein hävettää!Minäpä teidän asemassanne luulisin kuolevani harmista, ja pääasia: mikä häpeä, häpeä!

– Ruhtinas! Te nähtävästi tahallanne toitte minut tännesolvataksenne minua! huudahdin minä täynnä kiukkua.

– O, ei, ystäväiseni, ei suinkaan, minä olen tällä hetkelläpaljaastansa vaan käytännön mies ja tahdon edistää onneanne. Sanallasanoen, tahdon hyvin sovittaa koko tämän asian. Mutta jättäkäämmetoistaiseksi koko asia, ja te kuunnelkaa loppuun, koettakaa ollatulistumatta vaikka muutaman parin minutin ajan. No, kuinka teluulette, mitäs jos te ottaisitte vaimon? Näettekös, minähän nytpuhun kokonaan syrjä asiasta; miksikäs te niin kummastellen minuunkatsotte?

– Minä odotan, milloinka te lopetatte sanottavanne, vastasin minä,katsoen häneen todellakin kummastellen.

– Eihän tässä ole sen enempää lisättävää. Minä juuri tahdoin tietää,mitä te sanoisitte, jos teille joku ystävistänne, joka suo teilleperusteellista, todellista onnea, eikä mitään utuista onnea, tarjoisiteille nuoren, kauniin tytön, no … ja jo jotain kokeneen; minäpuhun teille allegorisesti, mutta ymmärrättehän minua, no, vaikkapaNatalia Nikolajevnan kaltaisen, tietysti kunnollisen korvauksenkera… (Huomatkaa, minä puhun syrjä asiasta, enkä meidän); no, mitäste siihen sanoisitte?

– Minä sanon teille, että te … menetitte järkenne.

– Ha, ha, haa. Häh! Ettehän vain aio lyödä minua!

Minä todellakin olin valmis hyökkäämään hänen päällensä.Pitemmältä en voinut sietää. Hän oli silmissäni kuin kyy, kunijättiläis-hämähäkki, jonka minä niin mielelläni olisin tahtonutpolkea mäsäksi. Hän nautti pilanteostaan; hän leikki kanssani, kunikissa hiirellä, ajatellen, että minä olen kokonaan hänen vallassaan.Minusta näytti (minä sen muistinkin), että hän löysi jotain huvia, ehkä jotain hekumaa tuosta julkeudestaan, tuosta hävyttömyydestään, tuosta kyynillisyydestään, millä hän vihdoin viimeinkin repäsiedessäni naamarin kasvoiltaan. Hän halusi nauttia kummastuksestani, kauhustani. Hän halveksi minua täydellisesti ja piti minua pilkkanaan.

Jo ihan alussa minä aavistin, että tämä kaikki oli edellä mietittyäja johonkin johtaa; mutta minä olin semmoisessa asemassa, että kävimiten kävikin, minun täytyi kuulla hänen sanottavansa loppuun. Sekoski Natashan kohtaloa, ja minun täytyi olla valmis kaikkeen jakestää kaikki, sillä ehkäpä juuri tällä kerralla sai asia ratkaisun.Mutta mitenkä jaksaisi kuunnella noita kyynillisiä, hävyttömiäviittauksia Natashasta, kuinka saattoi välinpitämättömänä niitäkestää? Kaiken lisäksi ruhtinas hyvin hyvästi ymmärsi sen, etten minävoi olla häntä kuulematta, ja se teki harmini kahdenkertaiseksi."Mutta, tarvitseehan hänkin minua", ajattelin ja aloin vastaillahänelle jyrkästi ja kursailematta. Hän huomasi sen.

– Kuulkaapas, nuori ystäväiseni, alkoi hän nyt katsoen totisenaminuun, – näin meidän ei sovi jatkaa, siis on parasta, että teemmesovinnon. Minä, nähkääs, aion teille jotain ilmaista, ja teidäntulee olla niin ystävällinen ja kuunnella loppuun, mitä tahansasanoisinkaan. Minä tahdon puhua mieleni mukaisesti ja kuten minuahuvittaa, kuten oikeastaan pitääkin. No, mitäs sanotte, nuoriystäväiseni, tahdotteko olla kärsivällinen?

Pidätin itseäni ja vaikenin huolimatta siitä, että hän katsoi minuunniin purevalla ivalla, ikäänkuin olisi vaatinut minua mitä jyrkimpäänvastustamiseen. Hän huomasi, että olin suostunut jäämään, siispäjatkoikin:

– Älkää vihastuko minulle, ystäväiseni. Mistäpäs te nytsuutuittekaan? Ulkomuodosta yksistään, eikö niin? Ettehän te itseasiassa minulta mitään muuta odottanutkaan, joskin olisin kanssannekuinka tahansa puhunut – joko mairittelevimmalla hellyydellä,tai kuten nyt, ajatushan olisi aina ollut sama, mikä nytkin. Tehalveksitte minua, eikö niin? Nähkääs, miten paljon minussa ontuota mieluista teeskentelemättömyyttä, avomielisyyttä, tuotabonhomie. Minä virkan teille kaikki, yksinpä lapsenoikkunikin.Niin, mon cher, siispä enemmän bonhomie teidänkin puoleltanne, jame pääsemme sovintoon, teemme täydellisen sopimuksen ja loppujenlopuksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. Minua älkää kummeksiko; minua lopultakin jo kyllästyttää kaikki nuo viattomuudet, kaikkinuo Aleshan saarnat, kaikki tuo schillerimäisyys, kaikki nuoylemmät näkökannat tuossa kirotussa liitossa tuon Natashan kanssa(joka, muuten on hyvin sievä tyttö), että minä niin sanoen vastentahtoanikin olen mielissäni sattumasta saada kerran laskea pilaakaikesta tuosta. No, nyt sattui tilaisuus. Samassa minä tahdoinpurkaa teille sydämmeni. Ha, ha, haa!

– Te kummastutatte minua, ruhtinas, enkä minä käsitä tarkoitustanne.Te alatte näytellä ilveilijän osaa, teidän odottamatonavomielisyytenne…

– Ha, ha, haa! Onhan tuo osaksi oikein! Mitä herttaisin vertailu!Ha, ha, haa! Minä mellastan, ystäväiseni, minä mellastan, oleniloinen ja tyytyväinen, niin, ja te, armas runoilijani, teidäntulee osottaa minulle kaikkea suopeutta. Eiköhän ole parasta, ettäryyppäämme, sanoi hän hyvin itsetyytyväisenä ja kaatoi lasiinsa.

– Tietäkääs, ystäväiseni, yksin tuo tyhmä ilta, muistattehanNatashan luona, sapetti minut kokonaan. Tosi, että hän itse olihyvin kiltti, mutta minä läksin sieltä hirmuisen vihaisena enkä voisitä unhottaa. Tietysti tuleehan se meidänkin aika, jopa kiireestilähestyykin, mutta nyt ei puhuta siitä. Muun ohella minä tahdoinselittää teille, että minulla on eräs luonteen ominaisuus, jotate ette vielä tunteneet, – se on: viha kaikkia noita typeriä jakokonaan arvottomia naivisuuksia ja paimenlauluja kohtaan; ja yksimieluisimpia nautintojani on aina ollut, että alussa itse tekeynsamanlaiseksi, yhdyn samaan ääneen, hyväillä, rohkaista jotakutaalati nuorta Schilleriä ja sitten äkkiä kerrassaan ällistyttää hänet; nostaa äkkiä hänen edessään naamari ja riemastunut naama, vääntääirvistykseen, näyttää hänelle kieltä juuri samalla hetkellä, kunhän kaikista vähimmin odottaa moista surpriisia. Mitä? Te ette sitäymmärrä, tuntuuko se teistä rumalta, mielettömältä, alentavalta, niinkö?

– Tietysti niin.

– Te olette suorapuheinen. Vaan minkäs sille voi, jos minua itseänipiinataan. Minäkin olen tyhmän avomielinen, mutta kun luonteeni onnyt semmoinen. Muuten minua haluttaa kertoa teille muutamia piirteitäelämästäni. Te ymmärrätte minua parhaiten, ja se on oleva hyvinhuvittava. Niin, ehkä minä tänään olen ilveilijän kaltainen, muttaonhan ilveilijä avomielinen, eikö niin?

– Kuulkaas, ruhtinas, nyt on jo myöhäinen ja totta sanoen…

– Mitä? Jumalani, mikä kärsimättömyys! Ja mihinkäs on kiire? No, istutaan, jutellaan ystävyydessä, sydämmellisesti, ymmärrättehän,näin tässä viinimaljan ääressä, kuni hyvät ystävät konsanaan. Teluulette, että minä olen humalassa: ei siitä haittaa, näin onparempi. Ha, ha, haa! Todellakin, nämät ystävälliset seurustelutaina pysyvät niin kauan mielessä, ja kuinka mielellään niitämuisteleekaan. Te olette paha ihminen, Ivan Petrovitsh. Luonnostanneette ole surkeilija, ette tuntehikas. No, mitä merkitsee teille parikolme tuntia uhrata tämmöiselle ystävälle, kuin minä olen? Sitäpaitsi koskeehan tämä asiatamme… No, voiko olla tätä ymmärtämättä?Olettehan kirjailija; teidän tulisi siunata tätä tilaisuutta.Voittehan tehdä minusta luonnekuvauksen kertomukseenne, ha, ha, haa!Jumalani, kuinka rakastettavan avomielinen minä tänään olenkaan!

Ruhtinas nähtävästi humaltui. Hänen kasvonsa muuttuivat, niilleilmaantui jokin vihainen, ilkeä ilme. Voi huomata, että hän halusipilkata, pistää, purra, ivata. "Voihan se olla hyväksikin, että hänon humalassa, humalainen ei punnitse sanojansa" ajattelin. Muttahänpä säilyttikin muistinsa.

– Ystäväiseni, pitkitti hän nähtävästi nauttien käytöksestänsä, – tein teille äskettäin erään tunnustuksen, kenties sopimattoman; sen, että minulle toisinaan tulee vastustamaton halu vississätapauksessa näyttää jollekin kieltä. Tämän lapsellisen ja rehellisenavomielisyyteni vuoksi te vertasitte minut ilveilijään, ja se minuatotisesti huvitti. Mutta jos te moititte minua tai kummeksitte, että olen teille nyt törkeä, ja ehkäpä myöskin säädytön, kuni raakakylänmies, sanalla sanoen äkkiä muutin käytökseni teitä kohtaan, niin siinä suhteessa olette te kokonaan väärässä. Ensiksi minuase nyt miellyttää, toiseksi minä en ole kotonani, vaan teidänkanssanne… Se on, minä tarkoitan, että me nyt ryypiskelemme, kuten hyvät ystävät, ja kolmanneksi – minä erittäin paljonpidän oikullisuudesta. Tietäkääs, että minä oikullisuudesta vainolen ollut metafysiikko, ja filantroopi ja hellin miltei samojaaatteita, kuin tekin. Siitä tosin on jo hyvin pitkä aika, se olinuoruuteni kultapäivinä. Muistan, miten minä silloin humaanisissatarkoituksissa tulin tiluksilleni ja tietysti olin ikävään kuolla,ja uskotteko, mitä minulle silloin tapahtui? Ikävissäni minä alointutustua kaunisten neitosten kanssa… Tehän taas jo rypistättekulmianne? O, nuori ystäväni! Mehän nyt olemme ystävällisessäseurustelussa. Aikansa on seikkailuilla, aikansa on lemmen leikeillä!Olenhan puhtaasti venäläinen luonne, väärentämätön venäläinen, oikea patriootti, rakastan elää reilusti, ja sen lisäksi täytyyhänpitää kiinni ajasta ja nauttia elämästä. Kerran kuolemme ja – mitäpä siellä enää! No, siispä minä armastelin. Muistan, eräälläkinpaimenella oli mies, soma nuori mies. Tätä miestä minä ankarastikuritin ja aioin antaa hänet sotamieheksi (entisiä vallattomuuksia, hyvä runoilijani!), mutta en antanutkaan sotamieheksi. Hän kuolisairashuoneessani… Nähkääs, tilallani oli sairaala, siinäkaksitoista sairasvuodetta, – sairaala oli oivallisessa kunnossa; puhtaus, parkettilattiat. Nyt tosin jo kauan sitten olen senhävittänyt, mutta silloin minä siitä ylpeilin; niin, ja miehen minävähältä olin kuoliaaksi lyöttää vaimonsa tähden… No, miksi tetaaskin murjotatte? Onko se teistä ilettävää kuulla? Saattaako sekuohuksiin teidän jalot tunteenne? No, no, rauhoittukaa! Tuo kaikkion jo ohi. Sen tein silloin, kun olin romaanimainen, halusin ollaihmiskunnan hyväntekijä, filantroopiyhdistyksen perustaa … kunsatuin sellaiselle uralle. Silloin pieksätinkin. Nyt en pieksä;nyt täytyy ilvehtiä; nyt me jokainen ilvehdimme, – semmoinen aikatuli… Kaikista eniten minua nyt naurattaa tuo hupsu Ichmenev.Olen vakuutettu, että hän tunsi koko tuon pieksämishistorian … jamitäs? Hän hyvän sydämmensä vuoksi, joka kaiketi lienee siirapistaluotu, sekä sen vuoksi, että rakastui silloin minuun, vieläpäitse kiitti minua minun kuulteni, – päätti olla mitään uskomattaeikä uskonutkaan; se on, tosiasiaa ei uskonut, ja kaksitoistavuotta vankkana vuorena minua puolusti siihen asti, kun ei asiahäneen itseensä koskenut. Ha, ha, haa! No, tuohan on kaikkijoutavanpäivästä! Ryypätään, nuori ystäväni! Kuulkaas: rakastattekote naisia?