Sorrettuja ja solvaistuja

– Etköhän vain lahjonut häntä urkkiaksesi häneltä joitakin tietoja,ja tunnusta pois suoraan: sinä tahallasi tulit asuntooni tietäen, etten minä ollut kotona, puhellaksesi hänen kanssaan kahden kesken, jotain kuullaksesi, niinkö? Minähän tiedän, että sinä istuit hänenkanssaan puolentoista tuntia, vakuutit hänelle, että tunsit hänenäiti-vainajansa ja jotain kyselit.

Maslobojev siristi silmiänsä ja viekkaasti naurahti.

– Eipäs tuollainen aate olisi ollut hullumpi, sanoi hän. – Ei,Vanja, ei se ollut sitä. Ja, no, miksikäs ei tilaisuuden sattuessakysyäkin; mutta en minä silloin sitä tarkoittanut. Kuules, vanhaystävä, vaikka minä nyt olenkin hyvässä hutikassa, tapani mukaan, muista kumminkin, että pahassa aikeessa ei Filip sinua koskaanpetä, pahassa aikeessa, kuule.

– Entä ilman pahaa aikomusta?

– No … ei ilman pahaakaan aikomusta. Mutta jääköön se hitoille, ryypätään, ja sitte puhumme asiasta! Asiahan on joutavanpäiväinen, pitkitti Maslobojev ryypättyään. – Bubnovalla ei ollut mitäänoikeutta pitää tuota tyttöä; olen saanut tietää kaikki. Ei siinäollut minkäänlaista ottotyttäreksi ottamista, tai muuta semmoista.Tytön äiti oli velkaa Bubnovalle, tämäpä ottikin tytön luokseen.Vaikka Bubnova onkin veijari, julmuri, on hän siltä hupakkonaikkonen, kuten naiset yleensä. Vainajalla oli hyvä passi; siiskaikki puhdasta ja selvää. Helena voi elää sinun luonasi, vaikkaolisikin hyvin hyvä, jos joku perheellinen ja hyvä ihminen ottaisihänet kasvattaakseen. Mutta nyt toistaiseksi olkoon tyttö luonasi. Eise mitään tee. Minä sovittelen kaikki sinulle valmiiksi, niin etteiBubnova uskalla sormellaankaan liikuttaa. Äiti-vainajasta minä ensaanut melkein minkäänlaista varmaa tietoa. Hän on jonkun Salzmaninleski.

– Niin on; niin minulle Nellykin sanoi.

– No, se asia on siis lopussa. Ja nytpä, Vanja, alkoi Maslobojevjonkinlaisella juhlallisella äänellä, – minulla on sinulle eräspieni pyyntö. Täytäthän sinä sen. Kerro minulle mahdollisimmantarkkaan, mimmoisia asioita sinä toimitat, missä käyt, missä viivytpäiväkausin? Vaikka minä osiksi olen kuullutkin ja tiedän, täytyyminun tietää paljon tarkemmin.

Moinen juhlallisuus minua hämmästytti, saattoipa jonkinlaistarauhattomuuttakin mieleeni.

– Miksikä niin? Mitä sinä sillä tiedolla teet? Sinä kyselet niinjuhlallisesti…

– No niin, Vanja, pitemmittä puheitta: minä tahdon osottaa sinullepalveluksen. Näes, ystäväiseni, jos minä viekastelisin sinulle, osaisin minä urkkia tiedot ilman juhlallisuuttakin. Sinäpä luulet, että minä viekastelen – äsken mainitsit namusista; kyllä minäymmärrän tarkoituksesi. Mutta kun minä puhun juhlallisesti, en siisetsi omaa etuani, mutta sinun. Sinä älä siis epäile, vaan puhusuoraan, selvä totuus…

– Millaisesta palveluksesta on puhe? Kuules, Maslobojev, miksikäsinä et tahdo kertoa minulle jotain ruhtinaasta? Minä tarvitsentietoja hänestä. Sillä tapaa sinä tekisit minulle palveluksen.

– Ruhtinaasta? Hm!.. No, olkoon menneeksi, sanon suoraan: minä nytkuulustelenkin sinua ruhtinaan vuoksi.

– Mitenkä?

– Kas näin; minä, veliseni, huomasin, että hän on jotenkinsotkeutunut sinun asioihisi; muun muassa hän minulta kyseli sinusta.Mitenkä hän sai tietää sen, että me olemme tuttuja keskenämme, se eikuulu sinuun. Mutta pääasia on tämä: ole varoillasi tuon ruhtinaansuhteen. Hän on Juudas, pettäjä, vieläpä huonompi sitä. Senpä vuoksikun minä näin, että hän sekaantuu asioihisi, vapisin minä sinuntähtesi. Toisekseen, enhän minä tiedä mitään; senpä vuoksi pyydänkinsinun kertoman, jotta voisin saada selkoa… Ja juuri sen tähden minätänään sinut luokseni kutsuinkin. Kas, siinä se nyt on se tärkeäasia; suoraan sanonkin sinulle.

– No, sanothan sinä minulle ainakin jotain, vaikka sen, minkä tähdenjuuri minun tulee varoa ruhtinasta.

– Hyvä; olkoon menneeksi; minuahan toisinaan jotkut käyttävätasioillaan. Ja ajatteles itse: jotkut uskovat minulle asioitansasen vuoksi, kun minä en ole lörppö. Mitenkäs minä sinulle sittenkertoisin? Älä siis pane pahaksesi, jos sinulle kerron yleisinpiirtein, liian yleisin piirtein, vain näyttääkseni, millainen mukaheittiö hän on. Mutta alappas sinä ensin oma asiasi.

Ajattelin, ettei minulla ollut vähintäkään syytä salata mitäänMaslobojeviltä. Natashan asia ei ollut mikään salaisuus, sitä paitsisopi Maslobojevin puolelta odottaa jotain Natashan hyväksi. Tietystimuutamista seikoista minä katsoin parhaaksi vaijeta. Maslobojevkuunteli erittäin tarkkaavasti kaikkea sitä, mikä koski ruhtinasta; useissa kohdin hän keskeytti minut, useita seikkoja kyseli uudelleen,ja näin tulin hänelle kertoneeksi jotenkin tarkkaan. Kertomuksenikesti puolen tuntia.

– Hm! Viisas pää on tuolla tytöllä, sanoi Maslobojev, – ja vaikkapahän ei kokonaan oikein olisi arvannutkaan ruhtinaasta, niin ainakinon se hyvä, että hän jo heti alussa huomasi, kenen kanssa olitekemisissä, ja keskeytti pitemmän tuttavuuden. Oikein reippaastitehty, Natalja Nikolajevna! Juon hänen terveydekseen! (Maslobojevryyppäsi.) Tässä ei tarvittu ainoastaan ymmärrystä, mutta vieläenemmän sydäntä, ettei sallisi itseänsä pettää. Eikä sydän harhaanvienytkään. Tietysti asiansa tyttö menetti: ruhtinas saa tahtonsatäytetyksi ja Alesha hylkää tytön. Yhtä on sääli, Ichmenevia, – kymmenentuhatta maksoi tuolle lurjukselle! Kuka Ichmenevin asiaaajoi, kuka puuhasi? Itse kaiketikin! Oih! Semmoisia ovat nuokiivasmieliset ja jalosydämmiset! Ei ole moisesta väestä minnekään!Ruhtinaan suhteen olisi ollut meneteltävä kokonaan toisin. Minäolisin hankkinut Ichmeneville semmoisen asianajajan että oikein, – oh-hoih!

Harmissaan löi Maslobojev nyrkillään pöytään.

– Kuules, mitäs se ruhtinas nyt aikoo?

– Sinä vain yhä siitä ruhtinaasta. Mitäpäs hänestä sanoisi; enpäole mielissäni, että aloin puhua. Minähän, Vanja, tahdoin vainsinua varottaa tuon lurjuksen suhteen, jotta, niin sanoakseni, varjelisin sinua hänen vaikutukseltaan. Ken hänen kanssaan joutuutekemisiin, se ei ole vaaratta. Sinä siis pidäkin silmäsi auki; siinä kaikki. Ja sinä kun luulit, että minä sinulle ehkä minkälaisiapariisilaisia salaisuuksia tahdon ilmaista. Heti huomaa, että oletromaanien kirjoittaja! No, mitä voi puhua lurjuksesta? Lurjus onaina lurjus… Jos esimerkiksi kerron sinulle erään hänen juttunsa, tietysti mainitsematta paikkoja, kaupunkeja, henkilöjä, siis ilmankalentaarisia tarkkuuksia. Sinä tiedät jo, että hän ensi nuoruutensaaikoina, kun oli pakoitettu vielä toimeen tulemaan kansliatyöllä,nai rikkaan kauppiaan-tyttären. No, tuolle vaimolleen ei hän ollutkovinkaan kohtelias, ja vaikka asia nyt ei koske vaimoa, niinhuomautan, Vanja ystäväiseni, että ruhtinas koko ikänsä keinottelimoisella tavalla. Tässä vielä tapaus! Hän matkusti ulkomaille.Siellä…

– Maltas, Maslobojev, mistä matkastaan sinä puhut? Minä vuonna?

– Tasan yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta sitten ja lisäksi kolmekuukautta. No niin, siellä hän maanitteli erään tytön eräältä isältäja vei tytön mukanaan Pariisiin. Ja miten vielä teki! Isä oli jokintehtailija tai oli osallisena jossain semmoisessa liikkeessä. Enosaa varmaan sanoa. Minä, näes, vaikka sinulle kerronkin, teen senomien päätelmieni ja muiden tosiseikkojen perusteella. Ruhtinassiis pettikin tuon isän, tuppaantui hänen kanssaan osalliseksiliikkeeseen. Petti täydelleen ja otti häneltä rahat. Rahoistatietysti oli ukolla jotkin kirjalliset todisteet. Mutta ruhtinaspatahtoi saada rahat niin, ettei maksaakaan huolisi, taikka kuten mesanomme, – suorastaan varastaa. Ukolla oli tytär ja kaunotar olikin,ja tuota tytärtä rakasti eräs ihanteellinen ihminen, Schillerinvelimies, runoilija ja samalla kauppias, nuori ajattelija, sanallasanoen, oikea saksa, Feferkuchen joku.

– Mitä, onko hänen sukunimensä Feferkuchen?

– No, ehkäpä ei juuri Feferkuchen, hiisi hänet vieköön, eikä sekuulukaan asiaan. Se vaan on niin, että ruhtinas saavutti tyttärensuosion, saavuttipa sen siinä määrin, että tyttö rakastui häneenaivan kuin mieletön. Ruhtinas tavotteli silloin kahta seikkaa: ensiksi vallata tyttö ja toiseksi velkakirjansa, jotka oli ukolleantanut tältä saamistaan rahoista. Ukon kaikkien laatikkojen avaimetolivat tyttärellä. Ukko rakasti tytärtänsä aivan rajattomasti, niinpaljon, ettei tahtonut päästää tytärtään mieheläänkään. Ihan totta.Kaikille kosijoille oli mustasukkainen, ei voinut käsittää, mitenkävoisi tyttärestään erota. Pois ajoi Feferkucheninkin, semmoinen ukonhöperö, englantilainen…

– Englantilainenko? Missäs se kaikki tapahtui?

– Minähän sanoin häntä englantilaiseksi vain vertauksen vuoksi,ja sinä isket siihen kiinni. Se tapahtui Santa-fe-de-Bogodankaupungissa, vai liekö Krakovassa, mutta varmimmin kaikista, että seoli Nassaun ruhtinaskunnassa, niinkuin on seltterivesipullon kylkeenkirjoitettu, ihan varmaan Nassaussa; oletko nyt jo tyytyväinen?No, niin siis ruhtinas suostutteli tytön ja vei hänet isän kotoa; mutta ruhtinaan tahdosta ja käskystä otti tyttö mukaansa joitakinasiapapereita. Näes, Vanja, onhan sitä semmoista rakkautta!Oh, Jumalani, ja tyttö kumminkin oli kunniallinen, rehellinen, jalosydämminen! Tosi, että ehkä hän ei papereista suuriakaanymmärtänyt. Yksi asia häntä huolestutti: isän kirous. Ruhtinas tiesisiihenkin keinon: antoi tytölle asianmukaisen, laillisen sitoumuksensiitä, että antaa itsensä vihkiä tytön kanssa. Näin sai uskotelluksitytölle, että he nyt matkustavat vain vähäksi ajaksi huvittelemaan, mutta kun ukon viha lauhtuu, hekin palaavat vihittyinä ukon luoja asuvat sitten ikänsä kolme yhdessä, rauhassa ja rakkaudessavaroja kartuttavat ja niin edespäin loppumattomiin. Tyttö pakeni,isä kirosi hänet ja teki vararikon. Tytön jälkeen Parisiin läksiFrauenmilchenkin, jätti kaikki, kauppansakin jätti; kovin oli tyttöönrakastunut.

– Seis! Mimmoinen Frauenmilchen?

– No, tuo, mikä se olikaan! Feyerbach … ptyh, mokoma: Feferkuchen!No niin, ruhtinaan tietysti ei sopinut naida: mitäs muka ruhtinatarHlestakov sanoo? Mitenkä parooni Pomoikin siitä arvelee? Siistäytyi pettää. No, pettikin liian julkeasti. Ensiksi, ehkä lienelyönytkin häntä, toiseksi, tahallaan kutsui luokseen Feferkuchenin,se kävikin, tuli naisen ystäväksi, no, surkeilivat yhdessä, illatpitkät yhdessä istuivat, onnettomuuttansa, itkivät, mies lohdutteli – tietysti, kuten hurskaat ainakin. Ruhtinas tahallaan laittoikinasiat näin: tapaa heidät kerran myöhään ja keksiikin, että he pitävätyhteyttä, alkoi siitä juonitella: omin silmin, näin, sanoo. Noniinpä työnsikin heidät kummankin pellolle, itsepä matkusti joksikinajaksi Lontooseen. Nainenpa olikin jo toisaanne päin, kohta syntyihänelle tyttö … no, tuota, tarkoitin: poika syntyi, pikkunenpoika. Volodkaksi ristittiin. Feferkuchen oli kummina. Sen jälkeenläksi hän lapsineen Feferkuchenin seurassa. Tällä oli hiukan varoja.Matkustivat Sveitsin, Italian … sanalla sanoen, kävivät kaikissarunollisissa maissa, niinkuin pitääkin. Nainen yhä vain itki, jaFeferkuchen surkeili, ja niin kului useita vuosia, tyttö kasvoi.Ruhtinaan olisi kaikin puolin ollut hyvä olla, yksi asia oli paha: naimalupaus-kirjaa ei saanut naiselta pois. "Kunnoton mies sinä olet, sanoi nainen ruhtinaalle jäähyväisiksi, – sinä ryöstit rahani, veit kunniani ja nyt hylkäät minut. Hyvästi! Naimasitoumustasi minäen kumminkaan sinulle anna. En sen vuoksi ole sitä antamatta, ettätahtoisin jolloinkin sinulle tulla, mutta siksi, että sinä pelkäätkirjallista todistusta. Siispä se jääköönkin ijäksi minun käsiini".Sanalla sanoen, nainen intoili, mutta ruhtinas sittenkin pysyirauhallisena. Yleensä moisten lurjusten on mainiota olla tekemisissäniin sanottujen ylevämielisten olentojen kanssa. He ovat niin jaloja, että heidät aina voi helposti peijata, ja toiseksi, he tyytyvätaina ylevään ja jaloon halveksumiseen, sen sijaan että panisivatkäytännössä lain toimeen, jos milloin vain sen voi panna. Samoin tuoäitikin: osotti vain ylpeätä halveksumista, vaikka todistuskappaleenjättikin itselleen; ruhtinas taas varsin hyvin tiesi, että nainenennemmin lopettaa päivänsä hirressä, kuin käyttää todistettaasiaan. Sen vuoksi olikin jonkin aikaa levollinen. Vaikka nainensylkäsikin ruhtinaan kirottuun naamaan, jäi kumminkin Volodka hänenvastuksikseen – entäpäs, jos olisi kuollut, mihinkä poika olisijäänyt? Sitäpä ei äiti ajatellut ollenkaan. Bruderschaft myöskinrohkaisi häntä eikä ajatellut sen pitemmälle; Schilleriä lukivatkumpikin. Viimein Bruderschaft jostain syystä sairastui ja kuoli.

– Tuoko Feferkuchen?

– No, hänpä juuri, hiis hänet! – Nainenpa…

– Maltas! Montako vuotta he matkustelivat?

– Täsmälleen kahteensataan. Niin, nainen palasi Krakovaan. Isäpäei ottanutkaan vastaan, kirosi, tytär kuoli, ruhtinas iloissaanristinmerkillä siunasi itsensä. Minä olin siellä, simaa join, viiksejä pitkin virtasi, suuhun ei sattunut, minulle annettiin potku,ja siitä tuli aika sotku … ryypätään, Vanja, veliseni!

– Minä arvelen, että sinä, Maslobojev, ajat juuri näitä ruhtinaanasioita.

– Sitäkö sinä välttämättömästi tahtoisit?

– En vain käsitä, mitä sinä siinä asiassa saat toimeen!

– Asia on, näes, se, että kun nainen kymmenen vuoden kuluttua taaspalasi Madridiin vieraalla nimellä, niin täytyi kaikki tuo saadatietää, niin Bruderschaftista, kuin ukosta, samoin pikkusesta, jakuoliko nainen, ja eikö ole papereita, ja niin pois päin, ainaloppumattomiin. Ja sitten vielä jostain muusta. Ruhtinas on häijyinihminen, varo häntä, Vanja, mutta Maslobojevista sinä ajattele tätä:älä koskaan sano häntä konnaksi! Sillä vaikka hän onkin konna (minunluullakseni, ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi konna), niin eihän suo sinulle pahaa. Minä olen nyt kovassa hutikassa, mutta muista: jos jolloinkin, ennemmin tai myöhemmin, nyt tai tulevana vuonna, sinusta näyttää, että Maslobojev sinua vastaan jotain viekasteli (äläsuinkaan unehuta tätä sanaa, viekasteli), – niin tiedä, etteise ollut pahassa tarkoituksessa. Maslobojev pitää sinua silmällä.Sen vuoksi älä usko epäluuloja, paras on, että tulet ja sanot asiansuoraan, veljellisesti Maslobojeville itselleen. No, tahdotko nytnaukata?

– En.

– Entäs haukata?

– En, veli hyvä, suo anteeksi…

– No, niin korjaukin sitten tiehesi, kello on neljännestä vaillayhdeksän, ja sinähän olet hätäpussi. Nyt on aika sinun mennä.

– Mitä? Kuinka? Joi itsensä humalaan ja nyt ajaa vieraan pois!Aina hän on mokoma! Voi sinua hävytöntä! sanoi Aleksandra Semenovnamilt'ei kyynelsilmin.

– Jalkamies ei ole ratsastajan toveri! Aleksandra Semenovna, mejäämme kahden ja käymme jumaloimaan toisiamme. Tämäpä tässä onkenraali! Ei, Vanja, minä valehtelin; sinä et ole kenraali, minähänolen – lurjus! Katso, minkä näköinen minä nyt olen. Mikä minä olensinun suhteesi? Anna anteeksi, Vanja, älä pane pahaksesi, ja suopäästää tunteeni…

Hän tarttui kaulaani ja alkoi itkeä. Minä aloin tehdä lähtöä.

– Ah, Jumalani! Ja meillä kun on illallinenkin valmis, puheli

Aleksandra Semenovna suurimmassa surussa. Tulettekohan perjantaina?

– Tulen, Aleksandra Semenovna, toden totta tulen.

– Te ehkä halveksitte, hän kun on tuommoinen – humalainen. Älkääkatsoko ylen, Ivan Petrovitsh, hän on hyvä, oikein hyvä, ja teitähän niin paljon rakastaa! Minulle hän puhuu teistä yöt päivät, yhävain teistä. Vartavasten osti teidän teoksenne minulle; en ehtinytvielä lukea; huomenna alan. Ja miten hyvältä minusta tuntuu, kun tetulette meille! En näe ketään, ei kukaan käy meillä istumassa. Meilläon kaikkea kyllin, sittenkin yksin istumme. Nytkin tässä istuin, yhäkuultelin, aina vaan kuuntelin, kun te puhuitte, ja kuinka hyvästi seon… Siis hyvästi perjantaihin!

VII

Kiiruhdin kotiin. Maslobojevin puhe kovin hämmästytti minua. Herraties, mitä tuumia, tulikaan päähäni… Aivan kuin kaiken uhallaodotti kotona minua eräs tapaus, joka koski minuun kuin sähkökoneestalähtenyt sähkövirran isku.

Asuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olinpäässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olentoniin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento, pelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni.Kauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!

– Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, – rauhoituhan toki!

– Siellä, ylhäällä … hän istuu … meillä.

– Kuka? Lähtekäämme; lähde minun kanssani.

– En tahdo, en tahdo lähteä! Minä odotan, kunnes hän menee pois …odotan porstuassa … en tahdo.

Nousin ylös huoneeseeni, jokin outo aavistus oli mielessäni, aukasinoven ja näin ruhtinaan. Hän istui pöydän luona ja luki romaania.Siltä ainakin näytti, sillä kirja oli auki.

– Ivan Petrovitsh! huudahti hän iloissaan. – Kuinka iloinenolenkaan, että te viimeinkin tulitte. Olin juuri aikeessa lähteäpois. Toista tuntia jo teitä odotin. Lupasin tänään kreivittärensuurimmasta ja hartaimmasta pyynnöstä, että tulen tänä iltanahänen luokseen teidän kanssanne. Hän niin kovin pyysi sitä, hänniin mielellään tahtoisi tutustua teihin. Ja kun te olette minulleluvannut, niin päätin pistäytyä teillä aikasemmin, ennenkuinehditte minnekään lähteä, ja pyytää teitä keralleni. Ajatelkaassuruani; tulen teille, teidän palvelijanne ilmoittaa, ettette olekotona. Mikäs neuvoksi! Olin vakuuttanut kunniasanallani, ettätulen teidän kanssanne; siksi istuin odottamaan teitä päättäen, että odotan neljännestunnin. Mutta siinä se nyt oli neljännes – aukasin teidän kirjoittamanne romaanin ja unohduinkin sitä lukemaan.Ivan Petrovitsh! Tämähän on täydellisyys! Eihän teitä nyt enää voiymmärtää! Saittehan minulle kyyneleet silmiin. Minähän itkin, ja minäen itke usein…

– Te siis tahdotte, että minä läksisin? Täytyypä minun sanoa …vaikken ollenkaan ole sitä vastaan, mutta…

– Herran tähden, lähtekää! Mitäpä te minulle teettekään? Minähänodotin teitä puolitoista tuntia! Sen lisäksi on minulla niin kovin, niin kovin paljon teille puhumista, – ymmärrättehän, mistä asiasta?Te tiedätte koko sen asian paremmin, kuin minä… Kenties me voimmejotain päättää, sovimme yhteisesti jostain, miettikääpäs! Herrantähden, älkää kieltäykö.

Ajattelin, että ennen tai myöhemmin minun tulee lähteä. Natashakylläkin on nyt yksin, hän kaipaa minua, mutta olihan hän itsepyytänyt minua mitä pikemmin tutustumaan Katjaan. Sitä paitsi saattaaAleshakin olla siellä… Tiesin, ettei Natasha voi saada rauhaa, ennenkuin tuon hänelle tietoja Katjasta, ja päätin siis lähteä. Muttaminua epäilytti Nellyn vuoksi.

– Odottakaa hiukan, virkoin ruhtinaalle ja menin ulos rapuille.

Nelly seisoi siellä pimeässä loukossa.

– Miksi sinä et tahdo tulla sisälle, Nelly? Mitä hän sinulle teki?

Mitä hän sinulle puhui?

– Ei mitään… Minä en tule, en tule … hoki Nelly, – minäpelkään…

Jos miten häntä pyytelinkään – ei mikään auttanut. Sovimme lopultasiten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nellymenisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.

– Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.

– Menettekö te hänen kanssaan?

– Menen.

Nelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää,etten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätinkuulustella häntä huomenna tarkemmin.

Pyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteliminulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja jalaitoksia.

– Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minuainkvisiittorin katseella ylhäältä alas, – ymmärrättehän, säätymme eiole kokonaan vapaa tapain orjuudesta … eihän niistä sovi kokonaanolla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kauallaaikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksimielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.

Samassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasinhuoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänellehyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsinpahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.

– Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappujaalas mennessämme. – Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?

– Ei … hän … asuu luonani jonkun aikaa.

– Kummallinen tyttö. Minä olen varma, että hän on höperö.Ajatelkaas, alussa vastaili minulle hyvin, mutta sitten, kun näkiminut paremmin, hyppäsi luokseni, kiljahti, alkoi vavista, tarttuiminuun kiinni … jotain aikoi sanoa, eikä voinut. Täytyypä minuntunnustaa, että aloin jo peljätä, aioin jo paeta, mutta, Jumalankiitos, hän läksikin minua pakoon. Mitenkä te vain voitte tullatoimeen hänen kanssaan?

– Hän on kaatuvatautinen, vastasin minä.

– Ahaa, vai niin! No, ei se sitten ole niin kumma … jos hän onkaatuvatautinen.

Samassa sovittelin mielessäni yhteen seuraavat asiat. EttäMaslobojevin eilinen käynti huoneessani, vaikka hän tiesi minunolevan poissa kotoa; että tämänpäiväinen käyntini Maslobojevinluona; että Maslobojevin tämänpäiväinen kertomus, jonka hänjutteli humalapäissään ja vastenmielisesti; että hänen kutsunsaluokseen tänään kello seitsemäksi, hänen vakuuttelemisensa ollauskomatta hänen viekastelemisiaan, ja viimeksi, että ruhtinas odottiminua puolitoista tuntia ja vielä, ehkä tietäen, että minä olenMaslobojevin kesteissä, ja Nellykin pakeni häntä ulos, – että näilläkaikilla täytyi olla jotain yhteyttä keskenään. Syytä olikin kyllinajatella näitä.

Portin edessä odottivat meitä ruhtinaan vaunut. Istuimme niihin jaläksimme ajamaan.