Aamulla kertoi Nelly minulle Maslobojevin eilisestä käynnistäjotenkin kummallisia asioita. Ja olihan jo se kumma, että Maslobojevtuli sinä iltana, sillä tiesihän hän aivan varmaan, etten minäsilloin ole kotona; minä olin viime kerralla toisemme kohdatessammesen hänelle sanonut, ja nyt hyvin muistinkin sen. Nelly kertoi, ettei hän ensin tahtonut aukaista ovea, sillä hän pelkäsi – kellooli jo kahdeksan illalla. Mutta Maslobojev oli pyytänyt oven takaavakuuttaen, että jos hän ei saa nyt jättää minulle kirjettä, niin käymuka huomenna minulle hyvin pahasti. Kun Nelly hänet päästi sisään, kirjoitti Maslobojev heti kirjeen, lähestyi Nellyä ja istui hänenluokseen sohvalle. "Minä nousin pois enkä tahtonut hänen kanssaanpuhella", – kertoi Nelly – "minä pelkäsin häntä kovin; hän alkoipuhua Bubnovasta, mitenkä hän oli vihainen, ettei hän enää uskallaminua ottaa, ja alkoi kehua teitä; sanoi, että on teidän hyväystävänne ja tunsi teidät jo pikku poikana. Silloin aloin minä hänenkanssaan puhella. Hän tarjosi namusia, kehoitti niitä ottamaan; minäen huolinut niitä; silloin alkoi hän uskotella minulle, että hän onhyvä ihminen, osaa laulaa ja tanssia; hyppäsi ylös ja alkoi tanssia.Minua nauratti. Sitten sanoi, että hän istuu vielä vähän aikaa, – odotan Vanjaa, ehkä tulee kohta, – ja yhä pyysi, etten pelkäisihäntä ja istuisin viereensä. Minä istuin, mutta en tahtonut mitäänpuhua. Silloin hän sanoi minulle, että hän tunsi äitini ja vaarinija … silloin minä aloin puhella. Hän istui kauan aikaa"…

– Mistä asiasta te puhelitte?

– Puhelimme äidistä … Bubnovasta … vaarista. Hän viipyi kaksituntia.

Näytti, ikäänkuin Nelly ei olisi tahtonut sanoa, mistä he olivatpuhelleet. Minä en kysellyt, sillä toivoin saavani tietää senMaslobojeviltä. Minusta vain tuntui, että Maslobojev tahallaan tuliminun poissa ollessani tavatakseen Nellyn yksin. "Miksikä hän niinteki?" ajattelin.

Nelly näytti minulle kolmea konvehtia, jotka Maslobojev oli hänelleantanut. Ne olivat polttosokerisia, viheriän ja punaisen paperinsisässä, mitä huonointa lajia ja varmaankin ostetut joltainpikkukauppiaalta. Nelly nauroi niitä minulle näyttäessään.

– Miksikä sinä et syönyt niitä? kysäsin minä.

– En huoli niistä, vastasi hän totisena, rypistäen kulmiansa. – Enminä niitä häneltä ottanutkaan; hän itse jätti ne sohvalle…

Tänään oli minulla paljon kävelemistä. Tahdoin sanoa Nellylle hyvästi.

– Onko sinun ikävä yksinäsi? kysäsin häneltä lähtiessäni huoneeseeni.

– On ja ei ole. On ikävä sen vuoksi, kun te olette kauan poissa.

Tätä sanoessaan katsahti hän minuun hellästi. Kaiken aamua oli hänkatsonut minuun yhtä hellästi ja hän näytti niin iloiselta, niinlempeältä ja samalla oli hänessä jotain kainoa, jopa arkuuttakin,ikäänkuin hän olisi peljännyt jollakin tapaa tuottavansa minulleharmia, kadottavansa mieltymykseni ja … liiaksi ilmaisevansatunteensa, ikäänkuin häveten sitä.

– Minkä vuoksi ei sinulla ole ikävä? Sanoithan, että sinulla "onikävä sekä ei ole?" kysäsin, tahtomattanikin hymyillen hänelle, – siksi rakkaaksi ja kalliiksi oli hän minulle käynyt.

– Itsepä minä tiedän, miksi ei ole, vastasi hän myhähtäen ja jotaintaas kainosteli.

Puhelimme avonaisen oven kynnyksellä. Nelly seisoi edessäni silmätmaahan luotuina, pitäen toisella kädellään olkapäästäni, toisellanyppien takkini hihaa.

– Mitä, onko se salaisuus? kysäsin.

– Ei … ei ollenkaan … minä … minä aloin poissa ollessannelukea teidän kirjaanne, lausui hän puoliääneen ja kohotettuaan minuunhellän, tutkivan katseen punastui kovasti.

– Ahaa, vai niin! Mitäs, miellyttääkö se sinua?

Tunsin neuvottomuutta kuni kirjan tekijä, jota itsellensä kiitetään, mutta minäpä olisin Jumala ties, mitä antanut, jos olisin voinuttällä hetkellä suudella häntä. Mutta jostain syystä pidin sensopimattomana. Nelly oli vaiti.

– Miksi, miksi hän kuoli? kysäsi hän hyvin suruisen näköisenä,hätäisesti katsahdettuaan minuun ja äkkiä taas luoden katseensa alas.

– Kuka niin?

– Tuo nuori, keuhkotautinen … siinä kirjassa?

– Mitenkäs muuten, sen piti niin käydä, Nelly.

– Ei ollenkaan pitänyt käydä niin, sanoi Nelly miltei kuiskaamalla,ja äkkiä, oikullisesti, miltei vihaisesti pahastuneena ja vielätuikeammin katsoi maahan.

Kului siten hetkisen aikaa.

– Mutta hän … no, nuo toisetpa … tyttö ja ukko, kuiskasi Nellyjatkaen, kuten näytti, vielä innokkaammin hihani nyppimistä, – tulevatko he elämään yhdessä? Eivätkö he tule köyhiksi?

– Ei, Nelly, tyttö matkustaa kauas; menee miehelääntilanomistajalle; ukko jää yksin, vastasin minä kovasti pahoillani, todellakin olin pahoillani, etten voi hänelle sanoa jotakinlohdullista.

– No, niin… Kas, vai sillä tavoin! Uh, mimmoisia!.. Minä en huolinyt enää lukeakaan!

Samassa työnsi hän vihaisesti käteni pois, kääntyi äkkiä poisminusta, meni pöydän luo ja asettui kasvot nurkkaan päin, katse maahan luotuna. Hän oli kokonaan punastunut ja hengittisäännöttömästi, aivan kuin olisi hyvin kovasti pahastunut.

– Nelly, miksikä sinä suutuit! lausuin minä, lähestyen häntä. – Eihän se kaikki ole niin, kuin on kirjoitettu, se on keksittyä;miksikäs sinä suutut! Voi sinua, sinä tunteellinen tyttö!

– En minä suuttunut, lausui hän arasti, kohottaen minuun kirkkaan, rakkautta ilmaisevan katseen; sitten äkkiä tarttui hän käteeni, painoi kasvonsa rintaani vasten ja alkoi itkeä.

Mutta samassa hän jo nauroikin – itki ja nauroi vuoroon. Minuakinsekä nauratti, että myöskin – tuntui suloiselta. Hän ei vain milläänkurin tahtonut irroittaa kasvojansa minusta, ja kun minä tahdoinnostaa päänsä olastani, painoi hän yhä vahvemmin päätänsä olkaani janauroi yhä kovemmin.

Lopultakin päättyi tämä tunteellinen näytelmä. Sanoimme hyvästittoisillemme, minun oli kiiruhdettava. Nelly aivan punottavana jaikäänkuin hiukan häveten, silmät tähtösinä loistaen, kiiruhtijäljissäni aina rapuille saakka ja pyysi minua palaamaan pikemminkotiin. Minä lupasin välttämättömästi palata päivälliselle jamahdollisesti ehkä ennemminkin.

Ensin läksin Ichmenevien luo. Kumpikin heistä sairasteli. AnnaAndrejevna oli aivan sairas; Nikolai Sergeitsh istui yksikseentyöhuoneessaan. Hän oli kuullut tuloni, mutta minä tiesin, ettei hän, tapansa mukaan, tule ennen, kuin neljännestunnin kuluttua antaakseenmeille aikaa puhella keskenämme. En tahtonut saattaa Anna Andrejevnaalevottomaksi, siksipä koetin mahdollisuuden mukaan lievimmässämuodossa kertoa eilisillan tapahtumista, kertoen kumminkintodellisessa muodossaan. Kummakseni mummo, vaikka pahastuikin, tuntui kumminkin kummastuksetta ottavan vastaan tiedon mahdollisestaeroamisesta.

– No, isäseni, sitähän minä luulinkin, virkkoi mummo. – Kun tesilloin meiltä olitte lähtenyt, mietiskelin minä kauan ja tulinsiihen vakaumukseen, ettei sitä tule tapahtumaan. Emme ole ansainneetHerralta Jumalalta sitä armoa, ja onhan tuo mieskin häijy; mitähyvää voisi häneltä odottaa. Onko se leikin asia – ottaa meiltäsuotta päiten kymmenentuhatta, hän tietää hyvin, että syyttä ottaa,ja kumminkin ottaa. Viimeisen leipäpalan ottaa; Ichmenevka meiltämyydään. Natasha on oikeassa ja viisas, kun ei luota heihin. Jatiedättekös vielä mitä, isäseni, pitkitti mummo, alentaen ääntään, – miehenipä mitä meinaa! Ihan kokonaan on noita häitä vasten.Ajatuksensa jo ilmaisee: en salli sitä, sanoo! Ensin minä luulin, että hän vain suottapäiten loruaa; ei, ihan tosissaan Kuinkapasilloin käy Natashan, kyyhkyläiseni? Kiroaahan isänsä hänen kokonaan.No, entäs tuo, Alesha, mitäs hän?

Tällä tavoin hän vielä pitkältä kyseli minulta ja, tapansa mukaan, voihki ja valitteli jokaisen vastauksen jälkeen. Tulin huomanneeksi, että hän viime aikoina näytti olevan hämmennyksissä kokonaan.Jokainen uutinen vaivasi hänen mieltänsä. Suru Natashasta järkyttihänen sekä mielensä että terveytensä.

Ukko astui sisään yönutussa ja tohvelit jalassa; hän valittivilustumista, kumminkin katsoi hän hellästi vaimoonsa ja kaikenaikaa, minkä heillä olin, vaali vaimoansa kuni parhain lapsenpiika, katsoi hänen silmiinsä, vieläpä arkailikin häntä. Hänen katseessaanoli hyvin paljon hellyyttä. Hän oli peloissaan vaimonsa sairaudesta, tunsi kadottavansa kaiken elämänsä, jos vielä hänetkin kadottaa.

Viivyin heillä tunnin ajan. Hyvästi sanoessaan tuli ukko kanssanieteiseen ja alkoi puhua Nellystä. Ukolla oli totiset tuumat ottaaNelly taloon tyttären sijaan. Hän alkoi kanssani neuvotella, kuinkasaisi Anna Andrejevnan siihen suostumaan. Erityisellä uteliaisuudellakyseli hän minulta Nellystä, ja enkö ole hänestä jotain uuttasaanut tietää. Kerroin kiireimmiten asian. Kertomukseni teki häneenvaikutuksen.

– Kyllä me vielä siitä juttelemme, sanoi hän päättävästi, – muttanyt kunnes … no, samapa se, minä tulen sinun luoksesi, kunhan tässävain vähäisen tulen terveemmäksi. Sitten päätämme asiasta.

Kello löi juuri kaksitoista, kun jouduin Maslobojevin luo.Suurimmaksi kummakseni ensimmäinen henkilö, jonka kohtasin, oliruhtinas. Hän pani eteisessä päällysnuttuaan ylleen, ja Maslobojevahkerasti hyörien auttoi häntä ja tarjosi hänelle kepin. Maslobojevoli minulle jo puhunut tuttavuudestaan ruhtinaan kanssa, muttasittenkin tämä kohtaus kummastutti minua äärettömästi.

Ruhtinas minut huomattuaan näytti tulevan hämilleen.

– Kas, tehän se olette! huudahti hän jokseenkin innokkaasti. – Ajatelkaas, millainen yhtymys! Toisekseen, minä juuri äsken sainherra Maslobojeviltä kuulla, että te tunnette toisenne. Olen iloinen, erinomaisen iloinen, että tapasin teidät; minä nimittäin halusinnähdä teitä ja toivon mitä pikemmin pääseväni tulemaan teille; sallittehan? Minulla on teille pyyntö: auttakaa minua, selittäkäämeidän nykyinen asemamme. Te varmaankin ymmärrätte, että minä puhuneilisestä… Te olette hänen ystävänsä, te olette seurannut kokoasian kulkua; te voitte vaikuttaa… Kovin on sääli, etten voikanssanne nyt jo… On asioita! Näinä päivinä ja ehkäpä hyvinkinkohta saan onnen olla luonanne. Mutta nyt.

Hän puristi oudon vahvasti kättäni, vaihtoi silmäyksen Maslobojevinkanssa ja läksi.

– Sanoppas sinä minulle Herran nimessä … aloin puhua, astuenkamariin.

– Minä en sano sinulle mitosen mitään, keskeytti minut Maslobojev, ottaen hätäisesti hattunsa ja mennen eteiseen, – asiat vaativat!Minä, veliseni, juoksen, olen myöhästynyt!..

– Sinähän itse kirjoitit minulle, että kello kaksitoista.

– Mitäs siitä, jos kirjoitinkin? Minä kirjoitin eilen sinulle, muttatänään kirjoitettiin minulle, vieläpä niin, että otsa rutisi, – semmoiset ovat asiat! Minua odotetaan. Suo anteeksi Vanja. Ainoa, mitä voin sinulle tyydytykseksi tarjota, on se, että pieksät minuasiitä, kun sinua suotta vaivasin. Jos tahdot saada tyydytystä, niinlyö päälle, mutta tee se Herran tähden pikemmin! Älä pidätä, onasioita, minua odotetaan.

– Mistäpäs syystä minä sinua löisin? Jos on asiaa, niin mene vaan, sattuuhan jokaiselle odottamattomia asioita. Mutta…

– Ei, siitä "muttasta" minä sitten sinulle sanon, keskeytti hän, kiirehtien eteiseen ja pannen päällysnuttua ylleen; hänen muassaanaloin minäkin pukea nuttua ylleni. – On minulla asiaa sinullekin; hyvin tärkeä asia onkin, sen vuoksi minä sinua kutsuinkin; sesuorastaan koskee sinua ja sinun etujasi. Mutta kun nyt yhdeksässäminutissa sitä on mahdoton kertoa, niin, Jumalan tähden, sinä lupaa, että tulet luokseni tänään juuri kello seitsemän, ei ennen, eikämyöhempään. Silloin olen kotona.

– Tänään, sanoin epäröiden, – veliseni, minä arvelin tänä iltanapistäytyä…

– Pistäy, veliseni, nyt heti sinne, minne aioit illalla mennä, jatule illalla minun luokseni. Sillä, Vanja, sinä et osaa aavistaakaan, mimmoisia asioita minä sinulle kerron.

– No, olkoon menneeksi; mitähän tuo olisi? Voinpa sanoa, sinäherätit uteliaisuuteni.

Nyt olimme jo astuneet tulos portista ja seisoimme käytävällä.

– Tuletko siis? kysäsi hän päättävästi.

– Sanoinhan, että tulen.

– Ei, mutta annappas kunniasanasi.

– Kas, mokomaa! No, minä annan kunniasanani.

– Mainiosti ja jalomielisesti. Minne matka?

– Tänne, vastasin minä osottaen oikealle.

– No, ja minulla on tänne, sanoi hän osottaen vasemmalle. —

Hyvästi, Vanja! Muista, kello seitsemän!

"Kummallista", ajattelin katsoen hänen jälkeensä.

Illalla aioin käydä Natashan luona. Mutta kun nyt lupasinMaslobojeville, niin päätin lähteä nyt heti Natashan luo. Olinvakuutettu siitä, että tapaan siellä Aleshan. Hän todellakin olisiellä ja kovin ilostui, kun minä astuin huoneeseen.

Hän oli erittäin herttainen, erinomaisen hellä Natashalle, jaoikeinpa tuli iloiseksi minut tavatessaan. Natasha kyllä koettinäyttää iloiselta, mutta hyvin voi huomata, että se kävi yli hänenvoimiensa. Kasvonsa olivat kärsivät ja kalpeat; viime yönä oli hännukkunut huonosti. Aleshaa kohtaan näytti hän olevan erittäin lempeä.

Vaikka Alesha puhuikin paljon, kertoeli kaikenlaista, nähtävästitahtoen ilahduttaa Natashaa ja saada hymyilyn hänen huulillensa, jotka väkisten vastustivat hymyilyä, kumminkin tuntuvasti välttihän puhua Katjasta ja isästänsä. Varmaankaan ei ollut eilinensovitusyrityksensä onnistunut.

– Tiedätkös mitä? Alesha niin mielellään tahtoisi lähteä täältä,mutta pelkää, kuiskasi minulle Natasha kiireisesti, kun Alesha menijotain Mavralle sanomaan. – Minä pelkään itse hänelle sanoa, ettähän läksisi; sillä kenties hän silloin ei uhallakaan lähde, muttaenin kaikkea pelkään, että hän ikävystyy ja sen vuoksi kokonaankylmenee minulle! Mitä on nyt tehtävä?

– Ah, Herrani, millaiseen asemaan te saatattekaan itseänne! Jamitenkä epäileviä te olette, kuinka te toistanne vakoilette! Eikösolisi parasta selvittää välit kerrassaan ja se siitä. Tämmöinen elämävoi ehkä todellakin käydä hänelle ikäväksi.

– Mitäpäs minun on tehtävä? huudahti Natasha säikähtyneenä.

– Odotahan, minä sovitan teille tämän asian… Minä pistäynkeittiöön, pyytääkseni muka Mavran pyyhkimään lian päällyskengistäni.

– Ole varovampi, Vanja! sanoi Natasha jälkeeni.

Kun vaan ehdin Mavran luo, kiiruhti Alesha heti luokseni, ikäänkuinolisi minua odottanut.

– Ivan Petrovitsh, kyyhkyläiseni, mitä on minun tehtävä? Neuvokaapasminulle: jo eilen lupasin, että tänään, juuri tähän aikaan menenKatjan luo. Enhän minä saata jättää menemättä! Minä rakastan Natashaaäärettömästi, olen valmis vaikka tuleen hänen tähtensä, muttapitäähän teidän myöntää, että on aivan mahdotonta jättää Katjan luonakäynti kokonaan…

– Mitäs, menkää siis sinne…

– Entäs Natasha? Sitenhän pahoitan hänen mielensä. Ivan Petrovitsh, keksikää jokin keino avukseni…

– Minun luullakseni on parasta teidän mennä. Tiedättehän, mitenpaljon Natasha rakastaa teitä – hänestä alkaa tuntua, että teillä onikävä hänen seurassaan ja että te pakoitatte itsenne olemaan hänenkanssaan. Paras on olla niin, ettei tunne mitään pakkoa. Muuten,lähtekää kanssani, minä autan teitä.

– Kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh! Kuinka hyvä te olette!

Menimme kamariin; hetkisen kuluttua sanoin Aleshalle:

– Minä juuri kohtasin teidän isänne.

– Missä? ehätti hän kysymään säikähtyneenä.

– Kadulla, aivan sattumalta. Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaankanssani, pyysi taas olemaan tuttuja. Kyseli teistä: enkö minätietäisi, missä te nyt olette? Hän tahtoo välttämättömästi tavatateitä, jotain sanoakseen teille.

– Ah, Alesha, mene hänen luoksensa, ehätti Natasha sanomaan, arvatentarkoitukseni.

– Mutta … missäs minä hänet tapaisin? Liekö hän kotona?

– Ei, muistaakseni hän sanoi, että hän menee kreivittären luo.

– No, mitä nyt tekisin … lausui Alesha yksinkertaisesti, katsoensurullisesti Natashaan.

– Ah, Alesha, mitäpäs tässä miettiä, sanoi Natasha. – Oikeinkosinä todella tahdot katkaista tuttavuutesi siellä rauhoittaaksesiminua. Onhan se lapsellista. Ensiksikin on se mahdotonta, jatoiseksi olet sinä oleva suorastaan kiittämätön Katjalle. Olettehanystävyksiä; sopiiko noin jyrkästi katkaista ystävyyden siteet. Jasitten, sinä teet minulle vääryyttä, jos luulet, että minä olen niinluulevainen. Mene, viipymättä mene, minä pyydän sinua! Isäsikin tuleerauhallisemmalle mielelle.

– Natasha, sinä olet enkeli, mutta minä en ole sormesi arvoinenkaan!huudahti Alesha riemuissaan ja katuvana. – Sinä olet niin hyvä,mutta minä … minä … no, kuule siis! Minä juuri tuolla keittiössäpyysin Ivan Petrovitsia auttamaan minua, jotta pääsisin luotasi.Hän on tämän keksinytkin. Mutta älä tuomitse minua, Natasha, enkelini! Minä en ole ollenkaan syyllinen, sillä minä rakastan sinuatuhatta vertaa enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa ja sen vuoksikeksin uuden ajatuksen: sanoa kaikki Katjalle ja viipymättä kertoahänelle koko meidän nykyinen asemamme sekä kaikki se, mitä illallatapahtui. Hän keksii jotain pelastukseksemme, hän on meille täydestäsydämmestään uskollinen…

– No, niinpä menekin, sanoi Natasha hymyillen – ja kuules, ystäväni, minäkin niin mielelläni tahtoisin tutustua Katjaan.Mitenkä, se kävisi päinsä?

Aleshan riemulle ei ollut rajoja. Samassa alkoi hän tehdä ehdotuksia, miten saattaisi tutustua. Hänen mielestään voi se tapahtua hyvinhelposti: Katja löytää keinon. Alesha kehitti aatettansa lämmöllä,innostuneesti. Lupasi jo tänään tuoda vastauksenkin, kahden tunninkuluttua jo, ja sitten hän istuu koko illan Natashan luona.

– Tuletko todellakin? kysäsi Natasha Aleshan lähtiessä.

– Epäiletkö sinä? Hyvästi, Natasha, hyvästi, sinä minun rakkaani, – ijäti rakastamani! Jää hyvästi, Vanja! Ah, Jumalani, minähuomaamattani sanon teitä Vanjaksi; kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minärakastan teitä – miksi me emme ole keskenämme sinuja? Olkaammesinuja.

– Olkaamme vaan.

– Jumalan kiitos. Tuo on minulle sata kertaa tullut mieleen. Minäen vaan rohjennut sitä sanoa teille. Kas nyt taas sanoin: teille.On, näes, niin vaikeata sanoa sinä. Muistaakseni, jossain Tolstointeoksessa on tuo asia somasti kerrottu: kaksi ihmistä lupasivatpuhutella toisiaan sinuksi, mutta eivät mitenkään voi sitä tehdäja siksi välttävät semmoista lausetapaa, jossa tulisi käyttääasemosanoja. Ah, Natasha! Emmekö jolloinkin lue uudestaan "Lapsuus januoruus" kertomusta; onhan se niin kaunis!

– No, mene, mene, kehoitti Natasha nauraen, – iloissaan unohtuitänne puhelemaan.

Alesha suuteli Natashan kättä ja läksi kiireesti.

– Näetkös, näetkös, Vanja! sanoi Natasha ja alkoi itkeä.

Viivyin hänen luonaan pari tuntia, lohdutin häntä ja sain hänetvakuutetuksi kaikesta. Tietysti hän oli aivan oikeassa, kaikkipelkonsa oli oikeutettua. Sydämmeni oli täynnä surua, kun ajattelinhänen nykyistä asemaansa; minä pelkäsin hänen puolestaan. Mutta mikäsneuvoksi?

Minä kummeksin myöskin Aleshan käytöstä: hän rakasti Natashaa yhtäpaljon kuin ennenkin, kenties katumuksen ja kiitollisuuden tunteenvaltaamana vielä enemmän, kiihkoisammin. Mutta samalla otti uusirakkaus vanhan sijan hänen sydämmessänsä. Miten tämä oli päättyvä, – sitä oli mahdoton edeltäpäin sanoa. Minä olin hyvin utelias näkemäänKatjaa. Lupasin uudelleen Natashalle tutustua Katjaan.

Näytti, ikäänkuin Natasha olisi viimein muuttunut iloiseksi: Muun muassa kerroin hänelle kaikki Nellystä, Maslobojevista,Bubnovasta, kuinka tänään Maslobojevin luona kohtasin ruhtinaan,ja määrätystä yhtymisestämme seitsemän aikaan. Tuo kaikki huvittihäntä sanomattomasti. Vanhuksista minä puhuin hänelle vain vähän jaIchmenev-ukon käynnistä luonani en toistaiseksi virkkanut mitään;Nikolai Sergeitshin aikoma kaksintaistelu ehkä olisi pelästyttänytNatashaa. Hänestäkin tuntui kummalliselta ruhtinaan suhdeMaslobojeviin ja ruhtinaan erinomainen halu tutustua kanssani, vaikkanykyinen asema antoikin kaikkeen tuohon riittävän selityksen…

Kello kolmen aikaan minä palasin kotiin. Nelly otti minut vastaaniloisin kasvoin…

VI

Lyönnilleen kello seitsemän illalla jouduin Maslobojevin luo. Hänotti minut vastaan äänekkäällä huudolla ja avosylin. Tietysti hänoli puolihumalassa. Mutta eniten minua kummastuttivat ne erinomaisetvalmistukset, joita oli tehty minun vastaanottoani varten. Sirotompakkinen teekeittiö kiehua porisi pienellä pyöreällä pöydällä,jolle oli levitetty kaunis ja kallishintainen pöytävaate. Teeastiatolivat kristallia, hopeata ja posliinia. Toisella pöydällä, joka olipeitetty toisenlaisella, yhtä kalliilla liinalla, oli lautasillaoivallisia konvehteja, kijeviläistä hilloa sekä vetelässä ettäkuivassa muodossa, marmeladia, pastilleja, hyytelöä, ranskalaisiahilloja, apelsiineja, omenia ja useaa eri lajia pähkinöitä, – sanalla sanoen, täydellinen hedelmäkauppa. Kolmannella pöydällä,joka oli katettu lumivalkealla liinalla, oli mitä erilaisimpiaruoka-aineksia: kaviaria, juustoa, pasteijaa, makkaraa, savustettuakinkkua, kalaa ja rivi somia kristallipulloja monenlaisine juomineen, kaikki mitä somimman värisiä – vihertäviä, punertavia, ruskottavia, kullan keltaisia. Kaiken tämän täytteenä syrjempänä eri pöydällä,joka niinikään oli katettu valkoisella liinalla, oli kaksi maljaatäynnä sampanjaa. Sohvan edessä pöydällä seisoi kolme pulloa: soternia, lafiittia ja konjakkia – kaikki oikeata jelisejeviläistäja hyvin kallista. Teepöydän takana istui Aleksandra Semenovnayksinkertaisessa kylläkin, mutta siltä siistissä ja hyvällä aistillavalitussa puvussa. Hän tiesi, mikä hänelle sopi, ja nähtävästi olisiitä ylpeä; tervehtiessään minua nousi hän joltisen juhlallisestiylös. Tyytyväisyys ja iloisuus päilyi hänen nuorekkailla kasvoillaan.Maslobojev istui puettuna somiin kiinalaisiin tohveleihin, kalliisenkauhtanaan ja puhtaaseen, komeaan paitaan. Paidassa hänellä olikaikkialla, mihin vain suinkin sopi, muodinmukaisia nappeja.Tukkansa oli voideltu ja muodin mukaisesti kammattu siloiseksi, sivujakaukselle.

Olin niin hämmästynyt, että seisahduin keskelle lattiaa ja katsoinsuu auki vuoroin Maslobojeviin, vuoroin Aleksandra Semenovaan, jonkaitsetyytyväisyys nousi korkeimmilleen.

– Mitä, Maslobojev, onko sinulla tänään juhlat? kysäsin minä lopultalevottomasti.

– Eikä, sinä olet ainoa vieraamme, vastasi hän juhlallisesti.

– Entäs nämät (viittasin minä ruokapöytiin), näillähän voi ravitakokonaisen rykmentin!

– Ja juottaakin, – pääseikan unehutit: juottaa! lisäsi Maslobojev.

– Onko tämä kaikki yksin minua varten?

– Sinulle sekä Aleksandra Semenovnalle. Tämän kaiken on hän keksinyt.

– Äläppäs, kas vaan! Johan sen arvasin! huudahti Aleksandra

Semenovna punehtuen, mutta siltä aina yhtä tyytyväisen muotoisena. —

Ei saisi ottaa vierasta kunnollisella tavalla vastaan; minä muka olen siihen syypää!

– Aivan aamusta asti, ajatteles, aamusta asti, kun vain kuuli, ettäsinä tulet iltasella, oli puuhassa; oikein oli tuskissa…

– Taasen valehteli! Ei ensinkään aamusta aikain, mutta eilenillasta. Sinä kun tulit kotiin eilen illalla, heti sanoit, että hetulevat vieraaksi koko illaksi.

– Senpäs te kuulitte väärin.

– Enpäs ensinkään kuullut väärin, asia oli niin. Minä en koskaan valehtele. Ja miksikäs ei ottaa vierasta vastaan kunnollisesti?

Elämme, elämme, ketään meillä ei käy, vaikka meillä on kaikkea.

Nähkööt kunnon ihmiset, että mekin osaamme ihmisten tavoin elää.

– Ja mikä on pääasia – tietäkööt, mikä oivallinen emäntäja järjestyksen toimittaja te olette, liitti Maslobojev. – Ajatteleppas, hyvä ystävä, mikä minulle tässä sattui. Työnnettiinylleni hollantilainen paita, nappeja pistettiin ylt'yleensä,tohvelit, kiinalainen kauhtana, omin käsin kampasi ja voiteli tukkani – oikealla pergamootilla; tahtoi vielä joillakin hajuvesillä minuavalella – krem-brulella, mutta silloin en enää kärsinyt, nousinkapinaan, näytin aviovaltaani…

– Eikä ollenkaan pergamootia, mutta parhainta ranskalaistahiusvoidetta, oikeassa kirjaillussa marmoripurkissa! ehättiAleksandra Semenovna punastuneena sanomaan. – Ajatelkaas, IvanPetrovitsh, ei päästä teaatteriin, ei tanssiaisiin, lahjotteleevain pukuja minulle; mitä iloa minulle niistä on? Pukeudun jakävelen huoneessa yksinäni. Tässä tuonnoin sain suostumaan, olimmejo valmiina lähteäksemme teaatteriin: käännyin vain kiinnittämäänrintaneulaa, hänpä samassa meni kaapin luo – yksi toisensa jälkeen,ja jo olikin hiivana. Siihen jäi menomme. Ei niin ketään käy meillävieraana; aamusin vain käy asioilla joitakin ihmisiä; minut silloinkäskevät pois. Ja kumminkin on meillä teekeittiöt, on astiat, onoivallisia kuppeja – kaikkea löytyy, kaikki on lahjoitettua.Ruoka-aineitakin meille kannetaan, melkein vain ainoastaan viinejäostamme ja jotain hiusvoidetta ja juomahankintaa – pasteijaa, kinkkua ja konvehteja ostimme teitä varten! Vaikka edes jokunäkisi, miten me elämme! Kokonaisen vuoden ajan ajattelin: kunhantulee vieras, oikea kunnon vieras, silloin me kaikki näytämme jatarjoilemme: silloin ihmiset kiittävät sekä itsellämmekin on hauskaolla; mutta että minä tuon hupsun pään voitelin, niin ei hän nyt sitäansaitsisi; tahtoisi aina olla likaisena. Nähkääs millainen kauhtanaon yllään – sekin on lahjoitettu; mutta onko hän sen veroinen? Hänei välittäisi muusta kuin humalassa olosta. Saattepa nähdä, että hänteillekin ennen teetä tarjoaa viinaa.

– Mitäs; hyvä asiahan se todella onkin; ryypätäänpäs, Vanja, kullankeltaista ja hopeanväristä, ja sitten virkistynein sieluinkäydään käsin muihin juomiin.

– Kas, senhän arvasinkin!

– Älkää olko millännekään, Sashenka, kyllä teetäkin juomme, konjakinkanssa, teidän terveydeksenne.

– Niinpä arvasinkin! huudahti emäntä lyöden käsiänsä yhteen. – Teeon oikeata khanilaista, kuuden ruplaista, toissa päivänä kauppiaslahjoitti, ja hän aikoo juoda sitä konjakin kanssa. Älkää totelkohäntä, Ivan Petrovitsh, minä teille heti kaadan teetä … saattepanähdä, miten mainiota se on!

Hän alkoi puuhailla teekeittiön ääressä. Nähtävästi minua aiottiinpidättää koko illan. Aleksandra Semenovna oli koko vuoden odottanutvierasta ja nyt aikoi minusta sen korvata. Tuo kaikki ei käynytyhteen minun laskujeni kanssa.

– Kuules, Maslobojev, sanoin minä käyden istumaan, – enhän minäensinkään tullut luoksesi vieraihin; tulin asialle: itse sinä minutkutsuit jotain sanoaksesi…

– No, asia asiana, mutta ystävällinen seurustelu on myöskinpaikallaan.

– Ei, ystäväiseni, älä siihen luotakaan. Puoli yhdeksän sanonhyvästin. On välttämätön asia; olen luvannut…

– En luule. Kuules, mitä sinä teet minulle? Ja mitä sinä teetAleksandra Semenovnalle? Katsoppas häntä, miten on hämmästynyt. Minkävuoksi hän minut rasvasi – olenhan pergamootilla putsattu, ajattelessitä!

– Sinä yhä lasket leikkiä, Maslobojev. Minä lupaan AleksandraSemenovnalle, että ensi viikolla, no, vaikkapa perjantaina, tulenteille päivälliselle; mutta nyt olen luvannut, tai, paremmin sanoen, minun täytyy mennä erääseen paikkaan. Ole hyvä ja sano, mitä sinäaioit minulle ilmoittaa.

– Ettekö todellakaan ole muuta, kuin puoli yhdeksään! huudahti AnnaSemenovna aralla, valittavalla äänellä, miltei itkien, tarjotenminulle lasin oivallista teetä.

– Olkaa huoleti, Sashenka; se on vain turhaa puhetta, ehättiMaslobojev. – Hän jää meille, turhaa kaikki. Mutta kuules, Vanja, sanoppas minulle, missä sinä yhä käyt? Mitä asioita sinulla on? Voikosaada tietää? Sinähän joka päivä käyt jossain, etkä työskentele…

– Mitä sinä sillä tiedolla teet? Muuten ehkä sanonkin sinullesittemmin. Mutta selitäppäs sinä, miksi sinä tulit minun luoksenieilen, vaikka minä olin sanonut sinulle, muistathan, etten minä olesilloin kotona?

– Sitten jälkeenpäin muistin, eilen unehutin. Asiasta todellatahdoin kanssasi puhella, mutta ennen kaikkea täytyi saada AleksandraSemenovna rauhoittumaan. "Näes", sanoo, "on ihminen, löysi ystävän, mikset kutsu meille?" Jopa, veliseni, minua sinun tähtesi onneljä vuorokautta ripitetty. Pergamootin tähden minulle tietystitoisessa maailmassa annetaan neljäkymmentä syntiä anteeksi, niinpäajattelinkin, miks'ei viettää iltaa ystävyydessä? Tuumasta toimeen: kirjoitin, että, muka on semmoinen asia, että jollet tule, niinkaikki laivamme hukkuvat.

Pyysin, ettei hän vasta niin tekisi, parasta kun edeltäpäin sanooasian. Eikä tuo hänen selityksensä minua ollenkaan tyydyttänyt.

– No, mutta miksi sinä äsken minua pakenit? kysäsin.

– Taanoin oli minulla todella asiaa, en tuonkaan vertaa valehtele.

– Eikö se ollut ruhtinaan kanssa?

– Miellyttääkö teitä tee? kysäsi sima äänellä Aleksandra Semenovna.

– Erinomaista, Aleksandra Semenovna, mainiota! En ole vielä koskaanjuonut tällaista.

Aleksandra Semenovnan kasvot oikein loistivat tyytyväisyydestä ja hänkiiruhti kaatamaan teetä lisään.

– Ruhtinas! huudahti Maslobojev. – Tuo ruhtinaspa on aika kelmi, suuri veijari … no! Kuules, veliseni, mitä minä sanon sinulle: vaikka minä itse olen hyvä veijari, kainostelisin sittenkin ollahänen nahassaan! Se siitä; suu kiinni! Ainoastaan sen verran minävoin hänestä sanoa.

– Ja minäpä aivan kuin vartavasten tulin luoksesi, kysyäkseni muunmuassa hänestä. No sen ehtii vielä. Mutta miksikä sinä eilen minunpoissa ollessani annoit Helenalleni makeisia, miksi hänen edessääntanssit? Ja mistä asiasta sinä hänen kanssaan puolitoista tuntiapuhelit?

– Helena on pikku tyttö, kahdentoista tai yhdentoista vanha, asuu väliaikaisesti Ivan Petrovitshin luona, selitti MaslobojevAleksandra Semenovnalle. – Katso, Vanja, katsos tuota, pitkittiMaslobojev osottaen sormellaan Aleksandra Semenovnaa, – kuinkahän punastuikaan kuultuaan, että minä vein tuntemattomalle tytöllenamusia, miten punottaakaan, mitenkä vavahtikaan, aivan kuin meolisimme äkkiarvaamatta pistoolilla ampuneet … kas, kas silmäsiään,ne säkenöivät kuni tuliset hiilet. Älkääpäs ensinkään, AleksandraSemenovna, koettako salata! Mustasukkainen olette. Jos en olisiselittänyt, että se on yksitoistavuotias tyttö, olisi kohta tukastakiskonut, ei edes hiusvoidekaan olisi minua pelastanut!

– Ei se nytkään pelasta!

Tämän sanottuaan Aleksandra Semenovna yhdellä hyppäyksellä harppasiteepöydästä luoksemme ja ennenkun Maslobojev ehti suojella päätään, tarttui hänen tukkaansa ja riuhtoi siitä koko lailla.

– Tuossa sinulle, siinä saat! Uskallatko vieraan aikana sanoa minuamustasukkaiseksi, vieläkö uskallat, vieläkö, vieläkö!

Hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi ja vaikka hän leikillään olitekevinään, sattui kumminkin Maslobojeviin koko lailla.

– Kaikkea joutavaa puhuu! sanoi Aleksandra Semenovna totisenaminulle.

– Nyt näit, Vanja, mimmoinen on eloni! Siitä syystä onvälttämättömästi saatava ryyppy! päätti Maslobojev korjaellentukkaansa, ja melkein juosten meni hän pullon luo. Mutta AleksandraSemenovna ehti ennen häntä, kiiruhti pöydän luo, kaatoi ryyppyyn jatarjosi hänelle, vieläpä lempeästi nipisti häntä poskeen. Maslobojevylpeänä iski minulle silmää, napsautti kielellään ja juhlallisestijoi ryyppynsä.

– Makeisista on vaikea sanoa varmaa, alkoi Maslobojev istuenviereeni sohvalle, – Minä ostin ne toissa päivänä hutikassaollessani vihannespuodista, miksikä – sitä en tiedä. No, ehkäpävain kannattaakseni kotimaista kauppaa ja teollisuutta, en voivarmaan sanoa. Muistan vain, että minä silloin hutikassa astuinkatua pitkin, kaaduin likaan, revin tukkaani ja itkin, etten kykenemihinkään. Minä tietysti unhotin makeiset, ja niin ne jäivät taskuuneiliseen saakka, kun istuessani sohvaasi istuin niiden päälle.Tanssiinkin on syynä samainen humaluuteni, sillä eilenkin minä olintavallisessa hutikassa, ja hutikassapa minä, milloin olen tyytyväinenkohtalooni, toisinaan tanssin. Siinä koko juttu; ehkä lisäksi vielätuo orpo herätti minussa sääliä, ja sitä paitsi, hän ei tahtonutkanssani puhella, tuntui olevan vihainen. Minä aloinkin tanssiailahduttaakseni häntä, makeisia tarjoilin.