Minä kivetyin hämmästyksestä. Niin, minä luulinkin, että tänäiltana tapahtuu jokin katastrofi. Mutta Natashan liian jyrkkääavomielisyyttä ja salaamatonta halveksivaa värettä äänessään minämitä suurimmasti kummastelin. Hän siis todellakin jotain tiesi, ajattelin, ja päätti kohta panna toimeen räjähdyksen. Ehkäpä hänmalttamattomana odotti ruhtinaan tuloa, jotta saisi yhdellä kertaasanoa hänelle kaiken. Ruhtinas kalpeni hiukan. Aleshan kasvoillanäkyi naivista pelkoa ja uuvuttavaa odotusta.
– Muistakaa, mistä te nyt juuri minua syytitte, huudahti ruhtinas, – ja edes hiukan miettikää sanojanne. Minä en ymmärrä tästä mitään.
– Ahaa! Te ette siis tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, sanoiNatasha, – hänkin, Alesha, käsitti teidät samalla tapaa, kuinminä, emmekä me siitä ole neuvotelleet, emme edes tavanneettoisiamme! Hänestäkin tuntuu, että te pelaatte kanssamme halpaa, solvaavaa peliä, mutta hänpä rakastaa teitä ja luottaa teihin, kutenjumaluuteen.
Te ette huolinut olla hänen suhteensa varovampi, viekkaampi; luotitte siihen, ettei hän huomaa. Mutta hänellä on herkkä, hellä javastaanottavainen sydän, ja teidän sananne, teidän lausumistapanne, kuten hän sanoo, jäivät hänen sydämmeensä…
– Ei, en ymmärrä mitään! toisti ruhtinas kääntyen minuun mitäkummastuneimman näköisenä, ikäänkuin olisi kutsunut minuttodistajaksi. Hän oli ärtynyt ja kiivaili. – Te olette epäilevä,olette levoton, pitkitti ruhtinas kääntyen Natashaan, – ei muutamitään, kuin että te olette mustasukkainen Katarina Feodorovnalle jasiksi olette valmis syyttämään koko maailmaa ja minua enin kaikista…ja sallikaakin sanoa kaikki: kummallisen käsityksen voi saadateidän luonteestanne… En ole tottunut moisiin kohtauksiin; enhetkeksikään jäisi tänne tämän jälkeen, jos ei poikani etu olisikysymyksessä… Minä yhä vielä odotan, ettekö näkisi hyväksi antaaselitystä?
– Te vain siis yhä olette itsepäinen, ettekä tahdo ymmärtäämuutamasta sanasta, huolimatta siitä, että sen kaiken hyvin hyvästiulkoa osaatte? Vaaditteko välttämättömästi, että minä sanoisin teillesuoraan kaikki?
– Sitähän minä odotankin.
– Hyvä, kuulkaa siis, huudahti Natasha säihkyvin silmin, – minäsanon kaikki, kaikki!
III
Hän nousi ja alkoi seisoaltaan puhua, liikutukseltaan sitä ollenkaanhuomaamatta. Koko näytös muuttui hyvin juhlalliseksi.
– Muistelkaa itse tiistaisia sanojanne, alkoi Natasha. – Tesanoitte: minä tarvitsen rahaa, tasaisia teitä, merkitystä ylhäisissäpiireissä, – muistatteko?
– Muistan.
– No, niinpä, siis, saadaksenne rahaa, saavuttaaksenne kaikkeaetsimäänne edistystä, jotka käsistänne pois luistivat, tulitte tetänne tiistaina ja keksitte tuon kosimisen siinä uskossa, että tuoilveily auttaa teitä tavottamaan sen, mikä teiltä pois luisti.
– Natasha, huudahdin minä, – ajattele, mitä sinä sanot!
– Ilveily, edut! lausui ruhtinas hyvin loukatulla arvollisuudella.
Alesha istui tuskan nujertamana, mitään käsittämättä.
– Niin, niin, älkää keskeyttäkö minua, minä päätin sanoa kaikki, jatkoi kiihoittuneena Natasha. – Te muistatte; Alesha ei totellutteitä. Kokonaisen puolen vuoden ajan te koetitte voimiannevieroittaaksenne hänet minusta. Hän ei taipunut tahtoonne. – Janyt äkkiä tuli hetki, kun ei aika enää sietänyt odotusta. Päästäätilaisuus ohi, samoin morsian, rahat, pääasia – rahat, kokonaistakolme miljonaa myötäjäisiä voivat luistaa teiltä kautta sormienne.Jäi ainoa keino: että Alesha rakastuisi siihen, jonka te hänellemorsiameksi olitte valinnut; te ajattelitte: jos rakastuu, niinehkäpä jättää minut…
– Natasha, Natasha! mitä sinä sanot, huudahti tuskallisesti Alesha.
– Ja niin te teittekin, pitkitti Natasha, huolimatta Aleshankeskeyttämisestä, – mutta – taas tässäkin sama, entinen juttu!Kaikki voisi käydä hyvin, mutta minä olen haittana! Yksi seikka voivaan tuottaa teille toivoa: te, kuten kokenut ja viekas ihminenainakin, ehkä jo silloin huomasitte, että Aleshasta toisinaan tuntuiikäänkuin raskaalta entinen kiintymyksensä. Te ette voinut ollahuomaamatta, että hän alkaa minua hylkiä, tuntea ikävää, viisinpäivin olla luonani käymättä. Ehkäpä ikävystyy kokonaan ja hylkääkin, kun äkkiä tiistaina Aleshan päättävä teko hämmästytti teidätkokonaan. Mitä oli teidän tehtävä!..
– Sallikaapas, huudahti ruhtinas, – päin vastoin tuo tosiasia…
– Minä sanon, keskeytti jyrkästi Natasha, – te kysyitte itseltännesinä iltana: "mitä nyt on tehtävä?" ja päätitte sallia poikanne ottaaminut vaimokseen, ei todellisuudessa, mutta niin vain, sanoilla,saadaksenne vaan hänet rauhoittumaan. Hääpäivän, ajattelitte, voisiirtää mihin asti tahansa, mutta uusi rakkaus on jo alkanut, tesen huomasitte. Ja niinpä siis tuolle uuden rakkauden alulle teperustittekin kaiken tulevaisuuden toiveenne.
– Romaanit, romaanit, lausui ruhtinas puoliääneen, ikäänkuinitsekseen, – yksinäisyys, haaveilut ja romaanien lukeminen!
– Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonneperustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaansanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innollapitkittäen, – ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle!Sehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytönkaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaasydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa, sillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, – tuotyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljonmyötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljonsydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytönkauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niinihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan, kuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaahämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästisaada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistäänkiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättähänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa onratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tällemuutama hetkinen… Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, josnoiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuoltaNatashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas… Tälläajalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa, uudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niinnaivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshankanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaaelämässään erota. "Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun" aikana kokosielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensäantautuu. Tulee viimein aika, – niin te ajattelette – Alesha vertaaentistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiintunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaanniin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan, kyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään, pelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kunilapsen … mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua…
Kyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidättine vielä hetkiseksi.
– Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa olemäärätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu…Sillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne, kaunopuheliaisuutenne tehtävänsä… Saahan valehdellakin tuostaharmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessavalossa ja … kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voittoon oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano, etten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa.Tiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nytkäsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kunnyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minäsen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua … kokonaan …mielettömästi!
Hän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeäkuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha eikoskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.
Näytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta: Natashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä,kaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaastasäädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voinyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatunrakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaamyötätuntoisuuttansa.
– Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, – tämäkaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä… Teolitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi…Mutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkeinseikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisipikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestäänteihin, mutta te päinvastoin ajattelitte…
– Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeyttiNatasha katkerasti itkien. – Minulle sanoi sydämmeni kaikki, jajo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minäymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässähuoneessa, yksin … kun hän jätti, unehutti minut … minä kaikkinuot hetket elin … kaikki punnitsin… Mitäpäs minä olisinkaanvoinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha… Miksikä te minullevalehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanutitse itselleni valehdella!.. Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minäolisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minäolisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki, kaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu… Oi, minua onnetonta!
Alesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.
– Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoi
Alesha itkunsa välistä.
– Ei, älä syytä itseäsi, Alesha … sen ovat muut meidänvihollisemme tehneet. Se on heidän työtään … heidän!
– Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukanmaltittomana, – millä perusteella te minun syykseni luette kaikkinuo … rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivätole mitenkään todistettuja…
– Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, – tetahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ettesaattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidäntäytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hänvapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hänaina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, muttate kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?
– Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymyhuulillaan, – jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minätodellakin niin tehnyt; te olette hyvin … teräväjärkinen, muttaensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisillasyytöksillä…
– Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kunte koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansahalveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallistenetujen vuoksi, rahan tähden, – se turmelee hänet! Mitä te äskenpuhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneetrahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteellaja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöisetrappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen!Ja mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon, semmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkävuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällänämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki, jokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi, että se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, jakelvotonta ilveilyä, narripeliä… Minä tunnen teidät, kauan aikaaolen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasinminä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet; kaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minuavoi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minäen vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänytminua – se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvojasanoa!
– Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisanainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillistatarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liiankevytmielistä minulle…
– Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitseepettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän ononneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut,epäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuoilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkäänhyödyn!
– Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna, ajatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitäloukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, ettenminä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinäväitteessä.
Täytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitäluulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassamoittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: joshän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin onminua vastaan…
– Ei, isä, ei! huudahti Alesha, – jos minä en noussut sinuavastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoamahdolliseksi, että niin saattaa solvata!
– Kuuletteko? huudahti ruhtinas.
– Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se onsyntiä ja kauheata!
– Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.
– Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, – täytyy lopettaa tämä ikävänäytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä onmennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossateidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet, todellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minualoukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemmekiirehtineet … kiirehtineet … tietysti sanani täytyy pysyäpyhänä, mutta … minä olen isä ja toivon onnea pojalleni…
– Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin, – olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää,että minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätinvapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaankaikkien kuullen. Minä kieltäyn!
– Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisenlevottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken "ikävän omiinvelvollisuuksiinsa" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessasillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän onteidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta joriittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä,selittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaankatkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremminarvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmanivanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut … mutta kyllinnyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, – nyt enemmänkuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin, puhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa.Toivon, että te ymmärrätte minut… Näinä päivinä tulen luoksenne; sallittehan sen?
Minä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänentuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle jaläksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.
IV
Hetkisen aikaa pysyimme kaikki ääneti. Natasha istui ajatuksissaan, murheisena ja lannistuneena. Koko hänen energiansa oli kerrassaankadonnut. Hän tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä, ikäänkuinolisi unohtanut itsensä, ja piteli Aleshan kättä omassaan. Aleshaitki suruansa hiljaa, toisinaan katsahtaen Natashaan arallauteliaisuudella.
Lopulta alkoi Alesha arasti lohdutella Natashaa, pyyteli häntäolemaan suuttumatta, syytti itseänsä; hyvin huomasi, että hän hyvinmielellään tahtoi tehdä isänsä syyttömäksi ja että juuri se asia olierittäin hänen sydämmellänsä; useamman kerran hän alkoi siitä puheen, mutta ei uskaltanut selvään ilmaista ajatustansa peläten herättääuudestaan Natashan suuttumusta. Hän vannoi Natashalle ainaista, muuttumatonta rakkautta ja innolla puolustihe kiintymyksestäänKatjaan; lakkaamatta toisti, että hän rakasti Katjaa, sisarenansa, niinkuin rakasta, hyvää sisarta, jota ei voi kokonansa hyljätä; ettäse olisikin tyhmästi ja armottomasti tehty häneltä, ja yhä vainvakuutti, että jos Natasha oppii tuntemaan Katjan, niin he kumpikinheti tulevat ystävyksiksi, eivät milloinkaan erkane, ja silloin eienää tule olemaan millaisiakaan väärinkäsityksiä. Tuo tuuma häntäerinomaisesti miellytti. Poika parka ei ensinkään valehdellut. Hänei ymmärtänyt Natashan pelkoa, eikä muutenkaan yleensä ymmärtänyt, mitä äskettäin Natasha oli ruhtinaalle puhunut. Sen hän käsitti, ettähe olivat riitaantuneet, ja se, se juuri erittäin, painoi kuni kivihänen sydäntänsä.
– Syytätkö sinä minua isäsi vuoksi? kysäsi Natasha.
– Voinko minä sinua syyttää, vastasi hän katkeralla mielellä, – kunolen itse kaikkeen syypää? Minähän se sinut saatoin noin vihastumaan,ja vihassasi sinä isääni syytit, sillä sinä tahdot minua puolustaa: sinä aina puolustat minua, vaikk'en minä sitä ansaitse. Tuli löytääsyyllinen, sinäpä ajattelitkin, että se oli hän. Mutta hän, oikeintotta, ei ole syyllinen! huudahti Alesha innostuksella. – Sitäkövarten hän tänne tuli! Sitäkö osasi odottaa!
Mutta huomattuaan, että Natasha katsoo häneen surullisesti jamoittivasti, hän samassa peljästyi.
– En, en minä tahdo puhua siitä, suo anteeksi, sanoi hän. – Minäolen syypää kaikkeen!
– Niin, Alesha, lausui Natasha katkeralla mielellä. – Nyt onisäsi astunut välillemme ja häirinnyt kaiken rauhamme, häirinnytsen elinijäksemme. Sinä olet aina luottanut minuun enemmän, kuinkehenkään muuhun; nyt on hän vuodattanut sinun sydämmeesi epäluulonminua vastaan, vuodattanut epäilystä; sinä syytät minua; hän ottiminulta puolen sydäntäsi. Musta kissa on välillämme juossut.
– Älä sano niin, Natasha. Miksi sinä sanot "musta kissa?"
Alesha loukkaantui tuosta lauseesta!
– Valehyvyydellänsä, valheellisella jalomielisyydellänsä veti hänsinut puoleensa, jatkoi Natasha, – ja käy nyt yhä enemmän ja enemmänsinua nostattamaan minua vastaan.
– Minä vannon, ettei hän sitä tee! huudahti Alesha vielä suuremmallainnolla. – Hän oli ärtynyt sanoessaan, että "kiirehdimme" – saatpasnähdä, huomenna, näinä päivinä, hän katuu, ja jos hän niin kovinsuuttui, että hän todellakin tahtoo purkaa liittomme, niin minä, senvannon, en tottele häntä. Minulla kenties riittää siihen voimia…Ja tiedätkös, kuka meitä auttaa? huudahti hän äkkiä riemastuneenakeksimästään ajatuksesta. – Katja auttaa meitä! Sinä tulet näkemään, sinä huomaat, mikä suloinen olento hän on! Sinä näet, ettei hän tahdoolla sinun kilpailijanasi ja eroittaa meitä! Ja kuinka väärin sinääsken teit, kun sanoit, että minä olen semmoinen, joka voi jo häidenjälkeisenä päivänä lakata sinua rakastamasta! Kuinka katkeraa oliminun sitä kuulla! Ei, minä en ole semmoinen, ja joskin minä useinkävin Katjan luona…
– Lakkaa jo, Alesha; saat sinä käydä hänen luonaan kuinka usein vaanhaluat. En minä siitä äsken puhunut. Sinä et ymmärtänyt kaikkea.Ole onnellinen kenen kanssa vain haluat. Enhän minä voi sinunsydämmeltäsi vaatia enempää, kuin sen, mitä se voi minulle antaa…
Mavra tuli sisään.
– Mitä, tuodaanko tee sisään, vai? Kaikkeapas, teekeittiö onkiehunut kaksi tuntia; kello on yksitoista.
Hän puhui töykeästi ja vihaisesti; nähtävästi oli hän hyvin pahallapäällä ja oli vihainen Natashalle. Asia oli se, että hän viimepäivät, aina tiistaista asti, oli niin iloissaan siitä, että hänenemäntänsä (jota hän kovin rakasti) menee miehelään, jonka tiedonhän jo ehti levittää koko taloon, kaupunkipiiriin, puodissa, talonmiehelle. Hän kehuskeli siitä ja hyvin juhlallisesti kertoeli, että ruhtinas, mahtava mies, kenraali, upporikas, itse ajoi pyytämäänhänen neitinsä suostumusta, ja hän, Mavra, omin korvin sen kuuli,ja nyt äkkiä tuo kaikki raukeni tyhjiin. Ruhtinas oli lähtenyt poisvihaisena, ei edes teetä oltu tarjottu, ja tietysti kaikkeen olineiti syypää. Mavra kuuli, kun neiti niin röyhkeästi puheli ruhtinaankanssa.
– Miksei … tuo vaan, vastasi Natasha.
– No, entäs ruokaa, annetaanko sitä, vai?
– No, tuo ruokaakin.
Natasha joutui hämilleen.
– Valmistettiin, varustettiin, pitkitti Mavra – eilisestä aikainuuvuksiin itseni juoksin. Nevskiltä kävin viiniä hakemassa, ja nyt…
Hän läksi huoneesta paiskaten äkäisesti oven jälkeensä kiinni.
Natasha punastui ja loi minuun oudon katseen.
Kohta tuotiin teetä ja ruokaa; oli siinä lihaa, jotain kalaa, pari pulloa oivallista Jelisejevin viiniä. "Miksikähän näitä onvalmistettu?" ajattelin minä.
– Kas, Vanja, mimmoinen minä olen, – sanoi Natasha mennen pöydänluo, joutuen hämilleen minunkin tähteni. – Minähän aavistin, ettätänään on näin käyvä, kuten kävikin, mutta sittenkin ajattelin, että ehkä kenties ei päätykään asia niin. Alesha tulee tänne, tekeesovintoa, ja me sovimme; kaikki epäilykseni näkyvät turhiksi, minutsaadaan vakuutetuksi ja … kaiken varalta minä valmistin ruokaa.Mitäs, ajattelin, pidämme puhetta, istumme…
Natasha parka! Kuinka hän punastuikaan tuota sanoessaan. Aleshariemastui ikihyväksi.
– Siinä nyt näet, Natasha! huudahti hän. – Itsekään et uskonutitseäsi; pari tuntia sitten et vielä uskonut epäilyksiäsi! Ei,tämä kaikki täytyy korjata; minä olen syypää, minä olen kaikkeensyyllinen, minäpä kaikki parannankin. Natasha, salli minun nytheti lähteä isäni luo. Minun täytyy saada nähdä häntä; hänet onpahoitettu, on loukattu; häntä täytyy lohduttaa, minä sanon hänellekaikki, kaikki omasta puolestani, ainoastaan omasta puolestani; sinä et tule siihen ollenkaan sekoitetuksi. Minä korjaan kaikki.Älä pahastu minulle siitä, että niin kovin tahdon hänen luoksensaja tahdon sinut jättää. Ei sen vuoksi, vaan: minun on sääli häntä;hän todistaa itsensä syyttömäksi sinun edessäsi; saatpas nähdä…Huomenna, aamun koittaessa, olen taas täällä, olen koko päiväntäällä, en mene Katjan luo.
Natasha ei pidättänyt häntä, kehoittipa itsekin, että hän lähtisi.Natasha pelkäsi kovin sitä, että Alesha käy nyt tahallaan ylivoimiensa istumaan hänen luonansa kaiket päivät ja ikävystyy häneen.Hän pyysi vain, ettei Alesha puhuisi mitään hänen nimessään jakoetti iloisemmin hymyillä Aleshalle jäähyväisiksi. Alesha oli jolähtemäisillään, mutta äkkiä lähestyi Natashaa, otti käsiinsä hänenkummankin kätensä ja istui hänen viereensä. Hän katsoi Natashaansanomattomalla hellyydellä.
– Natasha, ystäväni, enkelini, älä ole minulle vihainen, älkäämmekoskaan riidelkö. Ja lupaa minulle, että aina ja kaikessa uskotminua, minä lupaan sen sinulle. Kuules, enkelini, minä kerron nytsinulle. Kerran me riitaannuimme sinun kanssasi, en muista, minkävuoksi, se oli minun syyni. Me emme puhuneet toisillemme. Minä entahtonut ensiksi anteeksi pyytää, vaikka minua kovin suretti. Minäkuljeskelin kaupungilla, harhailin kaikkialla, kävin tuttujeniluona, mutta sydän tuntui niin raskaalta, niin raskaalta… Johtuipasilloin mieleeni: entäpäs jos sinä sairastuisit ja kuolisit. Ja kunminä sitä ajattelin, jouduin minä semmoiseen epätoivoon, ikäänkuinolisin todella sinut ijäksi kadottanut. Mieleeni tuli yhä kauheampia,yhä raskaampia ajatuksia. Ja siinä minä vähin erin aloin itsellenikuvailla, että minä olin tullut haudallesi, lankesin siihentaintuneena, syleilin sitä ja tyrmistyin surusta. Minä kuvittelinitselleni, kuinka minä suutelisin tuota hautaa, kuinka kutsuisinsinua haudasta, vaikka hetkiseksi vain, ja rukoilisin Jumalaltaihmettä, että sinä vaikkapa hetkiseksi nousisit eteeni; kuvittelin, kuinka minä kiiruhtaisin sinua syleilemään, puristaisin sinutrintaani vasten, suutelisin ja, kaiketi – samassa kuolisin siitäautuudesta, että vaikka silmänräpäyksen ajan sain vielä kerran, kutenmuinoin ennen, syleillä sinua. Ja kun minä tätä kuvittelin, minääkkiä ajattelin: minä olisin valmis silmänräpäyksen ajaksi pyytämäänsinua Jumalalta, ja kumminkin olit sinä kanssani kuusi kuukautta,ja näinä kuutena kuukautena kuinka monasti me riitaannuimmekaan, kuinka monta päivää olimme toisillemme mitään puhumatta! Kokonaisiapäiviä olimme epäsovussa ja halveksimme onneamme, mutta nyt vainhetkiseksi kutsun sinua haudasta ja siitä hetkisestä annan mielellänielämäni!.. Kun tuota kaikkea muistelin, en voinut enää itseänipidättää, vaan kiiruhdin pian luoksesi, mutta sinäpä jo odotit minua,ja kun me riitamme jälkeen syleilimme toisiamme, muistan, ettäminä vahvasti painoin sinut rintaani vastaan, ikäänkuin todellakinkadottaisin sinut, Natasha! Älkäämme milloinkaan riidelkö! Se on ainaminulle niin vaikeata! Ja voiko ajatellakaan, että minä jättäisinsinut!
Natasha itki. He syleilivät hellästi toisiansa ja Alesha vielä kerranvakuutti, ettei hän koskaan hylkää Natashaa. Sitten hän kiiruhtiisänsä luo. Hän oli vahvasti vakuutettu, että saa kaikki sovitetuksi, kaikki korjatuksi.
– Kaikki on lopussa! Kaikki on mennyt! sanoi Natasha puristaenkättäni. – Hän rakastaa minua, eikä koskaan lakkaa rakastamasta; mutta hän rakastaa myöskin Katjaa ja jonkun ajan kuluttua tuleerakastamaan häntä enemmän kuin minua. Mutta tuo kyykäärme, ruhtinas,ei torku, ja silloin…
– Natasha! Minäkin uskon, ettei ruhtinas ole rehellinen, mutta…
– Sinä et usko kaikkea, mitä minä hänelle sanoin! Minä huomasin senkasvoistasi. Mutta odotahan, tulet itse näkemään, olinko oikeassavai en? Minähän vasta puhuin päällisin puolin, mutta Jumala tietää,mitä hänellä vielä on mielessä! Hän on kauhea ihminen. Minä käyskelinnämät neljä päivää tässä huoneessa ja arvasin kaikki. Ruhtinaan juuritäytyy vapauttaa, keventää Aleshan sydän surusta, joka haittasihänen elämäänsä, vapauttaa hänet rakkauden velvollisuudesta minuakohtaan. Ruhtinas keksi tuon kosimisen senkin tähden, että voisivaikutuksellaan tunkeutua meidän väliimme, ja lumotakseen Aleshanjalomielisyydellään ja sydämmellisyydellään. Se on totta, on, Vanja!Alesha on juuri semmoinen luonne. Hän olisi tullut minun vuoksenirauhalliseksi, levottomuutensa tähteni olisi haihtunut. Alesha olisiajatellut: hänhän on jo minun vaimoni, minuun ikuisesti yhdistetty,ja tahtomattansa olisi kääntänyt enemmän huomiota Katjaan. Ruhtinasnähtävästi oppii tuntemaan tuon Katjan ja arvasi, että hän on Aleshanpari, että hän voi Aleshaa viehättää voimakkaammin, kuin minä. Oih,Vanja! Sinuun yksin minä nyt luotan: ruhtinas tahtoo jostain syystäparemmin kanssasi tutustua. Älä kiellä sitä, ja koeta, ystäväni,Jumalan tähden mitä pikemmin päästä kreivittären luo. Tutustu tuohonKatjaan, katso häntä tarkemmin ja kerro minulle, mikä hän on. Minätarvitsen sinun silmääsi siellä. Ei kukaan minua ymmärrä niin, kutensinä, ja sinä käsität, mitä minä tahdon. Tarkasta myöskin, missämäärin he ovat ystävyydessä keskenään, mitä on heidän välillään, mistä he puhelevat, Katjaa, Katjaa, pääasiallisesti tarkasta… Osotaminulle vielä tämä kerta, rakas Vanja, lemmittyni, osota minullevielä tämä kerta ystävyytesi! Sinuun, ainoastaan sinuun minä nytluotan!
* * * * *
Kun minä palasin kotiin, oli kello yksi yöllä. Nelly aukasi unisenaminulle oven. Hän hymyili ja katsoi minuun iloisena. Tyttö parkaoli kovin harmistuneena itselleen siitä, että oli nukkunut. Hänvain tahtoi odottaa tuloani. Hän sanoi, että joku oli käynyt minuakysymässä, istui hänen kanssaan ja jätti minulle pöydälle kirjeen.Se oli Maslobojeviltä. Hän kutsui minua luoksensa huomenna kelloyhden aikaan. Tahdoin kysyä Nellyltä, mutta lykkäsin sen huomiseen;käskin hänen nyt mennä nukkumaan; tyttö parka olikin jo väsynyt minuaodottaessaan, oli nukkunut puoli tuntia ennen tuloani.