Sorrettuja ja solvaistuja

Huolimatta keveästä, jopa leikillisestä äänen tavasta, millä Natashalausui tämän naurusuin, en minä vielä koskaan nähnyt häntä niin kovinärtyneenä. Nyt vasta minä ymmärsin, mitä kaikkea hän sisimmässäänsai kärsiä näinä kolmena päivänä. Salaperäiset sanansa, että hänjo tietää kaikki ja kaikki arvaa, peloittivat minua; ne suoraantarkoittivat ruhtinasta. Natasha oli muuttanut mielipiteensä hänestäja piti hänet vihollisenaan, – se oli selvä. Nähtävästi Natashapiti ruhtinaan vaikutusta Aleshaan syynä vastoinkäymisiinsä, jaehkäpä hänellä oli siihen joitakin todisteita. Pelkäsin syntyvänheidän välillään odottamattomia. Natashan leikillinen ääni olikyllin huomattava, kyllin peittelemätön. Hänen viimeiset sanansaruhtinaalle siitä, ettei ruhtinas ota heidän välisiään suhteitatotiselta kannalta, lause vierasvaraisuuden velvollisuudesta, hänenuhkauksen tapainen lupauksensa, todistaa tänä iltana, että hän osaapuhua suoraan, – kaikki tuo oli niin pisteliästä ja peittelemätöntä,että oli mahdotonta, ettei ruhtinas olisi sitä kaikkea ymmärtänyt.Minä huomasin, että ruhtinaan muoto muuttui, mutta hän osasi voittaaitsensä. Kohta oli hän olevinansa, niinkuin ei olisi huomannutkaannoita sanoja eikä ymmärtänyt niiden oikeata tarkoitusta ja tietystisuoriutui pilalla.

– Herra varjelkoon minua vaatimasta mitään anteeksipyyntöjä! ehättiruhtinas nauraen sanomaan. – En minä sitä ollenkaan tarkoittanut, eikä ole tapanikaan vaatia anteeksipyyntiä naiselta. Jo ensikohtauksemme aikana minä osiksi huomautin teille luonteestani, ja senvuoksi te varmaankaan ette pahastu eräästä huomautuksestani, ja vieläsitä vähemmän, kun se on oleva, yleensä kaikista naisista; varmaantekin olette siinä samaa mieltä kanssani, lausui ruhtinas mitäkohteliaimmin minulle. – Todellakin olen huomannut naisen luonteessasemmoisen piirteen, että jos esimerkiksi nainen jossain suhteessa onsyyllinen, niin mieluummin hän suostuu sitten myöhemmin sovittamaansyyllisyytensä tuhansilla hyväilyillä, kuin juuri sillä hetkellä,kun on tuotu mitä selkein todistus hänen syyllisyydestään, suostuisisen tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Siis, jos nyt otaksuimmekin, että te olette tehneet minulle väärin, niin en nyt tällä hetkellätahallani tahdo odottaa anteeksi pyyntöänne; minulle on edullisempaaodottaa, kunnes te tunnustatte erehdyksenne ja tahdotte sen minullesovittaa … tuhansilla hyväilyillä, ja tehän olette niin hyvä,niin puhdas, pirteä, niin avomielinen, että hetki, jolloin tekadutte, tulee, sen jo edeltä tunnen, olemaan lumoava. Mutta nyt, anteeksipyynnön asemesta, mieluummin soisin teidän sanovan, enkövoisi teille jo tänään jollain tavoin todistaa, että minä kohtelenteitä paljoa vilpittömämmin ja suorasukaisemmin, kuin te minustaluulettekaan?

Natasha punastui. Minustakin tuntui, että ruhtinaan vastauksessakuului jo jotenkin keveä, vieläpä huolimattomuutta ilmaiseva äänenväre, jokin julkea leikillisyys.

– Tahdotteko te minulle osottaa, että olette minua kohtaan suora jaavomielinen? kysäsi Natasha, katsoen häneen vaativan uhkaavasti.

– Niin.

– Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.

– Sen vakuutan jo edeltäkäsin.

– Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkääainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa,ei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, ettähän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minänimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämmeei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minähaluan niin. Lupaatteko sen minulle?

– Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, – ja suokaa minun lisätätäydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeataja selvää katsantokantaa moisissa asioissa… Mutta eiköhän Aleshakinole siinä.

Eteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntuivalmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitäoli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni jahuoneeseen hyökkäsi Alesha.

II

Hän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena, riemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljäpäivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollutkirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.

– Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. – Tässä se, jonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulettekaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaavaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vainparhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle: sinä, keskeyttiAlesha, kääntyen minuun, – jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Jamimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittääte. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisiolemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuinnäinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerronteille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossahän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhuiAlesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä, – mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaanmitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani!Sinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi…

Riemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmilläänhäneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa.Minä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meilläkummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Jamilloinpa, mitenkä tämä viaton voisikaan tulla syylliseksi? Heleäpuna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri, joka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän.Hänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.

– Missäpäs sinä olit … näin monta päivää? lausui Natashapidätetyllä ja katkonaisella äänellä. Hän hengitti raskaasti jaepätasaisesti. Jumalani, kuinka paljon hän tuota rakastikaan!

– Sepä se, että minä todella ikäänkuin olisin syyllinen sinunedessäsi; sanoinko: ikäänkuin! Tietysti minä olen syyllinen, sen tiedän itsekin, siksi tulinkin, kun tiedän. Eilen sekä tänäänsanoi Katja minulle, ettei nainen voi antaa anteeksi tämmöistähuolimattomuutta (hän, näes, tietää kaikki, mitä meillä täällätiistaina tapahtui; jo seuraavana päivänä minä hänelle kerroin).Minä kiistelin hänen kanssaan, näytin hänelle toteen, sanoin, ettäsen naisen nimi on Natasha, ja että koko maailmassa löytyy ehkäyksi ainoa hänen vertaisensa: se on Katja; ja minä tulin tännetietysti siinä varmassa tiedossa, että minä väitin oikein. Voikotämmöinen enkeli, kuin sinä olet, olla antamatta anteeksi? "Eikäynyt, siis välttämättömästi jokin este oli, eikä suinkaan lakannutrakastamasta", – kas, sillä tapaa ajattelee minun Natashani! Javoiko lakata sinua rakastamasta? Onko se mahdollista? Koko sydämmenion sairas sinun tähtesi. Ja sittenkin minä olen syypää! Mutta kunkuulet kaikki, sanot sinä ensimäisenä minua syyttömäksi! Heti kohtakerron kaikki, minun täytyy purkaa sydämmeni teille kaikille; senvuoksi tulinkin. Ajattelin jo tänään (olin puoliminuttisen vapaa)kiiruhtaa luoksesi, suudellakseni sinua pikimmiten, mutta siihenkintuli este: Katja heti vaati minua luoksensa mitä tärkeimmissäasioissa. Se oli jo ennen sitä, kun minä istuin kärryissä, isä, jasinä näit minut; silloin minä jo toista kertaa, toisen kutsun mukaan,läksin Katjan luo. Meillehän, näes, nyt päivät pitkään pikajuoksijattalosta taloon kirjeitä kuljettavat. Ivan Petrovitsh, teidänkirjeenne minä vasta viime yönnä sain luetuksi, ja te olette aivanoikeassa kaikessa siinä, mitä kirjoititte. Mutta mikäs neuvoksi: fyysillinen mahdottomuus! Niin ajattelinkin: huomisiltana selitänkaikki, sillä mahdotonta oli enää tänä iltana olla tulematta sinunluoksesi, Natasha.

– Mikä kirje se oli? kysyi Natasha.

– Hän kävi luonani, ei tavannut tietysti minua, ja pöydällenijättämässään kirjeessä ankarasti torui minua siitä, etten käy sinunluonasi. Ja hän onkin aivan oikeassa. Se tapahtui eilen.

Natasha katsahti minuun.

– Jos sinulla kerran oli aikaa olla aamusta iltaan Katarina

Feodorovnan luona … alotti ruhtinas.

– Tiedän, tiedän, mitä sinä sanot, keskeytti Alesha: – "jos voitolla Katjan luona, niin piti sinulla olla kaksinkertainen syytäällä käydä." Olen aivan samaa mieltä kanssasi, vieläpä lisäänsiihen puolestani: ei vain kaksinkertainen, mutta miljonankertainensyy. Mutta ensiksi, löytyyhän elämässä kummallisia, odottamattomiatapahtumia, jotka sekoittavat ja panevat ylösalaisin kaiken. No, niinpä minullekin sattui semmoisia tapahtumia. Sanoinhan minä, ettänäinä päivinä minä kokonaan muutuin, kaikkineni, kynsiini saakka; senmukaan piti siis olla tärkeitä seikkoja!

– Ah, Jumalani, mitä sinulle sitten tapahtui? Älä enää väsytä!huudahti Natasha hymyillen Aleshan innolle.

Todellakin hän tuntui hiukan naurettavalta – hän hätäili; sanojatuli suustansa satamalla, tiheään, järjestyksettä, jonkinlaisellahälinällä. Hänellä oli suuri halu puhua, puhua ja kertoa. Muttakertoessaan ei hän jättänyt kumminkaan Natashan kättä ja lakkaamattanosti sen huulillensa, ikäänkuin ei olisi voinut saada kylläänsäsuutelemisesta.

– Siinäpä se juuri asia onkin, mitä minulle tapahtui, pitkittiAlesha. – Ah, ystäväiseni! Mitä minä olen nähnyt, mitä tehnyt, millaisia ihmisiä oppinut tuntemaan! Ensiksi, Katja – hän onilmeinen täydellisyys! Minä en ole häntä ollenkaan, en ollenkaantähän saakka tuntenut! Silloinkin tiistaina, kun minä hänestäpuhuin sinulle, Natasha – muistathan, minä kun vielä semmoisellariemastuksella hänestä puhuin, niin, no, silloinkaan minä en vielähäntä tuntenut. Hän itse salasi minulta itsensä aina tähän päiväänsaakka. Mutta nyt olemme me täydelleen oppineet tuntemaan toisemme.Me olemme jo sinuja keskenämme. Mutta alkaakseni alusta: ensiksi,Natasha, jos sinä vain olisit voinut kuulla, mitä hän puhui sinusta, kun minä seuraavana päivänä, keskiviikkona kerroin hänelle, mitämeidän kesken täällä tapahtui… Ah, sivumennen sanoen: minämuistelen, millainen tyhmyri minä olin silloin keskiviikkoaamuna!Sinä otat minut vastaan riemulla, olet kokonaan syventynyt uuteeneloomme; sinä tahdot puhella kanssani kaikesta siitä, sinä oletsurullinen ja samalla, kumminkin lasket leikkiä kanssani; mutta minä – teeskentelen itsestäni tuommoista tukevaa ihmistä! Oo, tyhmyri, tyhmyri! Näes, toden totta, minä tahdoin kuvitella, kehasta, ettäpian tulen aviomieheksi, vakavaksi ihmiseksi, ja löysinpä, kenellekehuskella, – sinulle. Ah, kuinka sinä varmaankin silloin lienetnauranut minulle, ja kuinka hyvin olinkin ansainnut naurusi!

Ruhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan.Saattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaaoman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkiniltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakastapoikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansarakastavan.

– Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan. – Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaantoisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti … enpä oikeinmuistakaan… Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia, suoraan ilmaistuja ajatuksia ja me – olimme tulleet tutuiksi kokoelinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs, mitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti, minkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selittihän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakavaja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme, tarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvellaihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelummejälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimmekeskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttäsekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!

– Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.

– Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietystitäytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikkisinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. – Te kaikkiolette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varreltasaatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta, verestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minäen enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten.Minä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista jakaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea, seuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksytieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin.Sanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.

– Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.

Natasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen.

Alesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, ja

Natasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnyt itsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.

– Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoiNatasha, – varmaankin on sinua joku neuvonut … parasta olisi joskertoisit asiasta.

– Niinhän minä kerronkin! huudahti Alesha. – Asia on tämä:Katjalla on kaksi kaukaista sukulaista, jonkinlaisia serkkuja,Levinka ja Borinka, toinen on ylioppilas, mutta toinen vaintavallinen nuori mies. Katja seurustelee heidän kanssaan, muttahe ovatkin erinomaisia ihmisiä! Kreivittären kotona he eivät käymiltei koskaan, periaatteen vuoksi. Kun me Katjan kanssa puhelimmeihmisen tarkoituksesta, kutsumuksesta ja kaikesta siitä, mainitsiKatja heidät ja viipymättä antoi minulle heille vietäväksi kirjeen; minä heti kiiruhdin tutustumaan heihin. Sinä iltana me jo kokonaanyhdyimme mielipiteissämme. Siellä oli noin kaksitoista henkeäkaikenlaista väkeä, – ylioppilaita, upseereja, taiteilijoita; olieräs kirjailijakin … kaikki he tuntevat teidät, Ivan Petrovitsh, setahtoo sanoa, he ovat lukeneet teidän teoksianne ja odottavat teiltäpaljon tulevaisuudessa. Niin he itse minulle sanoivat. Minä sanoinheille, että tunnen teidät ja lupasin teidät heille tutustuttaa.Kaikki he ottivat minut vastaan veljellisesti, avoimin sylin, joheti minä sanoin heille, että kohta tulen naineeksi mieheksi; jahe pitivätkin minua naineena miehenä. He asustavat viidennessäkerroksessa, katon rajassa, kokoontuvat mahdollisimman usein, muttapääasiallisesti keskiviikkoisin, ja aina Levinkan ja Borinkan luona.Kaikki he ovat verestä nuorisoa, kaikki he palavasti rakastavat, koko ihmiskuntaa; me kaikki puhuimme meidän nykyisyydestämme, tulevaisuudestamme, tieteistä, kirjallisuudesta; puhuimme niinkauniisti, niin suoraan, yksinkertaisesti… Siellä käy myöskin eräskimnasisti. Kuinka he kohtelevat toisiansa, kuinka jaloja he ovat!Tähän saakka en ole muita semmoisia nähnyt! Missä minä tähän saakkakävinkään? Mitä olen nähnyt? Miten olen kasvanut. Yksin vain sinä,Natasha, puhuit minulle jotain sen tapaista. Ah, Natasha, sinuntäytyy välttämättömästi tutustua heihin; Katja on jo tutustunut. Hemiltei jumaloimalla puhuvat Katjasta, ja Katja jo sanoikin Levinkalleja Borinkalle, että kun hän saa käsiinsä omaisuutensa, niin hänvälttämättömästi heti uhraa miljonan yhteiskunnan hyväksi.

– Ja sen miljonan käyttäjiksi varmaankin tulevat Levinka ja Borinkaja koko heidän joukkonsa? kysäsi ruhtinas.

– Ei ole totta, ei ole totta; häpeä on puhua niin, isä! huudahtiinnolla Alesha. – Minä aavistan sinun ajatuksesi! Mutta tuostamiljonasta meillä todella oli puhetta, ja kauan aikaa pohdittiin, kuinka se käytettäisiin. Viimein päätettiin, että ennen kaikkeayhteiskunnan valistamiseksi…

– Niin, minä en todellakaan ole tähän saakka tuntenut KatarinaFeodorovnaa, huomautti ruhtinas ikäänkuin itsekseen, yhä samallaivallisella hymyllä. – Minä, toisekseen, uskoin hänestä paljon, mutta tätä…

– Mitä tätä! keskeytti Alesha, – mikä sinusta on niin kummaa? Ettäse menee vähän pois teidän järjestyksestänne? Ettei tähän saakkavielä kukaan ole uhrannut miljonaa, mutta hän uhraa? Sekös, vai mikä?Mutta entäs, jos hän ei tahdo elää muiden kustannuksella, silläeläminen noilla miljoneilla on samaa, kuin elää muiden kustannuksella(minä sain sen vasta nyt tietää). Hän tahtoo olla hyödyksi isänmaalleja kaikille ja kantaa roponsa yhteiseksi hyväksi. Rovosta me jomallilehdistä luimme, ja kun tuo ropo haiskahti miljonalta, niin eiköse olisikaan oikein? Ja mikä pitää yllä tuota kehuttua järkevyyttä,johon minä niin vahvasti uskoin? Miksi sinä, isä, noin katsot minuun?Ikäänkuin näkisit minussa narrin, höperön! No, vähätpä siitä, olkoonhöperö! Jospa sinä, Natasha, olisit kuullut, mitä siitä Katja sanoi: "äly ei ole pääasia, mutta se, mikä sitä ohjaa, – luonne, sydän, jalot ominaisuudet, kehitys". Mutta pääasia siitä asiasta on olemassaBesmiginin nerokas lause. Besmigin – se on Levinkan ja Borinkantuttu, ja, meidän kesken sanottuna, nero ja todella genialinennero! Vasta eilen hän sanoi puheen jatkoksi: "hupsu, joka tunnustaaolevansa hupsu, ei enää ole hupsu!" Kas sitä totuutta! Semmoisialauseita saa häneltä yhä kuulla. Hän levittelee totuuksia.

– Todellakin genialista! huomautti ruhtinas.

– Sinä vain yhä pilkkaat. Mutta enhän minä ole milloinkaan mitäänsemmoista kuullut, enkä koko teidän seurapiiriltänne myöskään koskaankuullut. Teillä päinvastoin tuo kaikki ikäänkuin salataan aina vainalemmaksi maahan, että kaikki vartalot, kaikki nenät ehdottomastitulisivat jonkinlaisten mittakaavojen, jonkinlaisten sääntöjenmukaisiksi, – ikäänkuin se olisi mahdollista! Ikäänkuin se ei olisituhatta kertaa mahdottomampi, kuin se, mistä me puhumme ja mitämietimme. Ja meitä kun vielä sitten nimitetään utopialaisiksi! Jospakuulisit, kuinka he eilen minulle puhuivat…

– Mitä, mistä te puhutte ja mietitte? Kerrohan, Alesha, minä entähän asti ole vielä oikein käsittänyt, sanoi Natasha.

– Yleensä kaikesta, mikä johtaa progressiivisiin tuloksiin, humanisuuteen, rakkauteen; tuosta kaikesta puhutaan nykyistenajankysymysten johdosta. Me puhumme julkisen sanan vapaudesta, alkavista reformeista, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan, nykyaikaisista toimimiehistä; me arvostelemme heitä, luemme. Muttapääasia on, että me lupasimme toisillemme olla keskenämme kokonaanavomielisiä ja suoraan puhua toinen toisellemme kaikki omastaitsestämme, ollenkaan kainostelematta. Ainoastaan avomielisyys, ainoastaan suorapuheisuus voi saavuttaa tarkoituksen. Sitäerittäinkin koettaa Besmigin toteuttaa. Minä kerroin siitä Katjalle,ja hän on aivan samaa mieltä Besmiginin kanssa. Ja sen vuoksi mekaikki lupasimme Besmiginin johdolla toimia rehellisesti ja suoraankoko elämämme ajan, ja mitä meistä puhutaankaan, kuinka meitätuomitaankaan, – ei hämmästyä mistään, ei hävetä innostustamme, viehätystämme, meidän erehdyksiämme, vaan mennä suoraan. Jossinä tahdot, että sinua kunnioitetaan, niin ensiksi, ja se onkinpääasia, kunnioita itse itseäsi, ainoastaan siten, ainoastaan itsesikunnioittamisella sinä pakotat muutkin sinua kunnioittamaan. Niinsanoo Besmigin, ja Katja on aivan samaa mieltä. Yleensä me nytsovittelimme vakaumuksiamme ja päätimme oppia tuntemaan itse itseämmeerikseen, ja kaikki yhdessä jutella toinen toisellemme toinentoisestamme…

– Mitä sekamelskaa se on! huudahti ruhtinas levottomasti. – Ja kenon tuo Besmigin? Ei, tätä ei sovi näin jättää…

– Mitä ei sovi jättää? puuttui taas puheeseen Alesha. – Kuule,isä, minkä vuoksi minä siitä puhun nyt sinun läsnä ollessasi? Senvuoksi, että tahdon ja toivon saattavani sinutkin meidän piiriimme.Minä siellä annoin lupauksen sinunkin puolestasi. Sinä naurat; no, sen minä arvasinkin, että sinä käyt nauramaan! Mutta kuule! Sinäolet hyvä, jalomielinen; sinä tulet käsittämään asiamme. Ethän sinätunne, et ole nähnyt yhtäkään niistä ihmisistä, et kuullut heidänitsensä puhetta. Olkoon, että sinä tuosta kaikesta olet kuullut, olet kaikki oppinut, sinä olet hirveän oppinut; mutta heitä itseäänet ole nähnyt, et heillä käynyt, niin mitenkä sinä voit päättääheistä oikein! Sinä vain kuvittelet, että tiedät. Ei, käyppäsheillä, kuuntele heitä, ja sitten, – ja sitten minä lupaan sinunpuolestasi, että sinä tulet olemaan meidän miehiä! Mutta pääasia, minä tahdon käyttää kaikkia keinoja pelastaakseni sinut turmiostasinun seurapiirissäsi, johon sinä olet niin kiintynyt, ja myöskinsinun tähänastisesta vakaumuksestasi.

Ruhtinas kuunteli tätä sanatulvaa ääneti ja mitä myrkyllisimmästihymyillen, kiukku oli hänen kasvoillansa. Natasha tarkasti häntäpeittelemättömällä inholla. Ruhtinas huomasi sen, mutta oliolevinaan, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan. Ja heti kun vaanAlesha päätti puheensa, alkoi ruhtinas äkkiä rajusti nauraa. Hänoikein kaatui tuolin selkämää vasten, ikäänkuin ei olisi voinutpysyä pystyssä. Mutta naurunsa oli kokonaan teeskenneltyä. Kyllinselvään huomasi, että hän nauroi vain sen vuoksi, jotta saisi mitäkovimmin loukata ja solvaista poikaansa. Alesha todella pahastuikin; kasvoillaan kuvastui ääretön suru. Mutta hän odotti kärsivällisesti, milloin päättyy isänsä iloisuus.

– Isä, alkoi hän suruisesti, – miksikä sinä naurat minulle? Minälähestyin sinua suoraan ja avomielisesti. Jos minä sinun mielestäsipuhun tyhmyyksiä, ohjaa minua, mutta älä naura minulle. Ja mitä tässäon naurettavaa? Sekö, mikä nyt on minulle pyhää, jaloa? No, olkoonpa, että minä eksyn, älköön asia olko niin, olkoon se erehdystä, olkoon, että minä olen höperö, niinkuin sinä monasti olet minua nimittänyt; mutta jos minä erehdynkin, niin erehdyn totisella, rehellisellämielellä, minä en ole kadottanut jalomielisyyttäni. Minä oleninnostunut korkeista aatteista. Olkoot ne erehdyttäviä, mutta niidenperustus on pyhä. Olenhan minä sinulle sanonut, ettet sinä eikäyksikään teikäläisistä minulle ole vielä sanonut mitään semmoista, joka olisi minua ohjannut, viehättänyt itseänsä seuraamaan. Kumoaheidän mielipiteensä, sano minulle jotain parempaa, kuin he ovatsanoneet, ja minä seuraan sinua, mutta älä naura minulle, sillä seminua kovin pahoittaa.

Alesha lausui tämän erinomaisen ylevästi ja totisen arvokkaasti.Natasha seurasi hänen puhettansa myötätuntoisuudella. Ruhtinas oikeinihmetellen kuunteli poikaansa ja samassa muutti puhetapansa.

– En minä ollenkaan tahtonut loukata sinua, ystäväiseni, vastasiruhtinas, – päinvastoin minä säälin sinua. Sinä valmistaudutottamaan semmoisen askeleen elämässäsi, jolloin sinun olisi jo aikajättää kevytmielinen poikamaisuus. Se on minun ajatukseni. Minänauroin tahtomattani, enkä ollenkaan tahtonut sinua loukata.

– Miksikä se minusta tuntui siltä? pitkitti Alesha katkerallamielellä. – Miksi minä jo kauan olen ollut huomaavinani, että sinäolet minulle vihainen, kylmän ivallinen, etkä kuni isä pojallensa?Miksi minusta tuntuu, että jos minä olisin sinun sijassasi, en minäniin loukkaavasti ivaisi omaa poikaani, niinkuin sinä minua nyt.Kuule: selvittäkäämme välimme nyt heti avomielisesti, selvittäkäämmeainaiseksi, niin ettei jäisi minkäänlaista väärinkäsitystä. Ja…minä tahdon sanoa koko totuuden: kun minä tulin tänne, tuntuiminusta, että täälläkin on tapahtunut jokin hämminki; minä olisinjotenkin muuten odottanut kohtaavani teidät yhdessä. Niinkö, vaiei? Jos niin on, niin eikö ole parasta, että jokainen tuo ilmiajatuksensa? Kuinka paljon pahaa voikaan välttää, jos vain onavomielinen!

– Puhu, puhu, Alesha! sanoi ruhtinas. – Se, mitä sinä meilleehdottelet, on hyvin viisasta. Ehkäpä juuri siitä olisi pitänytalkaakin, lisäsi hän katsahdettuaan Natashaan.

– Älkää vihastuko minulle, jos olen avomielinen, alkoi Alesha. – Sinä itse tahdot sitä, itse vaadit siihen. Kuule. Sinä suostuitavioliittooni Natashan kanssa; sinä annoit meille sen onnen ja senvuoksi voitit oman itsesi. Sinä olit jalomielinen, ja jokainen meistäantoi arvon jalolle työllesi. Mutta miksikä sinä nyt ikäänkuinilkkuen alati viittailet minulle siihen suuntaan, että minä vieläolen naurettava poikanulikka enkä ollenkaan sovellu aviomieheksi; eikä siinä kaikki, sinä ikäänkuin tahdot saattaa minut naurunalaiseksi, masentaa, ikäänkuin mustata minut Natashan kuullen. Sinäolet hyvin suuresti mielissäsi, jos milloin voit jollakin osottaaminut naurettavalta kannalta; tätä minä en huomannut vain nyt, muttajo kauan ennen. Sinä ikäänkuin nimenomaan jossain tarkoituksessatahdot näyttää meille, että avioliittomme on naurettava, tyhmä, jaettemme me toisillemme sovi. Todellakin, sinä ikäänkuin et itsekäänusko sitä, mitä meille määräät; ikäänkuin pitäisit sitä pilana, huvittavana päähänpistona, jonkinlaisena naurettavana ilveilynä… Envain tämänpäiväisistä sanoistasi ole saanut tämmöistä käsitystä. Josinä iltana, tiistaina, kun palasin täältä luoksesi, kuulin sinultamuutamia kummallisia lauseita, jotka minua ihmetyttivät, vieläpäpahoittivatkin mieltäni. Keskiviikkonakin, matkaan lähteissäsi, teitsinä samoin muutamia viittauksia nykyisestä asemastamme, sanoitNatashastakin – ei loukkaavasti, päinvastoin, mutta kumminkaan eisillä tapaa, kuin minä olisin tahtonut sinulta kuulla, sanoithanjotenkin liian keveästi, ikäänkuin rakkaudetta, ilman oikeatakunnioitusta häntä kohtaan… Sitä on vaikea selittää, muttalausumistapa oli selvä; sydän tuntee semmoisen. Sano nyt minulle, että minä olen erehtynyt. Saa minut uskomaan toista, rohkaise minuaja … ja Natashaa, sillä sinä loukkasit häntäkin. Minä arvasin senjo ensi katseesta, kun tänne tulin…

Alesha lausui tämän innolla ja pontevasti. Natasha kuunteli häntäjonkinlaisella juhlallisuudella ja, kokonaan liikutuksen valtaamana, hohtavin kasvoin, lausui itsekseen tuon puheen kestäessä: "niin, niin, niin se on"! Ruhtinas tuli hämilleen.

– Ystäväiseni, vastasi hän, – minä tietysti en voi kaikkea muistaa, mitä sinulle olen puhunut; mutta tuntuu hyvin kummalliselta, ettäsinä sillä tapaa ymmärsit sanani. Minä olen valmis tekemään kaikenvoitavani, saadakseni sinut tuosta vakuutuksestasi luopumaan. Josminä nyt nauroinkin, niin on se ymmärrettävissä. Sanon sinulle, että naurullani minä tahdoin peittää katkeran tunteeni. Kun minäajattelen nyt, että sinä aiot pian tulla aviomieheksi, niin setuntuu nyt minusta kokonaan mahdottomalta, mielettömältä, ja, äläpahastu, naurettavaltakin. Sinä moitit minua tuosta naurusta, muttaminä sanon, että se kaikki on sinun tähtesi. Minä syytän itseänikin: ehkä minä pidin vähän vaaria sinusta viime aikana ja sen vuoksivasta nyt, tänä iltana, sain tietää, mihin sinä voit kelvata. Nytminä vapisen, kun ajattelen tulevaisuuttasi Natalia Nikolajevnankanssa: minä olen kiirehtinyt; minä huomaan, ettette ollenkaanole toistenne kaltaisia. Rakkaus aina laimenee ja katoaa, muttaerilaisuus jää ijäksi. Minä en huoli puhuakaan sinun kohtalostasi, mutta ajatteleppas, jos sinulla vain on rehelliset tarkoitukset, viet sinä kanssasi turmioon myöskin Natalia Nikolajevnan, suorastaantuhoon saatat! Tässä sinä nyt puhuit kokonaisen tunnin rakkaudestaihmiskuntaa kohtaan, vakuutusten jaloudesta, jaloista ihmisistä,joihin tutustuit; mutta kysyppäs Ivan Petrovitshilta, mitä minähänelle sanoin äsken, kun nousimme tänne neljänteen kerrokseen noitainhottavia rappuja myöten ja pysähdyimme tuonne oven taakse, kiittäenJumalaa elämämme ja jalkaimme pelastuksesta? Tiedätkös, mimmoinenajatus tuli heti mieleeni? Minä ihmettelin, kuinka sinä voit, niinpaljon kuin rakastatkin Natalia Nikolajevnaa, kuinka voit sallia, että hän asuu tällaisessa huoneessa? Mitenkä sinä et arvannut, että jos sinulla ei ole varoja, jos sinulla ei ole kykyä täyttäävelvollisuuksiasi, niin ei sinulla ole oikeutta olla aviomiehenäkään,ei ole oikeutta ottaa päällesi mitään velvollisuuksia. Ei rakkausyksin riitä; rakkaus näkyy töissä; mutta sinä ajattelet näin: "vaikkakärsikin kanssani, mutta elä kanssani", – sehän ei ole humaanista,se ei ole jalomielistä! Puhua yleisestä rakkaudesta, innostuayleisihmisellisistä kysymyksistä ja samalla tehdä rikoksia rakkauttavastaan, eikä edes huomata rikoksia – se on käsittämätöntä! Älkääkeskeyttäkö minua, Natalia Nikolajevna, sallikaa minun lopettaa; minulla on kovin karvas mieli, ja minun täytyy saada puhua loppuun.Sinä puhuit, Alesha, että näinä päivinä sinua viehätti kaikki se, mikä on jaloa, kaunista, rehellistä, ja soimasit minua, ettei meidänseurapiirissämme ole semmoisia viehätyksiä, mutta vain kuivaajärkisyyttä. Katsos: viehättyä ylevästä ja kauniista ja sen jälkeen, mitä tapahtui täällä tiistaina, unohtaa neljänä päivänä se, jonka, kuten luulisi, pitäisi olla kallein sinulle maailmassa! Vieläpäkerroit kiistelyistäsi Katarina Feodorovnan kanssa, että NataliaNikolajevna niin paljon rakastaa sinua, on niin jalosydämminen, että antaa käytöksesi anteeksi. Mutta millä oikeudella sinä luotattuohon anteeksi saantiin niin vahvasti, että ehdotat vedon panoa?Etköhän sinä kertaakaan ajatellut, kuinka paljon kärsimyksiä,katkeria ajatuksia, epäilyksiä, epäluuloja sinä näinä päivinäsaatoit Natalia Nikolajevnalle? Senkö vuoksi, että siellä sinuaviehättivät jotkin uudet aatteet, olisi sinulla oikeus laimin lyödäensimäinen velvollisuutesi? Suokaa anteeksi, Natalia Nikolajevna, etten minä pitänyt lupaustani. Mutta nykyinen asia on tärkeämpi tuotalupausta: te tulette sen käsittämään… Tiedätkös, Alesha, että minätapasin Natalia Nikolajevnan semmoisissa kärsimyksissä, että niistähyvin ymmärtää, millaiseksi helvetiksi sinä hänelle muutit nämätneljä päivää, joiden päinvastoin olisi pitänyt olla hänen elämänsäparhaimpia päiviä. Moinen käytös toiselta puolen ja – sanoja, sanoja, sanoja vain toiselta … enkö minä olisi oikeassa! Ja kaikentämän jälkeen sinä voit syyttää minua, kun itse kokonaan olet syypää?

Ruhtinas päätti puheensa. Hän viehättyi kaunopuheliaaksi eikä voinutmeiltä salata riemuansa. Kun Alesha kuuli Natashan kärsimyksistämainittavan, katsahti hän suruisesti Natashaan, mutta Natasha oli jotehnyt päätöksensä.

– Älä huoli, Alesha, surra, virkkoi Natasha, – toiset ovatsyyllisempiä sinua. Istu ja kuuntele, mitä nyt aion sanoa isällesi.On jo aika lopettaa tämä!

– Puhukaa, Natalia Nikolajevna, ehätti ruhtinas sanomaan: – pyydän sydämmestäni teiltä sitä! Olen jo kaksi tuntia kuullut siitäarvoituksia. Tämä käy sietämättömäksi, ja, täytyypä minun sanoa, enodottanut täällä tämmöistä vastaanottoa.

– Ehkä; sillä te luulitte lumoavanne meidät sanoilla, niin ettemmehuomaisikaan teidän salaisia tarkoituksianne. Mitäpä teilleselittäisin! Tehän itse tiedätte kaikki ja ymmärrätte kaikki.Alesha on oikeassa. Suurin ja ensimäinen halunne on – saada meidäteroitetuiksi. Jo kauan ennen melkein ulkoa tiesitte kaikki, mitätäällä tapahtuu tuon tiistai-illan jälkeen, ja laskitte kaikkikuten viisi sormeanne. Minä jo sanoin teille, ettette todella pidäminua sinä, minä sanotte pitävänne, ettekä katso aikomaamme liittoatotiselta kannalta. Te teette meistä pilaa; te pelaatte omaa peliänneja teillä on varma päämaali. Pelinne on varma. Alesha oli oikeassasanoessaan, että te pidätte tätä kaikkea pilanäytelmänä. Teidänhänpäinvastoin tulisi iloita eikä moittia Aleshaa, sillä aavistamattamitään täytti hän kaiken sen, mitä te häneltä toivoittekin, ehkäpävielä enemmänkin.