Mutta tuskin palasin huoneeseen, kun päätäni pyörrytti ja minäkaaduin keskelle lattiaa. Muistan vain Helenan huudahduksen: hän löikätensä yhteen ja kiiruhti luokseni tukemaan minua. Se oli viimeinen, mikä jäi muistooni…

Muistan sitten löytäneeni itseni vuoteelta! Jälkeenpäin Helena kertoiminulle, että hän talonmiehen kanssa, joka juuri toi meille ruokaa, kantoi minut sohvalle. Minä havahduin useampia kertoja ja joka kertanäin Helenan huolestuneena ja säälivänä kumartuneena puoleeni.Mutta tuon kaiken minä muistan kuni unessa, kuni sumun läpi, jatyttö paran hellä kuva väikkyi silmissäni keskellä horrosaikaani,väikkyi kuni ilmestys, kuni ihana taulu; hän antoi minulle juoda, kohensi minua vuoteella, tahi istui luonani suruisena, pelokkaanaja silitteli hienoisilla sormillansa tukkaani. Kerran muistan hänenpainaneen hiljaisen suutelon kasvoilleni. Toisella kertaa, yöllääkkiä herättyäni, näin sohvani viereen siirretyllä pöydällä palavankynttilän valossa, että Helena oli kuukistanut kasvonsa tyynyllenija pelokkaana nukkui, vaaleat huulensa puoliksi avoinna ja kämmenpainettuna lämpöistä poskea vasten. Mutta täydelleen heräsin vastavarhain aamulla. Kynttilä oli palanut loppuun; kirkas jo sarastavanruskon punanen säde leikki seinällä. Helena istui pöydän edessätuolilla ja, väsynyt päänsä vasenta kättänsä vasten, joka nojasipöytään, nukkui sikeästi ja, kuten muistan, minä ihailin hänenlapsellisia kasvojansa, joilla unessakin oli jokin lapselle tavatonhuolen ilme ja outo, sairaloinen sulous; silmäripsensä olivat pitkätja suorat, poskensa, kalpeat ja laihat, olivat sysimustain hiustenympäröimät, jotka valuivat alas tiheinä ja raskaina sekä olivathuolimattomasti kiinni solmitut syrjään. Hänen toinen kätensä lepäsityynylläni. Minä hyvin hiljaa suutelin hänen laihaa kättänsä, eikätyttö parka herännytkään, näytti vain niinkuin jonkinlainen hymyolisi hetkiseksi ilmaantunut hänen vaaleille huulillensa. Minäkatsoin, katsoin häneen ja hiljaa vaivuin rauhalliseen, virvoittavaanuneen. Tällä kertaa nukuin minä miltei puolipäivään. Herättyänitunsin itseni melkein terveeksi. Jäsenissäni tuntuva raukeusja raskaus vain todisti äskeistä tautiani. Tämmöisiä äkillisiähermokohtauksia oli minulla ollut ennenkin; minä tunsin ne hyvin.Tauti tavallisesti meni ohi melkein kokonansa vuorokaudessa, mikämuuten ei estänyt sitä tällä ajalla vaikuttamasta ankarasti jajyrkästi.

Päivä oli melkein puolessa. Ensimäinen, minkä huomasin, olivatnurkkaan nauhaan virutetut uutimet, jotka olin eilen ostanut. Helenaoli järjestellyt ja rajoittanut itselleen eri nurkan kamarissa. Hänistui uunin edessä ja keitti teetä. Huomattuansa, että olin herännyt, hymyili hän iloisesti ja heti tuli luokseni.

– Ystäväiseni, sanoin hänelle, tarttuen hänen käteensä, – sinä oletkoko yön minua vartioinut. Minä en tietänytkään, että sinä olet niinhyvä.

– Mistäpäs te tiedätte, että minä teitä vartioin; kenties minäkoko yön nukuin? kysäsi hän, katsoen minuun hyväsydämmelliselläja kainolla veitikkamaisuudella sekä samalla punastuen sanojensajohdosta.

– Minä useasti heräsin ja näin kaikki. Sinä nukuit vasta vähän ennenaamun tuloa…

– Tahdotteko teetä? keskeytti hän, ikäänkuin olisi tuntenuttukaluutta tuon puheen pitkittämisestä, kuten kaikki kunnialliset jaankaran rehelliset sydämmet tuntevat, kun heistä kehumalla puhutaan.

– Tahdon, vastasin minä. – Söitköhän sinä eilen päivällistä?

– En syönyt päivällistä, mutta illallisen. Talonmies toi ruoan.Mutta älkääpä te puhelko, maatkaa rauhassa: te ette ole vieläkokonaan terve, lisäsi hän, tuoden minulle teetä ja istuutuenluokseni vuoteelle.

– Vai maatkaa! Mutta voihan hämäriin asti maata, ja sitten täytyylähteä ulos. Välttämättömästi täytyy, Leenaseni.

– Vai oikein täytyy! Kenenkä luo te menette? Ettekö vaan eilisenvieraan luo?

– Ei, en mene hänen luoksensa.

– Kas, sepä hyvä, ettette mene hänen luokseen. Hän se teidät eilenteki rauhattomaksi. Siis hänen tyttärensä luo?

– Ja mistä sinä tiedät hänen tyttärestänsä?

– Minä eilen kuulin kaikki, sanoi hän katsoen maahan. Kasvonsasynkistyivät. Kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn silmien yli.

– Hän on paha ukko, lisäsi Helena.

– Tunnetko sinä hänet? Päinvastoin, hän on hyvin hyvä ihminen.

– Ei, ei, hän on paha, minä kuulin, sanoi tyttönen taas innolla.

– Ja mitäpäs sinä sitten kuulit?

– Hän ei tahdo omalle tyttärellensä antaa anteeksi…

– Mutta hän rakastaa tytärtänsä. Tytär on tehnyt pahasti isäänsäkohtaan, mutta isä kuitenkin huolehtii hänestä, kärsii hänen tähtensä.

– Mutta miksikä hän ei anna anteeksi? Nyt jos hän antaisikinanteeksi, ei tyttären tarvitsisi mennä hänen luoksensa.

– Kuinka niin? Minkä tähden?

– Sen tähden, ettei hän ansaitse, että tytär rakastaisi häntä,lausui tyttönen innolla. – Menköön hän isältänsä ijäksi pois jaennemmin kerjätköön, ja ukko nähköön, että tytär kerjää ja kärsii.

Helenan silmät säihkyivät, poskensa hehkuivat. "Varmaankaan ei häntarkoituksetta näin puhu", ajattelin mielessäni.

– Aiotteko te antaa minut tuon ukon kotiin? lausui taas tyttönen.

– Niin, Helena.

– Ei, mieluummin minä menen palvelijaksi.

– Ah, kuinka pahaa se kaikki on, mitä sinä puhut, Leena. Ja mitäjoutavia: kellepäs sinä menisit palvelijaksi?

– Mille maalaiselle tahansa, vastasi hän, yhä enemmän päätänsä alaspainaen.

Hänellä oli erittäin tulinen luonne.

– Eihän maalaiselle kelpaa tällainen piika, sanoin naurahtaen.

– No, herralle.

– Voiko sinun luonteellasi olla herrasväessä?

– Voi kyllä.

Mitä enemmän hän ärtyi, sen lyhyemmäksi tulivat vastauksensa.

– Ethän sinä kestä.

– Kestän. Jos minua torutaan, olen vaiti. Jos minua lyödään, olenyhä vaiti, lyökööt vaan, minä olen vaiti, enkä uhallanikaan käyitkemään. Heidänpä on oleva vaikeampi kantaa vihaansa, kun minä enitke.

– Miksi sinä noin uhittelet, Helena! Kuinka paljon kiukkua onkaansinussa, kuinka ylpeä oletkaan! Olet kai saanut kokea paljonkurjuutta…

Nousin ylös ja menin suuren pöytäni luo. Helena jäi sohvalle, katsoenmiettivänä lattiaan ja nyppien sormillaan sohvan reunustaa. Hän pysyiääneti. Jokohan olisi suuttunut sanoistani? ajattelin.

Seisoessani pöydän luona aukasin minä konemaisesti eilisiä,kyhäelmien aiheeksi tuomiani kirjoja ja vähitellen syvennyin lukemaanniitä. Minulle tapahtuu usein niin: otan kirjan, aukaisen senhetkiseksi katsoakseni jotain ja unohdunkin lukemaan sitä enkä muutamuistakkaan.

– Mitä te aina kirjoitatte? kysyi Helena arasti hymyillen ja hiljaanläheten pöytää.

– Niin vaan, Leena, kaikenlaista. Siitä maksetaan minulle.

– Anomuksiako?

– Ei, en minä anomuksia kirjoita.

Koetin hänelle mahdollisuuden mukaan selittää, että kirjoittelenkertomuksia, samoin monenlaisista ihmisistä: siitä tulee kirjoja, joita nimitetään novelleiksi ja romaaneiksi. Hän kuunteli selitystänihyvin tarkkaan.

– Mitenkä, kirjoitatteko te kaikki, niinkuin todella on tapahtunut?

– En, minä keksin kertomukseni sisällön.

– Miksikä te kirjoitatte semmoista, mikä ei ole totta?

– Luehan tämä kirja, sittenpä näet; kerran sinä sitä jo katselit.

Osaatko sinä lukea?

– Osaan.

– No niin, siitäpä sitten näet. Tämän kirjan kirjoitin minä.

– Tekö? Kyllä minä luen…

Hän nähtävästi tahtoi jotain minulle sanoa, mutta epäröi ja olilevoton. Kysymystensä takana piili jotain.

– Maksetaanko teille kirjoittamisesta paljon? kysäsi hän viimein.

– Miten milloinkin sattuu. Toisinaan saan paljon, toisinaan taas eiole mitään, sillä ei aina työ suju. Tämä on vaikeata työtä, Leena.

– Te ette siis ole rikas?

– En, en ole rikas.

– No, niinpä siis minä käyn tekemään työtä ja auttamaan teitä…

Hän katsahti minuun pikaisesti, punastui, loi katseensa maahan ja, astuttuaan parilla askeleella luokseni, äkkiä kietoi molemmat kätensäympärilleni ja painoi kasvonsa hyvin lujaan rintaani vasten. Katsoinhämmästyneenä häneen.

– Minä rakastan teitä … minä en ole ylpeä, virkkoi hän. – Eilente sanoitte, että minä olen ylpeä. Ei, ei … minä en ole semmoinen…minä rakastan teitä. Te vain yksin minua rakastatte.

Nytpä jo kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa. Kohta pääsihänen kyyneltulvansa valloilleen yhtä voimakkaasti, kuin eilenhermokohtauksensa aikana. Hän laskeusi eteeni polvilleen, suutelikäsiäni, jalkojani…

– Te rakastatte minua!.. hoki hän yhä, – te vain yksin, yksinänne!..

Suonenvedon tapaisesti puristi hän käsillään polviani. Tunteensa, jota hän oli niin kauan pidättänyt, nyt äkkiä tulvi irti yhdelläkertaa, vastustamattomalla kiihkolla, ja minä nyt käsitin hänensydämmensä kummallisen jäykkyyden, sydämmen, joka siveänä salasiitsensä vissiin aikaan asti, tehden sen sitä jäykemmin, sitäyrmeämpänä, kuta voimakkaampi oli tarve osottaa tunteitensakyllyyttä, ja se kaikki siihen vastustamattomaan tunteidenpuuskaan saakka, kun äkkiä koko olemuksensa antautuu, itsensäkokonaan unohtaen, tuolle vaatimukselle, joka vaatii rakkautta, kiitollisuutta, hyväilyjä, kyyneleitä…

Hän itki niin kovin, että sai hysteeria-kohtauksen. Tuskin sainympärilleni kietouneet kätensä päästetyiksi auki. Nostin hänet jakannoin sohvalle. Hän itki vielä kauan aikaa peittäen kasvonsatyynyyn, ikäänkuin hän olisi hävennyt katsoa minuun, mutta yhävieläkin kovasti puristaen kätösissään kättäni, päästämättä sitäsydämmeltänsä.

Vähitellen hän tyyntyi, mutta ei vieläkään katsonut minuun. Parikertaa salaa loi hän kasvoihini katseensa, ja siinä oli ääretöntähellyyttä ja jotain arkaa, uudestaan piiloutuvaa tunnetta. Viimeinhän punastui ja hymyili.

– Onko sinun nyt helpompi? kysäsin häneltä, – sinä tunteellinen

Leenani, sinä sairas lapsi raukkani!

– Ei ole nimeni Leena, ei … kuiskasi hän, yhä kätkien minultakasvonsa.

– Eikö olekaan nimesi Leena? Mikä sitten?

– Nelly.

– Nelly? Miksikä juuri Nelly? Olkoon, se on hyvin kaunis nimi. Minäkäynkin nyt kutsumaan sinua sillä nimellä, jos itse niin tahdot.

– Niin minua äitini nimitti… Eikä kukaan ole minua sillä nimelläkutsunut, ei koskaan, paitsi äitini… Enkä minä tahtonut itse, ettäminua joku niin nimittäisi, paitsi äitini… Mutta te saatte kutsuaminua niin, minä tahdon sen… Minä rakastan teitä aina, rakastanikäni.

"Rakastava ja ylpeä pikku sydän", ajattelin, – "ja kuinka kauanminun piti pyrkiä siihen, että sinä olisit minulle … Nelly."

Mutta nytpä minä jo tiesin, että hänen sydämmensä on uskollinenminulle ikänsä kaiken.

– Kuules, Nelly, sanoin heti, kun hän vaan oli tyyntynyt. – Sinääsken sanoit, että ainoastaan äitisi rakasti sinua eikä muu kukaan.Eikö vaarisi sinua todellakaan rakastanut?

– Ei, hän ei rakastanut…

– Mutta sinähän täällä itkit hänen tähtensä, muistathan, tuollarapuilla?

Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.

– Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha.

Ja samassa jokin katkera ilme näkyi hänen kasvoillansa.

– Eihän häneltä voinut mitään vaatiakaan, Nelly. Eiköpähän hän lieneollutkin kokonaan heikkomielinen. Hän kuolikin kuten heikkomielinen.Kerroinhan minä sinulle, miten hän kuoli.

– Niin; mutta se oli viime kuukauden aikana, kun hän ei enäämuistanut mitään. Istuskeli täällä kaiken päivää ja, jos en minäolisi käynyt hänen luonansa, olisi hän siten istunut toisen jakolmannenkin päivän, istunut juomatta sekä syömättä. Ennen oli hänpaljoa parempi.

– Milloin ennen?

– Kun äitini ei vielä ollut kuollut.

– Siis sinä kannoit hänelle ruokaa ja juomaa, Nelly?

– Niin, toin minäkin.

– Mistä sinä sait, Bubnovaltako?

– Ei, minä en milloinkaan ottanut Bubnovalta mitään, sanoi hänpäättävästi ja äänensä hieman värähteli.

– Mistäpäs sinä sait, eihän sinulla ollut mitään?

Nelly vaikeni ja katseli kauheasti; sitten loi hän minuun hyvinpitkän katseen.

– Minä pyysin kadulla almua… Kun sain viisi kopekkaa, ostinhänelle leipää ja nuuskaa…

– Ja hän salli sen! Nelly, Nelly!

– Alussa minä kävin hänelle mitään virkkamatta. Mutta kun hän saisen tietää, alkoi hän sitten itse minua ajaa almua pyytämään. Minäseison sillalla ja pyydän ohikulkijoilta, mutta hän kävelee sillanläheisyydessä, odottaa; ja kun hän näki, että minulle annettiin, niin heti hyökkäsi hän ottamaan minulta rahan, ikäänkuin minä olisintahtonut salata häneltä, enkä hänelle korjaisi.

Tätä sanoessaan hymyili hän katkerasti.

– Näin kävi kaikki, kunnes äitini kuoli, jatkoi hän. – Sitten tulihän kaikkinensa aivan kuin höperöksi.

– Hän siis kovin rakasti äitiäsi? Miksikä he eivät asuneet yhdessä?

– Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha, eikä antanut anteeksi, niinkuin eilinenkin paha ukko, lausui Nelly hiljaa, melkeinkuiskaamalla ja vaaleten yhä enemmän ja enemmän.

Minä tunsin värähdyksen ruumiissani. – Kokonaisen romaanin juonisamassa välähti sieluni silmien eteen. Tuo köyhä vaimo, tehdenkuolemata ruumisarkkujen valmistajan huoneessa kellarikerroksessa,hänen orpo tyttönsä, joka silloin tällöin käy katsomassa vaaria, jokaon kironnut hänen äitinsä; järkensä menettänyt vanhus, kuolevanaravintolassa heti koiransa kuoltua…!

– Asorkahan oli ennen ollut äidin koira, sanoi äkkiä Nelly, hymyillen jonkin muistelman johdosta. – Vaari ennen rakasti kovinäitiäni, ja kun äitini läksi pois vaarin luota jäi Asorka vaarinluoksi. Senpä vuoksi vaari rakastikin Asorkaa… Äidilleni ei hänantanut anteeksi, mutta kun koira kuoli, kuoli vaari itsekin, lisäsiNelly ankarana, ja hymy katosi hänen kasvoiltansa.

– Nelly, mikä oli vaarisi ennen ollut? kysäsin hetkisen odotettuani.

– Hän oli ennen rikas… Minä en tiedä, mikä hän oli, lausui Nelly. – Hänellä oli jonkinlainen tehdas… Niin puhui minulle äitini. Hänalussa ajatteli, että minä olen vielä pieni, eikä kaikkea minullepuhunut. Aina silloin vain suutelee minua ja sanoo: kaikki tulettietämään, kun tulee aika, saat tietää kaikki, tyttö raukkani, onneton tyttöni! Yhä minua raukaksi ja onnettomaksi nimitti. Jatoisinaan yöllä, luullen, että minä nukun (minäpä tahallani ennukkunut, olin vain nukkuvinani), hän vain itkee tähteni, suuteleeminua ja sanoo: tyttö raukkani, onneton lapseni!

– Mihin tautiin äitisi kuoli?

– Keuhkotautiin; nyt on siitä jo kuusi viikkoa.

– Muistatko sinä sitä, kun vaarisi oli rikas?

– Enhän minä silloin ollut syntynytkään. Äitini oli jo ennen minunsyntymistäni lähtenyt vaarin luota.

– Kenenkä kanssa hän läksi?

– En tiedä, vastasi Nelly hiljaa ja ikäänkuin miettien. – Hänmatkusti ulkomaille, ja siellä minä synnyinkin.

– Ulkomaillako? Missä?

– Sveitsissä. Minä olen ollut kaikkialla, olin Italiassa, Pariisissa.

Minä kummastelin sitä.

– Ja sinä sen muistat, Nelly?

– Useita seikkoja muistan.

– Kuinkas sinä osaat venättä niin hyvin, Nelly?

– Vielä ulkomailla ollessamme opetti äitini minulle venättä. Hänoli venäläinen, sillä hänen äitinsä oli venäläinen, mutta vaari olienglantilainen, mutta hänkin jo aivan kuin venäläinen. Ja sittenkun minä ja äitini, puolitoista vuotta sitten, tulimme tänne, opinminä venäjänkielen täydellisesti. Äiti oli jo silloin kipeä. Sittenme tulimme yhä köyhemmiksi. Äiti aina vaan itki. Alussa hän kauanaikaa etsi täällä Pietarissa vaaria ja yhä vain puhui, että hän ontehnyt vaarille pahasti; aina vain itki… Hyvin katkerasti ainaitki! Mutta kun hän sai tietää, että vaari on köyhä, alkoi hän vieläenemmän itkeä. Äiti kirjoitti hänelle usein kirjeitä, mutta vaari eivastannut koskaan.

– Miksi äitisi tuli tänne? Ainoastaanko vain isänsä luo?

– En tiedä, Mutta sielläpä oli meidän hyvä elää! ja Nellyn silmätoikein loistivat. – Äiti eli yksinään minun kanssani. Hänellä olieräs ystävä, hyvä, kuten tekin… Hän tunsi äitini jo täällä. Muttahän kuoli siellä ja äitini palasi tänne…

– Hänen muassaanko äitisi lähtikin vaarisi luota?

– Ei. Äiti läksi vaarin luota toisen kanssa, mutta tuo hylkäsikinhänet…

– Kenenkä kanssa, Nelly!

Nelly katsahti minuun eikä vastannut mitään. Hän nähtävästi tiesi, kenenkä kanssa hänen äitinsä läksi ja myöskin kuka luultavasti olihänen isänsä. Nellyn oli vaikeata minullekaan mainita hänen nimeänsä.

En tahtonut vaivata häntä kysymyksilläni. Luonteensa oli kummallinen, hermostunut ja tulinen, vaikka hän koettikin tulisuuttaan hillitä,miellyttävä, mutta ylpeä ja umpimielinen. Ja vaikka hän rakastikinminua koko sydämmellään, rakasti puhtaimmalla rakkaudella ja melkeinyhtä paljon kuin äitiänsä, jonka muiston hän oli sydämmensä sisinpäänkätkenyt, oli hän kuitenkin koko tuttavuutemme ajalla harvoin minulleavomielinen, hyvin harvoin suostui minulle kertomaan entisyydestään, vaan päinvastoin oli juro ja salamyhkäinen. Mutta nyt hän kertoiminulle kaikki kärsimänsä tuskat, itki ja tuskalla muistelipiinallista entisyyttänsä, enkä minä voi koskaan unohtaa tuotakauheata kertomusta. Tahdon tuonnempana kertoa hänen historiansa…

Se historia oli kauhea; se oli historia hyljätystä naisesta, jonkaonni oli mennyttä; naisesta, joka oli sairas, kiusattu ja kaikkienhylkäämä; naisesta, jonka oli hyljännyt sekin ainoa olento, johon hänvielä saattoi luottaa – oma isänsä, jota vastaan hän jolloinkin olirikkonut ja joka sitten ylivoimaisten kärsimyksien ja solvauksienvuoksi oli menettänyt ymmärryksensä. Se on naisen historia, naisen, joka saatettiin epätoivon partaalle; joka tyttärensä kanssa, jotahän piti vielä pienenä lapsena, käyskenteli Pietarin kylmillä,likaisilla kaduilla ja anoi almua; naisen, joka sitten kuukausmääriäkellarikerroksessa taistelee kuoleman kanssa ja jolle isänsäkieltäytyy anteeksi antamasta hänen viimeiseen hengenvetoonsaasti, ja kun isä viimeisellä hetkellä katuu ankaruuttansa jakiiruhtaa tyttärensä luo hänelle anteeksi antaakseen, löytääkin,ei enää häntä, jota on maailmassa yli kaiken rakastanut, vaanhänen kylmän, elottoman ruumiinsa. Se on kummallinen kertomusniistä salaperäisistä, jopa vaikeasti ymmärrettävistä suhteista, jotka vallitsevat järkensä valon kadottaneen vaarin ja hänentyttärentyttärensä välillä, lapsen, joka jo ymmärsi hänet, joka, niinlapsi kuin olikin, ymmärsi paljon semmoista, jota usea huoletonta jayltäkylläistä elämää viettävä ei vuosimäärissä kehity käsittämään.Se on synkkä historia, yksi niistä monista synkistä ja tuskiatuottavista historioista, jommoisia niin usein ja niin huomaamatta, melkeinpä salaperäisesti, eletään synkän taivaan alla Pietarissa,tämän suurkaupungin hämäräperäisissä, tuntemattomissa luolissa,järjettömän elämän riehunnan, tylsän egoismin yhteentörmäävienpyyteitten, julman tapain turmeluksen ja salaisten rikosten seassa, keskellä kaiken tämän elämän mielettömyyttä ja helvetillistäriehuntaa.

Tuon historian tahdon vasta tuonnempana kertoa.

KOLMAS OSA

I

Päivä oli jo kauan sitten mailleen mennyt, ilta tullut, kun minäheräsin pahasta painajais-unesta ja muistin nykyisyyden.

– Nelly, sanoin minä, sinä olet nyt sairas, olet kiihoittunut,ja minun tulee jättää sinut yksin, jättää kiihtyneenä itkemään.Ystäväiseni! Suo minulle anteeksi ja tiedä, että täällä löytyyniinikään eräs rakastettu henkilö, joka ei ole saanut anteeksi, ononneton, solvaistu ja hyljätty. Hän odottaa nyt minua. Ja sinunkertomuksesi kuultuani minäkin haluan päästä hänen luokseen, ja siissaattaa käydä niin, että tulen kovasti sairaaksi, jos en saa tavatahäntä heti, nyt juuri…

En tiedä, ymmärsikö Nelly kaiken sen, mitä hänelle puhuin. Olinkovasti liikutettu hänen kertomuksensa johdosta sekä äskeisensairauteni vuoksi; kiiruhdin Natashan luo. Oli jo myöhäistä, kellokymmenen tienoissa, kun astuin huoneeseensa.

Portin edessä kadulla näin vaunut, jotka tunsin ruhtinaan omiksi.Natashan asuntoon oli pihalta käytävä. Astuttuani rapuille kuulinedelläni, yhtä rappukäännöstä minua ylempänä, jonkun kulkevanhaparoimalla ja varovasti; arvasin, ettei hän siis tuntenutrappuja. Ajattelin ensin, että se oli ruhtinas, mutta kohta luovuinsiitä ajatuksesta. Tuntematon edelläni purpatti ja kiroili ylösnoustessaan, ja kiroilemisensa muuttui äänekkäämmäksi sen mukaan, kuin hän kohosi ylös rappuja. Rappuset olivatkin kaidat, likaiset, jyrkät, eikä niitä koskaan valaistu; mutta sittenkin – semmoisiakirouksia, kuin nyt kolmannesta kerroksesta kuulin, en olisi osannutaavistaakaan ruhtinaan laskettelemiksi, sehän oli kuin minkäkinrantajätkän kiroilemista. Kolmannessa kerroksessa oli kumminkinjo hiukan valoisampi, sillä Natashan oven vieressä paloi tulipikkuisessa lyhdyssä. Saavutin tuntemattoman kiroilijan juuri, kunhän oli päässyt oven taa, ja kuvitelkaapa hämmästystäni, kun näin, että kiroilija sittenkin oli ruhtinas. Luulin huomanneeni, ettei hänmielellään olisi nyt tahtonut minua tavata. Ensin hän ei tuntenutminua, mutta pian muuttuivat kasvonsa ilmeet. Minuun ensin luomansavihaa ja kiukkua ilmaiseva katseensa muuttui äkkiä ystävälliseksi jailoiseksi, ja ollen olevinaan hyvinkin riemastunut ojensi hän minullemolemmat kätensä.

– Ah, tehän se olettekin! Ja minä kun juuri aioin langeta polvillenija rukoilla Jumalaa henkeni pelastukseksi. Kuulittehan, mitenkä minäkiroilin?

Ja hän alkoi nauraa mitä sydämmellisimmin. Mutta äkkiä muuttuivatkasvonsa totisiksi ja huolehtiviksi.

– Ja että Aleshakin voi sijoittaa Natalia Nikolajevnan moiseenasuntoon! sanoi ruhtinas, heiluttaen päätänsä. – Kas, juuritämmöiset, niin nimitetyt pikku asiat ne ilmaisevatkin ihmisen.Minä pelkään Aleshan suhteen. Hän on lempeämielinen, hänellä on jalosydän, mutta tässä on teille yksi esimerkki: rakastaa mielettömästi, mutta sittenkin sijoittaa sen, jota rakastaa, moiseen koppiin.Vieläpä minä kuulin, ettei toisinaan ollut leipääkään, lisäsihän kuiskaten, etsien ovikellon soittolangan vedintä. – Päätänipakottaa, kun ajattelen poikani tulevaisuutta, mutta pääasiallisesti,Anna Nikolajevnan tulevaisuutta, kun hän tulee poikani vaimoksi.

Näytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimenja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edeshuomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, silläsitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonkasamassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestälautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; sielläoli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; uunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikestapäättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessammepäällysnuttujamme.

– Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.

– Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.

Astuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisiavalmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin ainaniin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan.Natasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinenlaihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksipuna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivatkuni kuumetautisen. – Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaallekätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natashakatsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.

– Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti. – Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin… Kokotällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästiNatashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinkapaljon päätin teille sanoa, kertoa… No, saammehan vielä niistäpuhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielätäällä ole…

– Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen jahämillään, – minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille.Vanja, lähde – pari sanaa…

Hän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.

– Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan, – voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?

– Natasha, älä turhia, mitä tuosta!

– Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulleanteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä.Sinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, muttasinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissapäivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara…

Samassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.

– Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. – Minähänolin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi enpäässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minunsuuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasitapahtuu?

– No, sepä hyvä… Sinä siis annoit anteeksi, kuten aina, sanoi hän hymyillen kyynelten takaa ja puristaen kättäni niin, että kirveli. —

Muut asiat sittemmin. Paljon on minulla kertomista sinulle, Vanja.

Nyt lähdetään ruhtinaan luo.

– Menkäämme pikemmin, Natasha; me niin äkkiä jätimme hänet yksin…

– Nyt sinä näet, saat nähdä, mitä tapahtuu, kuiskasi Natashahätäisesti. – Minä tiedän nyt kaikki; kaikki olen arvannut. Tuotuolla on kaikkeen syypää. Tänä iltana tulee paljon ratkaistuksi.Lähtekäämme!

En ymmärtänyt tuota, mutta kysymiseen ei ollut aikaa. Natashalähestyi ruhtinasta selkein katsein. Ruhtinas seisoi vielähattu kädessä. Natasha pyysi reippain mielin häneltä anteeksipoistumistansa, otti häneltä hatun, tarjosi tuolin ja kaikki kolmeistuimme pienen pöydän ympärille.

– Minä aloin minun tuulihatustani, jatkoi ruhtinas, – minä näinhänet vain minutin ajan, senkin kadulla, kun hän istui ajuriinajaakseen kreivitär Sinaida Feodorovnalle. Hän kiiruhti hirmuisestija, ajatelkaas, ei edes tahtonut pois laskeutua, mennäkseen kanssanihuoneeseen neljänpäiväisen eron jälkeen. Ja ehkäpä minä olen syynäsiihen, Natalia Nikolajevna, ettei hän nyt ole luonanne ja että meolemme ennen häntä täällä; käytin tilaisuutta, ja kun en itse voinuttänään päästä kreivittären luo, niin annoin Aleshalle erään asiantoimitettavaksi. Mutta tuossa paikassa on hänkin täällä.

– Lupasiko hän teille aivan varmaan tänään tulevansa tänne? kysäsi

Natasha, katsoen mitä vilpittömimmän näköisenä ruhtinaaseen.

– Ah, Jumalani, kuinka hän voisi olla tulematta; kuinka te sitäkyselettekään! huudahti ruhtinas ja katsoi kummastellen Natashaan. – Ahaa, nyt jo ymmärrän: te olette hänelle vihainen. Ja todellakintuntuu se hyvin sopimattomalta, että hän tulee kaikkia muitamyöhemmin. Mutta, sanon vieläkin, se on minun syyni. Älkää olkohänelle vihainen. Hän on kevytmielinen, tuulihattu; minä en tahdohäntä puolustaa; mutta eräät tärkeät syyt vaativat, ettei hänvoi kokonaan lakata käymästä kreivittären talossa, kuin myöskinmuutamissa muissa paikoissa, vaan päinvastoin tulee hänen käydäsiellä mahdollisimman usein. No, ja kun hän aivan varmaan ei teitävoi jättää, hänhän on jo unohtanut koko muun maailman, niin älkäätoki pahastuko, jos minä toisinaan otan hänet pariksi tunniksi taikauemmaksi omille asioilleni. Minä olen vakuutettu, ettei hän vieläkertaakaan käynyt ruhtinatar A. luona tuon illan jälkeen, ja olenhyvin harmissani, etten äsken ehtinyt häneltä siitä kysäistä!..

Minä katsahdin Natashaan. Hän kuunteli ruhtinaan puhetta hieno, ivallinen hymy huulillaan. Ruhtinaan puhe tuntui suoralta javilpittömältä. Näytti siltä, ettei hänen puheessaan ollut yhtäänepäilemisen aihetta.

– Ja todellakaan te ette tietänyt, ettei Alesha ole viime päivinäkäynyt täällä kertaakaan? kysäsi Natasha hiljaa ja levollisesti, aivan kuin olisi puhunut perin tavallisesta asiasta.

– Mitä sanoitte? Eikö hän ole käynyt? Malttakaas, kuinka tesanoittekaan? sanoi ruhtinas, ja kuten näytti, suuresti kummeksienasiaa.

– Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamunapistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en olekertaakaan häntä nähnyt.

– No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhäenemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään.Anteeksi, tämä on niin kummallista … suorastaan uskomatonta!

– Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotinteitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.

– Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitäte minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä …täytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkeamuuta, mutta tätä … tätä!

– Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te etteollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, ettäjuuri niin tulee tapahtumaan.

– Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näinhäntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt;ja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani, pitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.

– Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, – olen täysinvakuutettu, että te puhuitte totta.

Ja Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, janauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.

– Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.

– Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi.Tiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt, kun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.

– Mutta eihän toki sovi tällä tavalla tehdä, tässä on jotainpohjalla, ja annas, kun hän vaan tänne joutuu, pakoitan hänetselittämään tämän asian. Mutta enimmän minua kummastuttaa, ettäte ikäänkuin minuakin jostain syyttäisitte, vaikk'en minä ollutkotonakaan. Ja muuten, Natalia Nikolajevna, minä huomaan, te olettehänelle vihainen, – ja senhän saattaa ymmärtää! Teillä onkin siihentäysi oikeus, ja … ja … tietysti, minä olen myöskin syyllinen,no, vaikkapa yksistään sen vuoksi, että tulin ennen häntä; eikö niin, pitkitti ruhtinas, kääntyen minuun ärsyttävän ivallisena.

Natasha kiivastui.

– Sallikaas, Natalia Nikolajevna, pitkitti ruhtinas arvokkaana, – minä myönnän olevani syyllinen, mutta vain siinä suhteessa, ettämatkustin pois tutustumisemme jälkeisenä päivänä, niin että te, hiukan epäilevä kun olette, kuten huomaan luonteenne olevan, joehditte muuttaa mielipiteenne minusta, ja sen sitäkin suuremmallasyyllä, kun asianhaarat siihen johtivat. Jos en minä olisimatkustanut, olisitte te oppinut minut paremmin tuntemaan, eikäAlesha olisi minun hoidossani päässyt huikentelemaan. Tänään saatteitse kuulla, mitä olen hänelle sanova.

– Se on, te teette sen, että hän alkaa tuntea minun kahlehtivanhäntä. Se on mahdotonta, että te teidän ymmärryksellänne todellaluulisitte, että semmoinen keino minua auttaa.

– Onko tämä viittaus siihen, että minä tahallani laitan asiatniin, että Alesha teitä vieroisi? Te teette minulle väärin, NataliaNikolajevna.

– Minä koetan mitä vähimmän käyttää viittauksia puhuessani kenenkanssa tahansa, vastasi Natasha. – Päinvastoin koetan ainapuhua mahdollisimman suoraan, ja ehkäpä te tänään tulette siitävakuutetuksi. Pahoittaa teitä minä en tahdo, siihen kun ei ole syytä,sekä senkin vuoksi, ettette te sanoistani pahastu, mitä tahansaminä sanoisinkaan. Siitä minä olen täysin vakuutettu, sillä minätäydellisesti ymmärrän meidän keskinäiset suhteemme: ettehän te voiottaa niitä totiselta kannalta, eikö niin? Mutta jos minä todellakinteidät pahoitin, niin olen valmis pyytämään anteeksi täyttääkseniteidän suhteenne kaikki … vierasvaraisuuden velvollisuudet.