Heräsin sairaana, myöhään, kymmenen aikaan aamulla. Päätäni kivistija pyörrytti. Katsahdin Helenan tilalle – se oli tyhjä. Samallakuului oikeanpuoleisesta kamaristani oudonlaista ääntä, ikäänkuinjoku olisi rapisuttanut luutaa lattialla. Menin katsomaan…Helenalla oli toisessa kädessä luuta ja, kannattaen toisellakädellään koreata pukuaan, jota hän ei vielä kertaakaan ollut poisriisunut tuosta illasta saakka, lakasi hän lattiaa. Uunia vartenvarustetut puut oli ladottu nurkkaan, pöytä oli pyyhitty, teekannupuhdistettu; sanalla sanoen: Helena oli täysissä emännyyden puuhissa.

– Kuules, Helena, sanoin minä, – kuka sinua pakottaa lattiaalakaisemaan? Minä en tahdo sitä, sinä olet sairas; tulitko minullepalvelijaksi?

– Kukas täällä lattian lakasee? vastasi hän nousten pystyyn jasuoraan katsoen minuun. – Nyt en ole sairas.

– Enhän minä sinua työhön ottanut, Helena. Sinä ikäänkuin pelkäisit, että minä soimaisin sinua, kuten Bubnova, että sinä elät luonaniilmaiseksi? Ja mistä sinä sait tuon pahanpäiväisen luudan? Minulla eiollut luutaa, lisäsin katsoen häneen kummastuksella.

– Tämä on minun luutani. Minä sen toin tänne. Minähän vaarillekintäällä lattian lakasin. Luuta olikin ollut tuolla uunin alla siitäasti.

Palasin kamariini ajatuksissani. Voi olla, että tein väärin, muttaminusta niin vaan tuntui, että hänestä ikäänkuin olisi tuntunutraskaalta minun vierasvaraisuuteni ja että hän kaikin mokomin tahtoiosottaa minulle, ettei hän ilmaiseksi luonani asu. "Jos niin on, niin eihän se sitten ole äkäisen luonteen merkki?" ajattelin. Parinminutin kuluttua tuli hänkin ja istui ääneti eiliselle paikalleensohvaan, tutkivasti katsoen minuun. Sillä aikaa minä keitin veden, valmistin teen, kaasin hänelle kupillisen ja annoin sen ynnä palasenvalkeata leipää hänelle. Ne otti hän ääneti ja vastustelematta. Kokovuorokaudessa ei hän ollut melkein mitään syönyt.

– Kas, kun hyvän hameesikin likasit luudasta, sanoin hänelle, huomattuani suuren likatahran hameensa helmassa.

Hän tarkasti sitä ja äkkiä, suurimmaksi hämmästyksekseni, panisyrjään teekupin, otti, kuten näytti, verkkaan ja levollisestimolemmin käsin hameesta kiinni ja yhdellä nykäyksellä repäsi senhalki ylhäältä alas asti. Sen tehtyään loi hän minuun tuikean,säihkyvän katseensa. Kasvonsa olivat aivan vaaleat.

– Mitä sinä teet, Helena? huudahdin miltei vakuutettuna, ettäedessäni on mielipuoli.

– Tämä on huono hame, sanoi hän miltei tukehtuen mielenliikutuksesta. – Miksi te sanoitte, että se on hyvä? Minä en tahdositä kantaa, huudahti hän äkkiä hypähtäen paikaltaan. – Minä revinsen. Minä en pyytänyt tuolta vaimolta koreata pukua. Hän itse senminulle antoi, väkisin antoi. Minä jo revin yhden hameen, revintämänkin. Revin, revin, revin!..

Ja samassa hän alkoi raivolla repiä onnetonta hamettansa.Silmänräpäyksessä oli se miltei siekaleina. Kun hän oli työnsäpäättänyt, oli hän hyvin vaalea, tuskin vain jaksoi pysyä paikallaan.Kummastellen katsoin tuollaista raivoa. Hän taas katsoi minuunuhkaavan vaativasti, ikäänkuin minäkin olisin jotain pahaa hänelletehnyt. Mutta minäpä nyt tiesin, mitä oli tehtävä?

Päätin, pitemmältä viivyttämättä, jo tänä aamuna ostaa hänelleuuden puvun. Tähän villiin, paatuneesen olentoon täytyi hyvyydellävaikuttaa. Hän katsoi niinkuin ei hän olisi koskaan nähnyt hyviäihmisiä. Jos hän jo ennen, huolimatta kovasta rangaistuksesta, oliriekaleiksi repinyt ensimäisen tämänkaltaisen pukunsa, niin eikös hänvihaisi nykyistä pukuansa, joka hänelle muistutti vasta äskettäinelettyjä elämänsä hirmun hetkiä.

Vanhain vaatteiden kaupustelu-torilta saattoi saada huokealla hyvänja yksinkertaisen puvun. Pula oli vain se, ettei minulla nyt ollutrahaa ensinkään. Mutta jo eilen, maata pannessani, olin päättänytmennä erääseen paikkaan, josta toivoin saavani rahaa ja se olikinjuuri samalla suunnalla, kuin kaupustelu-torikin. Otin hattuni,Helena seurasi tarkkaan liikkeitäni, tuntui, kuin olisi hän jotainodottanut.

– Suljetteko te taaskin minut? kysyi hän, kun minä otin avaimen, lukitakseni asuntoni, kuten olin eilen sekä toissapäivänä tehnyt.

– Ystäväiseni, sanoin minä, lähestyen häntä, – älä suutu siitä.

Minä lukitsen sen vuoksi, ettei kukaan pääsisi tänne. Sinähän olet sairas, ehkä säikähdät. Ja, Herra ties, ken voisi tulla, ehkäpä

Bubnova päättää tulla tänne…

Sanoin tuon tahallani. Suljin hänet lukon taa, sillä en luottanuthäneen. Minusta tuntui, että hän joskus saa päähänsä paeta minulta.Jonkun aikaa päätin olla varovaisempi. Helena oli vaiti, ja minälukitsin oven tälläkin kertaa.

Tunsin erään kustantajan, joka jo kolmatta vuotta kustansi erästämoniosaista kirjaa. Häneltä minä sain usein työtä, kun milloinoli tarvis pikemmin ansaita jonkun verran rahaa. Hän maksoisäännöllisesti. Menin hänen luoksensa ja onnistuin saamaan etukäteenkaksikymmentä viisi ruplaa ehdolla, että vien hänelle viikonpäästä hät'hätää kirjoitetun artikkelin. Toivoin voittavani aikaaromaanilleni. Tällä tapaa tein usein, kun välttämätön puute pakotti.

Rahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon, joka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenanvartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen, aivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvinhuokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistämaksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saadajonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänelläollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätintoiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä.Herra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimattasiitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen, vaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada.Ostin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parinvillasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, jahuoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden ostonkumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaanjo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, – se oli välttämätönesine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.

Nämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukenimelkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olintullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassakirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan, jota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota.Katsahdin lukemaansa kirjaa – se oli ensimäinen romaanini, jokaoli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimenipainettuna.

– Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisellaäänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle – miksi muka lukitsinoven.

– Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. – Etkö sinä virkkanuthänelle mitään, Helena?

– En.

En puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otinsieltä ostamani puvun.

– Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, – tuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostinsen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinuntarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan jakaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.

Laskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurinakatsoi minuun jonkun aikaa.

Hän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokinhäntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänensilmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytäänpäin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaenvoimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.

Päätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollutauttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo.Levottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoinse kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helenamainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.

– Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoensyrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisikokonaan kiintynyt tuohon työhön. – Minä en mene teiltä minnekkään.

– Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? Ehkä

Herra ties, kuka!

– Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja josjoku koputtaa, sanon: "ei ole kotona."

Hän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kas, niin yksinkertainen asia se on!"

– Kuka teidän pyykkinne pesee? kysäsi hän äkkiä, ennenkuin ehdinhänelle sanoa mitään.

– Eräs, tässä talossa asuva vaimo.

– Minä osaan pestä pyykkiä. Mistäpäs te eilen toitte ruuan?

– Ravintolasta.

– Osaan minä ruokaakin valmistaa. Minä tahdon valmistaa teille ruuan.

– Älähän nyt, Helena; mitäpä sinä osaisit valmistaa? Et nyt puhuoikein.

Hän vaikeni ja katsoi alas. Nähtävästi hän pahastui huomautuksestani.

Kului ainakin kymmenen minuttia; olimme kumpikin vaiti.

– Soppaa, sanoi hän äkkiä, nostamatta päätään.

– Mitä? Mitä soppaa? kysäsin kummastuksella.

– Osaan minä valmistaa soppaa. Minä keitin sitä äidille, kun hän olisairas. Kävin torilla ostoksillakin.

– Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoinhänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. – Minäteen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, oletsukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhänsinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinäet tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaaminulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitämaksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnovaja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.

Hän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoijotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylöslähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimensanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensäja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, ettäNatashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkunaikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut.Kaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa, muuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.

Niinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä jaankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivätenää tahtoneet kantaa.

– Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, – tahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?

Kerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.

– Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. – Kaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelleon tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakinparantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?

– Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herraties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä,mitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollutkokonaan terve? kysäsin arasti.

– Niin … minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hänhajamielisesti. – Etkö ole tavannut ketään meidän omista?

– En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai…

– Miksikä sitä kysyt?

– Illalla tulee ruhtinas…

– Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.

– Ei, niinhän minä vaan…

Hän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti.Hänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä,jotain kuumeen tapaista, sairaloista.

– Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, – ole hyvä, mene pois, sinä niinkovin häiritset minua.

Nousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.

– Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdinminä pelästyneenä.

– Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää,mutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti.Minun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!

– Mutta sanohan minulle toki…

– Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?

Läksin. Olin niin hämmästynyt, että tuskin itseni muistin. Mavrakiiruhti jälkeeni porstuaan.

– Mitä, onko hän vihainen? kysäsi Mavra. – Minä en uskallalähestyäkään.

– Mikä hänelle on tullut?

– Se, ettei meidän herra ole kolmeen päivään nokkaansakaan täällänäyttänyt.

– Kuinka, kolmeen päivään? kysäsin ihmeissäni. – Natashahan itseeilen sanoi, että hän eilen aamulla kävi ja lupasi eilen illallakintulla…

– Miten illalla! Ei hän käynyt aamullakaan! Johan sinulle sanoin, ettei kolmeen päivään ole silmiään näyttänyt. Oikeinko todellaNatasha itse sanoi, että hän kävi eilen aamulla?

– Niin Natasha sanoi.

– No, virkkoi Mavra miettivänä, – se merkitsee, että asia koskihäneen kipeästi, kun hän ei tahdo sinullekaan tunnustaa, ettei Aleshatäällä käynyt. Mokomakin mies!

– Mitä tämä sitten oikeastaan merkitsee! huudahdin minä.

– Kas se on semmoista, etten minä ollenkaan tiedä, mitä tehdäNatashaa auttaakseni, pitkitti Mavra, levittäen kätensä. – Joeilen lähetti hän minut Aleshan luo, mutta kahdesti palautti tieltätakaisin. Mutta tänäänpä ei enää tahdo kanssani puhuakaan. Vaikkasinä edes kävisit tuon mokoman luona. Minä en uskalla poistuaNatashan luota.

Kiiruhdin rapuista alas muistamatta, kuinka tulinkaan.

– Tuletko illalla meille? huusi Mavra jälestäni.

– Sittenpähän nähdään, vastasin mennessäni. – Minä ehkä pistäynvain sinun luonasi tiedustamassa, miten asiat ovat. Jos vain itseolen elossa.

Minusta todellakin tuntui, kuin jokin olisi iskenyt suoraan sydämmeeni.

X

Läksin suoraan Aleshan luo. Hän asui isänsä luona Pienen Merikadunvarrella. Ruhtinaalla oli jotenkin suuri asunto, vaikka hän asuikinyksin. Aleshan huostassa oli asunnosta kaksi sievää kamaria. Kävinhänen luonansa hyvin harvoin, muistaakseni tätä ennen vain yhdenkerran. Hän sitä vastoin kävi minun luonani useammin, varsinkinalussa, asiansa Natashan kanssa ollessa alulla.

Alesha ei ollut kotona. Menin hänen huoneeseensa ja kirjoitin hänelleseuraavasti:

"Lienette jo, Alesha, järkenne menettänyt. Kun tiistai-iltana isänne pyysi Natashan tekemään teille sen kunnian, nimittäin tulemaan vaimoksenne, olitte te siitä pyynnöstä iloissanne, jonka minä voin todistaa; nyt tulee teidän myöntää, että nykyinen käytöstapanne on jotenkin kummallinen. Tiedättekö, mitä te teette Natashalle? Ainakin tämä kirjelappuni muistuttaa teille, että teidän käytöksenne tulevaa vaimoanne kohtaan on suuresti moitittavaa ja kevytmielistä. Tiedän varsin hyvin, ettei minulla ole oikeutta antaa teille neuvoja, mutta minä en välitä siitä vähintäkään.

P. S. Tästä kirjeestä ei Natasha tiedä mitään, eikä hän ole teistä mitään puhunutkaan."

Suljin kirjeen ja jätin sen pöydälle. Kysyttyäni selitti palvelija, ettei Aleksei Petrovitsh miltei koskaan ole kotona ja ettei hännytkään palaa ennen aamuyötä.

Tuskin jaksoin kulkea kotiin. Päätäni pyörrytti, jalkojani raukaisija vapisutti. Oveni oli auki. Huoneessani istui Nikolai SergeitshIchmenev ja odotti minua. Hän istui pöydän luona, ääneti jakummastellen katsoi Helenaa, joka myöskin yhtäläisellä kummastuksellakatseli vanhusta, hänkin pysyen itsepäisesti ääneti. Kylläpä ukkolienee ihmetellyt moista olentoa, ajattelin.

– Tässä minä, veliseni, kokonaisen tunnin odotin sinua ja, täytyypätunnustaa, en ollenkaan odottanut … löytää sinua näin, lausuivanhus, tarkastellen huonetta ja salaa viitaten Helenaan.

Ukon silmissä kuvastui hämmästystä. Mutta tarkasteltuani häntälikemmin, huomasin hänessä levottomuutta ja surua. Kasvonsa olivatentistänsä kalpeammat…

– Istupas, istu, pitkitti hän huolestuneen ja hätäilevän näköisenä. – Kiiruhdin luoksesi, on vähän asiaa; mitä sinulle tapahtui? Ethänole itsesi näköinenkään.

– En ole terve. Aamusta aikain on kivistänyt päätäni.

– Nyt katso vain, ettet ole siitä välinpitämätön. Oletkos vilustunut?

– En, hermoheikkoutta se vain on. Semmoista on minulla toisinaan.

Oletteko te terve?

– Ei siitä sen kummempaa! On asiata sinulle. Istu.

Siirsin tuolini ja istuin pöydän luo hänen vastaansa. Ukko kumartuipuoleeni ja alkoi puoliksi kuiskaten:

– Muista, älä katso tyttöön, ja ole olevinasi, ikäänkuin mepuhelisimme kokonaan syrjäasiasta. Mikä tuo vieraasi oikeastaan on?

– Jälkeenpäin selitän teille kaikki, Nikolai Sergeitsh. Hän on köyhätyttö, kokonaan orpo, sen samaisen Smithin tyttären tytär, jokaasusti ja kuoli ravintolassa.

– Ahaa, hänellä oli siis tyttären tytär! No, veliseni, kylläpä vainon kummallinen! Kuinka hän katsoo, kuinka katsoo! Oikein sanon: joset sinä vielä viiteen minuttiin olisi tullut, en minä olisi voinuttäällä istua. Hädin tuskin vain avasi oven ja tähän asti ei olehiiskunut sanaakaan; oikeinpa pelottaa hänen seurassaan, ei oleensinkään ihmisolennon tapainen. Miten hän tänne joutui? Ahaa, joymmärrän: varmaankin tuli vaarinsa luo, tietämättä, että tämä oli jokuollut.

– Niin. Tyttö oli kovin onneton. Vanhus vielä kuollessaankinmuisteli häntä.

– Hm! Kummoinen vaari, semmoinen tyttärentytärkin. Myöhemminkaiken sen kerrot minulle. Ehkäpä voi jollain tapaa auttaakin, edesvähänkin, kun hän nyt on niin onneton… No, eiköpä nyt, veliseni, sopisi sanoa hänelle, että hän poistuisi etemmäksi, sillä minun pitääsinun kanssasi saada puhua toden teolla.

– Mihinkäs hän menisi. Hänhän asuukin täällä.

Selitin ukolle, mitä voin, muutamalla sanalla, lisäten, että sopiikyllä puhua hänen läsnäollessaankin, sillä onhan hän lapsi.

– No, niin … tietysti, lapsi. Mutta kylläpä minä hämmästyin.

Luonasi asuu – Jumalani!

Ja ukko vielä kerran katsoi häneen kummastellen. Helena, aavistaen, että hänestä puhuttiin, istui ääneti, pää alas painuneena ja nyppisorminensa sohvan reunustaa. Hän oli jo ehtinyt pukeutua uuteenpukuunsa, joka olikin hänelle hyvin sopiva. Tukkansa oli silitettyentistä huolellisemmin, ehkäpä juuri uuden puvun takia. Yleensä, josei katseessaan olisi ollut tuota outoa villiyttä, olisi hän näyttänythyvin sievältä tyttöseltä.

– Lyhyeen ja selvästi asia on, veliseni, tämä, alkoi taas Ichmenev, – asia on pitkä, tärkeä…

Hän istui kummastuneena ja tärkeän miettivän näköisenä ja, huolimattakiirehtimisestään sekä "lyhyeen ja selkeästään," ei hän keksinytsanoja, millä olisi puheensa alkanut. "Mitä tästä tuleekaan?"ajattelin itsekseni.

– Näes, Vanja, minä tulin luoksesi, minulla on sinulle suuri pyyntö.Mutta ensiksi … kuten minä ajattelen, pitäisi sinulle kertoamuutamia seikkoja … erittäin arkaluontoisia seikkoja.

Hän rykäsi ja vilkasi minuun; katsahti ja punastui; punastui jasuuttui itselleen neuvottomuutensa vuoksi; suuttui ja alkoi puhua:

– No, mitäpä tässä vielä selitellä! Ymmärräthän itsekin! Suoraansanoen, minä vaadin ruhtinaan kaksintaisteluun ja pyydän sinunpuuhaamaan sen ja olemaan todistajani.

Minä heittäysin tuolin selkämää vastaan ja katsoin häneenkummastuneena.

– No, mitä sinä katsot? En minä ole järkeäni kadottanut.

– No, mutta Nikolai Sergeitsh! Millä syyllä, millä tarkoituksella?

Ja sitten, kuinka se käy päinsä?

– Syy! Tarkoitus! huudahti vanhus. – Sepäs somaa!..

– Hyvä, hyvä, minä tiedän, mitä te sanotte; mutta mitä apua siitäon? Mikä on oleva tulos taistelustanne? Täytyypä minun sanoa, ettäsitä minä en ollenkaan ymmärrä.

– Sitä minä odotinkin, ettet sinä siitä mitään ymmärrä. Kuulessiis: käräjä-asiamme päättyi (se on, se päättyy näinä päivinä;jää enää vain joutavanpäiväiset muodollisuudet); minut tuomittiinsyylliseksi. Minun tulee maksaa noin kymmenentuhatta; niin onpäätetty. Niistä vastaa Ichmenevka. Siis nyt tuo kunnoton mies onsaataviensa puolesta taattu, ja minä, jätettyäni hänelle Ichmenevkan, olen suoritettavani suorittanut ja muutun syrjäiseksi henkilöksi.Silloinpa minä nostankin pääni. Niin ja niin, kunnioitettavinruhtinas, kaksi vuotta te häpäisitte minua; te tahrasitte nimeni, perheeni kunnian, ja minun täytyi se kaikki kestää! Minä en voinutvaatia teitä kaksintaisteluun. Silloin te olisitte suoraan sanonut: "Ahaa, sinä viekas mies, sinä tahdot minut tappaa, ettei sinuntarvitsisi maksaa minulle sitä summaa, jonka aavistat ennen taimyöhemmin sinut maksamaan tuomittavan! Ei, katsotaan ensin, kuinkariita-asia päättyy, vaadi sitten taisteluun." Nyt, kunnioitettavinruhtinas, asia on päätetty, saamisestanne olette turvattu, siis eiole minkäänlaisia vaikeuksia, ja siksipä, ettekö huolisi astua tänne, rajatangon luo tuohon. Semmoinen on seikka. Mitä, luuletko, etteiminulla ole nytkään oikeutta kostaa puolestani, kaikesta, kaikesta!

Hänen silmänsä säkenöivät. Katsoin häneen pitkään, ääneti. Tahdoinsaada selkoa hänen sisimmästä ajatuksestaan.

– Kuulkaas, Nikolai Sergeitsh, sanoin viimein päättäen sanoatärkeimmän sanan, jota paitsi me emme ymmärtäisi toisiamme. – Voitteko olla minulle täydelleen avomielinen?

– Voin, vastasi hän päättävästi.

– Sanokaapas suoraan: yksistäänkö vain koston tunne kehoittaa teitävaatimaan ruhtinaan kaksintaisteluun, vai onko teillä mielessämuitakin tarkoituksia?

– Vanja, vastasi hän, – sinä hyvin tiedät, etten minä sallikenenkään kanssani sanallakaan kosketella muutamia seikkoja; muttatällä kertaa teen minä poikkeuksen, sillä sinä selkeällä älylläsiheti arvasit, ettei sitä seikkaa voi kiertää. Niin, on minullatoinenkin tarkoitus. Se tarkoitus on: pelastaa kadonnut tyttärenija palauttaa hänet turmion teiltä, johon hänet viime tapahtumatasettavat.

– Mutta kuinka te hänet kaksintaistelulla pelastatte, siinä kysymys?

– Estettyäni kaiken sen, mitä siellä nyt suunnitellaan. Kuule: äläluule, että minua siihen kehoittaa jonkinlainen isällinen hellyysja muu semmoinen heikkous. Tuo kaikki on jonninjoutavaa! Sydämmenisisuspuolta minä en näytä kellekään. Sitä et tunne sinäkään.Tyttäreni hylkäsi minut, meni kotoa rakastettunsa luo, ja minärepäsin hänet irti sydämmestäni, repäsin kerta kaikkinensa sinäsamana iltana – muistathan? Jos sinä näitkin minun itkevän hänenkuvansa kädessäni, niin ei siitä vielä seuraa, että minä haluanhänelle anteeksi antaa. En minä silloinkaan hänelle antanut anteeksi.Minä itkin kadotettua onnea, itkin turhaa unelmaa, mutta en häntäsemmoisena, kuin hän nyt on. Minä ehkä itken useinkin; minä en häpeäsitä tunnustaa, niinkuin en myöskään häpeä tunnustaa, että ennenrakastin lastani enemmän, kuin mitään muuta maan päällä. Tämä kaikkinähtävästi on ristiriidassa nykyisen käytökseni kanssa. Sinä voitsanoa minulle: jos niin on, jos olette välinpitämätön sen kohtalosta, jota ette enää pidä tyttärenänne, niin miksikä sekaannutte siihen, mitä siellä nyt on tekeillä? Minä vastaan: ensiksi sen tähden, ettentahdo antaa halpamaisen ja kavalan ihmisen riemuita voitostaan, jatoiseksi ihan tavallisesta ihmisrakkaudesta. Jos hän ei enää minulleole tytär, niin on hän kuitenkin heikko, turvaton ja petetty olento, jota aiotaan vielä suuremmasti pettää aikomuksessa saattaa hänetkokonaan turmioon. Suoranaisesti minä en voi asiaan sekaantua, muttavälillisesti, kaksintaistelun kautta minä voin. Jos minä kaadun, tai tulen haavoitetuksi, niin onko mahdollista, että hän astuurajamerkkimme yli ja vielä minun ruumiini yli mennäkseen vihillemurhaajani pojan kanssa, niinkuin sen kuninkaan tytär (muistathan, meillä oli silloin kirja, josta sinä opit lukemaan), joka vaunuissaistuen ajoi isänsä ruumiin yli? Ja sitten, jos asia johtaakaksintaisteluun, niin eivät meidän ruhtinaammekaan halua häitä.Sanalla sanoen, minä en halua tuota avioliittoa ja käytän kaikenvoimani sen estämiseen. Ymmärsitkö minut nyt?

– En. Jos te tahdotte Natashalle hyvää, niin minkä vuoksi tetahdotte estää hänen vihkimistänsä, se tahtoo sanoa: juuri sitä, mikävoi palauttaa hänelle hyvän nimen? Hänellähän on vielä pitkä elämänaika edessä; hän tarvitsee hyvää nimeä.

– Älköön ensinkään välittäkö ylhäisön mielipiteestä, se olkoon hänenpäätöksensä. Hänen täytyy tietää, että hänen suurin häväistyksensäon oleva tuo avioliitto, juuri tuo liitto noiden konnien, noidenkurjien ylhäisten ihmisten kanssa. Jalo ylpeys – se olkoon hänenvastauksensa tuolle ylhäisölle. Silloin kenties minäkin suostunojentamaan hänelle käteni, ja sittenpä nähtäisiin, kuka uskaltaisihäväistä tytärtäni!

Tuollainen hurja ihanteellisuus hämmästytti minua. Mutta pian minäarvasin, ettei hän voinut, hillitä itseänsä, vaan puhui kiihkonvallassa.

– Tuo on liian ihanteellista, vastasin hänelle, – siis ankaraa.Te vaaditte häneltä voimaa, jota hän ehkä ei ole syntyessään teiltäperinnyt. Ja senkö vuoksi hän suostuu avioliittoon, että hän haluaatulla ruhtinattareksi? Hänhän rakastaa, sehän on intohimo, seon factumi. Ja sitten te vaaditte, että hän halveksisi ylhäisönmielipidettä, mutta itse kumarrutte sen edessä. Ruhtinas solvasiteitä, julkisesti epäili teitä halpamaisesta kiihkosta petoksellapäästä hänen ruhtinaallisen perheensä sukulaiseksi, ja te nytpäätätte: jos Natasha nyt, ruhtinaan virallisen pyynnön jälkeen, antaa kieltävän vastauksen, niin tietysti on se oleva täydellisinja ilmeisin todistus entisten juorujen perusteettomuudesta. Sitä tetavottelette, te alistutte ruhtinaan oman katsantokannan alle, tehaluatte, että hän itse tunnustaisi erehdyksensä. Te haluatte ivatahäntä, kostaa hänelle, ja sen vuoksi te uhraatte tyttärenne onnen.Eikö se ole egoismia?

Vanhus istui synkkänä ja jurona eikä pitkään aikaan vastannutsanaakaan.

– Sinä teet minulle väärin, Vanja, lausui hän viimein, ja kyynelkiilsi hänen silmässään, – minä vakuutan, että sinä teet väärin, mutta jättäkäämme se! En voi sinulle kääntää nurin sydäntäni, pitkitti hän, noustuaan seisomaan ja ottaen hattunsa, – sanonvain: sinä juuri puhuit tyttäreni onnesta. Minä en ollenkaanusko sitä onnea, sitäpaitsi eihän tuota avioliittoa minun väliintulemisettanikaan tule tapahtumaan.

– Kuinka niin! Miksi te niin luulette? Kenties te tiedätte jotain?huudahdin minä uteliaana.

– Ei, erityistä en tiedä mitään. Mutta eihän tuo kirottu kettu voitodella sitä tarkoittaa. Se on kaikki valetta, juonia vain. Minäolen siitä vakuutettu, ja muista minun sanoneen, että niin käy.Toiseksi, vaikka se tapahtuisikin, s.o. vain siinä tapauksessa, ettätuolla lurjuksella olisi omat erityiset, salaperäiset, kaikilletuntemattomat laskunsa, joiden mukaan tuo avioliitto olisi hänelleedullista, – laskut, joita minä en ollenkaan käsitä, niin tuleekoNatasha onnelliseksi tuossa liitossa? Soimauksia, nöyryytyksiä saisihän osakseen; poikanulikka elämän toverinansa, jolle jo nyt tuntuuolevan haitaksi hänen rakkautensa, mutta kun nai – alkaa tämä kohtahäntä halveksia, sortaa, solvata; Natashan puolelta intohimoinenrakkaus samalla kun toinen puoli kylmenee; mustasukkaisuus,kärsimykset, helvetti, ero, ehkäpä rikoskin … ei Vanja! Jos tetuolla sitä liittoa sommittelette, ja sinäkin olet siinä apuna, niinminä sanon sinulle edeltäpäin, siitä saat vastata Jumalan edessä,mutta se tulee myöhään! Hyvästi!

Minä pysähdytin hänet.

– Kuulkaa, Nikolai Sergeitsh, päätetään näin: odottakaamme. Olkaavarma, ettei vain yhdet silmät seuraa tätä asiaa, ja ehkäpä seitsestään päättyy parhaimmalla tavalla, ilman väkivaltaisia jakeinotekoisia päättämisiä, niinkuin esimerkiksi kaksintaistelukinolisi. Aika – se on paras ratkaisija. Ja sitten, suokaa minun sanoa, että koko teidän suunnittelunne on mahdoton. Voitteko milloinkaantodellakin uskoa, että ruhtinas suostuu vaatimukseenne?

– Miksikä ei suostuisi? Mitä sinä nyt tyhjää!

– Voin vannoa, ettei hän suostu; ja uskokaa pois, että hän löytäätäydellisesti riittävän tekosyyn; hän tekee sen pedanttisellamahtavuudella, ja te vain tulette kokonaan häväistyksi…

– Älähän, veliseni, älähän! Sinähän ihan hämmästytit minut!Mitenkä hän voisi olla suostumatta? Ei, Vanja, sinä ainoastaan oletrunoilija: todellakin oikea runoilija! Mitenkä, onko sinun mielestäsisopimatonta kanssani taistella, häh? En ole huonompi häntä. Minäolen vanhus, solvaistu isä; sinä olet venäläinen kirjailija ja siismyöskin kunnioitettava henkilö, kelpaat kyllä todistajaksi ja …ja… En minä vain ymmärrä, mitä sinä vielä tahdot…

– Saattepas nähdä. Hän esittää teille semmoiset syyt, että te itse, itse ensimäiseksi tulette huomaamaan, että taistella hänen kanssaanon teille sula mahdottomuus.

– Hm!.. hyvä on, ystäväiseni, käyköön tahtosi mukaan! Minä odotan, vissin ajan tietysti. Katsotaan, mitä aika tekee. Mutta kuules, ystäväiseni: annatko minulle kunniasanasi, ettet sinä siellä etkäAnna Andrejevnalle kerro tästä meidän puhelustamme?

– Olkoon niin.

– Toiseksi, Vanja, ole hyvä, älä enää koskaan ala minulle puhuatästä.

– Hyvä, sen lupaan.

– Ja vielä viimeinen pyyntö: minä ymmärrän, rakas ystäväni, ettäsinulla kenties on meillä ikäväkin, mutta käy kumminkin meilläuseammin, jos vain voit. Minun muori parkani pitää sinusta niin kovinpaljon ja … ja … on sinutta ikävissään … ymmärräthän, Vanja?

Ja hän puristi vahvasti kättäni. Annoin hänelle lupaukseni, ja teinsen täydestä sydämmestäni.

– Ja nyt, Vanja, viimeinen arkaluontoinen asia: onko sinulla rahaa?

– Rahaa! toistin minä hämmästyneenä.

– Niin (vanhus punastui ja loi silmänsä alas); katselen, veliseni, sinun asuntoasi … sinun olosuhteitasi … ja kun ajattelen, ettäsinulla voi olla muita ylimääräisiä menoja (ja juuri nyt voikinolla), niin … tässä, veliseni, sataviisikymmentä ruplaa, olkoot nenyt ensi kerraksi…

– Sataviisikymmentä, ja vielä ensi kerraksi, ja nyt, kun menetitteasianne oikeudessa!

– Vanja, sinähän, minä huomaan, et ymmärrä minua ollenkaan! Voihansinulla olla ylimääräisiä menoja, huomaa se. Muutamissa tapauksissaraha auttaa itsenäiseen asemaan, itsenäisen päätöksen tekemiseen.Sinä nyt ehkä et tarvitsekaan, mutta etkö sinä tarvitse johonkinvastaisuudessa? Kaikessa tapauksessa minä jätän nyt rahat sinulle.Siinä on kaikki, mitä olen voinut saada kokoon. Jos et käytä niitä,annat takaisin. Ja nyt hyvästi! Jumalani, kuinka kalpea sinä olet!Sinähän olet aivan sairas…

Minä en vastustanut, vaan otin rahat. Kyllin selvää oli, miksi hän neminulle jätti.

– Minä tuskin vain pysyn jaloillani, vastasin hänelle.

– Älä ole huolimaton sen suhteen, Vanja, kyyhkyläiseni, äläole välinpitämätön? Tänään älä mene minnekään. Minä sanon AnnaAndrejevnalle, miten sinun laitasi on. Eikö pidä lääkäriä? Huomennakäyn sinua katsomassa: koetan ainakin kaikin voimini, jos vain itsevoin jalkojani nostella. Mutta nyt sinä saisit käydä vuoteelle… No, hyvästi siis. Hyvästi, tyttönen; pois kääntyi! Kuules, ystäväiseni!Tässä on vielä viisi ruplaa, ne ovat tytölle. Älä hänelle sano, että minä annoin, mutta noin vaan, osta hänelle jotain, ehkäpäkengät, alusvaatteita … vähänkös, mitä tarvitaan! Jää hyvästi, ystäväiseni…