– En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisestahän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvinkylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin,Vanja, vielä tänään.

– Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.

– No niin – mikä asia se olisi?

– Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.

VII

Täsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asuiKuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkinsiivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisenhyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakinja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulleavasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa, hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu, hyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Hetiarvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna, josta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellenminua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja, kuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nytnukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkuioivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunutnahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimmesisään, mainitsi hän samassa nimeni.

– Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulitja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.

– Mihinkä lähdetään?

– Rouvan luo.

– Millaisen? Miksi?

– Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin.

Ja millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyen

Aleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitään muistellessaan rouva Bubnovia.

– No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäenvälttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.

– Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saanesittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerranvuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.

– No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntäuskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?

– Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinenkenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; meolemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.

– Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana, mokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!

– Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne… Ette toki oleunohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa, jonka teille opetin?

– Tietysti en unohtanut. Mitä lieneekin joutavanpäivästä.

– No, mikä sana se oli?

– Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotainilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.

– Siis olette unohtanut?

– Enpäs unohtanutkaan: penat!.. Rakastakaa omia penattejanne …semmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; jamiksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.

– Sen sijaan rouva Bubnovalla…

– Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa… Aleksandra Semenovna pakenikovasti harmistuneena.

– Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!

Läksimme huoneesta.

– Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi, kun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista, enkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarellavielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha – on suuri lurjus, siivoton, ilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. TuoBubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaansuuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleentytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hänpuetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanutminulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äskenminä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästioikeita. Kuinka vanha on tyttö?

– Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.

– Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista, milloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia, niin…

– Olisikohan mahdollista?

– Mitäs sinä luulit? Ei suinkaan vain säälin tähden Bubnova olisiorpoa hoitoonsa ottanut. Ja kun nyt tuo möhömaha alkoi sielläkäydä, niin en enää asiaa yhtään epäile. Möhömaha tapasi Bubnovanaamulla. Ja tuolle Sisobrjuhan tolvanalle on luvattu kaunis vaimo, upseerin tai virkamiehen rouva. Mokomat juopot kauppiaan pojatpitävät semmoisista – virka ja asema on heille pää-asia. Se on, kuten muistat latinan kieliopissa sanottavan: merkitys on päätettätärkeämpi. Mutta saattaa olla, että minä olen vielä taannoisessahumalassa. Mutta Bubnovan minä en salli moisia asioita harjoittaa.Hän tahtoo poliisinkin pettää, mutta äläppäs! Sen vuoksi minäsäikytän hänet, niin kuin hän tietää, että minä entiseltään … no,ja niin poispäin, ymmärräthän?

Olin kovin hämmästynyt. Kaikki nuo tiedot tekivät minut levottomaksi.Minä yhä pelkäsin, että myöhästyisimme, ja kiirehdin sen vuoksiajuria.

– Ole huoleti, on ryhdytty varokeinoihin, sanoi Maslobojev. —

Siellä on Mitroshka. Sisobrjuhov saa hänelle suoriutua rahallaan, mutta möhömaha – selkänahallaan. Asiasta on jo ennen niin sovittu.

No, ja Bubnova jää minun osakseni… Sillä hän älköön uskaltako…

Jouduimme perille ja pysähdyimme kahvilan eteen; mutta miestä,joka kantoi Mitroshkan nimeä, ei kahvilassa ollut. Käskettyämmeajurin odottamaan kahvilan edessä, läksimme Bubnovalle. Mitroshkaodotti meitä portilla. Ikkunoista näkyi kirkas valo, sisältä kuuluiSisobrjuhovin humalainen, leveä nauru.

– Siellä he ovat kaikki; neljännestunnin ovat jo olleet, ilmoitti

Mitroshka. – Nyt on paras aika.

– Sopiiko meidän sinne mennä? kysäsin.

– Vieraiksi menemme, sanoi Maslobojev, – emäntä tuntee minut; tuntee hän Mitroshkankin. Tosin ovet kaikki kyllä on lukittu, muttaei meiltä.

Maslobojev koputti hiljaa portille, joka samassa aukenikin.Talonmies, joka aukasi portin, antoi salamerkin Mitroshkalle.Astuimme äänettömästi pihaan; talossa ei kukaan kuullut tuloamme.Talonmies johti meidät rapuille ja koputti ovelle. Kuului tiedustelu, ken olisi; talonmies sanoi olevansa yksin – "asiaa on muka". Oviavattiin ja me kaikki astuimme samassa sisään.

Talonmies katosi.

– Ai, ken se? huudahti humalainen ja pörröinen Bubnova seistenahtaassa eteisessä kynttilä kädessä.

– Ken? Ettekö te, Anna Trifonovna, tunne armaita vieraitanne? sanoi

Maslobojev. – Kuka muu se olisi kuin me itse … Filip Filipitsh!

– Ah, Filip Filipitsh! Tekö se olettekin …vieraista parhain… No, kuinkas te … minä … no, ei hätää … käykää tänne.

Muori oli kokonaan hämmästynyt.

– Mihin tänne? Tässähän on seinä vastassa… Ei niin, mutta ottakaasmeitä vastaan paremmin. Ryyppäämme teillä kylmää, kenties löytyyiloittajiakin?

Nyt pääsi emäntä entiselleen.

– Näin armaille vieraille maan alta haen; Kiinan valtakunnastatilaan.

– Anna Trifonovna, kyyhkyläiseni, ensin pari sanaa: onko Sisobrjuhovtäällä?

– On.

– Juuri häntä minä haenkin. Mitenkä hän, ryökäle, uskaltaa minuttarehvastella?

– Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkäjuuri teitä.

Maslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa olikaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpojatuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessäpuhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hänhuoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin saihän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen jamaalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.

Sisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli paripulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojenvieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luonaistui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaansilkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettuilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhovoli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan eiollut huoneessa.

– Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua, – ja Dussoon vielä kutsuu!

– Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhovilostuneena nousten meitä tervehtämään.

– Juopotteletko?

– Suokaa anteeksi.

– Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toinystäväni muassani.

Maslobojev viittasi minuun.

– Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua… Khi!

– Kas vaan, onko tuokin olevinaan samppanjaa! Hapankaljaa tuo on.

– Älkäähän moittiko.

– Et varmaan uskalla Dussoon nokkaasikaan näyttää, ja muita vielämuka kutsuu sinne!

– Vast' ikään hän kertoi, että on käynyt Pariisissa, puuttuipuheeseen naikkonen. – Valehteli tietysti!

– Fedosja Titishna, älkää tehkö minulle vääryyttä. Kävin. Matkustinsinne.

– Mokomakin moukka olisi muka käynyt Pariisissa.

– Olen kuin olenkin. Karp Vasiljitshin kera siellä kuraasianäytimme. Tunnettehan Karp Vasiljitshin?

– Vähät minä sinun Karp Vasiljitshistasi.

– No niin … asia oli poliitillista laatua. Hänen kanssaan mesiellä Pariisissa madam Joubertilla englantilaisen seinäpeilinsärimme.

– Minkä säritte?

– Seinäpeilin. Se oli koko seinän levyinen ja kattoon ulettui.Karp Vasiljitsh oli niin humaltunut, että madam Joubertille venättäpuhui. Asettui peilin viereen ja nojasi siihen. Silloin Joubertsanoo hänelle, ranskaksi tietysti: "peili maksaa seitsemän sataafrangia, älä säre!" Karp hymyilee ja katsoo minuun; minä istunsulotar sivullani, ei mokoma turpa, kuin tämä tässä, mutta oikeahempsukka. Karp sanoo: "Stepan Terentjitsh, hoi Stepan Terentjitsh!Otatko puolella osaa?" Minä sanoin: olkoon menneeksi. Silloin Karpiskee moukarinyrkillään peiliin ja helinä vaan kävi huoneessa. Peilinpalaset lentelivät ympäri huonetta. Joubert päästi pahan öläkän, aikoi pieksää Karpin. "Sinä sekin rosvo, missä luulet olevasi" – tietysti omalla ranskallaan torui. Karp vastaa: "Sinä, sanoo, madamJoube, ota raha, mutta luontoani vastaan älä asetu", ja samassakuusisataaviisikymmentä frangia lukee pöytään. Puolisataa tingimmepois.

Samassa kuului kauhea, läpitunkeva huuto jostain parin, kolmenhuoneen takaa. Minä vavahdin ja myöskin huudahdin. Minä tunsin äänen – se oli Helenan.

Heti tuon valittavan kiljahduksen jälkeen kuului huutoa, kiroilemisia, touhua, sekä sitten selvään kuuluvia, ankaroitakorvapuusteja. Siellä varmaan Mitroshka jakoi oikeutta. Ovitemmaistiin äkkiä auki ja vaaleana, katse harhailevana, valkonenharsopuku murjottuna ja revittynä, tukka taistelussa kampaukseltairti päässeenä ja sotkuisena – semmoisena syöksyi Helena luoksemme.Seisoin oven vieressä, hän kiiruhti luokseni ja tarttui minuun.Huoneessa olijat hypähtivät seisoalle ja huudahduksia kuuluikaikkialta. Helenan jälkeen ilmestyi ovelle Mitroshka, kiskoentukasta möhömahaista vihollistansa, joka oli hyvin riepotellunnäköinen. Mitroshka veti hänet kynnykselle ja heitti siitävihollisensa huoneeseemme.

– Tuossa hän on! Ottakaa hänet! lausui Mitroshka hyvin tyytyväisenä.

– Kuules, sanoi Maslobojev, lähestyen rauhallisesti minua ja pannenkätensä olalleni, – ota ajurimme, ota tyttö ja vie asuntoosi, täälläsinulla ei ole enää mitään tekemistä. Huomenna järjestämme muut asiat.

Minä en odottanut toista kehoitusta. Tartuin Helenaa kädestä jajohdin hänet pois tästä luolasta. Sitä en tiedä, mitenkä asiat sielläsitten päättyivät. Meitä ei kukaan estellyt – emäntä oli kauhustahämmästynyt. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei hän voinut pannaesteitäkään. Ajuri odotti meitä ja kahdenkymmenen minutin kuluttuaolin jo huoneessani.

Helena oli kuni puolikuollut. Aukasin hänen vaatteensa hakaset, ripoitin kasvoille vettä ja panin sohvalle. Hän sai kuumeen ja alkoihouria.

Tarkastelin hänen verettömiä huuliansa, vaaleita kasvojansa, mustaa, sileäksi kammattua ja voideltua ja nyt jo epäjärjestyksessä olevaatukkaansa, pukuansa, jossa vielä oli punertavia nauhasolmuja – jaminulle kävi selväksi koko tuo ilkeä juttu. Tyttö parka! Tilansatuli yhä pahemmaksi. En poistunut hänen luotaan ja päätin ollamenemättä tänä iltana Natashan luo. Toisinaan aukaisi Helena pitkät, nuolimaiset silmäripsensä ja katseli minuun, katsoi pitkään jatarkkaan, niinkuin olisi koettanut tuntea, ken olin. Vasta myöhään, noin yhden tienoissa yöllä nukkui hän. Minä nukuin siihen likelle lattialle.

VIII

Nousin ylös hyvin varhain. Yöllä olin herännyt melkein joka puolentunnin kuluttua, lähestyin pientä vieras-parkaani ja katsoinhäneen tarkkaan. Hän oli kuumeessa ja vähin houraili. Aamuyöstähän kumminkin nukkui sikeään uneen. Se on hyvä merkki, ajattelin, mutta aamulla herättyäni päätin, ennenkuin tyttöparka heräisi, käydähakemassa lääkärin. Tunsin erään lääkärin, elähtäneen, hyväsydämmisenvanhanpojan, joka saksalaisen taloudenhoitajattarensa kanssa oliikimuistoisista ajoista asunut Vladimirskilla. Läksinkin hänenluoksensa. Hän lupasi kello kymmenen tulla sairasta katsomaan. Olisinniin mielelläni matkalla poikennut Maslobojevin luo, mutta luovuinsiitä tuumasta – hän varmaan vielä nukkui eilisestä, sitä paitsivoi Helena herätä ja, kenties, minun poissa ollessani pelästyisi, huomattuaan olevansa yksinään minun huoneessani. Sairaudessansa hänhelposti voi unohtaa, kuinka ja millä tavoin hän sinne joutui.

Astuttuani huoneeseen hän samassa heräsi. Menin luokseen ja kysyinvarovasti, mitenkä hän voi. Hän ei vastannut, mutta katsoi eloisilla, mustilla silmillään minuun pitkään ja terävästi. Hänen katseestaanolin huomaavinani, että hän ymmärtää kaikki ja täydelleen muistaaasiat. Hän ei vastannut, ehkäpä siitä syystä, että tapansa oli ainaollut semmoinen. Eilenkin, samoin toissa päivänä luonani käydessäänei hän muutamiin kysymyksiini lausunut sanaakaan, alkoihan vainäkkiä pitkään ja terävästi katsoa silmiini, jossa katseessaanneuvottomuuden ja juron uteliaisuuden ohella oli myöskin jotainoutoa ylpeyttä. Nytpä olin keksivinäni hänen katseessaan ankaruutta, vieläpä ikäänkuin luottamattomuuttakin. Aioin laskea käteni hänenotsalleen koetellakseni, oliko vielä kuumetta, mutta hän ääneti jahiljaa työnsi kädellään käteni pois ja kääntyi minusta pois. Poistuinetemmäksi, etten enää häiritsisi häntä.

Minulla oli suuri vaskinen teekannu. Olin jo pitemmän aikaa käyttänytsitä teekeittiön asemasta ja keitin siinä vettä. Polttopuita minullalöytyi, talonmies toi niitä kerrallaan aina viideksi päiväksi. Paninuunin lämpiämään, kävin hakemassa vettä ja asetin kannun tulelle.Pöydälle varustin teeastiat. Helena kääntyi ja katsoi uteliaanapuuhiani. Kysyin häneltä, tahtoisiko hän jotain. Mutta taas hänkääntyi pois eikä vastannut mitään.

"Miksikä hän minulle vihoittelee?" ajattelin. "Kummallinen tyttö."

Lääkäri tuli lupauksensa mukaan kello kymmenen. Hän tarkasti sairaankaikella saksalaisella tarkkuudella ja vakavasti rauhoitti minua, sanoen, että vaikka kuumetta onkin, ei kumminkaan mitään erinäistävaaraa ole olemassa. Hän vielä sanoi, että tytöllä varmaan ontoinen, pysyväinen tauti, jotain säännöttömän sydämmen tykytyksentapaista, "mutta se pykälä tulee vaatimaan erityistä tutkimista, nytei tytöllä ole vaaraa." Hän määräsi sairaalle mikstuuria ja joitakinpulvereita, enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi, ja heti alkoi kysellä,kuinka tyttö oli minulle joutunut. Samalla hän ihmetellen tarkastelihuonettani. Ukko oli hyvin puhelias.

Helena häntä hämmästyi, tempasi pois kätensä, kun hän koettelivaltimoa, eikä tahtonut näyttää kieltään. Kaikkiin hänenkysymyksiinsä ei tyttö vastannut sanaakaan, mutta koko ajan vaintarkkaan katsoi hänen kaulassaan riippuvaa suurta Stanislainritarimerkkiä.

– Tytön varmaan kivistää päätä, huomautti ukko, – mutta mitenkä hänkatsoo, miten hän katsoo!

En katsonut sopivaksi kertoa hänelle Helenasta, sanoen syyksi, ettäse on pitkä historia.

– Antakaa minulle tieto, jos tulee tarvis, sanoi hän poislähtiessään. – Nyt ei ole mitään vaaraa.

Päätin pysyä koko päivän Helenan luona enkä jättää häntä,jos mahdollista, täydelliseen parantumiseensa asti, paitsivälttämättömimmissä asioissa. Mutta tietäen sen, että Natashaja Anna Andrejevna voivat kovin kummastella odottaessaan minuaturhaan, päätin vaikka Natashalle ilmoittaa kirjeellä kaupunginpostissa, etten tänään tule hänen luonaan käymään. Anna Andrejevnalleei sopinut kirjoittaa. Hän oli itse pyytänyt, etten minä enäämilloinkaan lähettäisi hänelle kirjettä sen jälkeen, kun minäkerran ilmoitin kirjeellä Natashan sairaudesta. – "Ukko murjottaavaan nähdessään kirjeesi", sanoi Anna Andrejevna, – "mielellään, miekkonen, tahtosi tietää, mitä kirjeessä on, mutta ei sovi kysyä,ei rohkene. Siitä onkin sitten pahalla päällä koko päivän. Jasitä paitsi, isäseni, kirjeellä sinä vain ärsytät minua. No, mitämerkitsee kymmenkunta riviä? Haluttaisi kysyä tarkemmin, sinuapa eiolekaan." Sen vuoksi kirjoitinkin vain Natashalle, ja viedessänilääkemääräystä apteekkiin, panin samalla tiellä kirjeenkin postiin.

Sillä aikaa nukkui Helena uudestaan. Unissaan hän hiukan valittija vavahteli. Lääkäri arvasi oikein: Helenan kivisti kovastipäätä. Toisinaan hän hiljaa kiljahti ja heräsi. Minuun hän katsoiharmissaan, niinkuin olisi huomaavaisuuteni häntä erittäinrasittanut. Täytyypä sanoa, että se minua kovin pahoitti.

Yhdentoista aikana tuli Maslobojev. Hän oli huolestunut ja hiukanhajamielinen; pariksi minutiksi vain pistäysi, jonnekin piti kovaakiirettä.

– No, veliseni, minä odotin sinut tapaavani kyllä koruttomassaasunnossa, sanoi Maslobojev, katsellen ympärillensä, – mutta, tottasanoen, en luullut sinua löytäväni tämmöisessä laatikossa. Tämähän onlaatikko, eikä asunto. No, tämä kaikki, sanokaamme, ei vielä mitään, mutta pahinta on se, että kaikki nämä puuhat estävät vain sinuatyöstäsi. Minä ajattelin tätä jo eilen Bubnovalle ajaessamme. Minä,näes, veliseni, luonnostani ja sosiaalisen asemani perusteella kuulunsemmoisiin ihmisiin, jotka eivät itse tee mitään kunnollista, muttamuille lukevat lakia, että tekisivät. Nyt kuule: minä ehkä huomennatai ylihuomenna tulen luonasi käymään, mutta sinä välttämättömästikäy minun luonani sunnuntai-aamuna. Siihen saakka, luullakseni, tämäntytön asia kokonaan päättyy; samalla minä puhun kanssasi oikein todenteolla, sillä sinut täytyy ottaa hyviin käsiin. Näin ei sovi elää.Eilen minä vain tein viittauksen sinulle, mutta nyt tulen sinulleloogillisesti asian esittämään. Niin, ja sanoppas lopultakin: mitä,pidätkö todellakin häpeällisenä asiana ottaa minulta rahaa joksikinajaksi?

– Älähän riitele! keskeytin minä hänet. – Sano sen sijaan, mitenkäteillä asia eilen päättyi?

– Mitä siitä, sehän päättyi mitä parhaimmalla tavalla, ja tarkoituson saavutettu, ymmärräthän? Nyt minulla ei ole aikaa. Pistäydyin vainsinulle ilmoittamaan, ettei minulla ole aikaa, enkä sinun asioistasijouda huolehtimaan; kuules: sijoitatko sinä tytön jonnekin, vainaiotko pitää luonasi? Sillä sitä täytyy miettiä ja päättää.

– Sitä minä en vielä varmaan tiedä ja, täytyypä minun sanoa, odotinsinua neuvotellakseni kanssasi. No, millä perusteella esimerkiksiminä hänet pitäisin täällä?

– Heh, mitäpäs siitä, pidät palvelijanasi…

– Pyydän sinua puhumaan vain hiljemmin. Tyttö, vaikka sairas,on täydessä tunnossa, ja sinut nähtyään, huomasin minä, että hänikäänkuin vavahti. Se osottaa, että hän muisti eilisen…

Minä kerroin nyt Maslobojeville Helenan luonteesta ja kaiken, mitäolin hänestä huomannut. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaankertomustani. Lisäsin vielä, että ehkä sijoitankin tytön erääseenperheeseen, samalla hiukan kerroin myöskin Ichmenev-vanhuksista.Kummakseni tiesi Maslobojev jonkun verran Natashan asioista jakysyttyäni, mistä hän sen tietää, virkkoi:

– Niin vaan; jo aikaa sitten satuin sivumennen kuulemaan; eräsasia johti siihen. Olenhan jo sinulle sanonut, että tunnen ruhtinasValkovskin. Sen sinä teet hyvin, että viet tytön vanhusten luo. Onhanhän vain haittana sinulle. Sitten vielä: hänelle täytyy hankkiapassi. Siitä älä huolehdi, sen otan minä toimittaakseni. Hyvästi, käyuseimmin. Mitä, nukkuuko tyttö nyt?

– Kaiketi, vastasin minä.

Mutta tuskin oli Maslobojev lähtenyt, kun Helena samassa kutsui minua.

– Kuka se oli? kysyi hän. Äänensä vapisi, mutta nytkin loi hänminuun terävän ja ylpeältäkin näyttävän katseen. Muuten en osaa sitämääritellä.

Sanoin hänelle Maslobojevin nimen ja lisäsin, että juuri tämänmiehen avulla minun onnistui vapauttaa hänet Bubnovalta, ja ettäBubnova kovin pelkää Maslobojevia. Poskillensa heti nousi puna, mikävarmaankin oli muistelmien tuottama.

– Eikö tuo nainen koskaan tule tänne? kysäsi Helena, luoden minuuntutkivan katseen.

Kiiruhdin vakuuttamaan sitä hänelle. Hän vaikeni, tahtoi ottaa kätenikätöstensä väliin, mutta samassa, ikäänkuin katuen tekoaan, jättikäteni. "Ei voi olla mahdollista, että hän todella tuntisi minuakohtaan tuollaista vastenmielisyyttä", ajattelin. – "Tuollainenon hänen totuttu tapansa, tahi … tahi on tyttö parka saanut niinpaljon kurjuutta kokea, ettei enää voi luottaa ainoaankaan ihmiseenmaailmassa."

Määrätyn ajan kuluttua kävin noutamassa lääkkeet ja samallapistäydyin tuttuun teeravintolaan, jossa toisinaan söin päivällisenija jossa minulle uskottiin velaksi. Kotoa lähtiessäni otin mukaaniruoka-astian, johon teeravintolasta otin kanasoppaa Helenan varalle.Hän ei tahtonutkaan syödä, ja soppa jäi joksikin ajaksi uuniin.

Annettuani Helenalle lääkkeen istuin työhöni. Luulin hänen nukkuvan, mutta äkkiä häneen katsahdettuani näin, että hän oli kohottanutpäätänsä ja katsoi tarkkaan, kuinka minä kirjoitan. En ollut sitähuomaavinanikaan.

Viimein hän todellakin nukkui ja, minun suurimmaksi mielihyväkseni, nukkui rauhallisesti, ilman hourailua ja valittelemisia. Nyt sainaikaa miettiä muitakin asioitani; tietämättä syytä poissa oloonivoi Natasha, ei vain pahastua siitä, etten tänään käynyt hänenluonaan, mutta vieläpä, ajattelin, voi kovin tulla pahoilleenvälinpitämättömyydestäni juuri silloin, kun hän ehkä enin tarvitsisiminua. Hänellä sen lisäksi varmaan voi nyt olla joitakin puuhia, tahtoisi pyytää minua jotain avukseen tekemään, mutta minuapa, aivankuin uhalla, ei olekaan.

Mitä taas tuli Anna Andrejevnaan, niin olin hyvin neuvoton, millähuomenna itseäni puolustaisinkaan. Ajattelin sinne ja tänne ja äkkiätein päätöksen käydä kummassakin paikassa. Poissa oloni voi kestäävain kaksi tuntia. Helena nukkuu, eikä siis kuule lähtöäni. Nousinylös, otin päällysnuttuni ja hattuni, mutta juuri, kun aioin lähteä,kutsui äkkiä minua Helena. Minä ihmettelin – olisikohan hän vainteeskennellyt nukkuvansa?

Tahdon tässä huomauttaa, että vaikka Helena oli osottavinansa, ettei hän tahtoisi puhua kanssani, niin kumminkin nuo hänenkutsumisensa, jotka tapahtuivat jotenkin tiheään, tuo hänen halunsakääntyä puoleeni kaikessa, mistä ei saanut selkoa, se kaikki osottipäinvastaista ja, täytyypä minun tunnustaa, se oli minulle hyvinmieluistakin.

– Mihin te tahdotte antaa minut? kysäsi hän, kun menin hänenluoksensa.

Yleensä teki hän kysymyksiä noin vaan äkkiä, niin etten osannut niitäodottaakaan. Nyt en voinut kysymystään oikein käsittääkään.

– Äsken te puhuitte tuttunne kanssa, että te aiotte antaa minutjohonkin taloon. Minä en tahdo minnekään.

Kumarruin tarkastaakseni häntä – hän oli taaskin kuumeessa, uusikuumeen kohtaus oli taaskin tavannut hänet. Aloin lohdutella jaherätellä toiveita; vakuutin hänelle, että jos hän tahtoo jäädäluokseni, niin en anna häntä minnekään. Tätä puhuessani riisuinpois nuttuni ja hattuni. En voinut jättää häntä yksin, kun hän olitämmöisessä tilassa.

– Ei, menkää vaan! sanoi hän heti huomattuaan, että tahdoin jäädäkotiin. – Minä tahdon nukkua; minä nukun kohta.

– Mitenkä sinä jäisit yksin?.. sanoin neuvotonna. – Vaikkakyllähän minä varmaan kahden tunnin kuluttua tulen takaisin…

– No, siispä menkääkin. Muuten, vaikka minä olisin koko vuodensairas, niin tulisiko teidän koko vuosi pysyä kotona.

Hän koetti hymyillä ja katsahti minuun jotenkin oudosti, ikäänkuinolisi koettanut taistella jotain hyvää tunnetta vastaan, joka pyrkiesille hänen sydämmestänsä. Lapsi raukka! Hyvä, hellä sydämmensäilmaisi olemassa olonsa, huolimatta kaikesta ihmisvieromisestaan janäennäisestä paatumisestaan.

Ensiksi kiiruhdin Anna Andrejevnan luo. Hän odotti minuakuumeentapaisella kärsimättömyydellä ja otti vastaan moitteilla;hän oli kovin levoton. Nikolai Sergeitsh oli heti puolisen jälkeenlähtenyt ulos, mutta minne – se oli tietämätöntä. Minä aavistin, ettei mummo parka malttanut, vaan kertoi ukolle kaikki, jos kohtakintapansa mukaan viittauksilla. Mummopa melkein tunnusti itsekin senminulle, sanoen, ettei malttanut olla kertomatta miehelleen semmoistailosanomaa, mutta että Nikolai Sergeitsh muuttui, kuten mummon sanatkuuluivat, pilveä synkemmäksi, ei virkkanut mitään, "oli vain vaiti, eikäpä edes kysymyksiini vastannut," ja äkkiä puolisen jälkeennousi ja sen sitä näitkin. Tätä kertoessaan Anna Andrejevna milteivapisi pelosta ja pyyteli minua, että odottaisin hänen kanssaanNikolai Sergeitshin palausta. Minä tein esteitä ja sanoin melkeinperuuttamattomasti, että ehkäpä minä en tule huomennakaan ja ettäjuuri sen vuoksi nyt tulinkin, sanoakseni sen edeltäpäin. Nyt vähältäolimme riitaantua. Hän alkoi itkeä; moitti minua katkerasti japistelevästi ja vasta silloin, kun olin jo ovessa, hän äkkiä kävikaulaani, puristi minua vahvasti molemmin käsin ja sanoi, ettenvihastuisi häneen, "orpo parkaan", enkä pahastuisi hänen sanoistaan.

Natashan minä, vastoin odotustani, tapasin taas yksinään ja – kummallista, minusta tuntui, ettei hän ollenkaan ollut nyt tulostaniniin iloinen, kuin eilen ja yleensä muilla edellisillä kerroilla.Näytti, kuin olisin jollain häntä harmittanut ja häirinnyt.Kysymykseeni: kävikö Alesha tänään? hän vastasi:

– Tietysti kävi, mutta oli vain vähän aikaa. Lupasi tänään illallavielä tulla, lisäsi hän aivan kuin ajatuksissaan.

– Kävikö hän eilis-iltana?

– E – ei. Hänellä oli esteitä, lausui Natasha hyvin sukkelaan. —

Entäs, mitenkä sinun asiasi ovat, Vanja?

Huomasin, että hän jostain syystä tahtoo sotkea puheemme ja kääntääsen toisaalle. Katsoin häneen tarkemmin; hän oli huomattavastikiihtynyt. Mutta huomattuaan minun tarkkaan katsovan häneen,hän äkkiä ikäänkuin olisi vihastunut ja katsahti minuun niinvoimakkaasti, kuin olisi aikonut minut katseellaan polttaa. Nyt taason hänellä jokin katkera tuska, ajattelin, mutta hän ei vain tahdominulle sitä ilmaista.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä asioistani kerroin hänelle Helenanhistorian yksityiskohtineen. Hän oli hyvin huvitettu kertomuksestani, vieläpä se hämmästyttikin häntä.

– Jumalani! Ja sinäkin voit jättää sairaan yksinään! huudahti hän.

Selitin, etten ollut aikonut tulla ensinkään tänään hänen luonaankäymään, mutta luulin, että hän pahastuu ja että hän ehkä johonkintarvitsisi minun apuani.

– Tarvitsisin, – lausui hän itsekseen, jotain mietiskellen, – ehkäpä tarvitsisinkin apuasi, Vanja, mutta jääköön toiseen kertaan.Kävitkö meidän kotona?

Kerroin hänelle käyntini.

– Niin, Jumala tietää, millä mielellä nyt isä ottaa vastaan kaikkinämät tiedot. No, toisekseen, mitäpä näissä on ottamistakaan…

– Kuinka niin, mitä on ottamista? kysäsin. – Tämmöinen suuri muutoson asioissa tapahtunut!

– Niin vaan… Mihinkä hän taas olisi mennyt? Silloin arvelittehänen käyneen täällä luonani. Näetkös, Vanja, jos voit, tule luoksenihuomenna. Kenties jotain sanonkin sinulle… Hävettää vain minuavaivata sinua; mutta nyt jos menisit kotiin vieraasi luo. Ehkä onkinjo pari tuntia kulunut siitä, kun kotoa läksit?

– Niin on. Jää hyvästi, Natasha. No, mutta miltä näytti tänään

Alesha?

– Mitäs Alesha, entisekseen… Oikeinpa ihmettelen sinunuteliaisuuttasi.

– Näkemiin asti, ystäväiseni.

– Hyvästi.

Hän tarjosi minulle kätensä jotenkin huolimattomasti ja kääntyipois, välttääkseen minun viimeistä katsettani. Lähdin hänen luotaanjotenkin kummissani. Mutta kumminkin, ajattelin, onhan hänellä nyt, mitä miettiäkin. Asiat eivät ole leikin tekoa. Huomennapa itseensiksi minulle kaikki kertoo.

Palasin kotiin jotenkin surullisena ja heti ovesta sisälle astuttuanihämmästyin hirveästi. Oli jo pimeä. Näin kumminkin Helenan istuvansohvalla, pää painuksissa, ikäänkuin hän olisi ollut syvissämietteissä. Minuun hän ei edes katsahtanutkaan, ikäänkuin olisi olluthorroksissa. Menin hänen luoksensa; hän jotain kuiskaili itseksensä.Eiköhän vain hourine? ajattelin.

– Helena, ystäväiseni, mikä sinun on? kysäsin istuen viereensä japannen käteni ympärillensä.

– Tahdon pois täältä… Tahdon mieluummin hänen luoksensa, lausui

Helena nostamatta edes päätään.

– Minne? Kenenkä luo? kysäsin kummastellen.

– Tuonne, Bubnovan luo. Hän aina sanoi, että minä olen velassahänelle paljon rahaa, että hän hautasi äitini. Minä en tahdo, ettähän toruisi äitiäni… Tahdon tehdä hänelle työtä ja kaikki hänellesuorittaa… Sitten lähden itse heiltä pois. Mutta nyt minä menenhänen luokseen.

– Rauhoitu, Helena, sinne et voi mennä, sanoin minä. – Hän rääkkääsinua; hän saattaa sinut turmioon…

– Saattakoon vaan, rääkätköön vaan, lausui Helena innokkaasti, – en minä ole ensimäinen; on toisia minua parempiakin, hekin kärsivät.Niin sanoi minulle kerjäläinen kadulla. Minä olen köyhä ja tahdonpysyä köyhänä. Kaiken ikäni pysyn köyhänä; niin käski minua äitinikuollessansa. Tahdon tehdä työtä… En tahdo näitä vaatteita kantaa…

– Huomenna minä ostan uudet. Minä tuon sinulle kirjasikin. Sinä asutminun luonani. Minä en anna sinua kellekään, jos niin itse tahdot; rauhoitu…

– Minä palkkaun palvelijaksi.

– Hyvä, hyvä! Rauhoitu nyt vaan, käy makaamaan, nuku!

Tyttö parka alkoi itkeä. Vähitellen muuttui itku tyrskinnäksi. Entietänyt, mitä tekisin; toin hänelle vettä, kastelin ohimojaan,päätään. Viimein kaatui hän sohvalle kokonaan hervotonna javilunpuistatukset alkoivat häntä taas piestä. Peitin hänet, milläsuinkin voin, ja hän nukkuikin, mutta rauhattomasti, yhä vavahtaenja heräten. Vaikk'en ollutkaan tänään kovin paljon kävellyt, olinkumminkin hyvin väsynyt ja päätin käydä levolle mahdollisimmanvarhain. Mieltäni vaivasivat raskaat huolet. Aavistin, että tulisintämän tytön tähden saamaan paljon puuhia. Mutta eniten huolestuttiminua Natasha ja hänen asiansa. Ja muutenkin, kuten nyt muistelen, olin harvoin niin synkällä mielellä, kuin sinä yönä nukkumaan käydessäni.