– Niin, onhan tämä! Vuoteen kuuteen emme ole toisiamme kohdanneet.Se on, kyllähän kohtasimme, mutta teidän ylhäisyytenne ei ole nähnythyväksi luoda ainoatakaan silmäystä minuun. Tehän olette kenraali, setahtoo sanoa, kirjallisuus-kenraali!..

Tätä sanoessaan hän hymyili ivallisesti.

– No, no, veliseni Maslobojev, sen sinä valehtelet, keskeytin hänet. – Ensiksikin, eivät kenraalit, eivät edeskirjallisuus-kenraalitkaan, ole tämän näköisiä, kuin minä, toiseksi, salli sanoakseni, että minä todella muistelen pari kertaa sinutkadulla kohdanneeni, mutta sinä itse nähtävästi kartoit minua; miksikä minä olisin lähestynyt, kun näen, että mies tahtoo välttääkohtaamista. Ja tiedätkös, mitä minä ajattelen? Jos sinä nyt et olisihumalassa, et olisi nytkään nimeäni maininnut. Eikö niin? No, tervemieheen! Minäpä, veliseni, olen hyvin, hyvin iloinen sinut tavattuani.

– Todellakin? Mutta enkö saata sinulle ikävyyksiä tällä … _eioikealla muodollani?_No, ja mitäpä tuosta kysellä; ei se oletärkeätä; minäpä, Vanja veliseni, aina muistan, miten kunnon poikasinä olit. Muistatko, sinähän sait selkääsi minun tähteni? Sinä olitvaiti, etkä minua ilmaissut, mutta minä, kiitollisuuden sijasta, koko viikon sinua härnäsin. Sinä synnitön sielu! Terve, sieluseni, terve! (Me suutelimme toisiamme). Minähän olen jo monta herran vuottayksin maleksinut, – mene päivä, joudu ilta, mutta entistä en oleunhottanut. Ei unohdu! Entäs sinä?

– Mikäs minulla, yksin minäkin maleksin…

Hän katsoi minuun kauan; katseessaan oli viinan hellyttämän ihmisentunteellisuutta. Muutenkin oli hän erinomaisen kunnon ihminen.

– Ei, Vanja, sinä et ole semmoinen, kuin minä, lausui hän lopultatraagillisella äänellä. – Minähän olen lukenut teoksesi; luin,Vanja, luin!.. Mutta kuules: puhelkaamme kauasta aikaa! Onko kiire?

– On; täytyypä minun sinulle sanoa, minua kovin ajatteluttaa eräsasia. Mutta kuules: missä sinä asut?

– Sen sanon. Mutta se ei ole tärkein, tahdotkos tietää, mikä ontärkein?

– No, mikä?

– Kas tuo, näethän? – Hän osoitti jonkun kymmenen askeleen päässämeistä olevan kahvilan kylttiä, – näethän: kondittori ja ravintola,se on niin paljon kuin juomala, mutta siltä hyvä paikka. Sanonsinulle etukäteen, paikka on siisti, ja viina – yli arvostelun!Kijevista jalan tänne tuli! Join, usean kerran join sitä, siistunnen sen; huonoapa minulle täällä ei uskalletakaan antaa. Tuntevatjo Filip Filipitshin. Mitä? Irvistätkö? Ei, sallipas minun sanoaloppuun. Nyt on neljänneksen yli yhdentoista, juuri katsoin kelloa;no, juuri kolmekymmentäviisi minuttia yli yhdentoista lasken sinutrauhaan. Sitä ennen kärpäsen nujerramme. Uhraatko kaksikymmentäminuttia vanhalle ystävälle?

– Jos ei muuta kuin, kaksikymmentä minuttia niin olkoon menneeksi; sillä, ystäväiseni, asia todellakin vaatii…

– Olkoon menneeksi. Mutta kuules, pari sanaa ennen muuta: kasvoillasi on outo väri, aivan kuin olisi jollain sinua kovinharmitettu, niinkö?

– Niin.

– Johan arvasin. Minä, näes, olen alkanut tutkia kasvojenilmeitä,onhan sekin toimi! No, mennään siis, siellä juttelemme.Kahdessakymmenessä minutissa, ensiksikin, minä ehdin tunnustellaamiraali Tshainskin juomaa, lasken alas koivuviinaa, ukkoparkaa, sitten pomeranssia, sitten parfait-amour, ja sitten vielä jotainkeksin. Minä ryyppään, hyvä veli! Pyhäpäiväisin vain ennenaamupalvelusta olen selvänä. Sinä vaikkapa älä nyt ryyppääkkään.Minähän tarvitsenkin vain sinua. Jos taas ryyppäät – osotat silläerinomaisen jaloa sydäntä. Lähdetään! Juttelemme parisen sanaa jataas joksikin kymmeneksi vuodeksi eroamme. Minähän, veliseni Vanja,en sovi seuraasi.

– No, älä siinä lörpöttele, mennään pikemmin. Kaksikymmentä minuttiaon sinun, sitten saat päästää minut.

Kahvila oli toisessa kerroksessa; sinne johtivat kaksijaksoisetrappuset. Rapuilla kohtasimme kaksi hyvin humalaista herraa. Meidäthuomattuaan he horjuen astuivat syrjään.

Toinen heistä oli hyvin nuori ja hentoinen poika, kokonaan vieläparraton, viiksen alkuja tuskin voi huomata, kasvonsa olivat hyvintyperät. Hän oli puettu hyvin komeasti, mutta jotenkin naurettavasti,ikäänkuin kantaisi vierasta pukua päällään, sormissa oli kalliitasormuksia, kallis neula kaulaliinassa, tukka hyvin tyhmäntapaisellakampauksella, oli kuin mikäkin perhoskotero. Hän lakkaamattahymyili ja nauraa hihitti. Hänen toverinsa oli viidenkymmenenvaiheilla oleva paksu, suurimahainen, hyvin huolimattomasti puettu, kaulaliinassaan oli hänelläkin neula, päänsä oli kalju, kasvonsaturvonneet, humalaiset ja rokonarpiset, silmälasit pienellä, napinmuotoisella nenällään. Kasvojensa ilme oli vihainen ja hekumallinen.Ilkeät, vihaiset ja epäilevät silmänsä olivat muljallaan jatirkistivät ikäänkuin raosta. Nähtävästi kumpikin heistä tunsiMaslobojevin; möhömaha meidät kohdattuaan vääristi pikaisesti suutaantyytymättömästi, ja nuorempi hymyili hyvin matelevan maireasti, sieppasi talonpoikaislakkinsakin päästään.

– Anteeksi, Filip Filipitsh, löpisi hän, katsoen imelästi

Maslobojeviin.

– Mitä nyt?

– Olen syyllinen … totta … (hän näpsäytti kaulustansa vasten).

Tuolla istuu Mitroshka. Mutta, Filip Filipitsh, hän on lurjus.

– Miksi niin?

– Niin vaan… Tältä (hän viittasi toveriinsa) viime viikolla tuonsamaisen Mitroshkan tähden eräässä paikassa voideltiin naamapiimällä … khi!

Toverinsa mukkasi häntä harmissaan kyynärpäällään.

– Ettekö, Filip Filipitsh, tyhjentäisi kerallamme puolentusinaista,käskettekö luottamaan siihen?

– Ei, isäseni, nyt ei sovi, vastasi Maslobojev. – Tärkeä asia onesillä.

– Khi! On minullakin teille asiaa.

Toverinsa mukkasi häntä taas kyynärpäällään…

– Sitten, sitten!

Näytti, niinkuin Maslobojev olisi koettanut olla heihin katsomatta.Ja kun olimme päässeet ensimäisen huoneen läpi, jonka yhdestäseinästä toiseen ulettui tavallisen siisti pöytä, täynnä voileipiä,piirakaisia, pieniä kalakukkoja ja monenlaisilla juomilla täytettyjäpulloja, veti Maslobojev minut heti syrjään ja sanoi:

– Tuo nuorempi on kauppiaan poika Sisobrjuhov, erään tunnetunjauhokauppiaan poika, joka peri isänsä jälkeen puoli miljonaa janyt niitä juo. Kävi Pariisissa, siellä suunnattomasti tuhlasirahaa, ehkäpä olisi kaikki sinne jättänyt, mutta sai setänsäjälkeen periä, palasi siis Pariisista; täällä nyt juo jäännöksiä.Vuoden kuluttua hän, tietysti, joutuu mieron tielle. Tyhmä kuinhanhi, – käy ensi luokan ravintoloissa, käy kellarikerroksissa,käy kapakoissa, näyttelijöillä, haki jo husaariksi – joku aikasitten antoi anomuksen. Toinen, tuo vanhempi, – Arhipov, on myöskinjonkinlainen kauppias, tai pehtori, oli kaupanvälittäjänäkin, peto, konna, ja nyt Sisobrjuhovin toveri, Juudas ja Falstaff, kaikki yhdessä, kahdesti konkurssissa sekä ilettävin elukka, jollaon monenmoisia konnankoukkuja. Tiedän hänen olleen sekaantuneenerääseen rikosjuttuun; irti pääsi siitä. Erään asian vuoksi olenhyvilläni nyt, että tapasin hänet; minä odotin häntä… Arhipov, tietysti, keritsee Sisobrjuhovia. Tuntee paljon mutkapolkuja, jonkavuoksi onkin moisille nuorukaisille kallisarvoinen. Minä, veli hyvä,olen hänen varaltaan jo kauan hampaitani hionnut. Samoin tekeeMitroshkakin, tuo tuolla, reipas poika upeassa kurekauhtanassa – tuolla ikkunan luona seisoo, tuo mustalaisnaama. Hän pitäähevoskauppaa ja tuntee kaikki täkäläiset husaarit. Minä sanonsinulle: tuo on semmoinen lurjus, että vaikka hän nähdessäsi tekeeväärän setelin, ja vaikka itse sen näit, siitä huolimatta senhäneltä rahaksi vaihdat. Tosi kyllä, hän on kurekauhtanassa, vieläpäsamettisessa, näyttää slavofiililta (mikä, mielestäni, hänelle kylläsopiikin), mutta ota ja pue hänet heti parhaaseen hännystakkiin jamuuhun sellaiseen, vie englantilaiseen klubiin ja sano siellä: tässäon mahtava kreivi Barabanov, niin siellä kaksi tuntia häntä kreivinäkunnioitetaan, – osaa siellä pelata vhistiä, puhuu kreivin tavoin, eikä kukaan voi arvatakaan; niin vetää nenästä. Loppunsa ei ole hyväoleva. No niin, tuo Mitroshka hioo hampaitaan möhömahaa vastaan, sillä Mitroshkalla on nyt laihat päivät, kun tuo möhömaha anastihäneltä Sisobrjuhovin, hänen entisen ystävänsä, jota hän vielä eiehtinyt keritä. Jos nuo nyt täällä kahvilassa yhtyivät, niin on siinäpohjalla joku juttu piilemässä. Minäpä tiedänkin, mikä juttu se on,ja arvaan, että juuri Mitroshka, eikä muu kukaan, ilmoitti minulle, että Arhipov ja Sisobrjuhov tulevat tänne ja maleksivat näillätienoin jollakin rumalla asialla: Tahdon käyttää omaksi edukseniMitroshkan vihaa Arhipovia kohtaan, sillä minulla on omat syyni, jamelkeinpä sen syyn vuoksi minä täällä nyt olenkin. En tahdo antaaMitroshkan sitä huomata, äläkä sinäkään ole häntä näkevinäsikään.Mutta kun lähdemme täältä, tulee hän varmasti luokseni ja sanoo sen, mitä tarvitsen. Ja nyt, Vanja, mennään tuohon kamariin, näethän?No, Stepan, pitkitti Maslobojev, kääntyen palvelijan puoleen, – ymmärräthän, mitä tarvitsen?

– Ymmärrän.

– Ja täytäkin!

– Täytän.

– No, täytä. Istu, Vanja. No, mitä sinä minua nyt niin tarkastelet?Näenhän minä, että sinä minuun katsot. Kummasteletko? Älä kummastele.Kaikkea voi ihmiselle tapahtua, ettei osannut milloinkaan edesuneksiakaan, ja erittäinkin silloin … no, vaikkapa silloin, kunme, sinä ja minä, yhdessä Kornelius Neposta päällämme pänttäsimme.Kuules Vanja, usko yksi asia: vaikka Maslobojev onkin tieltä harhaanjoutunut, on sydän hänellä vielä jälellä samanlaisena, olosuhteetvain ovat muuttuneet. Jos onkin nenäni noessa, en siltä muitamustempi. Lääkäriksi valmistin itseäni, isänmaan kirjallisuudenopettajaksi valmistausin, Gogolista kirjoitin, kullankaivajaksiaioin, naimisiin koetin päästä; eteenpäin elävän mieli, morsiankinjo oli myöntyväinen, vaikka talossa oli niin puhdasta, ettei olisilöytynyt, millä kissaa tuvasta pois vietellä. Hääjuhlien varaltaaioin jo lainata vahvat kengät, sillä omani olivat olleet jopuolitoista vuotta reikäisinä… Mutta en nainutkaan. Morsiamenimeni opettajalle, ja minä menin konttooriin palvelukseen, se on, enkauppakonttooriin, mutta tavalliseen konttooriin vaan. Nytpä alkoitoinen peli. Vuodet vierivät, ja nyt, vaikka en enää palvelekaan, rahaa kumminkin ansaitsen hyvästi: otan lahjuksia ja oikeuttapuollan; uljas lammasten suhteen, mutta lammas uljasten suhteen.On minulla säännötkin: tiedän, esimerkiksi, ettei sotilas yksinsotatantereella kestä, ja – teen asiaa. Asiani enimmäkseen ovatsalaisinta lajia … ymmärräthän?

– Etköhän sinä vain ole jokin urkkijapoliisi?

– Ei, en nyt kokonaan urkkijapoliisi, mutta ajanhan joitakuitaasioita, osaksi virallisestikin, osaksi sisällistä kutsumustaninoudattaen. Tiedäppäs, Vanja, viinaa minä juon, mutta en koskaanymmärrystäni juo, siksipä tiedän tulevaisuutenikin. Minun aikanion mennyttä, mustaa koiraa et pesemällä valkeaksi saa. Yhden asiansanon: jos ei minussa olisi enää ihmisyyttä, niin en olisi tänäänsinua kutsunut, Vanja. Totta puhuit, minä kohtasin sinut näin joennenkin, useasti tahdoin sinua lähestyä, mutta aina lykkäsin sentuonnemmaksi. En ansaitse huomiotasi. Ja senkin sanoit totta,Vanja, että jos tulinkin luoksesi, niin tuli se vain siitä, ettäolin humalassa. Mutta vaikka tämä onkin suurinta lörpötystä, niinlopettakaamme minusta puhe. Parasta, kun puhumme sinusta. No, sieluseni: minä olen lukenut! Luin, minäkin olen sen lukenut!Minä, ystäväiseni, puhun sinun esikoisestasi. Kun olin saanut senluetuksi, – olin, veliseni, vähältä tulla kunnon ihmiseksi! Vähäävain puuttui, mutta mietin tarkemmin ja katsoin paremmaksi jäädäkunnottomaksi ihmiseksi. Sepäs…

Tällä tapaa puheli hän minulle paljon. Hän humaltui yhä enemmän jaalkoi yhä enemmän heltyä miltei kyyneliin saakka. Maslobojev oli ainaollut kunnon toveri, vaikka aina salaperäinen puheissaan ja näyttiylivoimiensa kehittyneeltä; hän oli ollut viekas, juonikas, lipakkoja koukuttelija aina kouluajoilta asti, vaikkei ollut kokonaan vaillahyvän sydämen ominaisuuksia; nyt oli hän mennyttä miestä. Tämmöisiäihmisiä on venäläisten seassa paljon. Usealla heistä on hyvät lahjat, mutta ne heillä usein ovat sekaannuksissa, sen lisäksi saattavat hevisseissä seikoissa heikkoudesta tehdä vasten omaatuntoansa täydellätietoisuudella; eivätkä vain aina varmasti joudu hukkaan, muttaitsekin jo edeltäpäin tietävät turmioon kulkevansa. Kaiken lisäksihukutti Maslobojev itseänsä viinaan.

– Nyt, ystäväiseni, vielä yksi sana, pitkitti hän. – Kyllä kuulin, kuinka sinun maineesi alussa levisi, sitten luin sinusta erilaisiaarvosteluja, (oikein totta, minä luin; sinä luulet, etten minä luemitään); sen jälkeen kohtasin sinut huonoissa jalkineissa, liassailman päällyskenkiä, murjotussa hatussa, ja jotakuta arvasin.Kirjoitatko nyt aikakauskirjoihin?

– Niin, kyllä kirjoitan.

– Muutuit siis postihevoskaakiksi?

– Jotain siihen suuntaan.

– No, kuules, veliseni, mitä minä siihen sanon: parasta onjuoda! Minä näes, juon pääni täyteen, heittäyn kotona sohvalle(minulla onkin oivallinen vieterisohva), ja kuvittelen, ettäminä, esimerkiksi, olen joku Homero tai Dante, tahi jokin FredrikBarbarossa, – voihan mielessään kuvitella kaikkea. Mutta sinäpä etvoikaan kuvitella olevasi Dante tai Fredrik Barbarossa, ensiksikinsiitä syystä, että sinä tahdot olla oma itsesi, ja toiseksi, sentähden, että sinulta on kaikki tahtominen kielletty; sillä sinäolet postikaakki. Minulla on mielikuvitus, mutta sinulla todellisuus.Kuule peittelemätön ja suora sana, veljellisesti sanottu, muutenpahastun kymmeneksi vuodeksi ja sinä loukkaat minua, – etkö sinähuoli rahaa? On. Älähän siinä murra suuta. Ota rahaa, maksa tuotteesitilaajoille, mitä heiltä olet saanut etukäteen, heitä pois länget, turvaa sitten elämäsi koko vuodeksi ja tartu mielituumaasi, kirjoitasuuri teos! Mitä? Mitä siihen sanot?

– Kuules, Maslobojev! Minä annan arvon sinun veljelliselletarjouksellesi, mutta en voi nyt mitään vastata, – miksi – pitkältätulisi puhua siitä. On erityisiä asianhaaroja. Muuten, lupaan kertoasinulle kaikki sittemmin, kerron veljellisesti. Tarjouksestasikiitän; minä lupaan, että tulen luoksesi, ja monta kertaa tulenkin.Mutta kuules asiani: sinä olet ollut minulle avomielinen, ja siksiminäkin tahdon kysyä sinulta neuvoa, ja sen vielä siitäkin syystä,että sinä tietääkseni olet koko mestari semmoisissa asioissa.

Kerroin hänelle Smithin ja tämän tyttären tyttären historian alkaenaina kahvilassa tapahtuneesta kohtauksesta saakka. Kummallista: kunminä hänelle kerroin, olin hänen silmistänsä huomaavinani, että häntietää jotain tuosta asiasta. Kysäsin tuosta häneltä.

– Ei, ei se sitä ole! vastasi hän. – Toisekseen, noin vaan olenjotain Smithistä kuullut, että joku ukko oli kuollut kahvilassa.Bubnova-muorista minä sitä vastoin tiedän yhtä ja toista. Siltärouvalta minä pari kuukautta sitten otin lahjuksen. Je prends monbien, ou je le trouve ja ainoastaan siinä suhteessa olen Molièrenkaltainen. Mutta vaikka minä kiskoinkin häneltä sata ruplaa, kuitenkin tein jo silloin päätöksen kiskoa häneltä ei vain sadan, mutta viiden sadan ruplan lunnaat. Häijy akka! Luvattomissa töissätoimii. Eihän tuo nyt niin paha olisi, mutta joskus menee liianetäälle pahassa. Älähän vain pidä minua don-Quizotena. Asia onsitä laatua, että tässä voi olla minulle hyvät tulot, ja kun minääsken kohtasin Sisobrjuhovin, tulin hyvin iloiseksi. NähtävästiSisobrjuhov tuotiin tänne, ja hänet toi möhömaha, mutta kun minätiedän, minkälaisia asioita tuo möhömaha ajaa, niin siitä päätän…No, kyllä minä hänet kytken! Olen hyvin iloinen, että kuulinsinulta tuosta tytöstä; nyt minä osuin uusille jäljille. Minähän, veliseni, toimitan monenmoisia yksityisiä välitysasioita ja tiedäpäs, millaisten kanssa olen tuttu! Joku aika sitten kaivoin esiin eräänasian erästä ruhtinasta varten, ja saanpa sanoa – semmoisen asian, ettei siltä ruhtinaalta semmoista sopinut odottaakaan. Ja jos huolit, kerron toisen jutun eräästä aviovaimosta? Käyppäs sinä, veliseni, minun luonani, minulla on varalla semmoisia aiheita, että jos niistäkirjoitat, ei niitä uskota tosiksi…

– Mikä on tuon ruhtinaan nimi? keskeytin hänet aavistaen jotain.

– Mitä sinä siitä? Olkoon menneeksi: Valkovski.

– Pietari.

– Sama mies. Tunnetko hänet?

– Tunnen, vaikka vähän. No, Maslobojev, tuon herran tähden tulentiheään käymään luonasi, sanoin ja nousin ylös, – sinä teit minuthyvin uteliaaksi.

– Näes nyt, vanha ystävä, käy niin usein, kuin vaan tahdot. Satujaminä osaan kertoa, mutta tietysti vain vissien rajojen sisällä,ymmärräthän? Muuten voi kadottaa luoton ja kunnian, käytännöllisienkunnian, tarkoitan, ja niin edespäin.

– No, mikäli tuo kunnia sallii.

Olin hyvin levoton. Hän huomasi sen.

– No, mitäpäs sinä arvelet siitä jutusta, jonka juuri sinullekerroin. Keksitkö jotakin?

– Sinun jutustasi? Odotappas pari minuttia, käyn maksamassa ottoni.

Hän meni tarjoilupöydän luo ja siellä, niinkuin sattumalta vain, tuli äkkiä tuon kurekauhtanaisen pojan luo, jota niin kursailemattanimitettiin Mitroshkaksi. Minusta näytti, että Maslobojev tunsihänet hiukan likemmin, kuin mitä minulle sanoi. Ainakin voi huomata, etteivät he ensi kertaa toisiaan kohdanneet.

Ulkomuodoltaan oli Mitroshka hyvin originaali mies.Kurekauhtanassaan, punasessa silkkipaidassaan, jyrkkine, mutta siltähyvänmuotoisine kasvon piirteineen, ollen vielä jotenkin nuori, tummaverinen, rohkeine, säihkyvine katseineen, teki hän huomattavan, eikä suinkaan vastenmielisen vaikutuksen. Liikkeensä näyttivätjotenkin harkitun rohkeilta, mutta nyt kumminkin hän nähtävästipidätti itseänsä, mahdollisuuden mukaan koettaen näyttää erinomaisenasianymmärtäväiseltä, mahtavalta ja komealta.

– Kuules, Vanja, sanoi Maslobojev palattuaan luokseni, – pistäypäsminun luokseni tänä iltana kello seitsemän, niin ehkäpä sinullejotain sanonkin. Yksinäni, näes, en saa mitään; ennen kyllä sainaikaan yhtä ja toista, nyt olen vain juomari, olen luopunut asioista.Mutta siitä huolimatta on jälellä entinen tuttavuus, saatan jotakutasaada tietooni, monenlaisten viisaitten miesten kanssa udellaasioita; siinä onkin voimani; tosi kyllä, että vapaalla ajalla, setahtoo sanoa selvällä päällä ollen teen itsekin jotakuta, myöskintuttujen kautta, enimmäkseen tiedustelu-asioissa No, ja mitäpäsniistä! Kylliksi… Tässä osotteeni: Kuusipuodissa. Ja nyt veliseni, minä jo kovin hyydyin. Lasken vielä kultajuomaa, ja sitten kotiin.Käyn pitkäkseni. Jos tulet – esitän sinulle Aleksandra Semenovnan,ja jos tulee aikaa, puhellaan vaikka runoudestakin.

– No, entä tuosta asiasta?

– No, siitä myöskin, ehkäpä.

– Minä tulen, tulen varmaan…

VI

Anna Andrejevna oli jo kauan odottanut minua, Se, mitä eilenolin hänelle sanonut Natashan kirjelapusta, suuresti herättihänen uteliaisuuttaan, ja hän odotti minua paljon aikasemminaamulla, ainakin jo yhdeksän aikaan. Kun minä viimeinkin kahdentienoissa pääsin heille, oli mummo paran odotuksen kidutus noussutäärimmilleen. Sitä paitsi tahtoi hän ilmoittaa minulle uusistatoiveistaan, jotka olivat hänessä eilispäivästä aikain heränneet, samoin puhua Nikolai Sergeitshista, joka oli eilen tullut kipeäksi, muuttunut juroksi, mutta kumminkin oli häntä kohtaan erittäinhellä… Astuttuani sisään, näytti hän ottavan vastaan minut kylmästija tyytymättömän näköisenä, tuskin päästi hän sanan suustaaneikä osottanut pienintäkään uteliaisuutta, ikäänkuin olisi ollutsanomaisillaan "miksi tulit? Kehtaatpa sinäkin tänne joka päivävetelehtiä". Hän oli äkeissään myöhäisestä tulostani. Minä enviivytellyt ja pitemmittä mutkitta kerroin hänelle eilisen tapauksenNatashan luona. Kun vaan mummo kuuli vanhan ruhtinaan käynnistä jahänen juhlallisesta kosimisestaan, niin samassa katosi mummoltateeskennelty kylmyys kokonaan. En osaa sanoin kertoa hänen iloansa,hän joutui hämilleen, teki ristinmerkkejä, itki, kumarteli maahanpyhäinkuvan edessä, syleili minua ja tahtoi heti juosta kertomaanNikolai Sergeitshille iloansa.

– Äläppäs, isäseni, hänhän vain on joutunut pahalle päälle noistakaikenlaisista masennuksista ja sorroista, mutta kun nyt saa kuulla, että Natashalle on annettu täydellinen hyvitys, unohtaa hän kaikki.

Tuskin sain hänet pidätetyksi. Kunnon mummo, huolimatta siitä, ettäkaksikymmentä viisi vuotta oli miehensä kanssa elänyt, kumminkinvielä niin huonosti tunsi hänet. Sitten hän hyvin mielellään tahtoilähteä minun kanssani Natashan luo. Minä selitin hänelle, että ehkäNikolai Sergeitsh ei vain ole tätä hyväksymättä, voimme lisäksi sillätavoin vahingoittaa asiaa. Tuskin sain hänet tuumastaan luopumaan, mutta hän pidättikin sitten vielä puoli tuntia minua, ja koko ajanitse puhui. "Kenenkä kanssa minä jään", sanoi hän, "tämmöinenilosanoma, ja istuppas yksinäsi neljän seinän sisällä?" Sainviimeinkin hänet taivutetuksi päästämään minut, huomauttaen, mitenkäNatasha minua ikävällä odottaa. Mummo siunasi minua ristinmerkilläuseamman kerran, lähetti erityisen siunauksensa Natashalle ja olimelkein itkeä, kun minä kieltäydyin sinä päivänä vielä uudestaaniltasilla heille tulemasta, jos ei Natashalle mitään erityistätapahdu. Tällä kertaa en Nikolai Sergeitshiä tavannut, hän ei ollutmaannut koko yössä, valitti päänkipua, vilustamista ja nukkui nythuoneessaan.

Natasha oli myöskin odottanut koko aamun. Kun astuin hänenhuoneeseensa, käveli hän tapansa mukaan lattialla kädet yhdessä jajotain mietiskellen. Vieläpä nytkin, kun muistelen häntä, kuvailenhänet aina yksinään olevana, köyhässä huoneessa, mietiskelevänä,hyljättynä, odottavana, kädet yhteen liittyneinä, silmät maahanluotuina, tarkoituksetta edestakaisin käyskentelevänä.

Yhä pitkittäen kävelyään, kysäsi hän hiljaa, miksi niin myöhääntulin. Kerroin hänelle lyhyesti kaikki seikkailuni, mutta hän tuskinkuuntelikaan puhettani. Hyvin voi huomata, että jokin seikka häntäkovasti huolestutti.

– Kuuluuko mitä uutta? kysäsin minä.

– Ei mitään! vastasi hän, mutta sillä tapaa, että heti arvasinjotain uutta olevan ja että hän sen vuoksi minua odottikin, kertoakseen minulle tuon uuden asiansa, kuten tapansa oli, ei heti, vaan sitten, kun alan tehdä pois lähtöä.

Sillä tavoin aina tapahtui. Minä olin ja tottunut tähän hänentapaansa ja odotin.

Tietystikin aloimme heti jutella eilisestä tapauksesta. Minuaerittäin kummastutti se seikka, että vanhan ruhtinaan esiintyminenoli meihin kumpaankin tehnyt samallaisen vaikutuksen. Natashaa ei hänollenkaan miellyttänyt; eilen ehkä vielä jonkun verran, mutta nyt eijuuri nimeksikään. Ja kun olimme perin pohjin pohtineet ruhtinaaneilisen käynnin, sanoi Natasaha äkkiä:

– Kuules, Vanja, käyhän aina niin, että jos ensi alussa jokuihminen ei miellytä, niin on se melkein varma merkki, että hänvälttämättömästi tulee jälkeen päin miellyttämään. Niin ainakin onminulle usein käynyt.

– Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinenmielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihenpäätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja, kuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.

Natasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänenkasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.

– Kuinka hän voisi tämmöisessä asiassa käydä viekastelemaan ja – valehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.

– Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.

– Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei oleajattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkäänviekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jottasiinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaanajatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?

– Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin: "sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessaastuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä".

– Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisiuudelleen tänne! sanoi Natasha. – Aikoi koko illan istua täällä,ja silloin… Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki jamatkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotainkuullut?

– Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulinkerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkinurakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.

– Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.

– Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?

– Kävi.

– Aikaiseenko?

– Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minäkäskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä,Vanja?

– Eikös hän itse aikonut sinne mennä?

– Kyllä hän itsekin aikoi…

Natasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoinhäneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltäsyytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.

– Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaanja koettaen välttää katsettani.

– Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?

– Eikä, niin vaan… Olihan hän lempeäkin… Mutta…

– Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.

Natasha katsoi minuun pitkään ja tutkivasti. Ehkäpä hänkin tahtoisanoa minulle: "eipä hänellä ole ennenkään ollut paljoa surua japuuhaa"; mutta hän oli huomaavinaan sanoissani saman ajatuksen. Hänpahastui ja vaikeni.

Kohta hän kumminkin tuli taas puheliaaksi ja ystävälliseksi. Tälläkerralla oli hän erittäin lempeä. Istuin luonansa yli tunninajan. Hän oli hyvin levoton. Ruhtinasta hän pelkäsi. Muutamistakysymyksistään tulin huomanneeksi, että hän niin mielellään olisitahtonut saada varman tiedon siitä, minkä vaikutuksen hän oli eilentehnyt ruhtinaaseen. Käyttäytyikö hän sopivasti? Eikö hän liianhuomattavasti ilmaissut ruhtinaalle iloansa? Eikö ollut liianloukkaantuva? Taikka päinvastoin, liiaksi alentuvainen? Etteiruhtinas luulisi hänestä pahaa! Ettei vaan nauraisi hänelle! Etteivaan halveksisi häntä!.. Tämä ajatus sai hänen poskensa hehkumaankuin tulessa.

– Tarvitseeko olla noin levoton vain sen vuoksi, että kehno ihminenvoi jotain luulla? Antaa hänen luulla! sanoin Natashalle.

– Minkä vuoksi hän on kehno? kysäsi Natasha.

Natasha oli epäilevä, mutta samalla puhdassydäminen ja avomielinen.Hänen epäilyksensä lähti puhtaasta lähteestä. Hän oli ylpeä, jalonylpeä, eikä voinut sietää, että se, mitä hän piti yläpuolla kaikenmuun, olisi hänen kuultensa tullut pilkatuksi. Halpamielisen ihmisenhalveksumiseen hän tietysti olisi vastannut halveksumisella, muttaolisi kumminkin koko sydämmellään kärsinyt, jos ken tahansa olisiivannut sitä, joka hänen silmissään oli kohonnut yli kaikkiamuita. Se ei suinkaan tullut tahdon lujuuden puutteesta. Osaksi sejohtui vähästä maailman tuntemisesta, tottumattomuudesta tuntemaanihmisiä, suljetun elämän viettämisestä. Koko elämänsä ajan olihän viettänyt yksinäisyydessä, tuskin koskaan muutoin. Ja sitten, kaikkein rehellismielisimmän ihmisen ominaisuus, jonka hän ehkä oliisältänsä perinyt – kehua ihmistä, jyrkästi pitää häntä parempana, kuin hän todellisuudessa olikaan, innoissaan liioitella tämän hyviäominaisuuksia – se ominaisuus oli hänessä suuresti kehittynyt.Raskaalta tuntuu semmoisille ihmisille tuntea jälkeen päinpettymystä; ja sitäkin raskaammalta, kun tuntee itsensä syylliseksi.Miksikä odottaa enempää, kuin mitä voidaan antaa? Ja juuri semmoisiaihmisiä voi milloin tahansa kohdata tuollainen pettymys. Hyvä, joshe istuvat rauhassa erillään muusta maailmasta; olenpa huomannut, että he mieltyvät niin tuohon yksinäisyyteensä, että kokonaan alkavatkarttaa ihmisten seuraa. Sen lisäksi oli Natasha saanut kokea monetonnettomuudet, paljon solvauksia. Hän oli jo kokonaan sairas olento, eikä häntä sovikaan syyttää, jos minun sanoissani muuten mitäänsyytöstä onkaan.

Minulla oli kiire ja aloin tehdä pois lähtöä. Natasha hämmästyi jaoli melkein käydä itkemään sen tähden, että lähden pois, vaikkei hänkoko käyntini aikana osottanut minulle mitään erityistä hellyyttä,olipa päinvastoin ikäänkuin tavallista kylmempi. Hän suuteli minuahellästi ja katsoi jotenkin kauan silmiini.

– Kuules, sanoi hän, – Alesha oli tänään kovin leikillinen, oikeinpa kummastutti minua. Hän oli hyvin kohtelias, nähtävästi hyvinonnellinen, mutta tuli tänne semmoisena perhosena, oikeana keikarina,yhä vain katseli itseään peilissä. Mitenkä hän lienee nyt hyvinkursailematon … ei pitkään viipynytkään; Ajatteles: konvehteja toiminulle!

– Konvehtejako? No, sehän oli herttaisesti ja suorasukaisesti tehty.Ah, mimmoisia te olette kumpikin! Nyt jo alkavat seurata, mitäkumpikin milloinkin tekee, rupeavat urkkimaan, rupeavat toistensakasvojen piirteitä tutkimaan, niistä salaisia ajatuksia lukemaan(ettekä kumminkaan niistä mitoisen mitään ymmärrä!) Hän on vielämukiinmenevä. Hän on entisekseen iloinen, kuten koulupoika konsanaan.Mutta sinä, sinä!

Tällä lailla aina, kun Natasha milloin muutti puheen aiheen taijoskus valitti minulle Aleshan käytöstä, tahi pyysi selitystäjossain asiassa, jota ei ymmärtänyt, taikka ilmoitti minullejonkun salaisuuden, toivoen, että minä puolesta puheestaymmärtäisin asiansa, niin, muistan hyvin, hän aina katsoi minuun,näyttäen valkoset hampaansa, ja ikäänkuin rukoillen, että minävälttämättömästi ratkaisisin asian jollain tavoin niin, ettäsamassa hän voisi tuntea helpoituksen mielessään. Mutta muistanmyöskin, että minä tällöin aina tulin puhuneeksi, muka, totisella jaankaralla äänellä, niinkuin olisin jotakin torunut, ja se tuli ainatahtomattani, mutta aina luonnistui. Totisuuteni ja ankaruuteniolivat paikallaan, näyttivät vastaan sanomattomilta, sillä tunteehanihminen joskus vastustamatonta halua, että häntä joku nuhtelisi.Natasha ainakin tuli toisinaan siitä hyvin lohdutetuksi.

– Ei, katsos, Vanja, pitkitti hän, pitäen toisen kätensäolkapäälläni, toisella kädellään puristaen minun kättäni, katsoenmietiskelevästi silmiini, – minusta tuntui, ettei hän nykyistäasemaa oikein täydelleen käsittänyt … hän näytti minusta josemmoiselta mieheltä, – näes, niinkuin olisi ollut kymmenen vuottanaimisissa, mutta aina vielä kohtelias mies vaimolleen. Eikö se oleliian varhaista?.. Hän ilveili, nauroi, mutta niin, että tuo kaikkioli ikäänkuin noin vaan minulle, osiksi vain kuului minuun, eikäniin, kuten ennen… Kovaa kiiruutta piti hän Katarina Feodorovnanluo… Minä puhelen hänelle, mutta hän ei kuuntelekaan, tai alkaapuhua muusta asiasta, tiedäthän, hän osotti tuommoista joutavanpäiväistä suuren maailman käytöstapaa, josta me sinun kanssasi häntäkoetimme vieroittaa. Sanalla sanoen, oli tuommoinen … vieläpäikäänkuin välinpitämätön… Mutta mitä minä nyt taas! Jopa läksinlatelemaan, jo taas aloin! Ah, kuinka me kaikki olemme vaativaisia,Vanja, mimmoisia juonittelevia despootteja! Nyt vasta sen huomaan!Emme anna anteeksi joutavanpäiväistä muutosta kasvojen ilmeessä,vaikkapa hänellä, ties Herra, mikä tuon muutoksen saattoikaan! Sinäolit oikeassa, Vanja, äsken toruessasi minua. Minähän se yksinolenkin syypää kaikkeen! Itse luomme itsellemme katkeruutta ja sittensitä valitamme… Kiitos sinulle, Vanja, sinä lohdutit minua. Ah, jospa hän tänään tulisi! Mitä! Liekö vielä vihanen äskeisestä.