Hän loi meihin pikaisen, tarkkaavan katseen. Siitä katseesta eivielä voinut päättää, tuliko hän vihollisena, vaiko ystävänä.Tahdon tarkkaan kuvata hänen ulkomuotonsa. Tänä iltana hän erittäinhämmästytti minua.

Olin hänet nähnyt jo muulloinkin. Hän oli noin neljänkymmenen viidenvuoden vaiheilla, ei vanhempi, kasvonpiirteensä säännölliset jaerinomaisen kauniit; kasvojensa ilme vaihteli aina asianhaarainmukaan; nämä vaihdokset olivat jyrkät, täydelliset, tavattomansukkelat, muuttuen mitä miellyttävimmästä mitä juroimmiksi jatyytymättömimmiksi, aivan kuin olisi vahingossa jotakin vieteriänykäisty. Kasvojen säännöllinen soikeus, niiden hiukan tummahtavaväri, erinomaiset hampaat, pienet ja jotenkin hienot huulet, soreapiirteinen, suora, hiukan pitkänpuoleinen nenä, korkeaotsa, jolla ei näkynyt vielä pienintäkään ryppyä, harmaat, kohtalaisen suuret silmät, – tuo kaikki oli omiansa vaatimaantunnustamaan niiden omistajan kauniiksi; mutta siitä huolimattaei hänen ulkomuotonsa tehnyt hyvää vaikutusta. Nuo kasvot olivatvastenmieliset juuri siksi, että niillä asustava ilme aina olivierasta teeskenneltyä, mietittyä, lainattua, ja hänet nähtyännesyntyi teissä jonkinlainen horjumaton vakuutus siitä, ettette koskaanvoi tavata noilla kasvoilla niiden luonnollista ilmettä. Tarkemmintarkastettuanne, aloitte epäillä tuon ainaisen naamarin alla piilevänjotain ilkeätä, viekasta ja suurimmassa määrässä itsekästä. Erityistähuomiotanne herättivät kauniilta näyttävät, harmaat, suuret silmänsä.Ne yksin eivät näyttäneet tahtovansa kokonaan taipua hänen tahtonsaalle. Hän ehkä olisi tahtonut katsoakin pehmeästi ja lempeästi, mutta hänen katseensa säteet ikäänkuin jakaantuivat niin, ettäpehmeiden ja lempeiden säteiden seassa välkkyi kovia, epäluuloisia, urkkivia, vihaisia säteitä… Kasvultaan oli hän tavallisenkorkea, soreavartaloinen, hiukan laihanpuoleinen, ja näytti paljoanuoremmalta kuin olikaan. Tummanruskeassa pehmeässä tukassaan vielätuskin nimeksikään näkyi harmaita. Korvansa, kätensä, jalkateränsäkinolivat ihmeen sopusuhtaiset. Kaikki oli perinnöllisen kaunista.Pukunsa oli hienon loistavaa ja nuorteata, osaksi nuoren miehenpukua toivottelevaa, mikä hänelle hyvin sopikin. Hän näytti Aleshanvanhemmalta veljeltä. Ei ainakaan häntä voinut luulla noin ison pojanisäksi.

Hän suoraan astui Natashan luo ja, katsoen häneen tarkasti, sanoihänelle:

– Tuloni teidän tykönne tähän aikaan ja esittämättä – onkummallinen eikä ollenkaan yleisen tavan mukaista; mutta minä luulenteidän uskovan, että ainakin minä itse voin tuntea koko tekonisopimattomuuden. Minä myöskin tiedän kenen kanssa ryhdyn asiaan; tiedän, että olette ihmistuntija ja jalomielinen. Lahjoittakaaminulle vain kymmenen minuttia, ja minä luotan siihen, että teymmärrätte minut ja annatte anteeksi.

Kaiken tuon hän lausui kohteliaasti, mutta painolla ja jonkinmoisellajärkähtämättömyydellä.

– Istukaa! sanoi Natasha, tointumatta vielä ensi hämmingistä jajonkinlaisesta säikähdyksestä.

Hän kumarsi hiukan ja istui.

– Ennen kaikkea sallikaa minun sanoa pari sanaa hänelle, lausuiruhtinas, viitaten poikaansa. – Alesha, kun sinä läksit, odottamatta minua sekä sanomatta meille hyvästiäkään, sanottiinkreivittärelle, että Katarina Feodorovna voi pahoin. Kreivitär olijuuri kiiruhtamaisillaan hänen luokseen, kun äkkiä astui sisäänKatarina Feodorovna, kiihoittuneena ja kovassa mielenliikutuksessa.Hän sanoi meille suoraan, ettei hän voi tulla sinun vaimoksesi.Hän sanoi vielä, että hän menee luostariin, että sinä pyysit hänenapuansa ja itse hänelle tunnustit rakastavasi Natalja Nikolajevnaa…Tämmöinen Katarina Feodorovnan outo tunnustus ja sitten vielä moiseenaikaan voi johtua, tietysti, vain sinun ylenmäärin kummallisestatunnustuksestasi hänelle. Hän oli miltei suunniltansa. Voit käsittää,mitenkä minä hämmästyin ja säikähdin. Nyt ohi ajaessani, minähuomasin valon ikkunoistanne, pitkitti ruhtinas, kääntyen Natashaan. – Ajatus, joka oli mielessäni jo kauan asustanut, valtasi samassaminut niin kokonaan, etten minä voinut vastustaa ensi mielitekoani japäätin tulla teille. Miksikä? Sen sanon kohta, mutta jo edeltäpäinpyydän, älkää kummeksiko, jos selitykseni tuntuisikin jossain määrinjyrkältä. Tämä kaikki tuli niin äkkiä…

– Minä koetan ymmärtää teitä ja antaa sanoillenne niille tulevanarvon, sanoi Natasha väkinäisesti.

Ruhtinas katsahti häneen tarkkaan, niinkuin olisi koettanut oppiahänet muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti tuntemaan.

– Minä luotankin teidän tarkkaan huomaavaisuuteenne, pitkittiruhtinas, – ja jos rohkeninkin tulla teille nyt, niin johtui sesiitä, että tiesin, kenenkä kanssa tulen olemaan tekemisissä.Minä olen tuntenut teidät jo pitkän ajan, huolimatta siitä, ettätuonnottain tein väärin teille, ja aivan syyttänne. Kuunnelkaaminua: te tiedätte, että isänne ja minun välillä on pitkäaikaisiarettelöitä. En tahdo puolustaa itseäni; kenties minä olen tehnytisällenne vääryyttä enemmän, kuin tähän saakka osasin arvatakaan.Mutta jos niin on, niin on minua petetty. Minä olen luonteeltaniepäilevä ja tunnustankin itseni sellaiseksi. Minä olen herkkämieluummin luulemaan pahaa, kuin hyvää – onneton luonteenominaisuus, joka on omiansa minunlaiselleni. Mutta ei ole tapanisalata puutteellisuuksiani. Minä urkin kaikkia kulkupuheita, ja kunte jätitte vanhempanne, kauhistuin minä Aleshan puolesta. Muttasilloin minä vielä en tuntenut teitä. Tekemäni tiedustelut teistävähitellen rauhoittivat minut kokonaan. Minä tarkastelin, tutkiskelinja viimein tulin vakuutetuksi, että epäluuloni olivat perusteettomia.Minä sain tietää, että teidän ja omaistenne väli on kokonaanrikkoontunut, tiedän myöskin, että isänne kaikin voiminsa vastustaateidän ja poikani liittoa. Ja jo yksin se seikka, että vaikka teilläon semmoinen vaikutusvalta poikani suhteen, ettekä sittenkään olevieläkään tätä valtaanne käyttänyt, ette pakoittanut häntä ottamaanteitä vaimoksensa, jo tämä yksistään antaa teistä hyvin hyvänpuoltolauseen. Ja sittenkin tunnustan nyt sen teille suoraan, päätinminä kaikin voimin vastustaa kaikkia avioliittonne mahdollisuuksia.Minä tiedän, että puhun liian suoraan, mutta tällä hetkellä onsuoruus mitä tarpeellisin; olette itse oleva samaa mieltä, kunolette kuullut puheeni loppuun. Kohta sen jälkeen, kun te poistuittekotoanne, matkustin minä Pietarista; mutta pois matkustaissanien minä enää pelännyt Aleshan tähden. Minä luotin teidän jaloonylpeyteenne. Minä tiesin, ettette te itsekään halua solmitaavioliittoa perheriitojemme vielä jatkuessa, ette tahtonut rikkoaminun ja Aleshan välistä sopua, sillä minä en olisi koskaan antanuthänelle anteeksi hänen avioliittoansa teidän kanssanne; ette myöskääntahtonut, että teistä sanottaisiin, että etsitte ruhtinaallistasulhasta ja liittoa sukumme kanssa. Päinvastoin te vielä osoititteylenkatsetta meitä kohtaan sekä ehkä odotitte hetkeä, jolloin minäitse tulisin pyytämään teitä osottamaan meille sen kunnian, ettäsuostutte antamaan kätenne pojalleni. Mutta sittenkin minä jyrkästipysyin teidän vastustajananne. En huoli puolustaa itseäni, muttaen myöskään salaa syitäni. Ne olivat: te ette ole ylhäistä sukuaettekä rikas. Vaikka minulla kyllä onkin varoja, mutta me tarvitsemmeenemmän. Sukumme on alenemassa. Tarvitsemme kuuluisia sukulaisia jarahaa. Kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuoli, vaikkei olekaansuurisukuinen, on kumminkin hyvin rikas. Jos vähänkin olisimmeviipyneet, olisi löytynyt muita onnen etsijöitä, jotka olisivatvieneet morsiamen; tilaisuutta ei sopinut päästää ohi menemään, jasiis huolimatta siitä, että Alesha on vielä liian nuori, päätinminä saattaa hänet kihloihin. Huomatkaa, minä en salaa mitään. Tevoitte halveksien katsoa isää, joka itse tunnustaa, että oman voitonpyynnöstä ja ennakkoluulojen vuoksi johti poikaansa kehnoon asiaan; sillä hylätä jalosydämminen neito, joka uhrasi hänelle kaikki jajonka edessä hän on vikapää, – se on kehnoutta. Mutta minä en tahdotehdä itseäni syyttömäksi. Toinen syy, miksi toivoin avioliittoapoikani ja kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuolen välille, olise, että tuo neiti täydellisesti on rakkauden ja kunnioituksenarvoinen. Hän on kaunis, oivallisesti kasvatettu, mitä parhaimmanluontoinen ja hyvin ymmärtäväinen, vaikka vielä monessa suhteessalapsi. Aleshalta puuttuu tahdon lujuutta, hän on kevytmielinen, kovinajattelematon, kahdenkymmenenkahdenvuotisena vielä kaikkinensa lapsi, yksi hyvä puoli ehkä hänellä löytyy – hyvä sydän, joka ominaisuusmuutoin ehkä kaikkien puutteiden ohella on vaarallinenkin… Jokauvan aikaa olen huomannut, että minun vaikutukseni häneen alkaavähetä: kiihkeys, nuoruuden viehätykset ottavat omansa, vievätpävielä voitonkin muutamista oikeista velvollisuuksistakin. Minä ehkärakastan liian paljon, mutta olen siltä vakuutettu, etten enää yksinriitä hänelle johtajaksi. Ja kumminkin hänen täytyy olla jonkunalituisen hyvän vaikutuksen alaisena. Hänen luonteensa on alistuva, heikko, rakastava, mieluummin taipuisa rakastamaan ja alistumaan, kuin käskemään. Semmoisena hän tulee pysymäänkin kaiken ikänsä.Voitte arvata, kuinka iloiseksi tulinkaan, oppiessani tuntemaanKatalina Feodorovnan ihanteelliseksi tytöksi, jommoista minä olisinhalunnut pojalleni vaimoksi. Mutta iloni oli myöhäistä; poikani oliperuuttamattomasti toisen vaikutuksen alainen, – teidän. Kuukausisitten palattuani Pietariin minä salaa tarkkaan tutkielin häntäja ihmeekseni huomasin hänessä tapahtuneen huomattavan muutoksenparempaan päin. Kevytmielisyytensä, lapsellisuutensa ovat vielämelkein entisellään, mutta muutamia jaloja mietteitä on juurtunutmieleensä; häntä ei enää huvita vain lelut, mutta ylevämpiä,jalompia, kunniallisia harrastuksia hän jo alkaa omistaa. Aatteensakylläkin ovat kummallisia, häälyväisiä, toisinaan mielettömiäkin, mutta pyrkimyksensä, taipumuksensa, sydämmensä on parempi, ja sehänon kaiken perustus; ja kaikki tämä parhain hänessä – se epäilemättäon teidän vaikutustanne. Te olette hänet uudistanut. Täytyypä minunteille tunnustaa, että te ennen kaikkia muita voisitte rakentaahänen onnensa. Mutta minä karkoitin sen ajatuksen, minä en tahtonutsemmoisia ajatuksia. Minun piti vieroittaa hänet teistä, kävi kuinkakävikään; minä aloin toimia ja luulin saavuttaneeni pyrintöjenipäämaalin. Vielä tunti sitten minä luulin voiton olevan puolellani.Mutta kreivittären luona tapahtunut kohtaus kumosi kerrassaan kaikkiminun suunnitteluni, ja eräs tosiseikka minua eniten hämmästytti: Aleshan outo totisuus, horjumaton kiintymys teihin ja tuonkiintymyksen horjumattomuus ja elinvoimaisuus. Sanon vielä kerran: te olette antanut pojalleni kokonaan uuden kasvatuksen. Äkkiä minänäin, että muutos menee hänessä etemmäksi, kuin edes minäkään odotin.Tänään minä odottamatta huomasin hänessä semmoisen älykkäisyydenmerkin, jota minä en ollenkaan osannut odottaa, ja samalla myöskintavatonta sydämmen hienoutta ja huomaavaisuutta. Hän valitsikaikista varmimman tien, päästäkseen pois asemasta, jonka pitiitselleen vaikeana. Hän kosketteli ja herätti ihmissydämmen jaloimmattaipumukset, nimittäin anteeksi antamisen ja pahan palkitsemisenhyvällä. Hän antautui loukkaamansa olennon valtaan ja anoi häneltäosanottavaisuutta ja apua. Hän kosketti naisen koko ylpeyttä,naisen, joka jo rakasti häntä, suoraan tunnustaen tälle, että tälläon jo kilpailija, mutta samalla herätti tässä myötätuntoisuuttakilpailijaansa kohtaan, saaden itselleen anteeksiannon ja lupauksenuhrautuvasta sisar-rakkaudesta. Ruveta tekemään moisia selityksiäja samalla osata olla loukkaamatta, pahastuttamatta – siihen eivätaina kykene viisaita viisaammatkaan, siihen kykenevät vain nuorteat, puhtaat ja hyvästi johdetut sydämmet, jommoinen Aleshalla on. Minäolen vakuutettu siitä, että hänen tämän päiväisessä toimessaan ettete, Natasha Nikolajevna, ole ollut osallisena, ette sanalla ettekäneuvolla. Te ehkä nyt vasta kuulitte siitä häneltä. Erehdynkö? Eiköole totta?

– Te ette ole erehtynyt, sanoi Natasha, jonka kasvot säteilivät jasilmät loistivat kummallisesti, kuni jonkin innostuksen vallassa.Ruhtinaan puhetaito alkoi vaikuttaa. – Minä en ole viiteen päiväännähnyt Aleshaa. Tuon kaiken on hän itse keksinyt, itse sen myöskintoimeenpannut.

– Aivan varmaan niin, myönsi ruhtinas, – mutta huolimattasiitä, kaikki tämä hänen odottamaton tarkkanäköisyytensä,päättäväisyytensä, velvollisuudentuntonsa, ja vielä, kaikkitämä jalo järkähtämättömyytensä, – se on kaikki seuraus teidänvaikutuksestanne. Tämän kaiken minä lopullisesti huomasin jaharkitsin nyt kotiin ajaessani, ja harkittuani, tunsin äkkiäitsessäni voiman tehdä päätökseni. Kosimispuuhamme kreivittärentalossa on mennyt myttyyn eikä voi uudistua; mutta vaikka voisikin,ei se saa enää koskaan uudistua. Minä tulin vakuutetuksi, että vainte yksistänsä voitte rakentaa hänen onnensa, että te olette hänenoikea johtajansa, että te jo olette laskenut perustuksen hänentulevalle onnellensa! Minä en ole salannut teiltä mitään, enkä salaanytkään, että minä hyvin paljon rakastan hyvää tulevaisuutta, rahaa, ylhäisyyttä, vieläpä virkanimiäkin; tiedän hyvin niistä useitaennakkoluuloiksi, mutta minä rakastan noita ennakkoluuloja enkäollenkaan tahdo halveksia niitä. Mutta on seikkoja, jolloin täytyyottaa huomioon muitakin näkökohtia, jolloin ei sovi kaikkea mitatasamalla mitalla… Paitsi sitä minä suuresti rakastan poikaani.Sanalla sanoen minä tulin siihen päätökseen, että Alesha ei saa erotateistä, sillä ilman teitä hän joutuu turmioon. Ja tunnustankin, ettäehkä on jo kuukausi siitä, kun minä tämän päätin, ja nyt vasta itsehuomasin, että olen oikein päättänyt. Tietysti, sanoakseni teilletämän kaiken, olisin minä voinut tulla luoksenne huomenna, enkähäiritä teitä miltei puoliyön aikaan. Mutta nykyinen kiireellisyyteniehkä todistaa teille, kuinka innokkaasti ja, erittäinkin, kuinkatotisesti minä asiaan käyn käsin. En ole enää lapsi; en voisiikäisenäni ottaa ajattelematonta askelta. Kun minä astuin tännesisään, olin jo kaikki päättänyt ja valmiiksi ajatellut. Muttaminä tunnen, että minun täytyy vielä kauan odottaa, ennenkuin saanteidät täydelleen vakuutetuksi minun vilpittömyydestäni… Muttaasiaan! Tuleeko minun nyt selittää teille, miksi tulin tänne? Minätulin, täyttääkseni velvollisuuteni ja – juhlallisesti, kaikellarajattomalla kunnioituksellani teitä kohtaan, pyydän teidän tekemäänpoikani onnelliseksi ja suomaan hänelle kätenne! Oi, älkää luulko, että minä tulin ankarana isänä, joka viimeinkin antoi lapsillensaanteeksi ja armollisesti suostuu suomaan heille heidän onnensa. Ei!Ei! Te halvennatte minua ajatellessanne minusta semmoista. Älkääkämyöskään luulko, että minä jo ennakolta olin varma suostumuksestanne, perustaumalla siihen, mitä te olette jo uhranneet poikani vuoksi; einiinkään! Minä ensimäisenä olen valmis ääneen sanomaan, ettei hänansaitse teitä ja … (hän on hyvä ja avomielinen) – hän itsekinsen todistaa. Mutta ei siinä kyllin. Minua veti tänne moiseenaikaan ei vain se yksin … minä tulin tänne … ( – tässä ruhtinaskunnioittavasti ja jonkinlaisella juhlallisuudella kohosi tuolilta – ) minä tulin tänne tarkoituksessa tulla ystäväksenne! Minä tiedän, ettei minulla siihen ole pienintäkään oikeutta, päinvastoin! Muttakuitenkin – suokaa minun ansaita tuo oikeus! Suokaa minun toivoa!..

Kunnioittavasti kumartuen Natashan edessä odotti hän vastausta.Kaiken aikaa, kun hän puhui, pidin minä häntä tarkkaan silmällä. Hänhuomasi sen.

Puheensa lausui hän kylmästi, hiukan tavotellen kaunopuheisuutta, vieläpä muutamin paikoin jonkinlaisella leväperäisyydellä. Kokopuheen äänensointu toisinaan ei ensinkään vastannut innostustansa, joka veti hänet sinne moiseen ensi käynniksi sopimattomaan aikaanja erittäinkin moisissa olosuhteissa. Muutamat lauseensa olivathuomattavassa määrässä tekemällä tehtyjä ja muutamin paikoin pitkiä,ja pituudestaan kummallista puhettansa hän ikäänkuin tahallansateki omituiseksi, koettaen piiloittaa esille pyrkivää tunnettahuumorin, huolimattomuuden ja leikillisyyden taa. Mutta tämän kaikenminä huomasin vasta jälkeenpäin; silloin oli kokonaan toisin.Viime sanansa hän lausui niin henkevästi, niin tunteellisesti, niin totisella kunnioituksella Natashaa kohtaan, että hän voittimeidät kaikki puolellensa. Näkyipä jotain kyynelen tapaistakin hänensilmissään. Natashan jalo sydän tuli kokonaan voitetuksi. Hän nousija ääneti, syvästi liikutettuna ojensi ruhtinaalle kätensä. Tämätarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä tunteellisesti. Alesha olisanomattoman iloinen.

– Sanoinhan minä sinulle, Natasha! huudahti hän. – Sinä et uskonutminua! Sinä et uskonut, että hän on jalosydämmisin ihminen maanpäällä! Näethän, nyt näet itse!..

Alesha kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä intoisasti. Tämä vastasipojalleen samalla mitalla, mutta kiirehti lopettamaan tunteellistakohtausta, ikäänkuin olisi hävennyt näyttää omia tunteitansa.

– Kylliksi, sanoi hän, ja otti hattunsa, – minä lähden. Minä pyysinteiltä vain kymmenen minuttia, mutta viivyinkin puolituntia, sanoihän nauraen. – Mutta minä poistun täältä mitä hartaimmin odottaen, että saisin taas tavata teidät mitä pikemmin. Sallitteko minun käydäteillä mahdollisimman usein?

– Kyllä, kyllä! vastasi Natasha, – mahdollisimman usein! Minätahdon mitä pikemmin … oppia rakastamaan teitä … lisäsi Natashasopertaen.

– Kuinka vilpitön, kuinka rehellinen te olettekaan! sanoiruhtinas hymyillen Natashan sanoille. – Te ette tahdo edesviekastella sanoaksenne tavallista kohteliaisuuslausetta. Muttateidän vilpittömyytenne on kalliimpi kaikkia noita teeskenneltyjäkohteliaisuuksia. Niin! Minä tunnen, että minun tulee vielä kauan, kauan ansaita rakkauttanne!

– Älkää, älkää kehuko minua … riittää jo! kuiskaili Natashahämillään.

Oi, kuinka kaunis hän tällä hetkellä olikaan!

– Olkoon niin! sanoi ruhtinas, – mutta pari sanaista vielä asiasta.Voitteko aavistaa, kuinka onneton minä olen! Minä en voi huomennatulla teille, en huomenna, en ylihuomenna. Tänä iltana minä sainkirjeen, joka on minulle niin tärkeä (se vaatii välttämättömästiminua erääseen asiaan), etten millään keinoin voi sitä välttää.Huomenaamuna minä matkustan Pietarista. Älkäähän toki ajatelko, ettäminä tulin teille nyt näin myöhään vain siksi, ettei minulla huomennaolisi aikaa, eikä ylihuomennakaan. Te tietysti ette sitä ajattele, mutta tämä on näyte minun epäilevästä luonteestani! Niin, paljonvastuksia on tuo epäilevä luonteeni minulle tuottanut, ja ehkäpä kokorettelöt minun ja vanhempainne välillä ovat vain seurauksia tuostakurjasta luonteestani!.. Tänään on meillä tiistai. Keskiviikkona, torstaina, perjantaina en tule olemaan Pietarissa. Toivon varmastilauantaina palaavani ja jo samana päivänä pääseväni teillä käymään.Sanokaa, saanko minä luvan tulla teille koko illaksi?

– Välttämättömästi, välttämättömästi! huudahti Natasha, – lauantai-iltana minä odotan teitä! Ikävällä odotan!

– Ja kuinka onnellinen minä olenkaan! Yhä enemmän ja enemmän minätulen teitä tuntemaan! Mutta … minä lähden! Ja kumminkaan minäen voi lähteä puristamatta teidän kättänne, sanoi äkkiä ruhtinasminulle. – Suokaa anteeksi! Me kaikki puhumme nyt niin sekavasti…Minulla oli onni jo useampia kertoja kohdata teitä, olemmepa jokerran toisillemme esitetytkin. En voi lähteä täältä sanomatta, kuinka mieluista olisi minulle uudistaa tuttavuutta kanssanne.

– Olemme kyllä kohdanneet toisemme, vastasin minä ottaen tarjotunkätensä, – mutta, anteeksi, etten muista, onko meidät esitettytoisillemme.

– Ruhtinas R: n luona viime vuonna.

– Anteeksi, olin unohtanut sen. Mutta minä vakuutan, etten tätäkertaa unhota. Tämä ilta on minulle erityisesti muistettava.

– Niin, olette oikeassa; samoin minullekin. Olen kauan jo tietänyt, että te olette Natalja Nikolajevnan ja poikani todellinen ystävä.Minä toivon pääseväni teidän kolmen joukkoon neljänneksi. Eikö niin?lisäsi hän, kääntyen Natashaan.

– Niin, hän on meidän todellinen ystävämme ja me tahdomme pysyäkaikki yhdessä! vastasi Natasha hyvin tunteellisesti.

Natasha parka! Hän oikein säteili iloa, kun näki, ettei ruhtinasunhottanut minuakaan. Kuinka suuresti rakasti hän minuakin, tyttöraukka!

– Minä tiedän monta, jotka ihailevat teidän kirjailijalahjojanne, pitkitti ruhtinas, – ja tunnen kaksi mitä hartaintaihailijatartanne. Heistä olisi hyvin mieluista saada tutustuakanssanne persoonallisesti. Ne ovat kreivitär, minun paras ystäväni,ja hänen tytärpuolensa, Katarina Feodorovna Filimonova. Sallikaaminun toivoa, ettette kiellä minulta mielihyvää – saada esittääteidät näille naisille.

– Minä pidän sen suurena kunniana, vaikka minulla nyt yleensä onvähän tuttavuuksia…

– Mutta annattehan te minulle osotteenne! Missä te asutte? Minä saanmieluisan tilaisuuden…

– Minä en ota ketään vastaan kotonani, ruhtinas, en ainakaan tätänykyä.

– Mutta vaikka minä en ole ansainnutkaan poikkeusta puoleltanne …mutta…

– Tehkää hyvin, jos te vaaditte, niin olen mielelläni täyttävätahtonne. Minä asun N: n poikkikadulla, Klugenin talossa.

– Klugenin talossa! huudahti hän, niinkuin olisi jostainhämmästynyt. – Kuinka! Te … oletteko jo kauan siinä asunut?

– En, vasta jonkun aikaa, vastasin minä, tahtomattani tarkastellenhäntä. – Asuntoni numero on neljäkymmentä neljä.

– Neljäkymmentä neljä? Asutteko yksin?

– Ihan yksin.

– N – niin! Siksipä minä … että jo kauan olen tuntenut tuontalon. Sitä parempi… Tulen välttämättömästi teillä käymään,välttämättömästi! Minun täytyy niin paljosta puhella kanssanneja minä odotan teiltä paljoa. Te voitte tehdä minulle suuriapalveluksia. Näettekös, minä jo suorastaan alotan pyynnöillä. No,näkemiin asti! Vielä kerta kätenne!

Hän puristi minun ja Aleshan käsiä, vielä kerta suuteli Natashankättä ja läksi, käskemättä Aleshaa mukaansa.

Jäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunutniin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, ettäsilmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematonalkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suutelihänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuinodottaen, mitä hän sanoo.

– Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo, lausui viimein Natasha.

– Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, – välttämättömästimenen.

– Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua … mitenkä nyttekisit?

– En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin …huomaan … niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaanmuuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.

Natasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.

– Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huonoasunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan…

– Mistä asiasta?

– No … että muuttaa toiseen asuntoon … tai jotain, sanoi Aleshapunastuen.

– Älähän nyt, Alesha, miksikä hän olisi sitä sanonut?

– Siksipä sanonkin, että hän on hienotunteinen. Ja kuinka kehuisinua! Puhuinhan minä sinulle … puhuinhan! Ei, kyllä hän voi kaikkikäsittää ja tuntea! Mutta minusta puhui kuni mistäkin lapsesta; kaikki nuo pitävät minua semmoisena! Mitäpäs sitten, olenhan minätodellakin semmoinen.

– Sinä olet lapsi, mutta huomaavaisempi, kuin meistä kukaan muu.

Minun hyvä Aleshani!

– Mutta hänpä sanoi, että hyvä sydämmeni on minulle vahingoksi.

Kuinka se on ymmärrettävä? Sitä en käsitä. Ja tiedätkös mitä,

Natasha, enköhän lähde heti hänen luoksensa? Huomenna varhain tulen taas tänne.

– Mene, mene, kyyhkyläiseni. Sen sinä hyvin sanoit. Javälttämättömästi täytyy sinun käydä hänen luonaan, kuulethan? Muttasitten huomenna tule mitä varhaimmin. Ethän nyt enää käy olemaanviisin päivin luonani käymättä? lisäsi Natasha veitikkamaisesti, hyväillen häntä katseillaan.

Kukin meistä oli jonkinlaisen hiljaisen, täydellisen ilon valtaamana.

– Minunko kanssani, Vanja? huudahti Alesha kamarista lähtiessään.

– Ei, hän jää tänne; meillä on vielä keskenämme puheltavaa, Vanja.

Muista, huomenna jo varhain tänne.

– Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!

Mavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinaspuhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkeaymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nythän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, ettämoni seikka oli muuttunut.

Me jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaavaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.

– Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. —

Kuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?

– Välttämättömästi!

– Kerro sitten äidille, mutta älä hänelle.

– Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.

– Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä,mitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko,Vanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, seei voi tapahtua!

– Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. – Hänen tuleevälttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.

– Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.

– Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillätolalla.

Natasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.

– Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?

– Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvinjalo ihminen.

– Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siispuhua vilpillisestikin?

– Sitä minäkin luulen, vastasin. – "Natashan mielessä on siis jokutuuma, mietin itsekseni. – Kummallista!"

– Sinä kaiken aikaa katsoit häneen … niin tarkkaan…

– Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.

– Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin … minä olenniin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkinkotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota.Kuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle, että tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?

– Ei … mikäs loukkaus se olisi?

– Eikä … tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakastahäntä.

– Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinäolit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos eikaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!

– Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin, kuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä nauraminulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minunkallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaaminua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpäoletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinultaansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!..

Kotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani olikostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä jatunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.

Mutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräsmies, maaten upeassa vuoteessaan, – jos muuten piti meitä naurunsaarvoisina! Luultavasti ei pitänyt!