– Kirjoitti! Ja menikö kirje perille? – huudahdin minäkärsimättömänä.
– Sepä juuri onkin, en tiedä, joutuiko se perille. Kerran Smithintytär yhtyi tuohon ystävään Bubnovan luona (muistatko, Bubnovan luonase maalattu nainen? Nyt on ojennuslaitoksessa), ja hänen kauttansalähetti tuon kirjeen, jo oli sen kirjoittanut valmiiksi, mutta eiantanut viedä, otti takaisin; se tapahtui kolme viikkoa ennen hänenkuolemaansa. Se on paljon merkitsevä seikka, sillä jos hän kerranpäätti lähettää, niin sama se, jos ottikin takaisin, saattoi sentoisella kertaa lähettää.
– Lähettikö hän kirjeen, vai ei – sitä en tiedä; on syytä luulla, ettei lähettänyt sillä ruhtinas sai varman tiedon hänen olostaanPietarissa ja vieläpä paikastakin täällä, nähtävästi vasta sitten, kun vaimo oli jo kuollut. Uskonpa, että ruhtinas ihastui ikihyväksisiitä tiedosta!
– Todellakin, minä muistan Aleshan puhuneen jostain kirjeestä, jostaruhtinas oli kovin ilostunut, mutta se oli joku aika sitten, jotainpari kuukautta takasin. Mutta mitä sitten etemmäksi, etemmäksi; mitensinä menettelit ruhtinaan suhteen?
– Mitäpäs minä ruhtinaalle? Ymmärräthän: täysi siveellinen vakuutuseikä ainoatakaan varmaa todistetta – ei ainoatakaan, jos kuinkaolisinkaan puuhaillut. Se oli kriitillinen asema! Tuli tehdätiedusteluja ulkomailla, mutta missä maassa? – ei yhtään selkoa.Tietysti minä älysin, että täytyy alkaa taistelu, että minä voinvain viittauksella hänet pelottaa, näyttää tietävän enemmän, kuinoikeastaan tiesinkään…
– No, mitäs hän?
– Ei mennyt loukkuun, vaikka kylläkin säikähti niin, että vieläon säikähdyksissään. Meillä oli muutamia kokouksia, ja tiedäpäs, millaiseksi vaivaiseksi viheliäiseksi hän koetti heittäytyä!Kerran alkoi kaikessa ystävyydessä minulle kertoa kaikki. Se olisilloin, kun luuli minun tietävän koko asian. Mainiosti kertoi, tunteellisesti, avomielisesti ja tietysti – mitä julkeimminvalehteli. Silloin minä huomasinkin, kuinka suuresti hän minuapelkää. Yhteen aikaan heittäysin hänen kuullensa suureksi hölmöksi, samalla olin näyttävinäni, että viekastelen. Tahallani häntäkömpelösti säikyttelin; tahallani olin hänelle törkeä, koetinuhkailla – ja kaikki vain siksi, että hän luulisi minua hölmöksija jotenkin olisi varomaton sanoissaan. Huomasi vehkeen, ryökäle!Toisella kerralla tekeydyin juopuneeksi, ei sekään auttanut, – viekas on, pahuus! Voitko, veliseni sen käsittää, Vanja: minun tulisaada tietää, kuinka suuresti hän minua pelkää, ja toiseksi: osottaahänelle tietäväni enemmän, kuin tiesinkään…
– Ja mitenkä sitten lopulta kävi?
– Ei tullut mitään. Tuli olla varmat todisteet, ja niitä minullaei ollut. Yhden seikan hän älysi, sen, että minä voin saada aikaanhäväistysjutun. Tätä hän vain yksistään pelkäsikin ja sitäkinenemmän, kun alkoi täällä sukulaisuuksia solmia. Tiedätkös, että hänaikoo naida?
– En…
– Tulevana vuonna jo! Jo viime vuonna valikoi itselleen morsiamen, joka silloin oli vasta neljätoista vuotta vanha, nyt on joviisitoista, vielä käynee lyhyissä hameissa, tyttö parka. Vanhemmatovat iloissaan! Ymmärräthän, mitenkä hän odotti ja toivoi vaimonsakuolemaa. Nykyinen on kenraalin tytär, rikas tyttö – paljonrahaa! Vanja, veliseni, me emme sinun kanssasi koskaan semmoistamorsianta saa… Eräs asia on, jota minä en elämässäni itsellenianteeksi anna, huudahti Maslobojev ja iski nyrkkinsä pöytään, – seon se, että hän puijasi minut, se tapahtui pari viikkoa takaisin …ryökäle!
– Miten niin?
– Niin vaan. Huomaan, että hän ymmärtää, ettei minulla ole mitäänsitovia todisteita, ja sitten huomattuani, että mitä kauemmin asiaapitkitän, sen pikemmin hän huomaa voimattomuuteni. No, niinpäsuostuin ottamaan häneltä kaksituhatta.
– Sinä otit kaksituhatta?
– Hopeassa, Vanja; sydän sylissä otin. Mutta oliko tuommoinenasia kahdentuhannen veroinen. Nöyryytettynä otin. Seison hänenedessään kuni kasvoille syljeksitty; hän sanoo: "minä en oleteille, Maslobojev, teidän entisistä töistänne maksanut (entisistäoli hän kauan sitten suostumuksemme mukaan sataviisikymmentäruplaa maksanut), niin, nyt minä matkustan kaupungista; tässä onkaksituhatta, toivon, että meidän asiamme kokonaan on nyt lopussa."Minä vastaan: "kokonaan lopussa, ruhtinas", ja itse katson häntävasten naamaa ja nauran; ajattelen: tuossa on selvään kirjoitettuna: "mitä, paljonko sait? Niin vain, hyvästä tahdostani vain sinullehupsulle annan!" En muista, kuinka hänen luotaan pois tulin!
– Sehän on halpamaista, Maslobojev! huudahdin minä, – mitä sinäteit Nellylle?
– Ei se ole halpamaista, se on pakkotyöläismäistä, se onruokotonta… Se on … se on … ei, siihen ei löydy sanoja sitäoikein määritelläkseen!
– Jumalani! Olisihan hänen pitänyt turvata edes Nellyn toimeentulo!
– Niin olisi pitänytkin. Mutta mitenkä pakottaa? Säikyttääkö? Eisäiky – minähän otin häneltä rahat. Itse, itse hänelle tunnustin, että koko hirmua minulla on vain kahteentuhanteen ruplaan hopeassa, itse itseni siihen hintaan hinnoitin! Millä hänet nyt säikytät?
– Onko todellakin Nellyn tulevaisuus kokonaan hukkaan mennyt? – huudahdin minä epätoivoisena.
– Ei ollenkaan! – huudahti Maslobojev innolla, oikeinpa muuttiryhtinsä. – Ei, minä en sitä hänelle salli! Minä alan asianuudelleen, Vanja; minä olen jo niin päättänyt! Vähät siitä, josotinkin kaksituhatta? Hölynpölyä. Minä sen otin loukkauksestaan, sillä hän, tyhjäntoimittaja, petti minut, siis piti minua pilkkanaan!Ei, minä en salli itseäni pilkattavan… Nyt minä alan asian Nellynitsensä kera, Vanja. Muutamien huomioitteni perusteella olen minävarmaan vakuutettu, että Nelly on koko tämän arvoituksen selittävä.Hän tietää kaikki, kaikki… Äiti on hänelle kertonut. Houreissaan, kaihossaan hän tytölle on kertonut. Ei ollut muita, kelle kertoa, kertoi Nellylle. Ehkäpä löydämme joitakin kirjallisia todisteita, lisäsi Maslobojev imelästi hykertäen käsiään. – Ymmärrätkös nyt,Vanja, miksi minä täällä maleksin? Ensiksikin ystävyydestä sinuakohtaan, se seuraa itsestään; mutta pääasia on se, että pidän vaariaNellystä ja kolmanneksi, – Vanja, ystäväni, tahdot tai et, muttasinun tulee auttaa minua, sillä sinä voit vaikuttaa Nellyyn!..
– Välttämättömästi, sen vannon sinulle, – huudahdin minä, – ja minä uskon, Maslobojev, että sinä pääasiallisesti teet kaikenvoitavasi Nellyn tähden, tuon hyljätyn, kovaosaisen orvon tähden, etkä vain oman etusi vuoksi…
– Mitäpäs se sinuun kuuluu, kenen edun vuoksi minä puuhaan, sinäautuas sielu? Kunhan teen – se on pääasia! Tietysti pääasiallisestiorvon tähden, siihenhän velvoittaa meitä ihmisrakkauskin. Muttasinä, Vanja, älä minua tuomitse ylen ankarasti, jos pidän huolenitsestänikin. Minä olen köyhä ihminen, ja hän älköön uskaltako köyhiäsortaa. Hän riistää minulta minun omani, ja kaiken lisäksi vieläpetti, ryökäle. Tuleeko minun mokoman ryövärin hampaita katsoa?Morgen-fri!
* * * * *
Mutta eipä seuraavaksi päiväksi aikomastamme kukkaisjuhlastatullutkaan mitään. Nellyn sairaus yhä yltyi, eikä hän enää voinutlähteä huoneestaan.
Hän ei enää koskaan lähtenyt siitä huoneesta.
Hän kuoli kahden viikon kuluttua. Näinä kahtena viimeisenä viikkonakuoleman kanssa kamppaillessaan ei hän kertaakaan tullut täyteentuntoonsa eikä voinut vapautua kummallisista mielikuvistaan.Kuolemaansa saakka oli hän siinä vahvassa vakuutuksessa, että iso-isäkutsuu häntä luoksensa, on hänelle vihainen, kun hän ei mene, uhkailee kepillään ja käskee hänen mennä hyviltä ihmisiltä pyytämäänhänelle leiväksi ja nuuskaksi. Usein alkoi hän unissaan itkeä jasitten herättyään kertoi, että oli nähnyt äitinsä.
Joskus näytti siltä, että hän ymmärsi asiat täydellisesti.
Kerran olimme jääneet kahden; hän kurkotti puoleeni ja otti kätenilaihaan, kuumeen polttoisaan käteensä.
– Vanja, kun minä olen kuollut, ota Natasha silloin vaimoksesi, – sanoi hän minulle.
Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan aikaa ollut hänellä mielessä.Ääneti hymyilin hänelle. Huomattuaan minun hymyilevän hymyili hänkin, veitikkamaisesti uhkasi minua laihalla sormellaan ja alkoi samassaminua suudella.
Kolme päivää ennen kuolemaansa, kauniina kesäiltana, hän pyysinostamaan ylös ikkunaverhon ja aukaisemaan ikkunan. Se oli puistoon;Nelly katsoi pitkään tuuheaa, viheriöivää puistoa, laskeutuvaaaurinkoa ja äkkiä pyysi, että saisin jäädä hänen kanssaan kahden.
– Vanja, – sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, sillä hän olihyvin heikko, – minä kohta kuolen, hyvin kohta. Ja minä tahdonsinulle sanoa, että sinä minua muistaisit. Minä jätän sinullemuistoksi tämän (hän osotti kaulassaan ristin vieressä riippuvaasuurta pyhäin säiliötä). Tämän antoi äiti minulle kuollessaan. Noniin, kun olen kuollut, sinä ota tämä säiliö itsellesi ja lue, mitä siinä on kirjoitettu. Tänään minä sanon toisille kaikille, että he antaisivat sinulle tämän säiliön. Kun olet lukenut, mitäsiinä on kirjoitettu, niin mene hänen luoksensa ja sano, ettäminä kuolin, mutta hänelle en anteeksi antanut. Sano hänellemyöskin, että minä äskettäin lu'in Evankeliumia. Siinä sanotaan: antakaa anteeksi kaikille vihamiehillenne. Niin, sen minä lu'in, mutta kumminkaan hänelle en anteeksi antanut, sillä kun äitinivielä ennen kuolemaansa voi puhua, niin viimeiset sanansa olivat: minä kiroan hänet, siis minäkin kiroan hänet, en itseni puolesta, mutta äitini… Kerro hänelle, miten äitini kuoli, miten minä jäinyksin Bubnovan luo; kerro, millaisena sinä näit minut Bubnovalla, – kaikki, kaikki kerro ja sano sitten hänelle, että mieluummin olisinjäänyt vaikka Bubnovan luo, mutta hänen luoksensa en olisi mennyt…
Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säihkyivät ja sydämmensäalkoi lyödä niin rajusti, että hänen täytyi laskeutua pitkälleen jahetkisen aikaa hän ei voinut lausua sanaakaan.
– Pyydä kaikki sisälle, Vanja, – sanoi hän viimein heikollaäänellä, – minä tahdon sanoa heille jäähyväiset. Hyvästi, Vanja!..
Hän syleili minua kiihkeästi viimeisen kerran. Toisetkin kaikkiastuivat sisään… Ukko ei voinut käsittää, että Nelly kuolisi;hän ei uskaltanut omistaa sitä ajatusta. Viime päivään asti hänväitti vastaan ja vakuutteli, että tyttö varmasti paranee. Ukonoli kokonaan huoli laihduttanut, päivät päästään istuskeli hänNellyn vuoteen ääressä, usein öilläkin. Viime öinä hän ei nukkunutollenkaan. Hän koetti arvata Nellyn pienimmätkin toiveet ja tultuaantytön huoneesta meidän luoksemme itki katkerasti, mutta kohta taasalkoi toivoa ja vakuuttaa, että tyttö paranee. Hän koristi sairaanhuoneen kukilla. Kerran hän osti koko kimpun mitä ihanimpia ruusuja, punasia ja valkosia, kävi niitä hakemassa jostain hyvin kaukaa ja toipikku Nellyllensä… Tämä kaikki kovin liikutti tytön mieltä. Hänensydämmensä ei jaksanut vastustaa tämmöistä yleistä rakkautta. Tuonajäähyväisiltana ei ukko mitenkään tahtonut sanoa hyvästiä ijäksi.Nelly hymyili hänelle ja kaiken iltaa koetti näyttää iloiselta, laskiukon kanssa leikkiä, vieläpä nauroikin…Tulimme jokainen melkeintoivoisina hänen luotaan, mutta seuraavana päivänä ei hän voinutpuhua. Kahden päivän kuluttua hän kuoli.
Muistan hyvin, mitenkä ukko koristi hänen ruumisarkkunsa kukkasillaja lohduttomana tarkasteli tytön laihtuneita, elottomia kasvoja,hänen elotonta hymyänsä, rinnan päällä ristissä olevia käsiänsä.Ukko itki tyttöstä, kuin omaa tytärtänsä. Me kaikki koetimmelohduttaa häntä, mutta hän oli lohduton ja sairastui kovasti Nellynhautajaisten jälkeen.
Anna Andrejevna antoi minulle säiliön, jonka oli ottanut Nellynkaulasta. Säiliössä oli Nellyn äidin kirje ruhtinaalle. Minä lu'insen Nellyn kuolinpäivänä. Hän lausui kirouksensa ruhtinaan yli, sanoi, ettei voinut antaa hänelle anteeksi, kuvaili viimeaikaistaeloansa, kaikkia niitä kauhuja, joihin hänen täytyi jättää Nelly, jarukoili, että ruhtinas edes jotain tekisi Nellyn hyväksi. "Hän onteidän, hän on teidän tyttärenne ja te itse tiedätte, että hän onteidän laillinen tyttärenne. Minä käskin, että hän minun kuoltuanitulee luoksenne ja antaa teidän käteenne tämän kirjeen. Jos te etteaja Nellyä luotanne pois, ette kiellä häneltä tyttären oikeutta, niinehkä tuolla minä annan teille anteeksi ja tuomiopäivänä astun Jumalanistuimen eteen ja rukoilen Tuomaria, että Hän antaisi teille syntinneanteeksi. Nelly tietää tämän kirjeeni sisällön; minä sen lu'inhänelle; olen kertonut hänelle kaikki, hän tietää kaikki, kaikki…"
Mutta Nelly ei täyttänyt määräystään; hän tiesi kaikki, mutta eimennyt ruhtinaan luo, vaan kuoli leppymättömänä.
Palattuamme Nellyä hautaamasta menimme Natashan kanssa puistoon.Päivä oli kuuma, loistavan valoisa. Viikon perästä oli määrä heidänmatkustaa. Natasha loi minuun pitkän, kummallisen katseen.
– Vanja, – sanoi hän, – Vanja, sehän oli vain unta.
– Mikä oli unta? – kysyin minä.
– Kaikki, kaikki, – vastasi hän, – kaikki, koko kulunut vuosi. —
Vanja, miksikä minä särin sinun onnesi?
Ja hänen silmissään minä luin:
"Mehän olisimme voineet olla yhdessä onnelliset ikuisesti!"
Loppu.