Minä olen vakuutettu, että hän piti minusta ja se seikka hämmästyttiminua suuresti. Katsoiko hän minua alaikäiseksi, kehittymättömäksilapseksi, tunsiko hän minua kohtaan semmoista myötätuntoisuutta, jotakaikki lujaluontoiset tuntevat heikompiansa kohtaan, sitä en tiedä…Ja vaikka hän varastelikin minulta, olen kuitenkin vakuutettu, ettähän varastellessaankin sääli minua. "Oi, voi!" ajatteli hän varmaankinomaisuuttani näpistellessään, "mikähän lienee miehiäänkin, kun eiomastansakaan suuresti välitä!" Mutta senpä tähden hän minuarakastikin. Kerran sanoi hän minulle ikäänkuin vahingossa, että minäolin "liian hyväsydäminen ihminen" ja "niin suora, niin suora, että onoikein sääli." "Mutta älkää pahastuko siitä, Aleksanteri Petrowitsh",lisäsi hän hetkisen kuluttua; "sen minä sanoin teille sydämestäni."
Tällaisille ihmisille tapahtuu joskus elämässä, että heidän luonteensakuohahtaa esille jossain äkkiarvaamattomassa työssä ja sillä tavoinjoutuvat he kerrassaan oikean toimintansa pyörteeseen. Heistä ei olealkuunpanijoiksi eikä johtajiksi; vaan alettua työtä ovat heensimäisinä valmiit täyttämään. He alkavat yksinkertaisesti, ilmanmelua, vaan sen sijaan ovat arvelematta valmiina kukistamaan tielläolevia esteitä, ja muut seuraavat sokeasti heidän jälkiään, seuraavatniin pitkälle kuin on mahdollista. Minä en usko, että Petrow saaoikean lopun; hän on heittävä henkensä yhtäkkiä, ja jos hän lieneevielä elossa, merkitsee se, ettei hänen aikansa ole vielä tullut.Kukapa muuten tietää? Ehkä hän vielä saavuttaakin harmaat hapset jakuolee rauhallisesti vanhuudesta väsyneenä, häilyttyään koko elämänsäsinne tänne ilman mitään tarkoitusta. Mutta minusta näyttää kuitenkin, että M. oli oikeassa, kun hän sanoi, että Petrow oli vankilammelujaluontoisin asukas.
VIII
Lujaluontoisia ihmisiä. – Lukaa.
Lujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuinmuuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaanhirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niinoikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunnepakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttuimieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleetmurhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monenmurhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä olivaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia.Niinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisistasyistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies eläähiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hänkärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari taisotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaanpistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviinomituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, jasen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketähyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavastasanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsäraivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyäänkerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidäenää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensäkaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttiasydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessävaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntäodottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaakorkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pääedellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihentilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekintöistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaahän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissaherättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisenepätoivon valtaan ja tämmöinen "epätoivoinen" haluaa saada mitäpikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestäitsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, ettätämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka, jossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjenmukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavallahän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hänihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luullahäntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.
On tietysti semmoisiakin, jotka eivät masennu vielä vankilassakaan, vaan säilyttävät aluksi sielläkin jonkunlaista ylpeyttä, kopeutta. Hearvelevat, että enpä minä olekkaan niin huono mies kuin luulette; minäolen tehnyt monta murhaa. Mutta lopulta hekin masentuvat. Joskusmuistelevat he huvin vuoksi entistä elämäänsä ja jos silloin tapaavatjonkun yksinkertaisen ihmettelijän, kertovat hänelle urotöitään, koettaen kuitenkin salata sitä, että he itse ovat huvitetutsemmoisesta kertomuksesta. Semmoista itserakasta varovaisuuttanoudatetaankin hyvin taitavasti. Kertoja juttelee kerrottavansajokseenkin huolettomasti, vaikka toiselta puolen punnitseekin jokasanansa tarkoilleen, aivan kuin hän olisi käynyt oppia puhetaidossa.
Eräänä pitkänä talvi-iltana vankeuteni ensi aikoina kuulin minälaverilla maatessani erään semmoisen kertomuksen ja tottumaton kunolinkin, pidin kertojaa hirveänä pahantekijänä ja lujaluontoisenaihmisenä samalla kun melkein laskin leikkiä Petrowista. Aineena oli, kuinka kertoja, Lukaa Kusmitsh, ilman mitään syytä, ainoastaan huvinvuoksi, oli murhannut jonkun majuurin. Tämä Lukaa Kusmitsh oli samapienenläntä, terävänenäinen vähävenäläinen, josta jo olen ennenmaininnut. Hän oli ollut luullakseni maaorjana. Hänessä oli todellakinjotain terävää, ylpeätä. "Pieni on lintu, vaan kynsi terävä", sanoosananlasku. Mutta vangit oppivat vaistomaisesti tuntemaan toisiansa,ja niinpä häntäkin ainoastaan harvat kunnioittivat. Hän oli tavattomanitserakas. Sinä iltana istui hän laverilla ja ompeli paitaa.Liinavaatteiden ompeleminen oli hänen ammattinsa. Hänen vieressäänistui eräs yksinkertainen, vaan hyväluontoinen vanki, nimeltä Kobilin, joka oli hänen vierustoverinsa lavereilla. Lukaa riiteli hänenkanssaan usein ja kohteli häntä ylipäänsä kopeasti sekä pilkallisesti, vaikka Kobilin sitä yksinkertaisuudessaan usein ei huomannutkaan. Hänneuloi villasukkaa ja kuunteli välinpitämättömästi Lukaan kertomusta.Tämä taas jutteli jokseenkin kovalla äänellä ja selvästi. Hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet hänen juttuansa, vaikka muuten olikinpuhuvinaan yksinomaisesti Kobilinille.
– Minut lähetettiin, veliseni, omalta paikkakunnaltani, niin alkoihän – Tsh – wiin, löysäläisyydestä muka.
– Milloinkas se tapahtui, onko siitä jo kauan aikaa? kysyi Kobilin.
– Onpahan siitä jo toista vuotta. Kun saavuimme K – wiin, niinpistettiinkin minut siellä vähäksi aikaa vankeuteen. Minä katsahdinympärilleni ja näinkin, että kanssani oli istumassa noin kaksitoistahenkeä, kaikki vähävenäläisiä, suurikasvuisia ja vankkoja miehiä kuinhärät ikään. Mutta kovin olivat he hiljaisia; ruoka oli vankilassahuonoa, ja majuuri teki mitä vaan katsoi hyväksi. Minä istuin päivän, istuin toisen ja näin, että pelkureja olivat nuo toiset. Mitä temokomaa pöllöä arastelette? sanoin minä heille.
– Meneppäs itse hänen pakeilleen! vastasivat he ja vieläpäpilkallisesti. Minä olin vaiti. Ja olipa siinä yksi vähävenäläinenkovin naurettava mies, sanoi hän kääntyen Kobilinista kaikkienpuoleen. – Tämä mies kertoi, kuinka häntä tuomittiin ja mitä hänoikeudessa oli jutellut, oikeinpa vedet valuivat ukon silmistä. Kotiaolivat häneltä jääneet vaimo ja lapset. Itse oli hän vankka, harmaapäinen ja lihava. "Minä häntä kielsin, mutta se konna yhä vaankirjoitti ja kirjoitti. Minä jo sanoin, että hiisi saisi meidät kaikkiperiä, mutta hän vaan kirjoitti… ja niinpä jouduinkin minäperikatoon!" Annappas, Wasja rihmaa; kovin on tämä rihma mitätöntä.
– Tässä on torilta tuotua, vastasi Wasja tarjoten rihmaa.
– Meidän on parempaa, vaan tuonoin lienee invaliidi ostanut sitäjoltain renttu-ämmältä, jatkoi Lukaa pujottaen rihmaa neulan silmään.
– Kummiltansa kaiketi.
– Kaiketi kummiltansa.
– No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.
Sitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaankertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilininkysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansaveltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:
– Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiinpaikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen, joka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hänajoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Muttavähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuriryntäsi sisään, humalassa. "Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olentsaari, minä olen jumalakin!"
Kun hän sanoi: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin", silloinastuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.
– Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhälikemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne, että te olette tsaari ja jumalakin.
– Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; – kapinoitsija!
– Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidänkorkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias, joka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme onmyöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on, sanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidänesimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.
– Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää.
Kovin oli ihmeissään.
– Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekätyönsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan.Majuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minäviskasin veitsen kädestäni.
– Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.
Tässä poikkeen hiukan kertomuksesta. Lauseet semmoiset kuin: "minäolen tsaari ja minä olen jumalakin" ynnä muut samankalttaiset olivatennen hyvin tavallisia esimiesten suussa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että nyt sellaisia esimiehiä on vähän, ehkäpä ovat ne kokonaankadonneet. Huomattava on myöskin, että sellaisilla lauseillaherrastelivat tavallisesti ne päälliköt, jotka olivat kohonneetvirkaansa alhaisesta asemasta. Upseerin arvo ikäänkuin käänsi nurinheidän sisällisen ihmisensä. Saatuansa kokea kovaa kauan aikaa,pääsivät he vihdoin upseereiksi, päälliköiksi ja tottumattomuudestaluulivat olevansa enemmän kuin olivatkaan; heidän kopeutensa kohtasitietysti ainoastaan ala-arvoisempia ihmisiä. Korkeampia esimiehiäänimartelivat he kuten ennenkin. Jotkut heistä kiirehtivät ilmoittamaannäille esimiehilleen, että he olivat alhaisesta arvosta kohonneetupseeriksi ja että he "muistivat aina asemansa." Alistetuille olivathe taas itsevaltaisia käskijöitä. Luultavaa on, ettei enää tavatasemmoisia päälliköjä, joiden huulilta lähtisi: "minä olen tsaari, minä olen jumalakin." Varmaa on kuitenkin, ettei mikään ärsytävankeja ja muita alistettuja siinä määrin kuin mokomat lauseet.Semmoinen itsensä korottaminen ja liioiteltu ajatus omastarankaisemattomuudestaan herättää vihaa nöyrimmässäkin ihmisessä jatekee hänet kärsimättömäksi. Onneksi kuuluu koko juttu entisyyteen jasilloinkin oli mokoman ylvästelijän peljättävä kovaa rangaistustaylemmiltä esimiehiltään.
Tosiasia on, että alistettuja suututtaa kaikenlainen kopeus, jotaheitä vastaan osoitetaan. Muutamat ajattelevat esim., että kaikkionkin jo hyvin, jos vankia ruokitaan kelvollisesti ja kohdellaanmuuten lainmukaisesti. Se on erehdystä. Jokainen, olkoon hän kukahyvänsä ja kuinka halvassa tilassa hyvänsä, vaatii kuitenkinvaistomaisesti ihmisarvonsa tunnustamista. Vanki tietää itse että hänon vanki ja hylkyläinen; mutta eivät mitkään poltinmerkit eivätkäkahleet voi pakoittaa häntä unohtamaan, että hän on ihminen. Ja kunhän kerran on ihminen, pitää häntä kohdellakin ihmisenä. Jumalani!Ihmisellinen kohtelu voipi vaikuttaa semmoiseenkin, jossa Jumalan kuvaon jo kauan sitten himmentynyt. Tällaisille onnettomille pitää ollaihmisellinen; sillä siinä on heidän pelastuksensa, siinä heidänilonsa. Minä tapasin hyviäkin, kunnioitettaviakin esimiehiä ja näin, minkä vaikutuksen he tekivät noihin raukkoihin. Tarvittiin vaanmuutama ystävällinen sana ja vangit tulivat aivan toisiksi ihmisiksi.He iloitsivat kuin lapset ja rakastivat kuin lapset. Huomautan vieläyhden omituisuuden; vangit itse eivät rakasta liian tuttavaa eikäliian ystävällistä käytöstä esimiestensä puolelta. He tahtoisivatkunnioittaa esimiestään, mutta niin ollen on se mahdotonta. Vanki onhyvillään, jos hänen päälliköllään on ritarimerkkiä, jos hän on muhkeamuodoltaan ja jonkun ylemmän esimiehen suosiossa, jos hän on ankara, mahtava, rehellinen ja oman arvonsa tunteva. Semmoisia miehiä vangitrakastavat arvellen, että kun päällikkö säilyttää oman arvollisuutensaeikä loukkaa heitäkään, niin on kaikki hyvin.
* * * * *
– Kylläpä sinua lie sitten pehmitetty? huomautti Kobilinrauhallisesti.
– Hm. Kyllähän se on totta, että pehmitettiin. Alei, annappas saksit!
Minkä tähden tänään ei ole maidania?
– Rahat on juotu, huomautti Wasja. – Jos ei olisi juotu, niin ehkämaidankin olisi.
– Jos! "Jos" maksaa Moskovassakin sata ruplaa, virkkoi Lukaa.
– Kuinkas paljon sinä sait kaikkiansa? kysäsi taas Kobilin.
– Annettiinpa, rakas veli, sata viisi. Vaan kuinka luulette, veljet, olivatpa vähältä tappaa minut, jatkoi Lukaa kääntyen taas Kobilinistakaikkien puoleen. – Kun sain nuo sata viisi, kuljetettiin minuatäydessä paraadissa. Sitä ennen en ollut vielä koskaan saanutselkääni. Kansaa keräytyi suunnaton joukko, koko kaupunki olijaloilla; sillä olihan murhamies rangaistava. Kyllä se kansa on niinmieletön, etten osaa sanoakaan. Timoshka [pyöveli] riisui minut jasanoi: kestä nyt vaan, kohta poltan! Minä odotin, mitä oli tuleva? Kunhän läimäytti ensimäisen kerran, aioin minä huutaa, aukaisin suuni, vaan ääntäpä ei lähtenytkään. Kun sitten läimäytti toisen kerran, niin, uskokaa tai älkää, minä en tietänyt enää mistään mitään. Kunsitten toinnuin, kuulin luettavan: seitsemästoista. Neljästi annettiinminun levähtää, noin puoli tuntia erältään; vedellä valeltiin. Minätuijotin edessäni oleviin ihmisiin ja ajattelin: "nyt tuleekuolema…"
– Ethän sinä kuitenkaan kuollut? kysyi Kobiliniyksinkertaisuudessaan.
Lukaa loi häneen sanomattoman halveksivan silmäyksen; muut nauroivat.
– Sitä nyt on aika pöllö!
– Yläkammio on huonossa kunnossa, huomautti Lukaa, ikäänkuin katuen, että oli ruvennut puheisiin mokoman tyhmikön kanssa.
– Ymmärrystä ei ole siunaantunut, tuumaili Wasja.
Vaikka Lukaa oli murhannut kuusi henkeä, ei häntä vankilassa kukaanpeljännyt; itse olisi hän kuitenkin halunnut olla jonkunlaisenahirvittävänä olentona.
IX
Isai Fomitsh. – Sauna. – Baklushinin kertomus.
Joulu lähestyi. Vangit näyttivät juhlallisilta sitä odotellessaan, jakun minä katselin heitä, rupesin itsekin odottamaan jotain tavatonta.Neljä päivää ennen juhlaa vietiin meidät saunaan. Ensi vuosinanikäytettiin meitä harvoin saunassa. Kaikki iloitsivat ja alkoivatvalmistautua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puolenpäivän aikaan, jolloin työnteko lopetettiin. Muita enemmin iloitsi ja puuhaili IsaiFomitsh Bumstein, sama juutalainen, josta olen jo maininnutkertomukseni neljännessä luvussa. Hän kylpi mielellään tavattomankuumassa löylyssä, ja joka kerta, kun minä satun muistelemaan vankilansaunaa (joka muistelemista ansaitseekin), niin ensi sijalle astuueteeni aina kasarmitoverini Isai Fomitshin kuva. Hän oli kovinhullunkurinen olento. Hänen ulkomuodostaan olen jo maininnut ennen;ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, kivuloinen, ryppyinen jaheikko mies. Hänen kasvoissaan ilmaantui alinomainen, lannistamatontyytyväisyys, melkeinpä autuaallisuus. Nähtävästi ei hän ollutlaisinkaan pahoillaan siitä, että oli joutunut vankeuteen. Ollenjuveelintekijä, jommoista ammattilaista paikkakunnalla ei olluttoista, sai hän alinomaa työtä kaupunkilaisilta. Ja siten olivat hänenrahatulonsa jommoisetkin. Puutetta ei hän kärsinyt, vaan eli "rikkaan"tavoin ja lainailipa muillekin rahaa panttia vastaan. Hänellä oli omateekyökkinsä, hyvä polstari, kupit ja ruoka-astiat. Kaupungissa asuvatjuutalaiset pitivät hänen kanssaan yhteyttä ja auttoivat häntä.Lauantaisin kävi hän vartijan saattamana juutalaisten rukoushuoneessa(laki sen salli) ja eli hyvin iloisesti, haluten kuitenkin päästäkaksitoista vuotisen vankeusaikansa päähän, jotta voisi mennä – naimisiin. Hänessä oli omituisella tavalla yhdistettynälapsellisuutta, tyhmyyttä, viekkautta, röyhkeyttä, avomielisyyttä,arkuutta, kerskailevaisuutta ja hävyttömyyttä. Olipa omituista, etteivät vangit hänelle juuri pahasti nauraneet, vaan laskivat hänestäainoastaan viatonta leikkiä. Isai Fomitshista oli nähtävästi kaikillehuvia. "Hän on meillä yksinään, älkää kajotko häneen", sanoivatvangit, ja Isai Fomitsh, vaikka ymmärsikin mitä sillä tarkoitettiin, oli kuitenkin ylpeä arvostaan, joka seikka suuresti huvitti muitavankeja. Hän oli sangen hauskalla tavalla saapunut vankilaan (setapahtui ennen minun tuloani, vaan minä kuulin siitä kerrottavan).Eräänä iltana levisi äkkiä huhu, että vankilaan oli tuotu jokujuutalainen ja että hänen tukkaansa paraikaa kerittiin vahtipaikalla.Sitä ennen ei täällä ollut yhtään juutalaista. Vangit odottivat häntähyvin uteliaina ja hyökkäsivät oitis miehen ympärille, kun hän olitullut portista sisään. Vankilan aliupseeri vei hänet siviilikasarmiinja osoitti hänelle paikan laverilla. Mukana oli Isai Fomitshillasäkki, jossa hän säilytti sekä omiansa että ruunun tavaroita. Hän panisen pois käsistään, kiipesi laverille ja kävi istumaan, jalatkoukussa, uskaltamatta luoda kehenkään silmiänsä. Ylt'ympärinaurettiin ja laskettiin leikkiä hänen juutalaisen syntyperänsäjohdosta. Äkkiä tunkeutui joukon läpi eräs nuori vanki kantaenkäsissään peräti vanhoja, likaisia ja rikkinäisiä kesähousuja sekäjalkarääsyjä.
– Kas niin, rakas ystäväni, minä olen sinua odottanut jo kuudettavuotta. Mitäs näitä vastaan tarjoot?
Ja hän levitti tulokkaan eteen tuomansa ryysyt.
Isai Fomitsh, joka vankilaan tullessaan oli niin pelästynyt, etteiuskaltanut luoda silmiään ympärillään seisoviin kauheannäköisiinihmisiin eikä sanoa heille sanaakaan, kohottautui oitis, kun olinähnyt pantiksi tuodut rääsyt ja rupesi tunnustelemaan niitäsormillaan. Oikeinpa hän heitti ne valoa kohti. Kaikki odottivat, mitähän sanoisi.
– No, hopearuplaa et ehkä antane? Se niistä kuitenkin pitäisi saada!jatkoi pantin tuoja iskien silmää Isai Fomitshille.
– Hopearuplaa en voi antaa, vaan seitsemän kopeikkaa annan.
Ne olivat ensimäiset sanat, jotka Isai Fomitsh lausui vankilassa.
Kaikki purskahtivat nauruun.
– Seitsemän! No, anna vaikka seitsemän, olkoon onneksesi! Muttakatso, että säilytät panttia; hengelläsi saat siitä minulle vastata.
– Korkoa kolme kopeikkaa, yhteensä kymmenen kopeikkaa, änkyttijuutalainen vapisevalla äänellä ottaen rahoja taskustaan ja katsellenarasti vankeja. Hän pelkäsi kovasti, mutta halusi samalla tehdäkauppaa.
– Vuodessako kolme kopeikkaa korkoa, vai miten?
– Ei vuodessa, vaan kuukaudessa.
– Oletpa ahnas, juutalainen. Mikäs on nimesi?
– Isai Fomitsh.
– No, Isai Fomitsh, sinä olet hyötyvä täällä lujasti. Herranhalttuun!
Isai Fomitsh tarkasti vielä kerran rääsyjä, kääri ne sitten kokoon japisti huolellisesti säkkiinsä samalla kun vangit yhä vaan nauraahohottivat.
Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat häntä rakastaneet; kukaanei häntä ainakaan vainonnut, vaikka useimmat olivat hänelle velkaa.Itse oli hän lauhkea kuin kana ja nähtyään, että häntä yleisestikannatettiin, osoitti hän pöyhkeyttäkin, mutta niin hullunkurisellatavalla, ettei hänelle sitä viaksi luettu. Lukaa, joka aikanaan olituntenut paljon juutalaisia, härnäsi häntä usein, ei kuitenkaanvihasta, vaan muuten vaan, huvin vuoksi, samoin kuin härnätään koiria, papukaijia tai muita eläimiä. Isai Fomitsh tiesi sen aivan hyvin, eikäollut siitä millänsäkään, vaan laski leikkiä aika lailla vastaan.
– Hei, juutalainen, lyön kuin lyönkin!
– Jos sinä lyöt minua kerran, niin minä lyön sinua kymmenen kertaa, vastasi Isai Fomitsh reippaasti.
– Paiseinen!
– Vaikkapa olisinkin.
– Paiseinen juutalainen!
– Paiseinen, vaan kuitenkin rikas.
– Vapahtajan möit!
– Mitäs sitten.
– Oikein, Isai Fomitsh, oikein! Älkää koskeko häneen, hän on meilläainokainen, huusivat vangit nauraen.
– Hei, juutalainen, sinut viedään Siperjaan!
– Olenhan ilmankin Siperjassa.
– Pääset vielä kauemmaksi.
– No, onkos siellä Jumala?
– On kuin onkin.
– No sitten ei hätää; missä on vaan Jumala ja rahaa, siellä on hyväolla.
– Oikein, Isai Fomitsh, aivan oikein! huusivat vangit ja vaikka IsaiFomitsh näkikin, että häntä ivailtiin, ei hän kuitenkaan menettänytreippauttaan; toisten kehuminen miellytti häntä nähtävästi ja hänalkoi laulaa kimeällä äänellä: la-la-la-la-la! Sitä sanatonta lauluaveteli hän tuon tuostakin niin kauan kuin oli vankilassa. Sittemmin, kun oli lähemmin tutustunut kanssani, vakuutti hän minulle valalla, että se oli sama laulu, jota nuo kuusisataa tuhatta juutalaistalauloivat kulkiessaan Punaisen meren poikki ja että vielä nytkinjokainen juutalainen laulaa sitä, kun on saanut jonkunlaisen voitonvihollisistaan.
Perjantai-illoin tuli kasarmiimme muiden kasarmien asukkaita vartavasten katsomaan, kuinka Isai Fomitsh vietti sapattiansa. Isai Fomitsholi niin lapsellisen kunnianhimoinen, että hän ylpeili tästä yleisestäuteliaisuudesta. Hyvin juhlallisen näköisenä kattoi hän nurkkaanpienen pöytänsä, avasi kirjan, sytytti kaksi kynttilää ja mutistenmuutamia salaperäisiä sanoja, rupesi pukeutumaan juhlapukuunsa.Semmoisena oli hänellä kirjava villainen kaapu, jota hän säilyttihuolellisesti arkussaan. Molempiin käsiinsä sitoi hän kääreet ja aivanotsan keskelle jonkunlaisen puulaatikon, joka omituisen näköisenäsarvena törrötti Isai Fomitshin päässä. Sitten alkoi rukous. Hän lukisitä laulavalla äänellä, huusi, syleksi, käänteli itseään edestakasinja teki outoja, hullunkurisia liikkeitä. Tietysti kaikki tämä kuuluirukouksen menoihin eikä siinä olisikaan ollut mitään naurettavaa, josIsai Fomitsh ei olisi teeskennellyt eikä ylpeillyt uskontonsatempuilla. Väliin peitti hän päänsä käsillään ja rupesi lukemaanulisevalla äänellä. Ulina kävi yhä kovemmaksi ja väsyneenä kumarsi hänlaatikolla koristetun päänsä kirjaa vasten; mutta äkkiä lakkasivaikeroiminen ja hän alkoi nauraa ja lukea lukujansa pitkäveteisellä,rukoilevalla ja onnellisuuden yltäkylläisyyttä osoittavalla äänellä."Hän intoilee!" oli vankien tapana sanoa. Minä kysyin kerran IsaiFosmitshilta: mitä tuo vaikeroiminen ja sitä seuraava äkkinäinen ilomerkitsivät? Isai Fomitsh oli erittäin hyvillään, kun minä kyselinhäneltä noista asioista. Hän selitti kohta, että vaikeroimisellatarkoitettiin muistoa Jerusalemin kadottamisesta ja että laki käskiitkemään ja lyömään rintoihinsa sitä tapausta muistellessa. Mutta lakimääräsi myöskin, että hänen, Isai Fomitshin, piti äkkiä (tämä "äkkiä"oli myöskin laissa kirjoitettu) muistaa sitä ennustusta, jossaluvataan palauttaa juutalaiset takasin Jerusalemiin. Sillä hetkelläpitää hänen oitis muuttua iloiseksi, laulella, nauraa ja lukearukouksia niin, että äänikin jo ilmaisisi mitä suurinta onnea ja ettäkasvoista loistaisi juhlallisuutta, arvokkaisuutta. Tämä äkkinäinenmuutos ja sen välttämättömyys miellyttivät Isai Fomitshiasanomattomasti; hän piti sitä jonakin erityisenä, peräti viisaanatemppuna ja puhui minulle ylpeän näköisenä tästä uskontonsasalaperäisestä säännöstä. Kerran, kun tälläinen innokas rukousparaillaan kesti, astui huoneeseen majuuri vartijaupseerin sekäsotamiesten saattamana. Kaikki vangit seisoivat suorana kuin tikutlaveriensa edustalla, ainoastaan Isai Fomitsh rupesi entistä enemminmeluamaan ja ruumistaan vääntelemään. Hän tiesi, että rukous olisallittu, ettei sitä saanut keskeyttää ja ettei hänen majuurin edessähuutaessaan, tarvinnut pelätä mitään. Kovinpa olikin hän mielissään, kun sai huutaa ja väännellä itseään esimiehensä nähden. Tämä lähestyihäntä askeleen päähän. Isai Fomitsh kääntyi majuuriin päin ja rupesilukemaan juhlallista ennustustaan, viittoen samalla käsillään. Kunhänen oli määrä olla sillä hetkellä tavattoman iloisena ja arvokkaannäköisenä, tekikin hän käytöksessään muutoksen siihen suuntaansiristäen omituisella tavalla silmiään, nauraen ja kumarrellen.Majuuri ensin ihmetteli, vaan purskahti sitten nauramaan, sanoi häntäsuoraan silmien sisään hupsuksi ja lähti pois; mutta Isai Fomitshkorotti vaan ääntänsä. Tunnin kuluttua, kun hän jo söi illallista, kysyin minä häneltä: mitähän, jos majuuri olisi tyhmyydessäänsuuttunut teihin?
– Mikä majuuri.
– Mitenkä mikä majuuri? Ettekös te nähnyt häntä?
– En.
– Seisoihan hän kyynärän päässä teistä, aivan silmäinne edessä.
Mutta Isai Fomitsh selitti minulle sangen totisen näköisenä, ettei hänollenkaan nähnyt majuuria ja että hän rukoillessaan joutuu semmoiseeninnostuksen tilaan, ettei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillääntapahtuu.
Minä muistan aivan selvään, kuinka Isai Fomitsh lauantaisin kuljeskelivankilassa työttömänä kokien kaikin voimin olla mitään tekemättä,niinkuin laissa oli määrätty. Muistan myöskin, kuinka hän joka kertarukoushuoneesta palatessaan kertoi minulle kummallisia juttuja jatahtoi saada minut uskomaan kaikenlaisia omituisia huhuja ja uutisiaPietarista, sanoen kuulleensa ne kansalaisiltaan, jotka taas olivatsaaneet tietonsa asiantuntijoilta.
Mutta olenpa jo puhunut liian paljon Isai Fomitshista.
Koko kaupungissa oli vaan kaksi yleistä saunaa. Toista niistä pitieräs juutalainen, ja se oli numerosauna, jossa numerolta maksettiin 50kopeikkaa ja joka oli laitettu säätyhenkilöitä varten. Toinen taas, aiottu etupäässä alhaisoa varten, oli vanha, likainen ja ahdas; siihensaunaan vietiin meidät. Ulkona oli pakkanen ja auringon paiste. Vangitolivat mielissään, kun pääsivät kasarmeistaan kaupunkia katselemaan.Leikintekoa ja naurua kesti pitkin koko matkaa. Koko joukko ladatuillapyssyillä varustettuja sotamiehiä oli meitä saattamassa. Saunassajaettiin meidät heti kahteen osastoon; toiset saivat odotella kylmässäeteisessä sill'aikaa kun toiset kylpivät, joka toimenpide olitarpeellinen saunan ahtauden tähden. Ja sauna olikin todella niinahdas, etten oikein voinut käsittää, mitenkä toinenkaan puoli meistävoi saada siinä sijansa. Mutta Petrow ei luopunut minusta; itsestään, ilman pyyntöäni oli hän minulle avullinen, ja tarjoutui minuapesemäänkin. Samalla ehdotteli apuansa myöskin erityiseen osastoonkuuluva Baklushin, joka oli täällä tunnettuna vallinkaivajan nimelläja josta minä olen jo ennen maininnut, että hän oli iloisin jamiellyttävin kaikista vangeista. Me olimme jo hiukan tutustuneetkeskenämme. Petrow auttoi minua myöskin riisuutuessa, sillätottumattomana viivyin minä siinä toimessa kovin kauan. Sen ohessa olieteisessä melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomattakoon myöskin, ettävangin on hyvin vaikea riisua vaatteitansa, jollei hän ole siihentäysin tottunut. Ensiksikin täytyy osata nopeasti päästää aukikahleiden alla olevat säärystimet. Nämä säärystimet, jotka tehdäännahasta, ovat noin neljän verssokan pituisia ja ne kääritäänalushousujen päälle, siinä missä rautakahle ympäröipi jalkaa. Paritällaista säärystintä maksaa kokonaista kuusikymmentä kopeikkaahopeassa, mutta siitä huolimatta hankkii jokainen vanki ne itselleen, koska ilman niitä olisi mahdoton kulkea. Rautakahle on jokseenkinväljä, niin että voi pistää sormen sen ja jalan väliin; näin ollenhieroo kahle nahkaa ja jos vanki olisi yhdenkin päivän ilmansäärystimiä, ennättäisi hän saada haavoja jalkaansa. Muttasäärystimien riisuminen ei ole sentään kovin vaikea asia. Vaikeampi onoppia irroittamaan alusvaatteita kahleiden alta. Siinä onkin kokotemppu… Äkkinäisen on mahdoton arvata, mitenkä se käy laatuun.Ensiksi opetti meitä siihen Tobolskissa eräs vanki Korenew, joka oliollut ryövärien päällikkönä ja istunut viisi vuotta seinäänkahlittuna. Mutta vangit tottuivat siihenkin ja suorittivat tempunilman mitään vaikeuksia. Minä annoin Petrowille muutaman kopeikan, jotta hän niillä hankkisi saippuaa ja niinihuiskun; vangeilleannettiin tosin ruunun saippuaakin, kullekin pieni palanen, noinkahdenkopeikaisen kokoinen ja yhtä paksu kuin se juusto, jota illointarjotaan haukattavaksi "keskisäätyläisten" luona. Saippuaa myytiineteisessä yhdessä sbitenin [juoma, joka on sekoitettu kuumasta vedestäja siirapista. Suom. muist.], kalatsien ja kuuman veden kanssa. Kunkinvangin osalle tuli isännän kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kapallinenkuumaa vettä; ken tahtoi peseytyä puhtaammaksi, sai puolestakopeikasta toisenkin kapallisen, joka annettiin eteisestä saunaan sitävarten tehdyn aukon kautta. Riisuttuaan otti Petrow minua kädestäkiinni, huomauttaen, että minun oli hyvin vaikea astua kahleissa."Vetäkää ne ylemmä pohkeille", sanoi hän pitäen minusta kiinni aivankuin holhooja; "kas tässä varovasti, tässä on kynnys." Minua oikeinhävetti; mieleni olisi tehnyt vakuuttaa Petrowille, että kyllä minäyksinkin voisin päästä perille; mutta sitä hän ei olisi uskonut. Hänkohteli minua aivan kuin pientä, ymmärtämätöntä lasta, jota jokaisentulee auttaa. Petrow oli kuitenkin kaikkea muuta kuin palvelija; josminä olisin häntä loukannut, niin olisipa hän kyllä tiennyt, kuinkaolisi minua kohdellut. Rahaa vaivojen palkaksi minä en hänelleollenkaan luvannut, eikä hän sitä pyytänytkään. Mikäs saattoi hänetpitämään minusta semmoista huolta?
Avattuamme saunan oven, tuntui minusta, ikäänkuin olisimme tulleethelvettiin. Kuvitelkaa mieleenne noin kaksitoista askelta pitkä jayhtä leveä huone, johon on tunkeutunut vähintäin kahdeksankymmentä,ehkäpä satakin henkeä; sillä olihan meitä kummassakin osastossayhteensä noin kahdensadan hengen paikoille. Silmiä pimittävä höyry, karsta, lika ja ahtaus vaikuttivat, ettei tiennyt mihin jalkansa olisilaskenut. Minä hämmästyin ja tahdoin kääntyä takasin, vaan Petrowrohkaisi minua. Vihdoin pääsimme me lavitsoille saakka, sitten kunolimme tunkeutuneet laattialla istuvien läpi ja tuon tuostakinpyytäneet heitä kumartamaan, jotta olisimme voineet harppailla heidänylitsensä. Mutta kaikki paikat lavitsoilla olivat jo anastetut. Petrowilmoitti minulle, että paikka oli ostettava ja oitis ruvettava kaupanhieromiseen erään akkunan luona istuvan vangin kanssa. Kopeikastaluovuttikin hän paikkansa ja sai Petrowilta rahan, jonka tämänyrkkiinsä puristettuna oli tuonut mukanaan saunaan; noustuaanpenkiltä istahti paikkansa myönyt eteeni pimeälle, likaisellelaattialle, jossa kosteaa tahraa oli karttunut melkein puolen sormenpaksulta. Mutta kaikki paikat lavitsain edustallakin olivat anastetut.Koko laattialla ei ollut kämmenen suuruista alaa, jossa ei olisiistunut kyyryssä olevia vankeja loiskutellen vettä kapoistaan. Toisetpeseytyivät seisoaltaan ja likainen vesi valui heistä suoraanlaattialla istuvien kerittyihin päihin. Lauteilla ja sinne vievilläportailla istui kyyryssä olevia peseytyviä vankeja. Peseytyminen eikuitenkaan ollut pääasia. Alhaison kesken käytetään harvoin lämpimäävettä ja saippuaa; saunamies kylpee vaan kuumassa löylyssä ja valeleesitte itseään kylmällä vedellä – siinä kaikki. Noin viisikymmentävastaa kohosi ja laskeutui lauteilla samalla kertaa; kaikki hakkasivatitseänsä niin paljon kuin jaksoivat. Löylyä lyöttiin tuon tuostakin.Se ei ollut enää löylyä, vaan polttavaa tulta. Kaikki huusivat janauraa hohottivat samalla kun kahleet pitkin laattiaa kalahtelivat…Jotkut takertuivat astuessaan toisten kahleisiin ja tarttuivatpaheidän omansakin alempana istuvien päihin, niin että he lankeilivat, riitelivät ja vetivät kanssansa niitäkin, joihin olivat takertuneet.Likaa valui joka paikassa. Kaikki olivat ikäänkuin huumauksen tilassa; kuului vinkumista ja kiljuntaa. Aukon luona, josta annettiin vettä,tungeskeltiin ja riideltiin. Kuuma vesi räiskyi kapoista laattiallaistuvien päälle. Ei aikaakaan, niin akkunasta tai raotetusta ovestapilkisti esiin pyssyllä varustettu viiksikäs sotamies nähdäkseen, eiköehkä olisi syntynyt jotain epäjärjestystä. Vankien kerityt päät japunaiseksi kuumentuneet ruumiit näyttivät kamalilta. Löylystäkuumentuneessa ruumiissa näkyivät selvään raippojen ja keppien jäljet, niin että vankien selät olivat ikäänkuin täynnä verisiä haavoja.Hirveät jäljet! Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani niitänähdessäni. Kun löylyä lyötiin, täytti höyry sakeana, kuumana pilvenäkoko saunan; kaikki rupesivat nauramaan, huutamaan. Höyrypilvenlomatse välähtelivät piiskatut selät, kerityt päät, koukistuneet kädetja jalat; ja kaiken sen ohessa nauraa hohotti Isai Fomitsh täydestäkurkusta ylinnä lauteilla. Hän kylpi niin, että olisi luullut hänenpyörtyvän, mutta yhtä hyvin ei hän sittenkään näyttänyt saavantarpeeksi löylyä; kopeikalla palkkasi hän itselleen kylvettäjän, vaanse ei sietänyt kuumuutta, heitti vastan kädestään ja meni valelemaanitseään kylmällä vedellä. Isai Fomitsh ei hellittänyt sittenkään, vaanpalkkasi toisen ja kolmannen; eikä hän huolinut rahamenoistakaan, vaanmuutteli kokonaista viisi kylvettäjää. "Onpa tuo Isai Fomitsh aikamies kylpemään!" huusivat vangit alhaalta. Isai Fomitsh tunsi, ettähän sillä hetkellä oli muita korkeammalla, oli voittanut kaikki muut,ja niinpä huudahtikin hän juhlallisella, kimeällä, hullunkurisellaäänellä: la-la-la-la-la. Tulin ajatelleeksi, että jos me kaikkiolisimme helvetissä, niin olisi näky samanlainen kuin täällä saunassa.Minä en malttanut olla ilmoittamatta tätä arveluani Petrowille; hänkatsahti ympärilleen, mutta ei virkkanut sanaakaan.