– No, ensiksikin olisi tämä hirsi irroitettava. Tarttukaapas kiinni, miehet! huomautti eräs vanki, joka ei ollenkaan kuulunut etevämpiin, eikä järjestäjiin, vaan oli pelkkä työmies, hiljainen ja vaitelias;hän tarttui hirteen, odottaen apulaisia, vaan avuksi hänelle ei kukaantullutkaan.

– Johan nyt nostit! Et sitä sinä nosta ja vaikka isäsikin tulisi, niin ei hänkään nostaisi! murahti joku hampaidensa välistä.

– No, mitenkäs sitten on alettava? Enhän minä tiedä … sanoi työhönryhtyjä jättäen hirren sikseen.

– Ei sinusta ole siihen työhön … älä tuppailekkaan!

– Mokoma mies, ei osaa kolmea kanaakaan syöttää!

– Enhän minä, hyvät veljet, mitään, puolusteliihe moitittu; – minävaan ilman…

– Pitääkö minun pistää teidät pölyvaipan alle tai suolata talveksi?huudahti työnjohtaja suutuksissaan, kun näki etteivät vangit ryhtyneettyöhön. – Aloittakaa! Sukkelaan!

– Eihän sukkelaan hyvä synny, Iwan Matweitsh.

– Ethän sinä siinä mitään tee, hoi! Saweljew! Juttu-Petrowitsh! Mitätöllistelet!.. Alkakaa!

– Mitäs minä tässä yksin saan aikaan?..

– Antakaapas urakalle, Iwan Matweitsh.

– Johan olen sanonut, ett'ette saa urakalle. Purkakaa lotja, siinäkaikki. Alkakaa!

Vihdoin ryhdyttiin työhön, kuitenkin veltosti, haluttomasti. Olipaoikein harmillista katsella noita voimakkaita työmiehiä, joilta työ eitahtonut sujua. Juuri kun ruvettiin irroittamaan ensimäistä märännyttäkaaripuuta, huomattiin, että se murtui, "itsestään", kutentyönjohtajalle ilmoitettiin; niin ei siis käynyt päinsä, piti alkaajotenkin toisin. Siitä nyt syntyi pitkä keskustelu, mitenkä työ olisitoisin alettava? Tietysti saatiin kohta kuulla riitaa ja olipa siitäpahempikin jupakka syntymäisillään… Työnjohtaja ärjäsi taas jaheilutti keppiään, mutta lahonnut puu murtui kuin murtuikin. Vihdointuli selville, että kirveitä oli liian vähän ja että joku työase vieläpuuttui. Sitä noutamaan lähetettiin vankilaan oitis kaksi miestä,vartijain seuraamina; toiset sillä välin istautuivat lotjan laidoille, ottivat piippunsa esille ja rupesivat polttamaan.

Työnjohtaja vihdoin sylkäsi. – Ei työ teitä säikähdä, sen vetelykset!sanoi hän äkäisesti, viittasi kädellään ja lähti astumaan vankilaanpäin.

Tunnin kuluttua tuli konduktööri. Kuunneltuaan tyynesti vankeja, sanoihän antavansa urakkakaupalla irroitettavaksi vielä neljä kaaripuuta, kuitenkin niin, ettei niitä saisi rikkoa, jota paitsi määrätty osalotjaa olisi purettava; sitten saisivat vangit mennä kotiansa. Urakkaoli melkoinen, mutta työhön ryhdyttiinkin nyt aivan toisellaisellainnolla. Ei nähty enää laiskuutta eikä taitamattomuutta. Kirveetpaukahtelivat, puunaulat murtuivat. Toiset asettelivat paksujarautakankeja kaaripuiden alle ja ne irtautuivat nyt kokonaisina, vahingoittamattomina. Työ sujui aika lailla. Kaikki olivat ikäänkuinäkkiä viisastuneet. Ei kuulunut liikoja sanoja eikä riitoja, jokainentiesi, mitä oli sanottava, mitä tehtävä, minne mentävä, mitäneuvottava. Juuri puoli tuntia ennen rummun lyöntiä saatiin työpäätetyksi ja väsyneet vangit lähtivät kotiansa aivan tyytyväisinä,vaikka olivatkin määrätystä ajasta voittaneet ainoastaan puoli tuntia.Mitä itseeni tulee, huomasin erään omituisen seikan: kuinka hyvänsäminä yritin auttaa toisia, aina olin tiellä, aina minut ajettiinvihaisesti pois.

Vihonviimeinenkin nahjus, joka itse oli huonoimpia työmiehiä, eikätohtinut äännähtääkään toisten rivakkaampien ja älykkäämpien edessä,katsoi olevansa oikeutettu ärjymään minulle, jos satuin tulemaan hänenlähelleen, siitä syystä muka, että minä häiritsin häntä. Vihdoin sanoieräs vankka työmies minulle suoraan: "Mihin tuppaatte, menkäämatkaanne! Ei teitä täällä tarvita."

– On kuin olisi säkissä! lisäsi kohta toinen.

– Parempi olisi, jos ottaisit astian, sanoi kolmas – ja menisitrahan keruulle; täällä ei ole sinulla mitään tekemistä.

Minun täytyi seisoa erilläni, mutta erillään seisominen, toisten työtätehdessä, on hiukan noloa. Erilläni minä nyt kuitenkin olin, ja seseikka antoi toisille syytä uusiin pilapuheisiin.

– Kas mimmoisia miehiä on työhön lähetetty! Mitä hyötyä niistä on? Eimitään!

Tämmöinen puhe huvitti toisia. Olihan hauska laskea leikkiä entisestäaatelismiehestä.

Jo heti vankilaan tultuani rupesin minä itsekseni miettimään, mitenkänäiden ihmisten kanssa olisi käyttäytyminen? Minä aavistin, ettäjoutuisin usein heidän kanssaan samanlaisiin suhteisiin kuin äskentyön teossa. Mutta siitä huolimatta päätin minä olla muuttamattakäytöstapaani, josta olin jo joihinkin määrin selvillä. Minä päätinvastakin käyttäytyä niin yksinkertaisesti ja itsenäisesti kuinmahdollista, tavoittelematta mitenkään erityisesti heidän ystävyyttäänja toiselta puolen hylkäämättä sitä myöskään, jos he puolestaanhaluaisivat lähestyä minua. Minun ei pitäisi pelätä heidän uhkauksiaaneikä olla niitä huomaavinanikaan. En minä saisi myöskään osoittaataipuvaisuutta muutamiin heidän tapoihinsa ja tottumuksiinsa, sanallasanoen, minun ei pitäisi pyrkiä täydelliseen ystävyyteen heidänkanssaan. Minä huomasin jo ensi hetkestä, että siten joutuisin vaanheidän halveksittavakseen. Ja kuitenkin arvelivat he puolestaan (siitätulin minä myöhemmin aivan vakuutetuksi), että minun olisi pitänytantaa arvoa aateliselle syntyperälleni, s.o. osoittaa joka askeleellahienoutta ja hempeyttä. Semmoinen oli heidän käsityksensäaatelismiehestä. He tietysti olisivat haukkuneet minua semmoisestakäytöksestä, mutta toiselta puolen olisivat pitäneet sitä arvossakin.Mutta siihen minulla ei ollut mitään taipumusta; minä en koskaan oleollut heidän käsityksensä mukainen aatelismies; sen sijaan päätin minäjyrkästi olla alentamatta heidän edessään sivistystäni jaajatustapaani. Jos minä olisin heidän mielikseen osoittanutmyöntyväisyyttä ja taipuvaisuutta muutamiin heidän "ominaisuuksiinsa",olisivat he oitis arvanneet, että minä tein sitä pelkurimaisuudesta janiin olisin minä joutunut heidän halveksimisensa esineeksi. A – w eisovi tässä esimerkiksi; hän oli yhteydessä majuurin kanssa ja vangitpelkäsivät häntä. Toiselta puolen en minä halunnut rajoittautuakylmään ulkonaiseen kohteliaisuuteen, kuten puolalaiset tekivät. Minäoivalsin aivan hyvin, että vangit halveksivat minua sen vuoksi, kunminä tahdoin tehdä työtä niinkuin hekin; ja vaikka minä tiesinvarmaan, että heidän oli sittemmin pakko muuttaa mielipiteensäminusta, katkeroitti kuitenkin mieltäni se seikka, että he luulivatminun tavoittelevan heidän suosiotaan ja siitä syystä halveksivatminua.

Kun minä iltapäivällä työstä päästyäni palasin vankilaan väsyneenä javaivaantuneena, tunsin kovan surun taas ahdistavan mieltäni. "Edessänion vielä tuhansia semmoisia päiviä", ajattelin minä, "ja kaikki ovatne toisensa kalttaisia." Äänettömänä kuljeskelin yksinäni kasarmientakana ja huomasin äkkiä Sharikin, joka juoksi luokseni. Sharik olivankilamme koira aivan samoin kuin on ruotu-, patteri- jaskvadroonakoiria. Se oli oleskellut vankilassa jo kauan aikaa, pitäenkaikkia isäntinään ja elättäen itseään kyökistä heitetyillä jätteillä.Se oli suuri, mustan- ja valkean-kirjava pihakoira, ijältään vielänuorenlainen, varustettu kauniilla silmillä ja tuuhealla hännällä. Eisitä kukaan hyväillyt, eikä siihen kukaan kääntänyt juurihuomiotaankaan. Jo ensi päivänä silitin minä sitä ja annoin silleleipää. Kun sitä silitin, seisoi se hiljaan, katsoi minuunystävällisesti ja heilutti häntäänsä tyytyväisyyden merkiksi. Nyt eise ollut nähnyt ainoata hyväilijäänsä pitkään aikaan, jonka vuoksi sehaki minua kaikkialla ja kun vihdoin oli löytänyt minut kasarmientakana, juoksi se ulisten vastaani. En tiedä, mitenkä laitani lieneeollutkaan, mutta minä olin valmis suutelemaan tuota eläintä, kun seheitti etukäpälänsä hartioilleni ja alkoi nuoleskella kasvojani."Siinä ystävä, jonka kohtalo minulle on lähettänyt!" ajattelinitsekseni ja joka kerta, kun minä palasin työstä näinä ensimäisinäsurullisina aikoina, kiiruhdin ensin kasarmien taa, hyppelevä jauliseva Sharik edelläni, syleilin sitä siellä samalla kun jonkunlainenlohduttava, mutta sen ohessa myöskin kiusaavan katkera tunne painoisydäntäni. Muistan, että tuskassani oli oikein suloista ajatella, ettämaailmassa oli kaikkiansa ainoastaan yksi olento, joka minua rakasti,ja että se oli oma uskollinen koirani Sharik.

VII

Uusia tuttavia. – Petrow.

Mutta aika kului ja minä perehdyin vähitellen oloihin. Päiväpäivältä tulivat uuden elämäni ilmiöt minulle tutuimmiksi.Tapaukset, ympäristö, ihmiset – kaikki muuttuivat silmissäni yhätavallisemmiksi. Hyväksyä tällaista elämää en tosin voinut, muttapitihän minun jo myöntää se tosiasiaksi. Outoja tunteita, joita olivielä mielessäni, koetin minä tukahuttaa niin paljon kuin mahdollista.Minä en kuljeskellut enää epätoivoisena vankilassa enkä ilmaissutsuruani. Vankien uteliaat ja hävyttömät silmäykset eivät kohdanneetminua enää yhtä usein kuin ennen. He tottuivat nähtävästi minuun ja seilahutti minua. Minä kävelin vankilassa kuin kotonani ja tiesinpaikkani laverilla, minä totuin semmoiseenkin, johon en luullutikänäni tottuvani. Säännöllisesti joka viikko kävin ajeluttamassatoisen puolen tukkaani. Lauantaisin kutsuttiin meitä sitä vartenvuorotellen vahtipaikalle, ja siellä pataljoonan parturit saippuoivatkylmällä saippuavedellä päämme ja ajelivat sen mitä tylsimmilläpartaveitsillä, niin että nytkin tunnen ruumiissani kylmänväristyksen, kun ajattelen tätä kidutusta. Muuten keksittiin kohtakeino tätäkin pahaa vastaan: Akim Akimitsh neuvoi minulle eräänsotilasvangin, joka omalla partaveitsellään ajeli kopeikasta kenentukkaa hyvänsä; se olikin hänen ammattinsa. Moni vanki ajeluttitukkansa hänen luonaan, vaikka ihmiset täällä eivät olleet mitenkäänhienostuneita. Vangit sanoivat tätä parturia "majuuriksi"; minkätähden hän sen nimen oli saanut, sitä en voi sanoa. Tätäkirjoittaessani on tuo majuuri selvästi silmieni edessä; hän olikorkeakasvuinen, laihanläntä, vaitelias ja tyhmän näköinen mies;kädessä oli hänellä aina nahkahihna, jolla hän öin sekä päivinteroitti partaveistänsä, niin että koko mies näkyi ikäänkuinsalautuneen tähän toimeen, jota hän nähtävästi piti elämänsäpäätarkoituksena. Hän oli tavattoman iloinen, kun partaveitsensä oliterävä ja kun joku tuli tukkaansa ajeluttamaan; saippua-vesi olihänellä aina lämmintä, käsi kevyt, ajeleminen pehmeätä. Hän nähtävästinautti ja ylpeili taidostaan ja otti huolettomasti vastaan ansaitunkopeikan, ikäänkuin pääasiana olisikin ollut taito eikä kopeikka.Kylläpä A – w sai aika löylyn, kun hän majuurille kannellessaan sanoiparturiamme vahingossa majuuriksi. Majuuri vimmastui siitäpahanpäiväisesti. "Tiedätkös sinä heittiö, mikä majuuri on?" huusi hänvaahtosuussa; "ymmärrätkö, mikä majuuri on! Joku vanki heittiö ja sitäsinä uskallat sanoa majuuriksi, jopa suoraan minulle silmien sisään, minun läsnä ollessani!.." Ainoastaan A – aw voi tulla toimeensemmoisen ihmisen kanssa.

Vankeuteni ensi päivästä asti rupesin minä uneksimaan vapauttani.Vankeusaikani päättyminen oli lukemattomissa muodoissa mietiskelyjeniesineenä. Minä en voinut muusta ajatellakaan ja olen vakuutettu, ettäsemmoinen on laita jokaisen, joka on ajaksi menettänyt vapautensa.Oikeinpa minua hämmästytti vankeustoverieni toiveiden kevytmielisyys.Vapautta kaipaavan vangin mietteet ovatkin aivan toisenlaiset kuinvapaan ihmisen. Tietysti toivoo vapaa ihminenkin (esim. kohtalonmuutosta, jonkun yrityksen onnistumista), mutta hän elää ja toimiisamalla; elämä vetää hänet täydellisesti mukaansa. Toisin on vanginlaita. Tosin elää hänkin vangin, pakkotyöläisen elämää; mutta olkoonhän kuka hyvänsä ja olkoon hänen vankeusaikansa minkä pituinentahansa, niin ei hän kuitenkaan voi pitää kohtaloansa määrättynä,päätettynä eikä elämäänsä osana varsinaisesta elämästä. Jokainen vankituntee, ettei hän ole kotonaan, että hän on ikäänkuin vieraana.Kaksikymmentä vuotta on hänestä yhtä paljon kuin kaksi vuotta ja hänon vakuutettuna siitä, että hän vankeudesta päästyään viidenkymmenenvanhana on yhtä reipas kuin nyt kolmenkymmenen vanhana. – "Kylläpähänvielä eletään!" ajattelee hän karkoittaen mielestään kaikki epäilyksetja muut harmilliset ajatukset. Vieläpä nekin, jotka ovat lähetetyterityiseen osastoon ilman mitään määräaikaa, ajattelevat joskus, ettäei aikaakaan, niin tulee Pietarista käsky: "lähetettäköönNertshinskiin määräajaksi!" Sittenhän käy hyvin; ensiksikin kestäämatka Nertshinskiin lähes puolen vuotta, mutta joukossa matkustaminenon paljoa hauskempaa kuin vankilassa oleminen! Ja kun viimeinmääräaika Nertshinskissä päättyy, niin sitten… Ja sillä tavoinajattelevat joskus harmaapäiset ukotkin.

Tobolskissa näin minä seinään kahlittuja. He olivat sidottuina noinsylen pituiseen ketjuun, ja läheisyydessään oli heillä makuulava.Semmoiseen rangaistukseen tuomitaan kauheimmista Siperjassa tehdyistärikoksista, ja siten saavat onnettomat istua viisi, jopa kymmenenkinvuotta. Suurin osa heistä on ryövärejä. Olipa yksi herrasmiehennäköinenkin; hän oli ollut kerran jossain virkatoimessa. Hän puhuihiljaan, kuiskaamalla ja hymyili makeasti. Hän näytti meille ketjuansaja osoitti myöskin, miten hän saattaisi mukavimmin laskeutuamakaamaan. Mikähän lintu sekin lie ollut! Ylipäänsä käyttäytyivät hekaikki siivosti ja näyttivät tyytyväisiltä, mutta sen ohessa halusijokainen heistä lopettaa istumisaikansa niin pian kuin mahdollista.Minkähän tähden? Sen tähden, että pääsisi pois tukahuttavasta, matalasta huoneesta ja saisi kulkea vankilan pihan poikki … siinäkaikki. Vankilan ulkopuolelle ei heitä enää koskaan lasketa. He itsetiesivät, että ketjusta päästettyjä pidetään kuolemaansa astikahlittuina vankilassa. He tiesivät sen ja sittenkin toivoivatpääsevänsä ketjurangaistuksesta niin pian kuin mahdollista.Voisivatkohan he ilman tätä toivoa olla vuosikausia seinäänkahlittuina kuolematta tai hulluksi tulematta?

Minä tunsin, että työ virkisti minua ja vahvisti ruumiinvoimiani.Alituinen henkinen levottomuus, hermojen kiihoitus ja kasarminumpinainen ilma olisivat voineet runnella minut kokonaan. Olemallausein raittiissa ilmassa ja työntoimessa luulin minä voimistuvani, tulevani terveeksi ja reippaaksi. Siinä en erehtynytkään: työ ja liikeolivat minulle suureksi eduksi. Kauhulla näin minä, kuinka erästoverini (aatelismies) lakastui vankilassa kuin sammuva kynttilä. Häntuli tänne yht'aikaa kuin minäkin ja oli silloin nuori, reipas jakaunis mies, lähtiessään sitä vastoin kuihtunut, harmaapäinen jaheikkohenkinen. Ei, tahdonpa elää ja olla terveenä, ajattelin minähäntä nähdessäni. Senpä tähden sainkin alussa kärsiä työinnostanipilkkaa ja ivaa muiden vankien puolelta. Mutta minä en huolinut siitä,vaan kävin uutterasti työssä, esim. alabasteria polttamassa jasurvomassa, koska se oli ensimäisiä töitä, johon minä perehdyin.Alabasterin survominen ei ollut vaikeata. Insinöörit huojensivatmahdollisuuden mukaan aatelismiesten työntekoa, eivätkä siinä,sivumennen sanoen, menetelleetkään hemmoittelevasti, vaan kohtuudenmukaan. Väärinhän olisikin ollut vaatia toista vertaa heikommalta jaruumiilliseen työhön tottumattomalta ihmiseltä saman verran työtä kuinvarsinaiselta työmieheltä. Mutta tätä "hemmoittelua" ei ainanoudatettu ja jos noudatettiinkin, tapahtui se ikäänkuin salaa; sitäpidettiin tarkasti silmällä. Usein täytyi olla kovassakin työssä, jasilloin aatelismiehet saivat kärsiä kahta vertaa enemmän kuin muut.Alabasterityöhön lähetettiin noin kolme, neljä henkeä, tavallisestivanhuksia sekä heikkovoimaisia, ja niiden joukossa tietysti meitäkin; sitä paitsi pantiin mukaan joku asiantunteva vanki. Semmoisena oliuseampina vuosina peräkkäin eräs Almasow, jörömäinen, mustaverinen, laiha ja harvasanainen mies. Hän halveksi meitä suuressa määrin.Muuten oli hän niin harvapuheinen, ettei viitsinyt meille oikeinriidelläkään. Vaja, jossa alabasteria poltettiin ja survottiin, oliautiolla ja jyrkällä joen rannalla. Talvella, varsinkin sumuisellasäällä tuntui ikävältä katsella jokea ja kaukana olevaa vastaistarantaa. Jotain surullista, sydäntä särkevää oli tässä autiossaseudussa. Mutta tuntuipa vielä surullisemmalta, kun aurinko paistoivalkean lumen pintaan; olisipa tehnyt mieli lentää tuohon erämaahan, joka alkoi toisella rannalla ja levisi eteläänpäin loppumattomanakenttänä. Almasow ryhtyi työhön ääneti, synkän näköisenä, ja meitäoikein hävetti, kun emme voineet häntä kunnollisesti auttaa. Mutta häntyöskentelikin varta vasten yksinään, vaatimatta meiltä apua,ikäänkuin pakoittaakseen meitä huomaamaan kaiken mitättömyytemme. Työei ollut kuitenkaan sen suurempi kuin uunin lämmittäminen, jotta siinäolisi voinut polttaa alabasteria, jota me hänelle vähitellenkannoimme. Seuraavana päivänä, jolloin alabasteri oli jo kokonaanpaahtunut, ruvettiin sitä tyhjentämään uunista. Kukin meistä ottikäteensä raskaan moukarin, täytti itselleen eri laatikon alabasteriaja alkoi sitä survoa. Se oli mieluista työtä. Helposti murenevaalabasteri muuttui pian valkeaksi, kiiltäväksi pölyksi. Meheilauttelimme raskaita moukarejamme ja aikaan saimme semmoisenjyrinän, että sitä oli hauska kuunnella. Vihdoin tuli väsymys jasilloin tuntui elämä hyvältä, kasvot punottivat ja veri virtailientistä nopeammin. Jopa Almasowkin katseli meitä suopeasti, aivan kuinolisimme olleet pieniä lapsia; tyytyväisenä poltti hän piippuansavoimatta kuitenkaan olla murahtamatta, kun sattui meille jotakinsanomaan. Muuten oli hän samanlainen kaikkia kohtaan ja luulenpa, ettähän oikeastaan oli hyväluontoinen mies.

Toinen työ, johon minua lähetettiin, oli sorvauspyörän pyörittäminenverstaassa. Pyörä oli iso ja raskas. Tarvittiin paljon voimaa senliikuttamiseksi, etenkin jos sorvari valmisti (ruunun tarpeeksi)jotakin kaidepuuta tai ison pöydän jalkaa, jota varten käytettiinmelkoisen suuria pölkkyjä. Yksin oli pyörän pyörittäminen semmoisissatapauksissa mahdotonta, jonka tähden siihen toimeen lähetettiinkintavallisesti kaksi henkilöä – minut ja eräs toinen aatelismies B. Janiin olikin tuo toimi meidän hallussamme useampien vuosien kuluessa.B. oli heikko, rintatautinen mies. Hän oli saapunut vankilaan vuottaennen minua kahden toverinsa seurassa; niistä oli toinen vanha ukko, joka öin sekä päivin rukoili Jumalaa (vangit häntä siitä suurestikunnioittivat); hän kuoli minun täällä ollessani; toinen taas olinuori, voimakas ja punakka mies, joka matkalla tänne Siperjaan olikantanut puolitiessä väsynyttä toveriaan. Olipa hauska nähdä näidenmiesten keskinäistä ystävyyttä. B. oli erittäin sivistynyt, kunnollinen ja jalomielinen mies, jonka oli kuitenkin tauti runnellutja turmellut. Pyörää hoidimme me yhdessä ja se huvitti meitäkumpaakin. Minulle oli tämä työ oivallisena voimisteluna.

Mielitoimenani oli myöskin lumen lapioiminen. Se tapahtui tavallisestilumituiskujen jälkeen, useamman kerran talvessa. Vuorokauden kestänytlumituisku peitti muutamia taloja akkunain puoliväliin saakka, toisiataas melkein kokonaan. Kun tuisku oli lakannut ja aurinko tullutnäkyviin, lähetettiin meidät suurissa joukoissa lapioimaanlumikinoksia ruunun rakennuksien edustalta. Kukin sai käteensä lapionja joukkokunnalle annettiin urakka, väliin sangen suurikin, muttakaikki ryhtyivät kuitenkin innokkaasti työhön. Pehmeätä, äskenpudonnutta ja päältäpäin hiukan jäätynyttä lunta oli helppo lapioidasekä heitellä ylen ympäri ilmaan, johon se hajosi kiiltävänä jauhona.Lapiot tunkeutuivat keveästi valkeaan, auringon säteissä kimaltelevaanlumikinokseen. Vangit olivat melkein aina iloisia lapioimistyötätehdessään. Raitis talvinen ilma sekä liike virkistytti heitä. Kaikkiolivat hyvällä tuulella, nauru ja leikinteko oli ylimillään. Väliinruvettiin lumisille, mutta siitä oli kuitenkin seurauksena, ettävakaamieliset ja kaiken ilon vihaajat nostivat kovan melun, jotenyleinen riemastus päättyi tavallisesti haukkumiseen.

Vähitellen sain minä uusia tuttavia, joita en kuitenkaan itse hakenut, sillä olinhan vielä rauhaton, synkkämielinen ja luottamaton.Tuttavuuteni syntyivät itsestään. Ensimäisinä alkoi vanki Petrow käydäluonani. Minä annan erityisen painon sanalle "käydä", sillä Petrowasui erityisen osaston kaukaisimmassa kasarmissa. Välillämme ei siisvoinut olla minkäänlaisia siteitä eikä yhteisiä harrastuksia.Yhtähyvin piti Petrow ensi aikoina velvollisuutenaan pistäytyä melkeinjoka päivä luonani tai puhella kanssani, kun joutohetkinä kävelinkasarmien takana kaukana toisten silmäyksiltä. Alussa tuntui seminusta tukalalta. Mutta vähitellen osasi hän kuitenkin menetelläniin, että hänen seuransa tuli minulle hupaiseksi, huolimatta siitäettei hän ollutkaan juuri puhelias seuramies. Ruumiiltaan oli hänmatalakasvuinen, voimakas ja sukkela, hänen kasvonsa olivat jokseenkinmiellyttävät, poskiluut leveät, katse rohkea, hampaat valkoiset, jaalahuulen alla oli hänellä aina tupakkapuru. Tällaisen purunkäyttäminen olikin yleisenä tapana vangeilla. Hän oli neljänkymmenenvanha, vaan näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hän puhui kanssanisangen vapaasti ja käyttäytyi aina kunnollisesti, kohteliaasti. Josesim. huomasi, että minä hain yksinäisyyttä, niin sanoi hänainoastaan muutaman sanan ja jätti minut sitten rauhaan kiittäenkohteliaisuudesta, joten hän tietysti ei menetellyt muiden vankienkanssa. Olipa kumma, että semmoinen suhde pysyi välillämme useampienvuosien kuluessa. Enkä minä vielä nytkään oikein käsitä, minkätähdenhän tuli luokseni melkein joka päivä? Tosin hän sittemmin varasteliminulta usein, mutta se tapahtui aivan kuin vahingossa; rahaa ei hänpyytänyt minulta koskaan, eikä hän siis seurustellutkaan kanssaniminkään aineellisen edun vuoksi.

En tiedä myöskään, minkä tähden minusta näytti siltä, kuin hän eiolisikaan asunut vankilassa, vaan jossain toisessa paikassa, josta hänsitten aivan kuin sivumennen kävi täällä tiedustelemassa uutisia jakatsomassa meitä. Aina oli hänellä johonkin kiire, ikäänkuin jokuolisi häntä odottanut tai ikäänkuin hänellä olisi ollut päättämättömiäasioita. Yhtähyvin ei hän näyttänyt kovin hätäilevältä. Katseensakinoli hyvin omituinen: hän katsoi ihmisiä tarkkaan, rohkeasti ja hiukanivallisesti, mutta samalla myöskin jotenkin heidän ylitsensä,ikäänkuin hän olisikin katsonut jotain toista kauempana olevaaesinettä. Senpä vuoksi näyttikin hän hieman hajamieliseltä. Minätarkastin välistä varta vasten, minne Petrow meni luotani? Missä häntäodotettiin? Hän riensi johonkin kasarmiin tai kyökkiin, istautuisiellä puhelevien viereen, kuunteli heitä tarkkaan, otti joskusitsekin osaa keskusteluun, jopa kiivastuikin, mutta vaikeni sittentaas äkkiä. Sekä puhuessaan että vaiti ollessaan näytti hän siltä,ikäänkuin häntä jossain olisi odotettu, ikäänkuin hänellä jossainolisi ollut toimittamista. Omituisinta asiassa oli se, ettei hänelläollut mitään tointa, että hän eleli aivan joutilaana (ruunun töitätietysti lukuun ottamatta). Mitään ammattia ei hän osannut tehdä, eikähänellä ollut koskaan rahaa; rahasta ei hän pitänytkään paljon väliä.Mutta mitä puhui hän kanssani? Hänen puheensa olivat yhtä kummallisetkuin hän itse. Jos hän esim. sattui huomaamaan, että minä kävelinyksinäni jossain vankilan takana, kääntyi hän äkkiä puoleeni. Hänastui nopeasti ja teki äkkinäisiä käänteitä. Hän tuli luokseniastumalla, mutta näytti siltä, kuin olisi juossutkin.

– Hyvää päivää.

– Enkö häiritse teitä?

– Ette.

– Niin, minä aioin kysyä teiltä Napoleonista. Onkohan hän sukuasille, joka eli kahdennellatoista-luvulla? (Petrow oli sotilaspoikiaja osasi lukea).

– On.

– Minkälainen presidentti hän on?

Hän kyseli aina joutuisaan ja katkonaisesti, ikäänkuin olisi tahtonutmitä pikemmin päästä asian perille, ikäänkuin olisi tiedustellutjotain hyvin tärkeätä.

Minä selitin hänelle, minkälainen presidentti Napoleon oli, jalisäsin, että hänestä kohta tulee ehkä keisarikin.

– Kuinka niin?

Senkin asian selitin hänelle niin kuin taisin. Petrow kuuntelitarkkaan ja oivalsi täydellisesti selitykseni; hän oikein kallistikorvansa minun puoleeni.

– Hm. Vielä piti minun kysyä teiltä, Aleksanteri Petrowitsh: onkototta, kuten kerrotaan, että on olemassa semmoisiakin apinoita, joillakädet ulettuvat kantapäihin asti ja jotka kooltaan ovat ihmistensuuruisia?

– On niitä semmoisiakin.

– Mitäs apinoita ne ovat?

Minä selitin asian niin hyvin kuin taisin.

– Missä ne elävät?

– Lämpimissä maissa. Sumatran saarella niitä on.

– Onkos se Amerikassa? Onkohan siinä perää, että ihmiset mukakulkevat siellä päälaellaan?

– Eivät ne kulje päälaellaan. Te puhutte antipoodeista. Minä selitinmahdollisuuden mukaan, mitä Amerika ja mitä antipoodit ovat. Hänkuunteli hyvin tarkkaan, aivan kuin olisikin tullut kyselemäänantipoodeista.

– Niin, oikein! Näettekös viime vuonna luin minä kreivitärLavallier'istä. Onkohan se juttu totta, vai muutenko se on vaan kokoonpantu? Se on Dumas'in kirjoittama.

– Tietysti on se vaan muuten kokoon pantu.

– No, jääkää hyvästi. Kiitoksia.

Ja Petrow katosi, emmekä me oikeastaan koskaan puhuneet muuten kuintähän tapaan.

Minä aloin kysellä hänestä muilta. Kun M. sai tietää tästätuttavuudestani, varoitti hän minua. Hän sanoi, että moni vanki olihäntä kauhistuttanut, mutta ei kuitenkaan kukaan, ei edes Gasinkaan, siinä määrin kuin Petrow.

– Hän on lujamielisin, pelottomin vanki, sanoi M. – Hän on valmisvaikka mihin; eikä häntä voi estää mikään, jos hän vaan saa jotakinpäähänsä. Hän voisi murhata teidät aivan ilman mitään syytä, eikä hänsitä tehdessään edes silmiänsäkään räpäyttäisi. Minä luulen, ettei hänole oikein täysijärkinen.

Tämä arvostelu oli mielestäni hyvin merkillinen. Mutta M. ei voinuttyydyttävästi selittää, kuinka hän oli tullut semmoisiinjohtopäätöksiin. Ja olipa omituista: vaikka minä seurustelin Petrowinkanssa monta vuotta ollen hänen parissaan melkein joka päivä ja vaikkahän osoitti minua kohtaan aina suosiota, johon minä en kuitenkaantietänyt mitään syytä, sekä käyttäytyi vankilassa koko tämän ajankuluessa siivosti eikä tehnyt mitään tuhotöitä, tulin minä kuitenkinhänen kanssaan seurustellessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettäM. oli oikeassa ja että Petrow saattoi todellakin olla lujaluontoinen, peloton ja hillitsemätön ihminen. Minkä tähden hän näytti minustasemmoiselta, sitä en voinut oikein käsittää.

Tämä Petrow oli sama mies, joka rangaistavaksi kutsuttuna tahtoimurhata majuuriamme; mutta majuuri lähti kuitenkin paikalta vähääennen rangaistuksen toimeen panoa ja pelastui siten "ihmeen kautta",kuten vangit sanoivat. Petrowin vielä vapaana ollessa tapahtui, ettäöversti löi häntä harjoituksessa. Arvattavasti oli häntä ennenkinlyöty, mutta sillä kertaa ei hän malttanut mieltänsä, vaan pistikaikkien nähden överstin kuoliaaksi. Minä en kuitenkaan tunnetäydellisesti hänen edellisiä vaiheitaan; hän ei koskaan puhunutminulle niistä. Tietysti olivat nämä kohtaukset ainoastaan harvinaisiamielen puuskauksia: sillä hän oli todellakin siivo ja hiljainen.Hänessä piili tosin voimakkaita, tulisia himoja, mutta hiilien päälläoli aina tuhkaa, jonka peitossa ne salaa kytivät. Minä en huomannuthänessä koskaan taipumusta kerskailemiseen, enkä minkäänlaista kunnianhimoa, kuten muissa vangeissa. Hän riiteli harvoin, eikä hän ollutkenenkään kanssa ystävyydessä (paitsi ehkä joskus Sirotkinin kanssa).Kerran näin minä kuitenkin hänen suuttuvan ankarasti. Hänelle eiannettu jotain esinettä ja siitä otti hän loukkaantuakseen. Hänenriitaveljenään oli eräs väkevä, suurikasvuinen, riitaisa ja uskaliasvanki, nimeltä Wasili Antonow, siviiliosastosta. He olivat jo kauanriidelleet ja minä arvelin, että asia päättyy ehkä pieneenkäsikähäkkään, sillä joskus, vaikka tosin harvoin, meni Petrowkin niinkauas riidellessään. Mutta tällä kertaa oli tapahtua enemmänkin.Petrow vaaleni äkkiä, hänen huulensa vapisivat, kävivät sinisiksi jahänen oli vaikea hengittää. Hän nousi paikaltaan ja ollen avojaloin(kesällä oli hän usein avojaloin) astui hän verkalleen, kuulumattominaskelin Antonowin luo. Silloin vaikenivat kaikki, niin että kärpäsenlennon olisi voinut kuulla. Kaikki odottivat. Antonow syöksähti häntävastaan… Minä en voinut sietää enempää ja läksin pois kasarmista.Luulinpa, etten kerkiäisi oikein pihallekaan, kun jo saisin kuullahätähuutoja. Mutta jupakka päättyi nytkin aivan toisin. Antonowviskasi hyvissä ajoin Petrowille riidanalaisen esineen (asia koskijotain vanhaa rääsyä). Parin minutin kuluttua haukkui tietysti AntonowPetrowia ikäänkuin kunniansa puhdistamiseksi, näyttääkseen muka, etteihän niin kovin pelkuri ollutkaan. Mutta haukkumisesta ei Petrowpitänyt väliä; hän oli asian voittanut ja korjasi tyytyväisenä riidanalaiset rääsyt taiteensa. Neljännestunnin kuluttua kuljeskeli hänvankilassa toimettomana, niinkuin ennenkin, ikäänkuin kuulustellen, missä hauskimpia juttuja kerrottiin. Häntä huvittivat kaikenlaisetasiat, mutta sittenkin näytti hän jokseenkin välinpitämättömältä.Häntä olisi voinut verrata rotevaan työmieheen, joka työtä vaillarupeaa joutessaan leikkimään pienten lasten kanssa. Enkä minäkäsittänyt, minkä tähden hän pysyi vankilassa, eikä karannut sieltätiehensä? Olisipa hän senkin tehnyt, jos vaan olisi kovin haluttanut.Sellaiset miehet kuin Petrow tottelevat järkeänsä ainoastaan niinkauankuin he eivät jotain halua. Mutta silloinpa ei heitä voikaan mikäänhillitä. Ja minä olen vakuutettu, että hän olisi voinut karata, olisivoinut pettää vartijat ja istua viikon kuluttua leivättä jossainmetsässä tai rannan kaislistossa. Mutta arvattavasti semmoinen ajatusei ollut vielä pälkähtänyt hänen päähänsä. Tarkkaa miettimistä jatervettä järkeä en minä hänessä koskaan huomannut. Tälläisilläihmisillä onkin vaan yksi ajatus, joka heitä koko elämän ajan ohjaileesinne ja tänne; niinpä he häilyvätkin alinomaa, kunnes vihdoinlöytävät mielensä mukaisen tehtävän; silloin on heille henkikinvähäarvoinen. Minä ihmettelin joskus, kuinka semmoinen mies, jokapienestä kurituksesta oli murhannut päällikkönsä, antoivastustelematta rangaista itseään vankilassa. Häntä lyötiinkin joskussalakuljetuksesta; sillä niinkuin muutkin työttömät vangit, kuljettihänkin tänne viinaa. Mutta hän taipui rangaistavaksi ikäänkuinvapaehtoisesti, ikäänkuin olisi käsittänyt, että rangaistus annettiinsyystä; muussa tapauksessa ei hän olisi taipunut, vaikka olisitapettu. Ihmettelin minä myöskin sitä, että hän näennäisestäystävyydestään huolimatta varasteli minulta. Hän varasti esim.raamattuni, jonka hänen piti viedä jostain paikasta toiseen.Kuljettavana oli vaan muutama askel, mutta matkalla ennätti hän löytääostajan, jolle möi raamatun ja hankki rahoilla viinaa. Varmaankinhalusi hän kovasti viinaa, ja mitä hän kerran halusi, sitä oli kaikenmokomin saatavakin. Semmoinen ihminen voipi murhata lähimäisensäparinkymmenen kopeikan tähden saadakseen korttelin viinaa, vaikkatoisinaan ei pidä väliä suurista rikkauksistakaan. Hän ilmoittiminulle itse varastaneensa raamattuni ja sen teki hän aivanrauhallisesti, välinpitämättömästi niinkuin olisi puhunut jostainaivan tavallisesta asiasta. Minä koettelin torua häntä aika lailla, sillä olihan minun vaikea luopua raamatusta. Hän kuunteli tyvenesti jamyönsi, että raamattu on hyvin hyödyllinen kirja, olipa pahoillaankinsiitä, ettei minulla sitä enää ollut, mutta varkauttaan ei hänkuitenkaan katunut; hänen katseensa oli niin tyyni ja vakava, ettäminä pidin parhaana lakata häntä moittimasta. Sanoistani ei hänottanut närkästyäkseen, sillä hän arveli luultavasti, että pitihänminun häntä vaikka mieleni hyvitykseksi hiukan nuhdella; toden teollapiti hän moitteitani joutavina juttuina, joista aika ihmisen tuskinsopi puhuakaan. Minusta näyttikin, siltä kuin olisi hän pitänyt minuapienenä lapsena, jolla ei ollut käsitystä yksinkertaisimmistakaanasioista. Jos minä esim. rupesin hänen kanssaan puhumaan jostakinmuusta kuin kirjoista ja tieteistä, niin vastasi hän minulle tosin, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta ja hyvin lyhyesti. Usein mietinitsekseni, minkä tähden hän uteli minulta kirjallisia asioita?Tapahtui, että joskus näistä asioista puhellessa minä katsoin häneensyrjästä, nähdäkseni, eikö hän nauranut minulle? Mutta hän einauranut; kuunteli vaan vakavasti ja jokseenkin, ei kuitenkaan kovintarkkaavasti. Kysymyksensä teki hän selvään ja tarkoilleen, mutta eiosoittanut mitään erityistä kummastusta vastauksieni johdosta…Minusta hän nähtävästi ajatteli, ettei kanssani saattanut keskustellaniinkuin muiden ihmisten kanssa, etten minä ymmärtänyt mitään muutakuin kirjallisia asioita, joten minua muista asioista puhumalla eikannattanut vaivatakaan.