Muistelmia kuolleesta talosta

Sillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi jaalakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampija hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmattavuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussakuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viimevuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoinamitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdostamielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinenelämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivättuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. "Je hais ces brigands"kertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olinoppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseeneivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin; jos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavanapäivänä saattoi hän taas kertoa: "Je hais ces brigands." Sivumennensanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitäsyystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow, omituista kyllä, "fersheleiksi" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastuiainoastaan äitiään muistellessaan. "Äitini oli vanha ja sairas", sanoihän minulle; "hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkätiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinutsietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun…" M. eiollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuinhänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta jakoki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaanyksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendanttiotti hänet vastaan iloisesti hymyillen.

– No, M – sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.

"Minä oikein säpsähdin", kertoi meille M., kun oli palannut takasin.

"Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty."

– Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.

– Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. – Sinä olet vapaa! Äitision anonut puolestasi … hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä onhänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääsetoitis.

Hän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimmehänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamatmuutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.

Hän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hänpaikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsamukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiollisetkuulumiset.

Muista aatelismiehistä, s.o. M: iä, T: tä, B: tä ja Sh: iä lukuunottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetettytänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä,yksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovinyksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; muttaneljäs, B – m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmänvaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollistenrikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähinerin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollutminkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa.Hän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehettietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaanhäntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessamaalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaatmaksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elääköyhänä. – Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja jayksi heistä, T – shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B.itse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsuihänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B.parastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvinmaalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päinränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, jamajuuri oli mielissään… Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nytaivan varmaan naimisiin; "kun asunto on semmoinen, on mahdotonta ollanaimisiin menemättä", lisäsi hän hyvin totisesti. B – miin oli hänhyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänenkanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessamuutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nytenemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsuikerran Sh: n luoksensa vankilasta.

– Sh., sanoi hän – minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissutsinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä,minä – kadun!

Sh. vastasi, että hän sen ymmärsi.

– Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunutsinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinäminun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki!Mutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänytainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne, jotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri!Ymmärrätkö sinä sen?

Sh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.

– Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkösinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppasvaan: minä, minä, majuuri … j.n.e.

Sh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkäänhumalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkiaihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- jakehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää milteijalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.

Majuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimattaei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hänoikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhatsynnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollutjärjestysmiehenä kaupungissa… Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta.Vankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä senjohdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen.Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möihevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen.Me kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunutsiviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoivihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnutvirkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessanutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapukuvaikuttaa tällaisissa ihmisissä.

XIX

Karkaus.

Kohta majuurimme virkaeron jälkeen tapahtui vankilassammeperinpohjaisia muutoksia. Entisen vankilan sijaan perustettiin tännesotilasvankien-ruotu Venäjällä olevien samanlaisten laitosten mallinmukaan. Seurauksena oli, ettei toisen luokan pakkotyöläisiä enäälähetetty vankilaamme. Tänne lähetettiin ainoastaan sotilasvankeja,s. o. semmoisia, joilta ei riistetty vapautta kokonaan, vaan joita olirangaistu ainoastaan lyhytaikaisella (korkeintaan kuusivuotisella)vankeudella; sen kärsittyään saivat he palata jälleen sotamiehiksirykmentteihinsä. Mutta niitä, jotka tekivät itsensä syypäiksi uusiinrikoksiin, rangaistiin, kuten ennenkin, kaksikymmenvuotisellavankeudella. Vankilassamme oli tosin jo ennenkin sotilasvankeja, muttaheitä pidettiin täällä ainoastaan siitä syystä, ettei heitä vartenmuuta sopivaa säilytyspaikkaa ollut. Nyt sen sijaan muuttui kokovankila tällaiseksi sotilasluokaksi. Itsestään on selvää, että entisetsiviilivangit, jotka olivat kadottaneet kaikki kansalaisoikeutensa jajoiden kasvot olivat varustetut poltinmerkillä, jäivät vankilaanmääräaikansa loppuun asti; mutta uusia poislähteneiden sijaan eitullut, joten noin kymmenen vuoden kuluttua vankilassamme ei saattanutolla enää yhtään siviilivankia. Erityinen osasto jäi vankilaanniinikään jäljelle, ja siihen lähetettiin vast'edeskin suurimpiapahantekijöitä soturisäädystä, "kunnes vaikein pakkotyö Siperjassaalkaisi." Sillä tavoin pysyi elämämme entisellään: samanlainen oliruoka, samanlainen oli myöskin työ ja muukin järjestys, silläeroituksella vaan, että esimiehistö muuttui ja tuli mutkallisemmaksi.Tänne asetettiin esiupseeri, ruodunpäällikkö ja sitä paitsi neljäylempää upseeria, jotka vuorotellen pitivät silmällä vartioimista.Invaliidit poistettiin; heidän sijaansa asetettiin kaksitoistaaliupseeria ja asemestaria. Jaot kymmenkuntiin pantiin toimeen, javankien joukosta valittiin korpraaleja, nimellisesti tietysti. EttäAkim Akimitshista tuli oitis korpraali, on selvää. Koko tämä uusilaitos arvoasteineen ja vankeineen jäi, kuten ennenkin, komendantinylipäällikkyyden alaiseksi. Siinä kaikki, mitä tapahtui. Tietystiolivat vangit alussa hyvin levottomia, juttelivat keskenään jaarvostelivat uusia päälliköitään; vaan kun huomasivat, että kaikkijäikin entiselleen, rauhoittuivat he ja elämä rupesi kulkemaan entistärataansa. Pääasia oli kuitenkin se, että vangit pääsivät entisestämajuuristaan; he saivat nyt ikäänkuin levähtää, hengittää vapaammin.Pelonalaisuus katosi ja jokainen tiesi nyt, että tarpeen tullessavoisi päällikölle antaa selityksiä ja että syytön saisi ainoastaanerehdyksestä kärsiä syyllisen asemesta. Viinan myöntiäkin pitkitettiintäällä entisillä perusteilla, huolimatta siitä, että invaliidiensijaan oli tullut aliupseereja. Nämä aliupseerit näyttivät olevansuurimmaksi osaksi kelvollisia ja ymmärtäväisiä miehiä, jotkaoivalsivat asemansa. Muutamat heistä osoittivat tosin alussataipumusta ylpeyteen luullen voivansa kohdella vankeja samoin kuinsotamiehiä. Mutta kohta huomasivat hekin, mitenkä asianlaitaoikeastaan oli. Niitä taas, jotka liian kauvan pysyivätymmärtämättöminä, johdattivat vangit itse asian perille. Olipakoviakin kohtauksia; niinpä esim. juottivat vangit aliupseereja jailmoittivat heille sitten, tietysti omalla tavallaan, että koskayhdessä oli juotu, niin… Asia päättyi siten, että aliupseerit eivätvälittäneet viinan tuonnista ja myynnistä tai oikeammin, kokivat ollamitään semmoista huomaamatta. Sen ohessa kävivät he, kuten entisetinvaliiditkin, torilla ja toivat sieltä vangeille kalatsia, lihaa ynnämuuta, s.o. tekivät kaikkea, mistä vaan ei seurannut heille suurempaahäpeätä. Minkä vuoksi entinen järjestys oli poistettu ja uusi sensijaan pantu, sitä minä en tiedä. Se tapahtui vankeuteni viimeaikoina. Kaksi vuotta sain minä kokea uutta järjestystä…

Kertoisinko vankeuteni kaikista vuosista erältänsä? Sitä en aio tehdä.Jos kertoisin järjestyksessä kaikki, mitä minä sillä ajalla sain nähdäja kokea, niin voisipa lukujen määrä karttua kolmen, jopa neljänkinkertaiseksi. Mutta semmoinen kertomus tulisi kovin yksipuoliseksi.Kaikki tapaukset tulisivat olemaan samanlaatuisia, etenkin jos lukijaon kerinnyt edellä olevista luvuista muodostaa itselleen jotakuinkintyydyttävän käsityksen toisen luokan vankeuselämästä. Olen tahtonutkuvata vankilamme ja kaikki, mitä minä siellä ollessani sain kokea, havainnollisesti, selvästi. Olenko saavuttanut tämän tarkoitukseni, sitä en tiedä. Mutta sehän ei olekkaan minun arvosteltavanani.Luulenpa, että tähän voinkin lopettaa. Sen ohessa tuntuu välistäitsestänikin surulliselta näiden asiain muisteleminen. Ja tuskinpavoisin kaikkia muistaakaan. Muutamat vuodet ovat joten kutenhaihtuneet mielestäni. Jotkut seikat, siitä olen vakuutettu, ovatkokonaan unohtuneet. Minä muistan esim., että kaikki nämä vuodet, jotka olivat toinen toisensa kalttaiset, kuluivat hitaasti, ikävästi.Muistan, että nämä pitkät, ikävät päivät olivat aivan yhtäläiset,ikäänkuin vesi olisi sateen jälkeen pisara pisaralta tipahdellutkatolta. Muistan, että ainoastaan vapauden, uuden elämän toivo antoiminulle voimia odottamaan, luottamaan. Minä maltoin mieleni ja odotin, minä luin joka päivän ja huolimatta siitä, että niitä oli jäljellätuhannen, luin niitä yksitellen, hautasin yhden päivän ja iloitsinseuraavana päivänä, että jäljellä ei enää ollutkaan tuhannen, vaanyhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää. Muistan, että koko sinäaikana, sadoista tovereista huolimatta, minä olin yksinäisyydessä javihdoin miellyinkin tähän yksinäisyyteeni. Ollen henkisesti muistaeroitettuna tarkastelin minä entistä elämääni, tutkistelin senvähäpätöisimpiäkin seikkoja, ajattelin entisyyttäni, tuomitsin itseäniarmottomasti ja toisinaan siunailinkin kohtaloa siitä, että se olisuonut minulle tällaisen yksinäisyyden, jota paitsi en olisi tullutelämääni ankarammin arvostelleeksikaan. Ja mitkä mietteet heräsivätsilloin sydämessäni! Minä lupasin pyhästi, etten vastaisuudessa tekisienää semmoisia erhetyksiä kuin ennen. Minä tein itsellenitulevaisuuden ohjelman ja päätin lujasti seurata sitä. Minä uskoinsokeasti voivani täyttää nämä aikomukseni… Mutta minusta tuntuukatkeralta silloisen mielentilani muisteleminen. Tietysti koskee tämäyksinomaan minua itseäni… Mutta minä olenkin sen kirjoittanut siinäluulossa, että lukija on ymmärtävä ajatukseni, sillä jokaiselle ontapahtuva samalla tavoin, jos hän joutuu elämänsä kukoistuksessamääräajaksi vankeuteen.

Mutta mitäpäs siitä!.. Sanon tässä vielä jotain, etten lopettaisiliian jyrkästi.

Minun pisti päähäni, että joku saattaisi kysyä: eikös vankilastakukaan saattanut karata ja eikö koko vankeusaikanani tapahtunut täälläyhtään karkausta? Olen jo sanonut, että vanki, oltuaan pari kolmevuotta vankeudessa, rupee pitämään arvossa näitä vuosia ja väkisinkintulee siihen päätökseen, että parempi on olla loppuaikakin ilmanhuolia, ilman vaaroja ja päästä laillisella tavalla siirtolaiseksi.Mutta sellaiseen päätökseen tulee ainoastaan lyhyeksi ajaksi tuomittuvanki… Pitemmäksi ajaksi tuomittu voisi ehkä antautua vaaroillealttiiksi… Mutta täällä ei semmoisia sattumuksia juuri tapahtunut.Lienevätkö vangit aristelleet, liekö tarkastus ollut kovin ankara, vaiympäristökö (autio, erämaantapainen) lie ollut epäedullinen, sitä envoi sanoa. Minä luulen, että kaikki nämä seikat vaikuttivatyhteisesti. Karata täältä ei ollutkaan helppo. Siitä huolimattatapahtui minun aikanani yksi semmoinen yritys: kaksi tärkeätä vankialähti täältä karkuun.

Majuurin virkaeron jälkeen jäi A – w (se aatelismies, joka oli hänenvakoojansa) aivan yksiksensä, ilman suojelusta. Hän oli vielä sangennuori mies, mutta hänen luonteensa vahvistui ja tasaantui vuosienkuluessa. Yleensä oli hän röyhkeä ja päättäväinen, jopa älykäskin.Vapauteen pääsneenä olisi hän pitkittänyt vakoilemistaan, mutta eiolisi kuitenkaan joutunut enää vankeuteen yhtä helposti ja tyhmästikuin ennen. Hän harjoitti täällä osaksi myöskin väärien passienkauppaa. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä. Minä kuulin siitä täälläolevilta vangeilta. Käydessään majuurin kyökissä sanottiin hänenharjoittaneen sitä tointa ja saaneen sillä tavoin melkoisiarahatuloja. Sanalla sanoen, hän näytti uskaltavan vaikka mitäkohtalonsa muuttamiseksi. Minä olin osaksi tilaisuudessa tutustumaanhänen sisälliseen ihmiseensä: hänen ruokottomuutensa olihämmästyttävän suuri ja herätti vastustamatonta kamoksumista. Minustanäytti, että jos hän olisi kovin halunnut juoda korttelin viinaa jajos hän ei olisi voinut tyydyttää haluansa muuten kuin murhatyöntekemällä, olisi hän aivan varmaan ryhtynyt siihenkin, kunhan olisivaan voinut tehdä työnsä salakähmää. Vankilassa oppi hän ajattelemaan.Hänenpä puoleensa kääntyikin erityisen osaston vanki Kulikow.

Minä olen jo puhunut Kulikowista. Hän ei ollut enää nuori ijältään, vaan kuitenkin kiihkoisa, lujaluontoinen ja sangen kekseliäs. Hänelläoli voimaa ja hän halusi elää; sellaisilla ihmisillä on elämän haluaikänsä loppuun asti. Ja jos minä olisin ruvennut ihmettelemään, minkävuoksi vangit eivät karanneet, niin olisin ihmetellyt etupäässäKulikowia. Mutta Kulikow päättikin karata. Kumpiko heistä vaikuttitoiseensa enemmän, A – w Kulikowiin, vai Kulikow A – wiin, sitä entiedä; molemmat olivat he toistensa vertaisia ja sopivat luonteensapuolesta yhteen. Heistä tuli ystävykset. Minusta näyttää, että Kulikowtoivoi saavansa A – win avulla passit. A – w oli aatelismies, olioleskellut ennen ylhäisissä piireissä, ja se seikka lupasijonkunlaista vaihtelevaisuutta tulevissa seikkailuissa, kunhan vaanpääsisivät Venäjälle. Kenpä tietää, mimmoiset sopimukset, mimmoisettoiveet heillä olivat; luultavaa on kuitenkin, etteivät heidäntoiveensa olleet aivan samanlaiset kuin tavallisten siperjalaistenmaankulkijain. Kulikowilla oli näyttelijän luonne; hän saattoi valitaitselleen monenlaisia rooleja elämässä; hänellä oli paljon toiveita, ainakin toivoi hän vaihtelevaisuutta. Sellaisia ihmisiä tavataanvankilassa. He päättivät karata yhdessä.

Mutta karkaaminen ilman vartijaa oli mahdotonta. Täytyi saada vartijasuostumaan tuumaan. Eräässä linnapataljoonassa palveli muudanpuolalainen, lujaluontoinen mies, joka olisi ehkä ansainnutparemmankin kohtalon; hän oli jo ijähtänyt mies, mutta mieleltäänrohkea ja vakava. Nuoruudessaan oli hän ikävissään karannutSiperjasta, jossa hän palveli sotamiehenä. Hänet saatiin kiinni, rangaistiin ja pidettiin pari vuotta vankiruoduissa. Kun hän pääsijälleen sotamieheksi, malttoi hän mielensä ja antautui palvelukseensahartaasti, voimiensa mukaan. Kelvollisuudellaan pääsi hänkorpraaliksi. Hän oli kunnianhimoinen, itseensä luottava ja omanansionsa tunteva mies. Se näkyi hänen katseestaan ja puheestaan. Minänäin häntä usein muiden vartijain joukossa. Kuulin hänestä myöskinhiukan täkäläisiltä puolalaisilta. Minusta näytti, että entinen ikäväoli muuttunut hänessä vihaksi, salaiseksi ja alituiseksi. Tämä miesvoi ryhtyä vaikka mihin ja Kulikow ei erehtynyt valitessaan hänettoverikseen. Hänen sukunimensä oli Koller. He tekivät sopimuksen jamääräsivät päivän. Oli käsissä helteinen kesäkuu. Ilmanalakaupungissamme oli jokseenkin tasainen; kesällä oli ilma sangenlämmin; sepä olikin maankulkijoille mieluista. Tietysti he eivätvoineet lähteä pakomatkalleen suorastaan linnasta; sillä kaupunki oliavonaisella paikalla. Lähitienoolla pitkän matkan päässä ei ollutmitään metsää. Piti pukeutua toisiin vaatteihin, mutta sitä varten oliensin päästävä etukaupunkiin, missä Kulikowilla ennestään olilymypaikka. Oliko etukaupungissa olevilla apulaisilla täysi tietoheidän aikeestaan, sitä en voi varmaan sanoa. Luultavasti tiesivät hesiitä, vaikka asia sittemmin ei tullutkaan täysin selville. Sinävuonna alkoi jossain etukaupungin nurkassa vaikutuksensa eräs nuori jajokseenkin sievän näköinen nainen, liikanimeltä Wanjka-Tanjka, jokaantoi hyviä toiveita ja osaksi toteuttikin niitä. Minä luulen, ettähänelläkin oli asiassa osansa. Kulikow oli tuhlannut hänelle rahoja jokoko vuoden kuluessa. Aamulla tulivat veitikat ulos ja osasivatlaittaa niin, että heidät lähetettiin vanki Shilkinin seurassamuuraustyöhön pataljoonan tyhjiin kasarmeihin, joista sotamiehet joaikoja sitten olivat lähteneet leiriin. A – win ja Kulikowin pitiauttaa Shilkiniä muuraustyössä. Koller toimitti itsensä vartijaksi, mutta kun kolmen vangin seurassa piti olla kaksi vartijaa, annettiinKollerille, koska hän oli vanha ja kokenut korpraali, toveriksi nuorirekryytti, joka siten saisi muka kelvollista harjaantumistavartijatoimessa. Karkurimme osasivat niin muodoin vaikuttaaälykkääseen ja luotettavaan Kolleriin, joka pitkällisen ja viimevuosina onnellisen palveluksen jälkeen päätti seurata heitäpakoretkelle.

He tulivat kasarmeihin. Kello oli noin kuuden paikoilla aamua. Paitsiheitä ei siellä ollut ketään muita. Tehtyänsä työtä tunnin verran, sanoivat Kulikow ja A – w Shilkinille, että he menevät verstaaseen, ensiksikin tapaamaan jotain henkilöä ja toiseksi hakemaan erästätarvittavaa työasetta. Shilkiniä piti kohdella varovasti, s.o. niinluonnollisesti kuin mahdollista. Hän oli entinen moskovalainenporvari, ammatiltaan muurari, älykäs, viekas ja harvapuheinen mies.Hänenlaisen miehen olisi luullut koko ikänsä vaeltavan liiviin javiittaan puettuna, kuten moskovalaiset ainakin, mutta kohtalo määräsitoisin ja hän joutui vihdoin ijäkseen erityiseen osastoon, siissuurimpien pahantekijäin joukkoon. Mistä syystä hän oli ansainnutsemmoisen rangaistuksen, sitä en tiedä; erityistä tyytymättömyyttä eihänessä ollut koskaan huomattavana; hän käyttäytyi aina siivosti jatasaisesti; joskus joi hän itsensä humalaan kuin käki, muttakäyttäytyi sittenkin moitteettomasti. Salaisuuden perillä ei häntietysti ollut, mutta silmät olivat hänellä tarkat. Kulikow antoihänelle merkin, että he menevät noutamaan viinaa, joka oli tuotuna joeilispäivänä verstaaseen. Sepä vaikuttikin Shilkiniin; hän päästiheidät menemään ilman mitään epäluuloa ja jäi kahden kesken rekryytinkanssa; Kulikow, A – w ja Koller lähtivät sen sijaan etukaupunkiin.

Kului puoli tuntia, mutta poistuneita ei kuulunut. Nyt rupesi Shilkinasiata miettimään, ja hän muistikin, että Kulikow oli näyttänyt hiukanomituiselta, ja että A – w oli kuiskutellut hänelle jotain; ainakin oliKulikow iskenyt hänelle pari kertaa silmää, sen oli hän nähnyt.Kollerissa oli ollut myöskin jotain omituista: niinpä oli hänlähtiessään neuvonut rekryytiä, kuinka hänen olisi sillä aikaakäyttäyminen, ja se ei ollut luonnollista menettelyä, ei ainakaanKollerin kalttaiselta mieheltä. Sanalla sanoen, mitä enemmin Shilkinasiaa mietti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen epäluulonsa. Mutta aikakului sillä välin, ja hän tuli yhä levottomammaksi. Hän ymmärsi aivanhyvin, mikä vaara häntä uhkaili; sillä hän tiesi, että esimiestenepäluulo voisi kohdata häntäkin. Olisihan voitu luulla, että hänpäästi toverinsa menemään yhteisen sopimuksen mukaan, ja mitä kauemminhän oli ilmoittamatta Kulikowin ja A – win poistumisesta, sitä enemmintällainen epäluulo saisi vahviketta. Aikaa ei siis ollut hukkaaminen.Nyt hän muisti myöskin, kuinka Kulikow ja A – w olivat viime aikoinakuiskailleet keskenään ja oleskelleet usein kasarmien takana, kaukanamuiden silmäyksiltä. Hän muisti jo silloinkin miettineensä jotain senjohdosta… Uteliaana katsahti hän vartijaansa; tämä seisoi suu aukipyssyänsä vasten nojautuneena ja kaiveli mitä viattomimman näköisenänenäänsä. Shilkin ei huolinut edes ilmoittaakaan hänelle ajatuksiaan, vaan käski hänen tulemaan mukanaan insinööriverstaaseen. Verstaassakysyttiin, olivatko he käyneet siellä? Mutta siellä ei heitä kukaanollut nähnyt. Nyt haihtuivat Shilkinin epäilykset: "Mahdotonta on",arveli hän, "että he olisivat menneet juomaretkelle esikaupunkiin, kuten Kulikowin tapana oli joskus tehdä. Sen olisivat he sanoneethänelle; sillä sitä ei olisi maksanut salata häneltä."

Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän tuli vääpelin luo ja ilmoittihänelle asian. Vääpeli pelästyi eikä tahtonut alussa uskoakaan kokojuttua. Tietysti ilmoitti Shilkin asian ainoastaan arveluna,epäluulona. Vääpeli kiiruhti oitis majuurin luo. Majuuri vuorostaanvei sanan komendantille. Neljännestunnin kuluttua oli jo ryhdyttykaikkiin asianomaisiin toimiin. Tapauksesta ilmoitettiin myöskinkenraalikuvernöörille. Vangit olivat tärkeät ja Pietarista saattoiniiden karkaamisen johdosta tulla ankaria nuhteita. A – wia pidettiin, oikein tai väärin, valtiollisena vankina ja Kulikow taas oli kuulunut"erityiseen osastoon", joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Tähänsaakka erityisestä osastosta ei ollut kukaan karannut. Nyt muistettiinmyöskin, että tämän osaston vankien piti olla kahden sotamiehenvartioimina tai ainakin piti kullakin heistä olla yksi vartija. Tätämääräystä vastaan oli rikottu. Ja siitä saattoi seurata ikävyyksiä.Lähetettiin sanansaattajia kaikkiin volosteihin ja läheisiinpaikkakuntiin ilmoittamaan karkulaisten tuntomerkit. Lähetettiinmyöskin kasakoita ajamaan heitä takaa; kirjoitettiin myöskinnaapurilääneihin ja piirikuntiin… Sanalla sanoen, pelästys olisangen suuri.

Sillä välin oli vankilassa huomattavana omituinen liike. Sen mukaankuin vangit palasivat työstä, saivat he kuulla, mitä oli tapahtunut.Sanoma levisi miehestä mieheen. Kaikki ottivat he sen vastaanjonkunlaisella salaisella ilolla. Kaikilla sydän ikäänkuin sätkähti…Paitsi sitä, että tämä tapaus oli poistanut yksitoikkoisuudenvankilasta ja pannut muurahaispesän kihisemään, oli se omiansavirittämään unholaan joutuneita kieliä vankien sydämissä; kohtalonmuuttamisen toiveet saivat uutta yllykettä. "Ovathan muutkinkaranneet: miks'ei…?" Ja jokainen rohkaisi mielensä tätäajatellessaan. Äkkiä olivat kaikki tulleet ylpeiksi ja katselivathalveksivaisesti aliupseereihin. Tietysti tulivat esimiehet oitisvankilaan. Tulipa itse komendanttikin. Vangit olivat reippaan näköisiäja heidän silmistään loisti ylpeyttä ja jonkunlaista itsetuntoa;"kyllä meiltä syntyy jos jotakin", arvelivat he itsekseen. Ettäesimiehet tulisivat heti vankilaan, siitä olivat vangit jo ennakoltavakuutetut. Arvattiin myöskin, että tarkastuksia pantaisiin toimeen jasiltä varalta kaikki luvaton tavara kätkettiin. Tiedettiin, ettäesimiehet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin tarkkoja. Ja niinpäsyntyikin nyt aika mylläkkä; kaikki paikat pengailtiin, tarkastettiin, mutta mitään ei voitu löytää. Jälkeen puolenpäivän lähetettiin vankejatyöhön lukuisien sotamiesten saattamina. Iltapäivällä pistäysivätvartijat tuon tuostakin vankilaan; vankeja luettiin useammin kuintavallisesti; pari kertaa tehtiin virhe ja siitä syystä ajettiinkaikki pihalle, jossa uudestaan luettiin. Sitten luettiin vielä kertakasarmeissa… Sanalla sanoen, puuhaa oli paljon.

Mutta vangit eivät olleet millänsäkään. Kaikki näyttivät he sangenitsenäisiltä ja käyttäytyivät moitteettomasti koko illan kuluessa.Esimiehet arvelivat: "eiköhän vankilaan ole jäänyt karkulaistenliittolaisia?" ja senpä tähden vankeja pidettiinkin silmällä sekäkuunneltiin heidän keskustelujansa. Mutta vangit vaan nauroivat."Eihän semmoisissa asioissa liittolaiset jää vankilaan!" "Asiatoimitetaan hiljaan, eikä mitenkään muuten." "Ja sellainenko mies oliKulikow, sellainenko A – w, etteivät olisi osanneet pitää asiaasalassa? Sukkelasti he tekivät tekonsa. Semmoiset miehet luiskahtavatlukittujenkin ovien takaa!" Sanalla sanoen, Kulikowin ja A – win maineoli suuressa määrässä kasvanut; kaikki ylpeilivät heistä. Arveltiin, että heidän urostyönsä tulee jälkimaailmankin tietoon ja pysyy kauanaikaa yleisenä puheen aineena.

– Olivatpahan mestareja! sanoi joku.

– Kyllä meilläkin karata osataan, vai kuinka? lisäsi siihen toinen.

– Mitäpä siitä! tokasi kolmas katsellen pöyhkeästi ympärilleen. —

Karkaa, kuka karkaa!.. Vai pyritkö sinäkin heidän verrallensa?

Jonkun toisen kerran ei puhuteltu olisi jättänyt kunniaansapuolustamatta, mutta nyt hän oli siivosti vaiti, sillä myönnettävähänoli, etteivät kaikki olleet Kulikowin ja A – win kalttaisia…

– Ja miksipä me todellakin pysymme täällä? sanoi eräs kyökinakkunassa istuva vanki heikolla, laulavalla äänellä. – Eläessämmeemme ole oikeita ihmisiä, emmekä kuollessamme oikeita vainaita. Oi,oi!

– Mitä oihkat? Minkäs täytymykselle osaat?

– Osasipahan Kulikow… alkoi joku innokkaimmista.

– Niin, Kulikow! keskeytti häntä toinen halveksivasti.

Se on: hän tahtoi sanoa, ettei Kulikowin kalttaisia ole monta.

– Olipa se A – wikin koko viekas mies!

– Mutta lienevätköhän jo kauaksi ennättäneet, olisi hauska tietää…

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan siitä, kuinka kauas karkulaiset olivatennättäneet. Otettiin puheeksi, mihin suuntaan he ovat menneet, missäoli paras piileskellä ja mikä volosti oli lähinnä? Vankien joukossaoli semmoisia, jotka tunsivat paikkakunnan. Heitä kuunneltiinuteliaasti. Puhuttiin naapurikylien asukkaista, joiden sanottiinolevan älykästä väkeä; karkulaisilla ei heiltä olisi odotettavanamitään suvaitsevaisuutta.

– Talonpoika se täällä on koko kova mies.

– Aivan silmitön!

– Siperjalainen kollo! Varokoon itseänsä!

– Kyllä meikäläiset…

– Tietäähän sen, kuka voitolle pääsee. Eihän meikäläiset olesellaista väkeäkään.

– Perästäpähän kuuluu.

– Luuletkos sinä sitten, että heidät saadaan kiinni?

– Minä luulen, ettei heitä saada kiinni sinä ilmoisna ikänä,huomautti joku kiivaimmista lyöden nyrkillään pöytää vasten.

– Hm! Kyllähän asia voi kiekahtaa niin taikka näin.

– Mutta minäpä luulen, hyvät veljet, huomautti Skuratow – että josminä olisin maankulkija, niin minua ei saataisi koskaan kiinni!

– Niin, sinuako?

Kuului naurua; toiset eivät olleet Skuratowia kuulevinaankaan, vaanhän jatkoi:

– Ei koskaan saataisi kiinni! minä, hyvät veljet, usein ajattelen jaihmettelen sitä seikkaa, että minua vaan ei saataisi kiinni.

– Älähän huoli, kun nälkää saat kärsiä: tulet kuin tuletkintalonpojalta leipää pyytämään. Muut nauroivat.

– Leipääkö pyytämään! Se on vale!

– Mitäpäs sinä kieltäsi pieksät? Olethan joutunut tänne siitä, ettätapoit setä Wasjan kanssa karjan ruton. [Se on: miehen tai naisen, joiden epäiltiin päästävän ilmaan karjanruttoa. Täällä oli yksisellaisen murhan tekijä.]

Nauru syntyi entistä kovempi. Totiset olivat kuitenkin yhä vielätyytymättömän näköisiä.

– Se on valetta! huusi Skuratow; – sellaisia huhuja on minustaMikitka levitellyt, eikä oikeastaan minusta, vaan Wasjkasta, vaikkaminäkin yksin tein sain selkääni. Moskovalaisena olen minä jolapsuudesta asti tottunut maata kulkemaan. Muistanpa, kuinkavirrenlukija opettaessaan veti minua korvasta ja sanoi: lue sinä"armahda, Herra, minua sinun suuren laupeutesi tähden" ja niinedespäin… Mutta minäpä luinkin hänen jälkeensä: "annahan, herra, kunminä putkaan lähden" ja niin edespäin… Semmoinen olin minä johamasta lapsuudestani asti.

Taas nauroivat kaikki. Mutta Skuratow ei muuta tarvinnutkaan. Hän eivoinut olla hulluttelematta. Kohta hänet unohdettiin ja ryhdyttiinjohonkin vakavampaan keskusteluun. Siihen ottivat osaa enimmitenvanhemmat, kokeneemmat miehet. Nuoret kuuntelivat uteliaina; miehiäoli keräytynyt kyökkiin kosolta; aliupseereja tietysti ei ollut läsnä.Heidän kuullensa ei olisi kaikkia asioita puhuttukaan. Uteliaistakuuntelijoista pisti silmiini eräs korkeakasvuinen, leveänaamainentataarilainen, nimeltä Mametka. Hän ei osannut venäjänkieltä juuriollenkaan, mutta yhtähyvin kuunteli kovin uteliaan näköisenä muidenkeskustelua.

– Mitä, eikö niin, Mametka? kysyi häneltä joutessaan muiden hylkäämä

Skuratow.

– Niin, niin! äännähteli Mametka ja ilosta nyykytteli hullunkurisestipäätään.

– Eihän heitä saada kiinni, eihän?

– Ei, ei! Ja Mametka rupesi oikein käsillään viittailemaan.

– Mutta jos erehdyt?

– Niin, niin! vastasi Mametka päätänsä nyykytellen.