Vankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaarotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena.Kaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikeasiipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinkase tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellenkäyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kunvangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen, poistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeäänvankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujennurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivatvangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharikryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovinlähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. "Se on peto", sanoivathe; "ei antaudu!" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meniohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen.Kotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan jakatseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas.Vihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvinnähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku pitisiitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneenpäivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikäihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa.Näkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos jakulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasisitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukanjalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasinpaikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmistappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä:se puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaanilihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevillasilmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamattakehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotkajälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariinkuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitäkohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: – "Antaa senkuolla jossain muualla eikä vankilassa", tuumaili joku.
– Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseentäällä asumaan, lisäsi toinen.
– Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.
– Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.
– Kotka on metsän kuningas … alkoi Skuratow, mutta häntä tälläkertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpukäski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiinvallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minnekotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin heitse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.
– Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan, puheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.
– Laske hänet irti, Mikitka!
– Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!
Kotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkäpäivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa, kuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäinheilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemminpäästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen päävilkahteli ruohostossa.
– Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.
– Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. – Ei kertaakaanole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!
– Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.
– Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.
– Vapauteenpa niinkin.
– Eikä näykään enää…
– Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivättaas äänettöminä liikkeelle.
XVII
Vaatimus.
Tätä lukua alkaessaan pitää näiden muistelmien julkaisijavelvollisuutenaan ilmoittaa lukijalle seuraavaa:
Muistelmien ensimäisessä luvussa on puhuttu eräästä aatelisestaisänmurhaajasta. Muun muassa oli hän mainittuna esimerkkinä siitä,miten tunnottomasti vangit välistä puhuivat tekemistään rikoksista.Sanottiin myöskin, ettei murhaaja tunnustanut ilkiötyötään, vaan ettähänen elämänsä yksityiskohtia tuntevien ihmisten todistukset olivatniin selvät, että oli mahdotonta olla rikosta todeksi uskomatta. Nämäihmiset olivat kertoneet muistelmain kirjoittajalle, että rikoksentekijä oli käytökseltään kevytmielinen ja että hän oli murhannutisänsä himoiten hänen perintöänsä. Kaikki murhaajan kotikaupunkilaisetkertoivat muuten asian samalla tapaa. Siitä seikasta "muistelmien"julkaisijalla on aivan varmat tiedot. Vihdoin mainittiin"muistelmissa", että hän säilytti aina mitä iloisimman mielialansa, että hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematonihminen, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen ja ettei kirjoittaja koskaanhuomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Samalla lisättiinmyöskin: "Minä puolestani en tahtonut uskoa sellaisen rikoksenmahdollisuutta."
Äskettäin on näiden muistelmien julkaisija saanut Siperjasta tietoja, joiden mukaan rikoksen tekijä todellakin oli oikeassa ja että hänviattomasti oli saanut olla kymmenen vuotta pakkotyössä; hänenviattomuutensa näytettiin virallisesti toteen. Oikeat rikoksen tekijätoli saatu ilmi ja he olivat tekonsa myöskin tunnustaneet; syyttömästiepäilty oli jo päästetty pois vankeudesta. Muistelmien julkaisija eivoi mitenkään epäillä näiden tietojen todenperäisyyttä…
Tähän ei ole mitään lisättävänä. Sillä ei tarvinne laveasti puhuatapauksen surullisuudesta ja moisen syytöksen kautta aikaisinmurretusta elämästä. Tapaus on itsessään tarpeeksi ymmärrettävä,tarpeeksi hämmästyttävä. Se lisää uuden, tavattoman selvän piirteenkuvaukseen "kuolleesta talosta."
Nyt varsinaiseen kertomukseen!
* * * * *
Olen jo ennen puhunut, että minä vihdoin totuin vankilan oloihin.Mutta tämä "vihdoin" saapui kovin hitaasti, kovin tuskallisesti.Oikeastaan tarvitsin minä siihen vuosikauden ja tämä vuosi oli elämänivaikein. Senpä tähden onkin se painunut muistooni kokonaisuudessaan.Minusta näyttää siltä, kuin muistaisin tarkoilleen joka hetken tästävuodesta. Minä olen myöskin sanonut, etteivät muutkaan vangit voineettottua tähän elämään. Muistan ensi vuonna usein miettineeni itsekseni: "Mitenkähän heidän laitansa lienee? Näinköhän ovat he levollisia?" Janämä kysymykset huvittivat minua suuresti. Olen jo maininnut ettäkaikki vangit elivät täällä aivan kuin ravintolassa, majapaikassa, eikä niinkuin kotonaan. Koko elinajakseen lähetetytkin häärivät jaikävöivät, ja jokainen heistä ajatteli mielessään jotain melkein aivanmahdotonta. Tämä alituinen levottomuus, joka ilmaantui sanattomana, mutta kuitenkin selvään, tämä tahtomatta lausuttujen toiveidenkummallinen kiihko ja kärsimättömyys, toiveiden semmoisten, jotkaperusteettomuutensa tähden näyttivät hourailemiselta, vaikka ne useinsyntyivät, kumma kyllä, näennäisesti sangen käytännöllisten miestenaivoissa – kaikki tämä teki vankilan peräti omituiseksi paikaksi, jaminä luulen, että nämä piirteet olivatkin sille ehkä omituisimmat. Joensi silmäykseltä tuntui siltä, ettei mitään semmoista ole vankilanulkopuolella. Täällä olivat kaikki uneksijoita ja se seikka ei voinutolla silmiin pistämättä. Se teki ikävän vaikutuksen, juuri siitäsyystä, että uneksiminen vaikutti vankilassa synkkyyttä, pimeyttä jasairasmielisyyttä. Suuri enemmistö oli täällä vaiteliaita, vihamielisiä ihmisiä, jotka eivät tahtoneet ilmaista muilletoiveitansa. Avomielisyyttä ja suoruutta halveksittiin. Mitämahdottomampia toiveet olivat ja mitä enemmän uneksijat tunsivatniiden mahdottomuutta, sitä enemmän he niitä pitivät salassa; muttaluopua niistä he eivät kuitenkaan voineet. Kenties jotkut häpesivätniitä itsekin. Venäläisen luonteessa on paljon järkevyyttä jasisällistä ivaa omaa itseänsä kohtaan… Ehkäpä tämä alituinen, salainen tyytymättömyys itseensä olikin syynä näiden ihmistenkeskinäiseen suvaitsemattomuuteen ja toinen toisensa ivailemiseen. Jajos joku heistä sattui lausumaan lapsellisen malttamattoman ajatuksentai semmoisen unelman, jommoisia jokainen salaisesti kätki rinnassaan, olivat toiset oitis valmiina häntä moittimaan ja pilkkaamaan; jaminusta näytti, että kiivaimmat moittijat olivat juuri ne, joillaitsellään oli mitä rohkeimpia unelmia. Jo olen sanonut, ettälapsellisia ja yksinkertaisia ihmisiä halveksittiin suuressa määrin.Jokainen oli niin synkkä ja itserakas, että saattoi halveksiahyväluontoisia, itsestään pitämättömiä ihmisiä. Lapsellisia jayksinkertaisia lörppöjä lukuun ottamatta, jakaantuivat kaikki muuthyväluontoisiin ja häijyihin, synkkämielisiin ja iloisiin.Synkkämielisiä ja häijyjä oli paljoa enemmän; ja jos jotkut heistäsattuivatkin olemaan luonteeltaan puheliaita, niin olivat he kuitenkinlevottomia juorujen levittäjöitä ja kadehtijoita. Kaikkeen vieraaseenryhtyivät he kärkkäästi, vaikka omia asioitaan eivät ilmaisseetkellekään. Se ei ollut hyväksyttynä tapana. Hyväluontoisia oli vähän;he olivat hiljaisia ja säilyttivät unelmansa sydämessään luottaenniihin enemmän kuin synkkämieliset. Minusta näyttää, että vankilassaoli muutamia toivottomiakin. Semmoinen oli esim. se vanhauskolainenukko, jolle vangit uskoivat rahansa tallennettavaksi; kaikissatapauksissa oli niitä sangen vähän. Ukko oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen sisällinen tilansa oli muutamista merkeistä päättäenkauhea. Hänellä oli kuitenkin oma pelastuksensa, oma pakopaikkansa: rukous ja uskonnollisen kärsimyksen aate. Mielenvikainen, raamattualukeva vanki, josta olen jo maininnut ja joka ryntäsi tiilikivikourassa majuurin kimppuun, kuului nähtävästi myöskin epätoivoisiin,s. o. semmoisiin, jotka olivat viimeisenkin toivonsa kadottaneet; muttakun kokonaan toivottomana on mahdotonta elää, keksikin hän itselleenvapaehtoisen, melkein keinollisen kärsimyksen. Hän ilmoittihyökänneensä majuuria vastaan ilman mitään vihaa, ainoastaansaadaksensa kärsiä. Ja kenpä tietää, mitä hänen sielussaan sillointapahtui! Ilman mitään tarkoitusperää ja pyrintöä sen saavuttamiseksiei voi kukaan elää. Kadotettuaan tarkoituksensa ja toivonsa, ihminensurusta muuttuu joskus kummitukseksi… Tarkoitusperänä kaikillavangeilla oli vapaus ja vankilasta pois pääseminen.
Minä olen tahtonut jakaa vankilamme asukkaat eri luokkiin; muttaonkohan se mahdollista? Todellisuudessa on loppumaton paljouserilaisuuksia, joita eivät voi vastata ajatuksen taidollisimmatkaanmääritelmät; todellisuus ei suvaitse mitään jyrkkiä erilaisuuksia, vaan on aina taipuvainen osittelemiseen. Jonkunlainen oma, erityinenelämä oli täälläkin, eikä se ollut ainoastaan virallinen, vaansisällinen, itsenäinen elämä.
Mutta, kuten jo olen maininnut, minä en voinut enkä osannut vankeuteniensi aikoina tunkeutua tämän elämän sisimpään syvyyteen ja siitäpäsyystä sen ulkonaiset ilmaukset vaivasivatkin minua sanomattomasti.Välistä rupesin oikein vihaamaan onnettomuuden-toverejani. Minäkadehdin heitä sen vuoksi, että he olivat sittenkin omien toveriensaparissa ja ymmärsivät toinen toistansa, vaikka toden teolla tällainenpakonalainen toveruus kyllästytti heitä samoin kuin minuakin, niinettä jokainen katsoi täällä toistansa hiukan kieroon. Sanon vieläkin, että tällä kateudella, jota minä tunsin aika ajoin, oli laillinensyynsä. Aivan varmaan ovat ne väärässä, jotka väittävät, ettäaatelismiehen ja sivistyneen on vankihuoneessamme yhtä hyvä olla kuinalhaisen miehen. Tiedän, että semmoisia arveluja on olemassa; silläminä olen niistä kuullut ja lukenut. Ja semmoisen arvelun perustusonkin oikeuden mukainen, ihmisellimen. Sillä ovathan kaikki ihmisiä.Mutta arvelu on kuitenkin liian paljon ajatuksellinen. On jätettyhuomioon ottamatta koko joukko käytännöllisiä ehtoja, joita ei voimuuten käsittää kuin todellisuudessa. Minä en puhu tätä siihen nähden, että aatelismies ja sivistynyt muka tuntee hienommin, kipeämmin.Sielua ja sen kehityskantaa on vaikea tarkoilleen arvostella.Sivistyskään ei voi siinä kohden olla minkäänlaisena määrääjänä.Olenpa ensimäisenä valmis todistamaan, että minä täkäläisten ihmistenvalistumattomimmissa, alhaisimmissa piireissä kohtasin merkkiä mitäsuurimmasta sielun kehityksestä. Väliin tapahtui niin, että minä pidinjotakin ihmistä useampien vuosien kuluessa villipedon kalttaisena. Jaäkkiä tuli hetki, jolloin hänen sielunsa satunnaisesti aukeni ja siinänäkyi olevan tunnetta, sydämellisyyttä, oman sekä vieraan kärsimyksenselvää käsittämistä, niin että ensi alussa tuskin saatoin uskoa sitä,jota itse olin nähnyt ja kuullut. Tapahtui päin vastoinkin: sivistyneissä sain nähdä väliin semmoista tapojen raakuutta jasiivottomuutta, että oikein iletti.
Minä en puhu myöskään mitään erilaisuudesta tottumuksissa,elämäntavoissa, ruoassa y.m., joiden puolesta säätyhenkilön tila ontukalampi kuin alhaisen miehen, joka usein vapaana ollessaan on nähnytnälkää, vaan vankilassa saa sen sijaan aina vatsansa täyteen. En tahdosiitäkään väitellä. Ajatelkaamme, että vähänkin lujaluontoiselleihmiselle kaikki tämä on vähäarvoista, verrattuna muihinepämukavuuksiin, vaikka tapojen muutos oikeastaan ei olekkaan mikäänvähäarvoinen asia. Mutta on olemassa epämukavuuksia, joiden rinnallakaikki tämä jää syrjään siihen määrin, ettei huomaakaansiivottomuutta, ahtautta eikä huonoa, likaista ruokaa. Kun hienoherrasmies ja tyhjäntoimittaja saa päivänkin tehdä otsansa hiessätyötä, johon hänellä ennestään ei ole minkäänlaista tottumusta, kelpaahänelle musta leipä ja rusakoilla täytetty kaalisoppa. Siihen voipivielä tottua, niinkuin eräässä vanginlaulussa leikillisestisanotaankin entisestä tyhjäntoimittajasta.
Ei; tärkeämpää kuin kaikki tämä on se, että jokainen äsken tullutparin tunnin kuluttua tulee samanlaiseksi kuin kaikki muutkin, yhtäoikeutetuksi isännäksi vankilassa kuin siellä entisestään olijatkin.Häntä ymmärtävät muut ja hän myöskin ymmärtää muita, on kaikkientuttava, ja kaikki pitävät häntä omanaan. Toisin on laitasäätyhenkilön, aatelismiehen. Olipa hän kuinka rehellinen, hyvä jaymmärtäväinen hyvänsä, saa hän aina kärsiä vuosikausia muiden vihaa jahalveksimista; häntä ei ymmärretä ja – mikä on pahinta – häneen eiluoteta. Hän ei ole ystävä eikä toveri, ja vaikka hän vuosien kuluessapääseekin niin pitkälle, ettei häntä enää ahdisteta, ei hän kuitenkaanvoi päästä muiden vertaiseksi, vaan on aina tunteva itsensä vieraaksi, muista eroitetuksi. Tämän eroittamisen tekevät vangit välistä ilmanmitään vihamielisyyttä, melkein tietämättänsä. Vieras kuin vieras, siinä kaikki. Ei mikään ole sen kauheampaa kuin elää vierastavienihmisten keskuudessa. Talonpoika, joka siirretään TaganrogistaPetropawlowskin satamaan, löytää siellä oitis samanlaisen talonpojan, seurustelee hänen kanssaan ystävällisesti ja hetkisen kuluttuasaattavat he asua sovinnollisesti samassa majassa. Toisin on laitaaatelismiehen. Hänen ja alhaisen miehen välillä on ääretön juopa jatämä juopa käypi täysin selväksi vasta silloin, kun aatelismies äkkiä,ulkonaisten olojen pakoituksesta kadottaa entiset oikeutensa jamuuttuu alhaiseksi mieheksi. Vaikkapa te olisitte koko ikänneyhteydessä rahvaan kanssa, vaikka seurustelisitte sen kanssa jokapäivä neljänkymmenen vuoden kuluessa, esim. virkatoimissa tai muutenystävänä, hyväntekijänä – niin ette koskaan oppisi tuntemaan sitäperin pohjin. Aina vaan syntyisi silmän petosta eikä mitään muuta.Minä tiedän, että kaikki, jotka lukevat tämän, sanovat, että minäliioittelen. Mutta minä olen vakuutettu, että väitteeni ontodenmukainen. Semmoiseen vakuutukseen en minä ole tullut kirjojenenkä ajattelemisen avulla, vaan kokemuksesta, ja minulla oli tarpeeksiaikaa tutkimaan, oliko tekemäni havainto oikea…
Tapaukset vahvistivat jo ensi askeleelta huomioni todenperäisyyttävaikuttaen minuun rasittavalla tavalla. Ensimäisenä kesänä kuljeskelinminä vankilassa melkein ypö-yksinäni. Minä olen jo sanonut, että olinsemmoisessa mielentilassa, etten voinut eroittaa muista vangeistaniitä, jotka sittemmin olisivat voineet tulla minulle suosiollisiksi, rupeamatta kuitenkaan vertaisikseni. Oli minulla aatelisiakintovereja, mutta se toveruus ei voinut kokonaan huojentaa raskautettuasydäntäni. Kerron esimerkin vuoksi erään tapauksen, joka on omiansavalaisemaan asemaani vankilassa. Kerran elokuussa, kuumana, kirkkaanaarkipäivänä, kello yhden aikaan, jolloin kaikki tavallisuuden mukaanlepäsivät iltapäivä-töiden edellä, vangit äkkiä kokoontuivat vankilanpihalle. Minulla ei ollut sitä ennen asiasta mitään tietoa. Siihenaikaan olin minä tavallisesti vaipuneena omiin ajatuksiini, niin ettenjuuri huomannutkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ja kuitenkin olivangeilla jo kolme päivää sitä ennen ollut jotain tekeillä. Ehkäpäheidän mielensä oli ollut liikkeellä jo aikoja ennenkin, päättäenheidän puheistaan, riidoistaan ja äreästä mielentilastaan, joka heissäoli huomattavana viime aikoina. Syyksi siihen arvelin minä työnraskautta, ikäviä, pitkiä kesäpäiviä, unelmia metsistä ja vapaudestasekä lyhviä öitä, joina ei saanut tarpeeksensa nukkua. Ehkäpä kaikkitämä yhdistyikin nyt äkkinäiseksi mielenpuuskaukseksi, mutta tekosyynätähän puuskaukseen oli – ruoka. Jo useampina päivinä olivat vangitvalitelleet ja olleet tyytymättöminä kasarmeissa, mutta etenkinkyökissä ruokaillessaan, olivat moittineet kokkeja ja panneet yhdenheistä viraltakin; mutta sitten ottivat he hänet jälleen armoihin.Sanalla sanoen, vangit olivat kovin tyytymättömiä.
– Työ on raskasta, mutta meitä vaan kelmuilla syötetään, murahti jokukyökissä.
– Jos ei kelpaa, niin tilaa blamangeta, virkkoi toinen.
– Kelmunsekaisesta kaalista minä pidän paljon, huomautti kolmas; – se on makeata.
– Mutta jos kaiken aikasi et saa muuta kuin kelmuja, onkos sekinmakeata?
– Kyllähän nyt olisi lihan aika, sanoi neljäs; – tehtaan työ ei olehelppoa ja urakka rupee nälättämään. Mutta eihän kelmuista nälkälähde.
– No, jos ei kelmuista niin keuhkoista.
– Vaikkapa otettaisiin keuhkotkin lisäksi. Kelmut ja keuhkot – siinäpä vasta ruoka. Onkos se laitaa?
– Kyllähän se ruoka on huonoa.
– Taskuansa täyttää varmaankin.
– Se taas ei ole sinun asiasi.
– Kenenkäs sitten? Vatsahan on omani. Koko maailman kuullen pitäisiilmaista vaatimus, siinä kaikki.
– Vaatimus?
– Niinpä niinkin.
– Vähänkös olet vielä saanut selkääsi vaatimuksista. Pöllö!
– Tosiaankin, virkkoi muristen eräs toinen, joka siihen asti olinurkassa äänettömänä istunut. – Sanoppas ensin, aiotko itse tehdävaatimuksen?
– Miks'en. Jos vaan kaikki suostuisivat, niin kyllä minäkin. Köyhyyson täällä semmoinen; kuka syö omaansa, kuka taas saa tyytyä ruununruokaan.
– Ja sinun käy kateeksi. Toisten omaa tapailet.
– Toisen palaa älä halaa!
– Mitä!.. Lienetpä rikas, kun ristissä käsin tahdot istua!
– Rikas on Matti, häll' on koira sekä katti.
– Mitäpä me, miehet, tosiaankin vitkastelemme. Kohta nylkevät hemeiltä nahankin. Miksi emme lähtisi liikkeelle?
– Miksi! Sinua on kai puretettava; olet tottunut purua syömään.
Vankeja kun olemme, niin siksi!
– Ja mikä siitä on seurauksena? Päällikön hyöty!
– Niinpä kyllä. Kovin se kahdeksansilmäinen onkin hyötynyt. Parinhevosia on ostanut.
– Eikä juokaan enää.
– Muutama päivä sitten tappeli hän eläinlääkärin kanssakorttipöydässä.
– Koko yön pelasivat korttia. Fetka kertoi.
– Senpä tähden kaali onkin huonoa.
– Olettepa aika pöllöjä! Eihän meistä ole lähtijöiksi.
– Mutta jos kaikki lähdemme, niin saammepas nähdä, mitenkä hänitseään puolustaa.
– Mitenkäkö puolustaa! Hän lyö sinua vasten hampaita, sen hän tekee.
– Ja annetaanpa vielä oikeuden käsiin.
Sanalla sanoen, mielenkiihko oli yleinen. Tähän aikaan oli meillätosiaankin huono ruoka. Pääsyynä tyytymättömyyteen oli kuitenkinyleinen ikävöiminen, alituinen mielentuska. Vanki taas on luonnostaanriitainen ja taipuvainen vastarintaan; mutta joukossa ryhdytäänvastarintaan kuitenkin harvoin. Syynä siihen on alituinenerimielisyys, ja niinpä olikin täällä enemmän riitaa kuin tositointa.Yhtähyvin ei mielenkiihko tällä kertaa mennyt ohi ilman seurauksia.Vangit alkoivat keräytyä joukkoihin, juttelivat kasarmeissa, riitelivät, moittivat majuurin toimia; pienimmätkin asiat kaivettiinesille. Etenkin olivat muutamat raivossaan. Kaikissa senlaisissaasioissa on aina alkuunpanijoita, johtajia. Johtajat tällaisissatapauksissa, s.o. vaatimuksia tehdessä, ovat huomiota ansaitsevaaväkeä niinhyvin vankihuoneissa kuin myöskin muissa yhdyskunnissa, joukkioissa y.m. Ne muodostavat omituisen tyypin, joka on kaikkiallasamanlainen. He ovat kiivasluontoista, oikeutta harrastavaista väkeäja luottavat lapsellisen vahvasti siihen, että oikeutta voipisaavuttaa varmaan ja viipymättä. He eivät ole tyhmempiä kuin muutkaan, onpa heidän joukossaan hyvinkin viisaita, mutta he ovat liiankiivaita, voidakseen ennakolta aprikoida asioita. Jos taas onkinsemmoisia ihmisiä, jotka osaavat ohjata joukkoja ja saavuttaavoittoja, niin kuuluvat ne jo toiseen, kansan johtajien tyyppiin, jokameillä on hyvin harvinainen. Mutta ne, joista minä nyt puhun, vaatimusten tekijät ja alkuunpanijat, kärsivät melkein aina tappioitaja joutuvat siitä syystä vankeuslaitoksiin. Kiivautensa tähdenjoutuvat he tappiolle, mutta kiivaudellaanpa he juuri vaikuttavatkinjoukkoihin. Toiset seuraavat heitä mielellään. Heidän intonsa jaoikeutettu tyytymättömyytensä vaikuttaa muihinkin ja lopultaliittyvät heihin horjuvaisimmatkin. Heidän sokea luottamuksensamenestykseen antaa yllykettä pahimmillekin epäilijöille, huolimattasiitä, että tämän luottamuksen perusteet ovatkin kovin horjuvaa, lapsellista laatua. Pääasia on se, että he astuvat toisten etunenässäja astuvat mitään pelkäämättä. He ryntäävät päälle silmittömästi kuinhärät, usein asiaa tuntematta, varomattomasti, ilman sitäkäytännöllistä viekkautta, jonka avulla joskus ilkeimmätkin, likaisimmatkin ihmiset pääsevät voitolle ja saavuttavattarkoituksensa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta he joutuvatvälttämättömästi tappiolle. Jokapäiväisissä oloissa nähdään heissäkatkeruutta, ylpeyttä, kärsimättömyyttä. Useimmiten ovat he hyvinyksinkertaisia ymmärrykseltään, joka seikka lisää vaan heidänvoimaansa. Harmillisinta on kuitenkin se, että he usein iskevättarkoitusperästään syrjään, ryhtyvät sivuseikkoihin. Sepä heilletuottaakin turmion. Mutta joukot ymmärtävät heitä ja siinä on heidänmahtinsa… Muuten on vielä sanottava pari sanaa siitä, mitävaatimukset oikeastaan olivat?..
Vankilassamme oli muutamia, joita oli lähetetty tänne vaatimuksista.Nepä kiihkoilivatkin enimmin. Kiivain oli eräs Martinow niminenentinen husaari; hän oli tulinen, levoton ja epäluuloinen mies, muttamuuten rehellinen ja oikeutta harrastava. Hänen jälkeensä onmainittava Vasili Antonow, joka oli kylmäkiskoinen ja häijynnäköinen, hymyili ivallisesti, mutta oli muuten kokenut ja oikeutta rakastava.Mutta kaikkia on mahdoton luetella, sillä paljon oli heitä. Petrowmuun muassa lenteli edes takasin, kuunteli mitä toiset keskustelivat, puhui itse vähän, oli nähtävästi mielenkiihkossa ja töytäsi kasarmistaensimäisenä, kun ruvettiin kokoontumaan.
Vankilamme aliupseeri, joka hoiti vääpelin virkaa, tuli hetisäikähtyneenä ulos. Yhteen joukkoon asettuneina pyysivät vangit häntäilmoittamaan majuurille tahtovansa keskustella hänen kanssaanmuutamista seikoista. Aliupseerin jälkeen tulivat ulos myöskininvaliidit ja asettuivat riviin vastapäätä vankeja. Toimi, jonkaaliupseeri oli saanut täyttääkseen, saattoi hänet yhä suurempaanhämmästykseen. Mutta sen täyttämistä ei hän uskaltanut laiminlyödä.Sillä kun vangit kerran olivat ryhtyneet vaatimushankkeisiin, voisiitä olla pahempiakin seurauksia. Kaikki päällysmiehet pelkäsivätvankeja. Ja jos asia olisikin päättynyt siihen, s.o. jos kaikkiolisivat oitis muuttaneet mielensä ja lähteneet erilleen, niinsilloinkin olisi aliupseerin pitänyt välttämättömästi ilmoittaa tapauskorkeammille esimiehille. Vaaleana ja pelosta vapisten lähti hänmajuurin luo, koettamattakaan itse viihdyttää vankeja. Hän huomasi, etteivät he tällä kertaa rupeisi hänen kanssaan puheisiinkaan.
Tietämättä, mistä kysymys oli, liityin minäkin toisiin. Asian perillepääsin vasta myöhemmin. Nyt luulin minä, että vangit kokoontuivattarkastusta varten; mutta kun en nähnyt tarkastuksen toimittajia, jouduin ymmälle ja katselin ympärilleni. Vangit olivat äreän jakiihkoisen näköisiä. Toiset olivat kalpeita. Kaikki olivathuolestuneita ja vaitelijaita majuuria odotellessaan. Minä huomasin, että moni katsahti minuun suuresti kummastuneena ja käänsi sittenkasvonsa pois. He nähtävästi eivät uskoneet, että minäkin tahtoisinottaa osaa mielenosoitukseen. Mutta kohta kääntyivät he taas puoleenija katsoivat minuun kysyvän näköisinä.
– Minkä tähden olet sinä täällä? kysyi minulta kovaäänisesti jaröyhkeästi Wasili Antonow, joka sitä ennen oli kohteliaastiteititellyt minua.
Minä katsoin häneen kummastellen ja rupesin jo arvailemaan, ettäjotain tavatonta oli tekeillä.
– Miksi tosiaankin seisot täällä? Mene kasarmiin, sanoi eräs nuorivanki, entinen sotamies, jota minä sitä ennen en tuntenutkaan. – Eitämä asia koske sinuun.
– Kokoontuvathan muutkin, vastasin minä hänelle; – luulin että ontarkastus.
– Kaikki ne ryömivätkin esiin, murahti joku.
– Rautanokka, virkkoi toinen.
– Kärpäsen-tappaja! sanoi kolmas tavattoman halveksivasti. Tämä uusipilkkanimi sai aikaan yleisen naurun.
– Armoilla elelee kyökissä, lisäsi vielä joku.
– Heillä on kaikkialla paratiisi. Täällä on vankila, vaan he syövätkalatsia ja ostelevat porsaita. Omaasihan sinä syöt; mitäs tännetuppailet?
– Täällä ei ole teidän paikkanne, sanoi Kulikow astuen reippaastiluokseni; hän otti minut kädestä ja talutti pois rivistä.
Kulikow näytti kalpealta, hänen mustat silmänsä hehkuivat ja alahuulioli hampaiden välissä. Hän ei odottanut majuuria kylmäverisenä. Minäkatselin häntä mielelläni kaikissa semmoisissa tilaisuuksissa s.o.silloin, kun hän tahtoi näyttää itseään. Hän ylvästeli, mutta samallapuuhaili myöskin kovasti. Minusta näytti siltä, että hän olisimestauslavallekin saattanut mennä ylvästellen. Nyt, kun kaikkisinuttelivat ja haukkuivat minua, oli hän aivan kuin suotta entistäkohteliaampi, mutta samalla tuntuivat hänen sanansa kopeilta, vaativilta, eivätkä sietäneet mitään vastaväitettä.
– Meillä on tällä kertaa omia asioita, Aleksanteri Petrowitsh, janiinpä teillä ei olekkaan täällä mitään tekemistä. Menkää jonnekinsiksi aikaa… Teikäläiset ovat kaikki kyökissä, menkää sinne.
Kyökin akkunasta näin minä todellakin puolalaiset toverini; muttapaitsi heitä näytti siellä olevan paljon muutakin väkeä. Hämillänimenin minä kyökkiin. Naurua, haukkumista ja tyy-ääniä (joka oli täälläsamaa kuin viheltäminen) kuulin takanani.
– Ei kelvannut! … tyy-tyy-tyy! Iskekää kiinni häneen…
En koskaan ollut vielä tuntenut itseäni niin loukatuksi kuin silloinja mieleni tuntui raskaalta. Hetki ei ollut minulle otollinen. Kyökineteisessä kohtasin minä T – wskyn, aatelismiehen, joka olilujaluontoinen ja jalomielinen nuorimies. Hänestä pitivät muutkinvangit. Hän oli rohkea, miehevä ja voimakas, ja ne hänenominaisuutensa tulivat näkyviin melkein joka liikkeessä.
– Mitäs te, Göräntshikow, huusi hän minulle; – tulkaa tänne!
– Mitäs heillä siellä on tekeillä?
– He aikovat tehdä vaatimuksia, ettekös sitä vielä tiedä? Se eiheille tietysti onnistu: kukas rupee vankeja uskomaan? Ruvetaanhakemaan yllyttäjiä ja jos me siellä olemme, lykätään koko syy meidänniskoillemme. Muistakaa, minkä vuoksi me olemme joutuneet tänne.Heille annetaan selkään, vaan meidät jätetään oikeuden käsiin. Majuurivihaa meitä ja hän mielellään tahtoisi meille turmiota.
– Ja vangitkin antaisivat meidät ilmi, lisäsi M – tsky, kun olimmetulleet kyökkiin.
– Tietysti eivät he säästäisi meitä, sanoi siihen T – wsky.
Paitsi aatelismiehiä oli kyökissä paljon muutakin väkeä, yhteensä noinkaksikymmentä henkeä. He eivät tahtoneet ottaa osaa vaatimukseen, osaksi pelkurimaisuudesta, osaksi myöskin vakuutettuina koko puuhanhyödyttömyydestä. Täällä oli myöskin Akim Akimitsh, joka vihasikaikkia semmoisia vaatimuksia, koska ne häiritsivät elämänsäännöllistä, virallista kulkua. Vaieten ja tavattoman rauhallisestiodotti hän asian päättymistä ollen täydellisesti vakuutettuna, ettäjärjestys ja esimiesten tahto pääsee lopullisesti voitolle. Oli täällämyöskin Isai Fomitsh, joka hämmästyneenä ja alla päin kuunteliuteliaasti keskusteluamme. Hän oli kovin levoton. Olivat täällämyöskin kaikki aatelittomat puolalaiset, jotka olivat liittyneetaatelisiin kansalaisiinsa. Oli myöskin muutamia arkaluontoisiavenäläisiä, vaiteliaita, alakuloisia ihmisiä. Toisten joukkoon eiväthe tohtineet mennä ja odottivat nyt surullisina, miten asia päättyisi.Oli vihdoin muutamia synkännäköisiä, pelottomia vankeja, jotkaomapäisyydessään eivät tahtoneet liittyä toisiin pitäen heidänyritystään turhanpäiväisenä asiana, josta ei mitään hyötyä voinutolla. Mutta minä luulin huomanneeni, että tällainen erillään oleminentuotti heille jonkunlaista hankaluutta. Sillä vaikka he pitivätkinajatustaan vaatimuksesta oikeana, niinkuin se todella olikin, katsoivat he itseään kuitenkin seuranpettäjiksi, jotka olivatikäänkuin jättäneet toverinsa majuurin kynsiin. Täällä oli myöskinJelkin, sama siperjalainen talonpoika, joka oli joutunut vankilaanväärän rahan teosta ja saanut halttuunsa Kulikowin työansionkaupungilla. Vanhauskolainen ukko kuului myöskin joukkoomme. Kokitolivat miehissä jääneet kyökkiin, arvattavasti siinä luulossa, että hekuuluivat esimiehistöön ja ettei heidän siis sopinut asettua sitävastaan.
– Yhtähyvin, sanoin minä kääntyen M: n puoleen, – ovat kaikki muutmenneet ulos.
– Mitä se meitä koskee? sanoi siihen B.
– Meitä uhkaisi sata kertaa suurempi vaara, jos liittyisimme heihin.Ei se meille sovi. Je hais les brigands. [Minä vihaan rosvoja. Suom.muist.] Ja luuletteko te, että heidän vaatimukseensa suostutaan? Se onaivan turha juttu.
– Siitä ei tule mitään, lisäsi eräs vanki, omapäinen jasynkännäköinen vanhus. Almasow, joka oli saapuvilla, kiiruhtimyöntämään hänen sanojansa.
– Mitään muuta siitä ei tule kuin se, että osanottajat saavatpuolensadan paikoille selkäänsä.
– Majuuri tuli! huusi joku ja kaikki hyökkäsivät akkunoihin.
Majuuri oli äkäisen näköinen, ja hänen kasvonsa punottivat. Ääneti, mutta päättävästi lähestyi hän vankijoukkoa. Tälläisissä tapauksissaoli hän todellakin rohkea eikä kadottanut mielen malttiansa. Muutoinoli hän melkein aina puolihumalassa. Jopa hänen likainen, sinipunaisella reunuksella varustettu lakkinsa ja tummentuneet, hopeiset olkapoletitkin näyttivät tällä hetkellä turmiota uhkaavilta.Hänen jäljissään kulki kirjuri Dätlow, joka oli erittäin tärkeähenkilö vankilassamme; sillä toden teolla hallitsi hän täällä kaikkiasiat ja olipa hänellä majuuriinkin suuri vaikutusvalta; hän oliviekas ja älykäs, mutta muuten hyväluontoinen mies. Vangit olivathäneen tyytyväiset. Hänen jälkeensä astui aliupseerimme, jokanähtävästi oli jo saanut ankarat nuhteet ja vielä ankarammat olivattulossa; häntä seurasivat vahdit, noin kolme tai neljä miestä, eienemmän. Vangit, jotka luullakseni seisoivat paljain päin aina siitäasti, kun lähetettiin majuuria hakemaan, oikasivat nyt kaikki itsensäja jokainen heistä nojasi toiselta jalalta toiselle, jonka jälkeen hesydän kurkussa rupesivat odottelemaan korkeimman esimiehensäensimäisiä sanoja tai oikeammin ensimäistä ärjymistä.