Olen ruvennut puhumaan rangaistuksista sekä rangaistuksientoimeenpanijoista siitä syystä, että minä vasta sairashuoneessatutustuin niihin asioihin tarkemmin. Sitä ennen tiesin niistäainoastaan korvakuulolta. Sairashuoneeseemme sijoitettiinkaikki ruumiinrangaistuksen saaneet sotamiehet ja vangit. Ensiaikoina, jolloin vielä uteliaasti katselin kaikkia ympärilläninäkyviä ilmiöitä, tekivät nämä rangaistut ja rangaistavaksivalmistauvat minuun syvän vaikutuksen. Minä olin levoton jahämmästyksissäni. Muistan, että koetin silloin kärsimättömänä tutustuayksityisseikkoihin, kuuntelin asiata koskevia vankien kertomuksia japyysin selityksiä. Muun muassa halusin minä tutkia rangaistuksien erimuotoja ja toimeenpanon erilaisuuksia, katsottuna vankien omaltakannalta; minä koetin saada selville rangaistaviksi menevien sieluntilaa. Olen jo ennen sanonut, että rangaistuksen edellä ovat harvatkylmäverisiä, vaikkapa otetaan lukuun nekin, joita jo monasti ennen onlyöty. Silloin joutuu tuomittu jonkun voimakkaan pelon alaiseksi ja seväkisinkin masentaa koko hänen siveellisen olemuksensa. Myöhemminkäänen voinut olla tarkastelematta niitä rangaistuksensa ensi osankärsineitä ja sairashuoneessa tarpeeksi parantuneita syytettyjä,joiden oli määrä jo seuraavana päivänä kärsiä jäljellä olevat kepinlyönnit. Tämä rangaistuksen jakaminen tapahtui aina paikalla olevanlääkärin määräyksen mukaan. Jos rikoksesta määrättyjen lyöntien lukuoli suuri, niin ettei vanki voinut koko rangaistustansa samalla kertaakärsiä, niin jaettiin se kahteen, jopa kolmeenkin osaan; asia riippuisiitä, arveliko paikalla oleva lääkäri rangaistavan voivan mennäetemmäksi rivien välissä, ilman että siitä oli vaaraa hänenhengelleen. Tavallisesti annettiin viisisataa, tuhatta, jopapuolitoistakin tuhatta lyöntiä yhtä haavaa; vaan jos oli tuomittukaksi tai kolme tuhatta, niin rangaistus jaettiin kahteen, jopakolmeenkin osaan. Ne, joiden selkä rangaistuksen ensi osan jälkeen oliparantunut ja jotka menivät toista osaa kärsimään, näyttivätlähtöpäivänänsä ja myöskin sen edellisenä päivänä hyvin surullisilta.Heissä oli huomattavana jonkunlainen ymmärryksen tylsyys ja tavatonhajamielisyys. Keskusteluihin semmoinen mies ei ryhtynyt, vaan olienimmiten vaiti; omituista oli nähdä, etteivät muutkaan vangit koskaanpuhuneet hänen kanssaan eivätkä olleet tietävinään siitä, mikä häntäodotti. Ei kuulunut liikaa sanaa eikä lohdutustakaan; häneen eikäännetty juuri mitään huomiota. Se olikin tietysti parempituomitulle. Oli poikkeuksiakin, niinkuin esimerkiksi Orlow, josta olenjo puhunut. Kärsittyään rangaistuksensa ensi osan, oli hän pahoillaansiitä, ettei hänen selkänsä pian parantunut, jotta olisi voinut kärsiäjäljellä olevatkin lyönnit ja karata sitten, ollessaan matkallamääräpaikkaansa. Mutta häntä elähytti tämä hänen toivonsa ja se, mitähänellä muuten saattoi olla mielessä. Hänellä oli kiihkoisa ja vilkasluonne. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, vaikka koettikin tukahuttaatunteitaan. Syynä siihen oli se, ettei hän ennen rangaistustaanluullut voivansa päästä rankaisijainsa käsistä hengissä. Josyytöksenalaisena oli hän kuullut esimiehiensä toimenpiteistä javalmisteli itseään kuolemaan. Mutta kärsittyään ensimäisen osan, hänrohkaisi mielensä. Hän tuli sairashuoneeseen puolikuolleena; minä enole koskaan nähnyt semmoisia haavoja; mutta hän tuli ilomielin jatoivossa, että jääpi eloon; kuulemansa huhut olivat siis perättömiä,ja kun hänet nyt oli päästetty hengissä, saattoi hän ruveta uneksimaanmatkaa, pakoa, vapautta, ketoja ja metsiä… Kahden päivän perästäsairashuoneesta päästyään kuoli hän samassa sairashuoneessa, jopasamalla vuoteellakin; sillä hän ei voinut kestää rangaistuksensatoista osaa. Mutta siitä olen jo ennen maininnut.

Ja yhtähyvin samat vangit, joille rangaistuksen edelliset päivät jayöt tuntuivat niin raskailta, kärsivät kuitenkin rangaistuksensamiehuullisesti. Minä kuulin harvoin vaikeroimisia pahoin lyödyiltäkäänrangaistuksen jälkeisenä yönä; ylipäänsä osaa rahvas kärsiä kipua.Sitä seikkaa tutkistelin minä tarkoilleen. Väliin tahdoin tietää,miten suuri tämmöinen kipu oli ja mihin se olisi verrattava? Enpäoikein tiedä, mitä varten minä tiedustelin semmoista. Muistan vaan, etten sitä tehnyt yksinomaan turhamaisesta uteliaisuudesta. Sanonvieläkin, että mieleni oli kovasti liikutettu. Mutta keltään en voinutsaada tyydyttävää vastausta kysymyksiini. "Polttaa niinkuin tulella",oli ainoa vastaus, jonka minä sain kaikilta. Polttaa, siinä kaikki.Tutustuttuani näihin aikoihin lähemmin M – iin, kysyin minä asiastahäneltäkin. "Se tekee kovin kipeätä", vastasi hän, "tuntuu kuin selkäolisi tulessa." Sanalla sanoen, kaikki antoivat saman selityksen.Muistan myöskin, että minä tein silloin kummallisen huomion, jonkatodenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata; vankien yhtäpitävät puheetantavat sille kuitenkin tukea; huomio oli se, että raipparangaistus, suuressa määrässä käytettynä oli kaikista rangaistuksista kovin. Ensikatseella luulisi sitä mahdottomaksi. Yhtähyvin on asia niin, ettäviidellä, jopa neljälläkin sadalla raipan lyönnillä voipi piiskataihmisen kuoliaaksi. Tuhatta lyöntiä ei voi kestää vahvinkaan mies. Senohessa viisisataa kepin lyöntiä ei tuota mitään vaaraa hengelle.Tuhatta kepinlyöntiä kestää heikonpuoleinenkin mies, ilman että hänheittää siitä henkeänsä. Kahdella tuhannellakaan lyönnillä ei voilyödä kuoliaaksi tavallisen vankkaa miestä. Kaikki vangit sanoivat, että raipat olivat pahemmat keppejä. "Raipat menevät syvempään",sanoivat he, "senpä tähden koskevatkin kovemmin." Tietysti ovat raipatkiduttavampia. Ne vaikuttavat voimakkaammin hermoihin, tärisyttävätniitä tavattomasti. En tiedä, mitenkä lienee nykyään, mutta joku aikatakaperin oli olemassa jalosukuisiakin miehiä, joille uhrinsakurittaminen tuotti samanlaista huvia kuin markiisi de Sadille jaBrennevillelle. Luulenpa, että tässä tunteessa oli jotakin samallakertaa makeata ja karvasta. On ihmisiä, jotka tiikerin tavoin tahtovatmaistaa verta. Joka on kerran kokenut tätä valtaa, tätä rajatontaherruutta kalttaisensa ihmisen ruumiin ja hengen yli, joka kerran onhuomannut voivansa mitä suurimmassa määrässä alentaa Jumalan kuvaksiluotua olentoa, se ei enää voi hillitä tunteitaan. Hirmuvalta on tapa;se on kehityksen alainen ja se kehittyy vihdoin taudiksi. Minä olenvakuutettu, että paraskin ihminen voipi tottumuksen vaikutuksestaraaistua ja tylsistyä eläimen kalttaiseksi. Veri ja valta huumaavat; raakuus ja pahat tavat kehittyvät; järki ja tunne voivat perehtyä jamieltyä mitä tavattomimpiin ilmiöihin. Ihminen ja kansalainenhaihtuvat tyrannissa ainaiseksi ja palaaminen ihmisyyteen, katumukseen, uudesta syntymiseen tulee hänelle melkein mahdottomaksi.Sitä paitsi vaikuttaa semmoisen itsevaltaisuuden esimerkki jamahdollisuus turmiollisesti koko yhteiskuntaan; sellainen valta onviekoittelevaa laatua. Yhteiskunta, joka katselee välinpitämättömänäsemmoista ilmiötä, on jo turmeltunut perustuksissaan. Sanalla sanoen, ruumiin rangaistuksen oikeus, joka on annettu toiselle toisensa yli,on yhteiskunnallinen vamma, on mitä voimallisin keino kaikenihmisellisen järjestyksen tukahuttamiseksi ja hävittämiseksi.

Pyöveliä inhotaan yhteiskunnassa, mutta ei ylhäissäätyistä pyöveliä.Nykyään on tosin lausuttu julki vastakkaisia ajatuksia, muttaainoastaan kirjoissa, aatteina. Eivätkä nekään, jotka ovat niitälausuneet, ole vielä voineet tukahuttaa rinnassaan itsevaltaisuudenvaatimusta. Jokainen tehtailija, jokainen työnteettäjä tunteevälttämättömästi jonkunlaista huvia siitä, että hänen työmiehensä onkokonaan, perheinensä hänestä riippuva. Asia on todellakin niin; ihmissuku ei luovu niin helposti siitä, mikä on juurtunut sen vereenmiltei äidin maidon kanssa. Semmoisia äkkinäisiä käänteitä ei oleolemassa. Sukuvian tunnustaminen ei vielä riitä; täytyy kokonaanluopua siitä. Mutta se ei käy päinsä niin helposti.

Minä mainitsin pyövelistä. Pyövelin ominaisuuksien alku on melkeinjokaisessa nykyajan ihmisessä. Mutta ihmisen eläimelliset ominaisuudeteivät kehity aina samalla tavoin. Jos ne jossakin ihmisessä pääsevätylivaltaan, tulee sellainen ihminen tietysti kauheaksi, hirveäksi.Pyövelit ovat kahta lajia; toiset heistä ovat vapaehtoisia, toisetpakonalaisia. Vapaehtoinen pyöveli on tietysti aina halveksittavampikuin pakonalainen, jota kuitenkin kansa inhoo ja pelkää suurimmassamäärässä. Mikäs on syynä tähän melkein taikamaiseen pelkoon toistapyöveliä kohtaan, samalla kun toinen saa osakseen hyväksymistä?Esimerkkejä on hyvin omituisia; minä tunsin hyviä, rehellisiä, jopakunnioitettujakin ihmisiä, jotka yhtähyvin eivät voineet kärsiä sitä,ettei rangaistava huutanut ja rukoillut armoa rangaistuksen kestäessä.Rangaistavien on välttämättömästi huutaminen ja pyytäminen armoa. Niinon otettu tavaksi; sitä pidetään sopivana ja välttämättömänä, ja kunkerran uhri ei tahtonut huutaa, niin rankaisija, jonka minä tunsin jajota muutoin voitiin pitää ehkä hyvänäkin ihmisenä, otti siitäloukkaantuakseen. Hän tahtoi ensin rangaista helposti, mutta kun eikuullutkaan tavallisia "teidän jalosukuisuutenne, oma isämme, armahtakaa, ikäni olen rukoileva edestänne Jumalaa y.m.", julmistuihän ja antoi viisikymmentä lyöntiä lisää tahtoen saada uhrinsa armoapyytämään, ja hän saikin tahtonsa täytetyksi. "Eihän sopinut, olihanse röyhkeyttä", sanoi hän minulle vakavan näköisenä. Varsinainen, pakonalainen pyöveli on taas tuomittu ja pakkotyöhön lähetetty vanki; aluksi on hän ollut toisen pyövelin opissa ja toimeensa perehtyneenäon hänet sitten jätetty ijäksi päiväksi vankilaan, jossa hänellä onerityinen huoneensa ja oma taloutensa; hän on kuitenkin melkein ainavartioituna. Tietysti elävä ihminen ei ole kone; vaikka pyöveli lyöpivelvollisuudesta, joutuu hän kuitenkin joskus intoihinsa, ja vaikkeihän lyökkään ilman omaa huviansa, ei hänellä kuitenkaan ole mitäänvihaa uhriansa kohtaan. Lyönnin osaavaisuus, ammattitaito ja haluesiytyä toverien ja yleisön edessä yllyttävät hänen itserakkauttaan.Hän tekee työtä taidon tähden. Sitä paitsi tietää hän olevansahylkyläinen, tietää, että taikauskoinen pelko kohtaa häntä kaikkialla, eikä ole ollenkaan takeita siitä, ettei se vaikuttaisi häneen jaenentäisi hänen kiivauttaan, hänen eläimellisiä taipumuksiaan.Lapsetkin tietävät, että hän "on hyljännyt isänsä sekä äitinsä."Omituista on, että kaikki pyövelit, joita minä satuin näkemään, olivatkehittyneitä, ymmärtäväisiä, tavattoman itserakkaita ja ylpeitäkinihmisiä. Oliko tämä ylpeys kehittynyt yleisen halveksimisen uhalla, enenikö se sen pelon vaikutuksesta, jota rangaistavat tunsivat heitäkohtaan, en tiedä. Ehkäpä juhlallisuuskin, jolla he ilmestyvätrangaistuspaikalla yleisön edessä, on omiansa kehittämään heissäjonkunlaista ylpeyttä. Muistan, että minä olin kerran pitkän ajankuluessa tilaisuudessa tutustumaan erääseen pyöveliin. Hän olipienenläntä, jäntevä ja laiha, ijältään noin neljänkymmenen vanha, ymmärtävän näköinen mies. Hän oli erinomaisen juhlallinen jarauhallinen, käyttäytyi kuin herrasmies, vastasi kysymyksiinilyhyesti, ymmärtävästi ja kohteliaastikin, mutta kuitenkin hiemanylpeänlaisesti. Vartijaupseerit puhuttelivat häntä usein minunkuulleni, jopa hyvin kohteliaastikin. Hän huomasi sen ja oliesimiestensä edessä tavallista säädyllisempi ja arvokkaampi. Mitäystävällisemmin päällikkö hänen kanssaan puheli, sitä jäykemmältä hännäytti ja vaikka hän osoittikin hienoa kohteliaisuutta, olen minäkuitenkin vakuutettu siitä, että hän piti itseänsä sillä hetkelläpaljoa arvokkaampana kuin hänen kanssaan puheleva esimies. Se olikirjoitettuna hänen kasvoillaan. Tapahtui, että hänet lähetettiinjoskus kuumana kesäpäivänä, vartijan seuraamana ja varustettunapitkällä, hoikalla seipäällä, tappamaan kaupungin koiria. Tässäkaupungissa oli tavattoman paljon koiria, jotka eivät olleet kenenkäänomia. Mätäkuun aikana olivat ne vaarallisia ja esimiesten toimestalähetettiin pyöveli niitä hävittämään. Mutta tämäkään halpa toimi eialentanut häntä laisinkaan. Silloin saatiin nähdä, miten arvokkaastihän kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, väsyneen vartijan seuraamana, peloittaen jo ulkomuodollaan naisia ja lapsia, ja mitenkä hän ylpeästisilmäili kaikkia vastaan tulijoita. Pyöveleillä on muuten hyvätoimeentulo. Heillä on rahaa, he syövät hyvää ruokaa ja juovat viinaa.Rahaa saavat he ottamalla vastaan lahjoja. Siviililuokkaan kuuluvasyytöksenalainen, joka tuomitaan rangaistukseen, lahjoo pyövelin, vaikkapa viimeisestäänkin. Mutta muutamille rikkaille syytetyillemäärää hän itse jonkun summan katsoen heidän varallisuutensa tilaan javaatien sillä tavoin välistä kolmekymmentä ruplaa, toisinaanenemmänkin. Rikasten kanssa tingitään aikalailla. Liian laimeasti eipyöveli tietysti voi rangaista; siitä vastaa hän omallaselkänahallaan. Mutta sen sijaan lupaa hän määrätystä maksustauhrille, ettei lyö häntä kovin lujasti. Hänen ehtoihinsa melkein ainasuostutaan; muussa tapauksessa rankaisisi hän todellakin julmasti, sillä se on täydellisesti hänen vallassaan. Tapahtuu niinkin, että hänmäärää melkoisen summan köyhillekin syytöksenalaisille; silloin käyvätsukulaiset hänen luonaan, tinkivät, pokkuroivat ja jos eivät saa häntätyydytetyksi, on hätä käsissä. Semmoisissa tapauksissa on hänelleavuksi vaikuttamansa taikamainen pelko. Pyöveleistä kerrottiinkinkummia juttuja. Vangit vakuuttivat minulle, että pyöveli voi tappaarangaistavan yhdellä ainoalla lyönnillä. Sopii kuitenkin kysyä,milloin semmoista olisi tapahtunut? Ehkä jutussa sentään oli perää.Todeksi sitä ainakin vakuutettiin. Pyöveli itse sanoi minulle voivansasen tehdä. Sanottiin myöskin, että hän voipi lyödä kaikesta voimastaanrangaistavan selkään, kuitenkin niin, ettei siihen synny pienintäkäänhaavaa eikä vanki tunne minkäänlaista kipua. Näistä keinoista jatempuista oli kertomuksia useitakin. Mutta vaikka pyöveli ottaakinlahjoja ja lupaa rangaista helposti, antaa hän kuitenkin ensi iskuntäydestä voimastaan. Se on tullut tavaksi. Seuraavat lyönnit ovathelpompia, etenkin jos hän on saanut lahjoja. Mutta ensi lyönti onkaikissa tapauksissa hänen lyöntinsä. Minkä tähden hän sillä tavoinmenettelee, sitä en tiedä. Senkö tähden, että totuttaisi uhrinsaseuraaviin lyönteihin, siinä luulossa, että kovan lyönnin jälkeenseuraavat keveämmät lyönnit eivät tunnu niin kiduttavilta? Vailieneekö syynä ainoastaan kopeilun halu, halu tehdä kerrassaanrangaistavalle ymmärrettäväksi, kenen kanssa hän on tekemisissä,sanalla sanoen, itsensä näyttämisen halu? Kaikissa tapauksissa tunteepyöveli ennen rangaistusta oman mahtinsa ja voimansa; hän on silloinkuin näyttelijä; yleisö ihmettelee ja kauhistuu häntä, eikä hän ilmannautinnon tunnetta huudakaan rangaistavalle ennen ensimäistä iskua: "Katso itseäsi, minä poltan!" – tavalliset sanat tällaisissatilaisuuksissa. Vaikeata on käsittää, mihin määrin ihmisen luontovoipi turmeltua.

Sairashuoneessa maatessani kuulin minä kaikki nämä jutut. Makaaminenoli kaikille erittäin ikävää. Kukin päivä oli aivan toisensakalttainen! Aamulla oli edes huvia lääkärien käynnistä ja kohta senjälkeen seuranneesta päivällisestä. Syöminen tuotti tietysti niinikävissä oloissa erinomaista hupia. Ruoat olivat kullakin erilaiset, katsoen taudin laatuun. Kuka sai ainoastaan ryynisoppaa, kuka velliä,kuka mannaryyni-puuroa, jota monet mielellänsä olisivat syöneet.Pitkällisestä venymisestä olivat vangit tulleet herkkusuiksi.Tervehtyville annettiin palanen keitettyä lihaa, "härkää", kutenmeillä sanottiin. Paras oli keripukkia sairastavien ruoka, johonkuului lihaa, sipulin, piparuutin y.m. kanssa; joskus annettiin siihenmyöskin viinaryyppy. Leipä oli joko ruisjauhoista tai sekasin ruis- javehnäjauhoista paistettua. Tämä virallinen hienous ruokia määrätessähuvitti vankeja. Tosi on, että muutamissa taudeissa sairas ei voisyödä paljon mitään. Sen sijaan ne, joilla oli ruokahalu, söivät, mitävaan saivat. Muutamat vaihtoivat ruokiansa, niin että toista vartenmäärätty ruoka joutuikin usein toisen suuhun. Ne, joille määrättiinheikkoa ruokaa, ostivat lihaa taikka myöskin sahtia ja sairashuoneenolutta niiltä, joille sitä määrättiin. Ruoat kulkivat rahan edestäkädestä käteen. Liharuoka oli kalliissa hinnassa; se maksoi viisikopeikkaa paperirahassa. Jos osastossamme ei ollut semmoista, joltaolisi voinut ostaa, lähetettiin vartija vankien tai myöskinsotamiesten osastoon, "vapaaseen", kuten täällä sanottiin.Myymähalullisia oli aina. Itse tyytyivät he leipään, mutta ansaitsivatsen sijaan rahaa. Köyhyys oli tietysti yleinen, mutta ne joilla olirahaa, lähettivät ostamaan torilta kalatsia ja muita herkkuja.Vartijat toimittivat näitä ostoksia omaa voittoansa katsomatta.Päivällisen jälkeen tuli ikävin aika; kuka joutessaan makasi, kukalörpötteli, kuka riiteli, kuka taas kertoi jotain ääneen. Jollei tuotuuusia sairaita, oli aika vielä ikävämpi. Uuden tulokkaan ilmestyminenherätti aina yleistä huomiota, etenkin jos tulokas oli tuntematon.Häntä katseltiin, koetettiin saada selville, kuinka hänen laitansaoikeastaan oli, mistä hän tuli ja missä asioissa. Etenkin olivattervetulleita ne, joita siirrettiin paikasta toiseen; ne kertoilivataina yhtä ja toista, tosin ei omista yksityisistä asioistaan, silläniistä ei koskaan kyselty, jos ken ei omasta tahdostaan ruvennutkertomaan, vaan siitä, mistä tulivat? kenen kanssa? mimmoinen oli tie?minne olivat matkalla? y.m. Toiset taas, kun kuulivat uudenkertomuksen, muistivat jonkun seikan omista vaiheistaan: siirtomatkoista, matkajoukoista, rankaisijoista, matkueen johtajista.Ruumiinrangaistuksen saaneet ilmestyivät myöskin tähän aikaan, illalla. He tekivät aina valtaavan vaikutuksen, kuten jo olenmaininnut; mutta heitä ei tuotu tänne joka päivä; ja niinä päivinä,jolloin heitä ei ilmestynyt, tuntui olo ikävänlaiselta, ikäänkuinkaikki olisivat olleet toisihinsa kyllästyneinä, jopa syntyiriitojakin. Sairaat oikein ihastuivat, kun tänne tuotiin mielipuolisiatutkittavaksi. Mielipuoleksi heittäytymistä rangaistuksenvälttämiseksi käyttivät joskus syytöksenalaiset. Mutta heidänmielentilansa saatiin pian selville taikka paremmin sanoen, hepäättivät itse muuttaa menettelytapansa, niin että vanki, joka oliteeskennellyt pari kolme päivää, tuli äkkiä viisaaksi ja alkoi pyrkiäpois sairashuoneesta. Häntä eivät pilkanneet siitä toiset vangit yhtävähän kuin lääkäritkään; kaikessa hiljaisuudessa saatettiin hän poissairashuoneesta, jonne hän ilmestyi parin kolmen päivän kuluttuarangaistuna takasin. Sellaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia.Mutta oikeat mielipuoliset, joita tuotiin tutkittaviksi, olivatvitsauksena koko osastolle. Niitä, jotka olivat iloisia, huusivat, tanssivat ja lauloivat, ottivat vangit melkein riemastuksella vastaan."Sepä lystikäs!" sanoivat he katsellen äsken tullutta hulluttelijaa.Mutta minun oli sanomattoman vaikeata nähdä näitä onnettomia. Minä envoinut koskaan kylmäkiskoisesti katsella hulluja.

Naurulla vastaan otetun hulluttelijan alituiset vehkeet ja levottomattemput kyllästyttivät vihdoin kaikkia. Erästä semmoista hulluapidettiin täällä noin kolme viikkoa ja silloin ei olisi tehnyt mieliolla sairashuoneessa. Aivan kuin suotta tuotiin tänne samaan aikaaneräs toinenkin mielipuoli. Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Asiatapahtui vankeuteni kolmantena vuonna. Ensi vuonna tai paremmin sanoenvankeuselämäni ensimäisinä kuukausina kävin minä muiden mukana kahdenvirstan päässä olevassa tiilitehtaassa ja kannoin siellä tiilejämuurareille. Piti korjata tehtaan uuneja tulevana kesänä tapahtuviatiilitöitä varten. M – tsky ja B. tekivät minut siellä tuttavaksipaikalla olevan tarkastajan, aliupseeri Ostroshkin kanssa. Hän olipuolalainen, ijältään noin kuudenkymmenen vuoden vanha, komea jajuhlallisen näköinen ukko. Jo kauan aikaa oli hän oleskellutSiperjassa, jonne hän oli tullut sotamiehenä 30-luvulla; vaikka hänolikin alhaista syntyperää, kunnioittivat ja rakastivat häntä M – tskyja B. suuresti. Hän luki alituisesti katolilaista raamattua. Minäkeskustelin hänen kanssaan ja hän puhui ystävällisesti ja järkevästi, kertoili hupaisesti ja katsoi silmiini sävyisästi, rehellisesti.Sittemmin en nähnyt häntä kahteen vuoteen, kuulin vaan, että hänjostakin syystä oli joutunut oikeuden käsiin, ja nyt tuotiin hänetäkkiä sairashuoneeseen mielipuolena. Hän tuli sisään viheltäen, nauraen ja rupesi sangen sopimattomien liikkeiden ohessa tanssimaanpitkin laattiaa. Vangit iloitsivat, vaan minun mieleni kävisurulliseksi… Kolmen päivän kuluttua olimme hänen kanssaan pahassapulassa. Hän riiteli, tappeli, vinkui, lauleli sekä öin että päivin jateki aina niin vastenmielisiä temppuja, että kaikkia rupesiilettämään. Hän ei pelännyt ketään. Hänet puettiin kuumetautisenpaitaan, mutta asia siten vaan paheni; ilman paitaa taas riiteli jatappeli hän melkein kaikkien kanssa. Näiden kolmen viikon kuluessapyysivät melkein kaikki sairaat yhteen ääneen, että hänet vietäisiintoiseen osastoon. Siellä taas parin päivän kuluttua pyydettiin, ettähänet siirrettäisiin meille. Mutta kun mielipuolia oli täällä samallakertaa kaksi, molemmat levottomia ja riitaisia, muutettiin niitävuorotellen toisesta osastosta toiseen. Molemmat kävivät yhähuonommiksi. Kaikki hengittivät vapaammin, kun heidät vihdoinkinvietiin täältä johonkin muuanne…

Muistan vielä erään omituisen mielipuolen. Sairashuoneeseen tuotiinkerran kesällä eräs syytöksenalainen, vankka ja kömpelön näköinen,ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha mies, jonka synkät kasvotolivat rokonarpiset, silmät pienet ja punottavat. Hänet sijoitettiinviereeni. Mies näkyi olevan hyvin hiljainen, sillä hän istuipaikallaan kenenkään kanssa puhumatta ja ikäänkuin jotakin miettien.Hämärän tullessa kääntyi hän äkkiä puoleeni. Suoraan, ilman pitempiämutkia kertoi hän minulle suurena salaisuutena, että hänen piti näinäpäivinä saada selkäänsä kaksituhatta, josta kuitenkaan nyt ei tulemitään, koska översti G – :n tytär oli ruvennut puuhaamaan hänenpuolestaan. Minä katselin häntä kummastellen ja sanoin, että siinätapauksessa överstin tytär ei voisi saada mitään toimeen. Minä entietänyt vielä mitään hänen tilastaan, sillä hänet tuotiin tännetavallisena sairaana eikä mielipuolena. Minä kysyin, mikä häntävaivasi? Hän vastasi, ettei hän sitä tiedä ja että hänet tuotiintänne, vaikka hän on aivan terve; överstin tyttären rakkauden sanoihän saavuttaneensa; pari viikkoa sitten oli tämä ajanut päävahdin sivuja rakastunut häneen, hän kun juuri samaan aikaan sattui katsahtamaanrautaristikon läpi. Rakastuminen oli tapahtunut yht'äkkiä. Ja senjälkeen oli tuo nainen käynyt kaksi kertaa päävahdissa; ensi kerranoli hän tullut isänsä kanssa tervehtimään veljeänsä, joka oli silloinpäävahdissa vartioimassa; toisen kerran tuli hän äitinsä seurassaalmuja jakelemaan ja silloin oli hän ohi mennessään kuiskannut hänellekorvaan rakastavansa häntä ja tahtovansa hänet pelastaa. Omituisentarkoilleen kertoi hän nämä hullutukset, jotka olivat syntyneet hänenhäiriötilassa olevissa aivoissaan. Hän uskoi lujasti pääsevänsävapaaksi rangaistuksesta. Överstin tyttären kiihkeästä rakkaudestapuhui hän tyvenesti ja vakuuttavasti, ja vaikka kertomus olikinmahdoton, tuntui kuitenkin kummallisen omituiselta kuulla tuommoistarakkausjuttua mieheltä, joka oli lähes viidenkymmenen vanha, alakuloinen, surullinen ja rumannäköinen. Olipa omituista, mitenrangaistuksen pelko oli vaikuttanut tähän arkaan sieluun. Ehkäpä olihän todellakin nähnyt jonkun akkunasta ja pelosta syntynyt hulluus, joka eneni hetki hetkeltä, löysi kerrassaan muotonsa. Tämä onnetonsotamies, joka ehkä koko elämässään ei ollut ajatellut neitosia, sepitti nyt aivoissaan kokonaisen romaanin. Minä kuuntelin häntäääneti ja ilmoitin sitten asian muille vangeille. Mutta kun nämärupesivat tekemään hänelle kysymyksiä, ei hän vastannut mitään.Seuraavana päivänä puhutteli häntä lääkäri kauan aikaa ja kun hänsanoi olevansa aivan terve, jota myöskin tutkimus osoitti, lähetettiinhänet täältä pois. Mutta siitä, että hänen listaansa kirjoitettiin"sanat", saimme tietää vasta lääkärin lähdön jälkeen, niin että olimahdotonta ilmoittaa hänelle asian oikeata laitaa. Mutta emmehänoikeastaan itsekään tietäneet, kuinka asian laita oli. Vika oli hänenlähettäjissään, jotka eivät olleet ilmoittaneet syytä hänenlähettämiseensä. Siinä oli tapahtunut jonkunlainen laiminlyöminen.Ehkäpä eivät hänen lähettäjänsäkään voineet aivan varmasti pitää häntämielipuolena, vaan tahtoivat toimittaa hänet lääkärin tutkittavaksi.Kuinka lienee ollutkin, varma on vaan, että hänet vietiin kahdenpäivän kuluttua rangaistavaksi. Se seikka hämmästytti häntä sangensuuresti; viimeiseen hetkeen asti ei hän voinut uskoa, että häntätodellakin tahdotaan rangaista, ja kun häntä ruvettiin kuljettamaanrivien välitse, huusi hän: "apua!" Sairashuoneessa ei häntä pantu enäätilan puutteen tähden meidän osastoomme, vaan vietiin toiseen. Muttaminä kyselin hänestä ja sain tietää, ettei hän kahdeksaan päiväänpuhunut kenenkään kanssa, vaan oli ollut aina peräti levoton jaalakuloinen… Kun hänen selkänsä parani, lähetettiin hän johonkintoiseen paikkaan. Ainakaan minä en hänestä kuullut enää mitään.

Mitä muuten lääkitsemiseen ja lääkkeisiin tulee, eivät helpostisairaat, sen verran kuin minä voin huomata, noudattaneet määräyksiäeivätkä nauttineet lääkkeitä, jota vastoin kovasti ja todellisestisairaat nauttivat rohtojansa ja parantelivat itseään mielellään; mieluisimmin käytettiin kuitenkin ulkonaisia keinoja. Sarvia, iilimatoja, hauteita ja veren iskua, joita yhteinen kansa suosii jajoihin se luottaa, käytettiin täällä runsaasti. Minua kummastutti eräsomituinen seikka. Nämä samat ihmiset, jotka osoittivat suurtakärsivällisyyttä, kun heitä rangaistiin kepeillä ja raipoilla, vaikeroivat ja voihkivat usein, kun heihin pantiin sarvia. Olivatko hesiihen määrin veltostuneet vai muutenko tahtoivat hienostella, sitä envoi varmaan sanoa. Tosi on, että täkäläiset vereniskemis-neuvot olivatomituista laatua. Koneen, joka silmänräpäyksessä lävistää nahan, olivälskäri jo kauan sitten kadottanut tai turmellut, tai ehkä oli seitsestään turmeltunut, niin että hänen oli pakko tehdä iskujansalansetilla. Iskuja tehdään joka sarvea varten kahdentoista paikoille.Koneella tapahtuu se ilman mitään kipua. Kaksitoista terävää rautaalyöpi samassa silmänräpäyksessä, joten kipu on tuntumaton. Muttalansetilla hakkaaminen on aivan toista. Lansetti leikkaasuhteellisesti hyvin hitaasti, niin että kipu tuntuu; mutta kun esim.kymmentä sarvea varten pitää tehdä sata kaksikymmentä semmoistaleikkausta, niin vaikuttaa se kaikki tietysti hyvin kipeätä. Minä olensen tempun kokenut ja vaikka se olikin kipua tuottavaa ja harmillista, voi sitä kuitenkin kärsiä vaikeroimatta. Oikeinpa tahtoi naurattaa, kun näki pitkän ja vankan miehen kiemurtelevan ja ynisevän. Hän oliverrattava ihmiseen, joka tosiasioissa on luja ja vakava, muttakotonaan, jouten ollessaan kiukuttelee ja riitelee eikä tahdo syödäsitä, jota hänelle tarjotaan; ei mikään ole hänen mielensä mukaista, kaikki tekevät hänelle harmia ja kiusaa: sanalla sanoen, hänjuonittelee hyvinvointiansa, kuten mokomista herrasmiehistä sanotaan, vaikka semmoisia ihmisiä tavataan alhaisenkin kansan keskuudessa; meidän vankilassamme oli niitä yhdessä asumisen vuoksi liiankinpaljon. Usein tapahtui, että sairashuoneessa ruvettiin semmoisiahienostelijoita pilkkaamaan ja jotkut heitä haukkuivatkin; silloinvaikeni asianomainen, aivan kuin hän olisi odottanutkin haukkumisia.Ustjantsew etenkin ei suvainnut semmoisia eikä koskaan laiminlyönythienostelevien haukkumista. Hän oli hyvin halukas riitelemäänmuidenkin kanssa. Se oli hänellä nautintona, luonnon vaatimuksena, osaksi taudin, osaksi myöskin tylsämielisyyden vaikutuksesta.Tavallisesti tuijotti hän ensin totisen ja tarkkaavan näköisenä jarupesi vasta sitten lukemaan saarnojansa levollisella ja vakuuttavallaäänellä. Kaikki häntä liikuttikin; ikäänkuin hänet olisi määrättypitämään silmällä järjestystä ja yleistä säädyllisyyttäsairashuoneessa.

– Kaikkia hän jutteleekin, sanoivat vangit nauraen. Häntä muutensäästettiin eikä ryhdytty juuri riitoihin hänen kanssaan; joskus vaantehtiin hänestä pientä pilaa.

– Kyllähän hänellä juttuja piisaa; yli kolmen kuorman niitä lähtee.

– Mitä juttuja? Hullulle tietysti ei kumarreta.

– Minkäs tähden hän pelkää lansettia? Kärsiköön!

– Mitäs se sinua liikuttaa?

– Ei, veliseni, keskeytti eräs vanki – sarvet eivät ole mitään, vaankun jotakuta vedetään korvasta, niin se on aivan toista.

Kaikki nauroivat.

– Onkos sinua vedetty?

– Niinkös luulet, ettei ole? Tietysti minua on vedetty.

– Ilmankos korvasi ovatkin kovin venähtäneet.

Tällä vangilla, Shapkinilla, oli todellakin tavattoman pitkät, riippuvat korvat. Hän oli entinen maankulkija, ijältään vielä nuori, toimekas ja hiljainen; hän laski leikkiä hyvin totisen näköisenä, jokaseikka teki hänen leikinlaskunsa sangen naurettavaksi.

– Kuinka olisi minun pitänyt luulla, että sinua on korvasta vedetty?Ja miten olisin minä voinut tulla siihen päätökseen, sinä ahdasälyinenihminen, alkoi Ustjantsew uudestaan kääntyen tyytymättömänä Shapkininpuoleen, vaikka viimemainittu ei puhunut hänelle, vaan kaikilleyhteensä, eikä edes katsonutkaan häneen.

– Kukas sinua veti korvasta? kysyi joku.

– Kuka? Ispravnikka [maalla oleva järjestystuomari. Suom. muist.]tietysti. Se tapahtui maankulkemisesta. Me tulimme silloin K: iin, jameitä oli kaksi, minä ja eräs toinen maankulkija, Efim, ilman mitäänlisänimeä. Tiellä pääsimme me erään talonpojan luona Tolminan kylässähiukan varoihimme. Se on semmoinen kylä, se Tolmina. K: iin tultuammerupesimme heti ympärillemme katselemaan: sopisihan täälläkin hyötyä.Maalla on vapaa olo, aivan toisin kuin kaupungissa, se nyt on tiettyasia. No, ensi aluksi pistäysimme kapakkaan. Ja katsokaas, siellä tuliluoksemme eräs onnettoman näköinen, hajahapsinen mies saksalaisessapuvussa. – Sallikaa mun kysyäni, virkkoi hän, onko teillä kirjoja?[S.o. passia.]

– Ei ole, vastasimme me.

– Vai niin. Me olemme myöskin kirjattomia. Täällä on minulla kaksiystävää, sanoi hän; ne palvelevat kenraali Käkisen luona. [S.o.metsässä, jossa käki oleskelee. Hän tahtoi ilmoittaa, että toveritkinolivat maankulkijoita.] Niinpä rohkenenkin kysyä, me kun olemme hiukanhuilanneet ja rahamme menettäneet, etteköhän suvaitsisi tarjota meillepuolituopillista?