Enimmiten laulettiin n.s. vanginlauluja, jotka kaikki olivat yleisestitunnettuja. Yhdessä semmoisessa, joka alkoi sanoilla: "ennenmuinen…" kuvailtiin leikillisesti, kuinka vanki ennen oli iloinnutja viettänyt herraselämää, vaan sitten joutunut linnaan; ennen oli hänsyönyt blamangeta ja juonut sampanjaa, vaan vankilassa – "kun saikaalia ja vettä, söi niin että hampaat narskui."

Laulettiin myöskin surumielisiä lauluja. Yksi sellainen vanginlauluoli näin kuuluva:

Luojan päivä valkeneepi,
Vahti koiton rummuttaa;
Ovet vanhin aukaseepi,
Kirjur' meidät tarkastaa.

Ihmiset ne eivät tiedä,
Mitä täällä kärsitään;
Luoja meit' ei heitä vielä,
Huku emme täälläkään, j.n.e.

Eräs toinen, luultavasti jonkun vangin sepittämä laulu oli vieläsurullisempi; sillä oli kaunis sävel, vaikka sanat olivatkinvastenmieliset. Sitä ei laulettu yhdessä. Usein tapahtui kuitenkin, että joku yksityinen vanki istahti vankilan portaille ja ajatuksiinsavaipuneena rupesi sitä yht'äkkiä korkealla äänellä laulamaan.Sellainen laulu särki sydäntä. Äänet olivat täällä jokseenkin hyvät.

Sen ollessa alkoi jo hämärtää. Surua ja murhetta oli nähtävänäjuoppouden ja melun keskellä. Se, joka tunti takaperin oli nauranut, itkeä nyyhkytti nyt jossain nurkassa ylen määrin päihtyneenä. Jotkutolivat jo kerinneet pari kertaa tapellakin. Toiset taas hoipertelivatkalpeina pitkin kasarmeja ja hakivat riitaa. Ne taas, joiden humala eiollut ärtyisää laatua, etsivät ystäviä, jotta olisivat voineet purkaaheille surunsa. Nuo ihmisraukat tahtoivat viettää hauskasti juhlaansa – ja kuitenkin oli se päivä heille raskas ja surullinen. Sillä kaikkiviettivät sitä ikäänkuin toiveissaan pettyneinä. Petrow kävi vieläpari kertaa luonani. Hän joi vähän ja oli melkein selvä mies. Muttahän odotti viimeiseen hetkeen asti jotain, jonka välttämättömästi pititapahtuman, jotain tavatonta, juhlallista. Hän ei tosin puhunut siitä,mutta se näkyi hänen silmistään. Hän samosi kasarmista kasarmiin ilmanväsymystä. Mutta mitään muuta kuin juoppoutta ja riitaa ei tapahtunut.Sirotkin käveli myöskin uudessa punaisessa paidassaan kaikissakasarmeissa, siistinä ja puhtaana, hiljaan ja lapsekkaasti, ikäänkuinhänkin olisi odottanut jotakin. Vähitellen kävi elämä kasarmeissainhoittavaksi, kärsimättömäksi. Tosin oli paljon hupaisiakinkohtauksia, mutta mieleni tuntui kuitenkin raskaalta ja minun olisääli ympärilläni olevia ihmisraukkoja. Tuolla kiisteli kaksi vankiasiitä, kenen olisi toistansa kestitseminen. Näkyi, että he olivat jokauan kiistelleet, jopa olleet riidassakin keskenään. Toisella heistäoli vanhaa vihaa toveriansa vastaan. Hän valitteli ja tahtoi näyttäätoteen, että toveri oli tehnyt hänelle vääryyttä: oli myyty jokuturkki, kätketty joitakin rahoja viime vuonna laskiaisen aikaan.Jotakin oli vielä sitä paitsi… Syyttäjä oli korkeakasvuinen, jänteväja älykkään näköinen mies; luonteeltaan oli hän hiljainen, vaanhumalassa ollessaan tahtoi hieroa ystävyyttä toisten kanssa ja purkaaheille sydäntänsä. Riitelemään ja velkomaan rupesi hän ainoastaansiitä syystä, että voisi sitten tehdä sitä lujemman sovinnonriitaveljensä kanssa. Toinen oli vankkaruumiinen, lyhyenläntä mies; kasvot hänellä olivat pyöreät, viekkaan näköiset. Hän oli juonut ehkäenemmän kuin ystävänsä, mutta ei ollut sentään humalassa. Hän olilujaluontoinen ja pidettiinpä häntä varakkaanakin; nyt katsoi hänkuitenkin jostain syystä parhaaksi olla ärsyttämättä lavertelevaaystäväänsä, jonka hän sen vuoksi vei anniskelijan luo; ystävä taasvakuutti, että toinen oli velkaa ja että hänen sen vuoksi piti tarjotaryyppy, "jos tahtoi olla rehellisenä miehenä."

Anniskelija, joka kohteli ostajaa kunnioituksella ja lavertelevaaystävää hieman halveksivaisesti, koska tämä joi vieraan kulungilla, otti viinansa esille ja kaatoi sitä kuppiin.

– Ei, Stepan, oletpa niinkin velkaa, sanoi laverteleva ystävä,nähdessään, että oli päässyt voitolle.

– En minä viitsi kanssasi kiistellä, vastasi Stepan.

– Ei, Stepan, sen sinä valehtelet, vakuuttaa edellinen ottaenviinakupin anniskelijalta; – sinä olet minulle velkaa; eihän sinullaole häpyäkään! Konna olet sinä, Stepan, sanalla sanoen konna!

– Älä mutise, äläkä läikytä viinaa maahan! Kun annetaan, niin juo!huusi anniskelija lavertelevalle ystävälle.

– Juonhan minä, ole siitä huoleti! Onneksesi, Stepan Dorofeitsh!sanoi hän kääntyen kohteliaasti toverinsa puoleen, jota äsken olisanonut konnaksi. – Ole ikäsi onnellinen! Hän joi kupin pohjaan, rykäsi ja pyyhki suunsa. – Ennen kulutin minä paljon viinaa, huomautti hän kääntyen kaikkien puoleen; mutta nyt alkaa ikä painaa.Kiitoksia, Stepan Dorofeitsh.

– Ei kestä.

– Ja niin minä puhunkin sinulle Stepan, aina vaan siitä; ja sittenvielä siitäkin, että sinä olet suuri konna…

– Mutta minä sanon sinulle, sen juoppolalli, keskeytti kärsimyksensälopettanut Stepan, että meidän on nyt tehtävä hyvä ero. Mene sinähaarallesi ja minä menen omalleni. En viitsi enää kuulla lorujasi.

– Etkös sinä sitten aiokaan antaa rahoja?

– Mitä hiiden rahoja sinulle antaisin?

– No hyvä! Toisessa maailmassa tulet vielä itse tarjoomaan, muttasiellä en huoli niitä enää. Meikäläisen raha on työllä ja hielläansaittua.

– Mene hiiteen.

– Mitä mutiset; näytä tie!

– Mene, mene!

– Konna!

– Roisto!

Ja niin alkoi riita, vielä ankarampi kuin ennen kestitsemistä.

Lavereilla istui kaksi ystävää. Toinen heistä oli korkeakasvuinen, punaposkinen, lihava mies. Hän melkein itki, sillä kovin oli mielensäliikutettu. Toinen taas oli kivuloisen näköinen, laiha japitkänenäinen; hänen pienet silmänsä olivat luodut maata kohden. Hänoli saanut aikanaan jommoisenkin opillisen kasvatuksen. Joskusmaailmassa oli hän ollut kirjurina ja esiytyi nyt toverilleentietomiehenä, joka seikka jälkimäistä hiukan harmitti. He olivatjuoneet koko päivän yhdessä.

– Hän löi minua! huudahti lihava mies pudistaen vasemmalla kädelläänkirjurin päätä.

– Vaan minä sanon sinulle, ettet sinäkään ole oikeassa … alkoikirjuri opettavaisesti, katsoen yhä vaan kiinteästi maahan.

– Hän löi minua, kuulethan! keskeytti toinen pudistaen vielä kovemminystävätään. – Sinä oletkin ainoa ystäväni koko maailmassa; sen tähdensanonkin sinulle: hän löi minua!..

– Mutta minä sanon sinulle, että sellainen puolustus on häpeäksi, rakas ystävä! vastasi kirjuri suopealla äänellä; – parasta on, kunmyönnät, että syynä juoppouteen on yksinomaan sinun oma heikkoutesi.

Lihava mies hoiperteli hiukan takaperin ja katsoi tylsän näköisenäitseensä tyytyväiseen kirjuriin; mutta sitten löi hän äkkiä suurellanyrkillään ystäväänsä vasten kasvoja, ja siihen loppuikin heidänystävyytensä siksi päiväksi. Laiha mies kaatui tunnottomana laverienalle…

Kasarmiimme tuli erityisestä osastosta eräs tuttava, tavattomanhyväsydäminen, iloinen, älykäs ja leikkisä mies. Hän oli sama vanki, joka ensi päivänä kyökissä ruokaillessa oli kysellyt rikasta miestä javakuutellut, että hänellä on kunniantuntoa sekä juonut sitten kanssaniteetä. Hän oli noin neljänkymmenen vanha, tavattoman paksulla nenällävarustettu mies. Kädessä oli hänellä balalaika, jota hänhuolettomasti soitteli. Hänen jälkeensä seurasi pienikasvuinen, isopäinen vanki, jota minä hyvin vähän tunsin. Hän ei juurivetänytkään kenenkään huomiota puoleensa. Mies oli hiukan kummallinen,epäluuloinen ja jörömäinen; hän teki työtä räätälin verstaassa ja kokinähtävästi elää muista erillään. Nyt humalassa ollessaan seurasi hänkuin varjo Warlamowia. Hän oli suuressa mielenkiihkossa, heiluttikäsiään, löi nyrkkiään seinään, lavereihin ja olipa vähällä itkeäkin.Warlamow puolestaan ei ollut häntä huomaavinaankaan. Omituista oli, etteivät nämä miehet sitä ennen juuri koskaan seurustelleet toistensakanssa; heillä ei ollut ammatin eikä luonteen puolesta mitäänyhteistä. He kuuluivat eri osastoihinkin ja asuivat eri kasarmeissa.Matalakasvuisen nimi oli Bulkin.

Nähtyään minut, veti Warlamow suunsa nauruun. Minä istuinmakuusijallani uunin vieressä. Hän seisahtui miettivän näköisenäkauemmaksi vastahani, heilautti sitten päätään ja astui reippaastieteeni; kosketellen hiljaan soittimia ja kopautellen jalallaanlaattiaa vasten rupesi hän laulamaan:

Kaunokainen, pieni, armas
Visertää ku' laulurastas,
Oma kultani.

Hamehessa muhkeassa,
Silkkisessä loistavassa,
On hän viehkeä.

– Vanhukselle Aleksanteri Petrowitshille! sanoi hän sitten ja katsoisilmiini, veitikkamainen hymy huulilla; olipa hän melkein ruveta minuasuutelemaan. Hän oli humalassa. Lauseparsi "vanhukselle sille jasille…" tarkoittaa, että sille ja sille vanhukselle toivotaan onnea,ja sitä käytetään alhaisen kansan keskuudessa koko Siperjassa, vaikkapa puhuteltu ei olisikaan kahtakymmentä vuotta vanhempi."Vanhuksen" nimellä tahdotaan osoittaa kunnioitusta, arvon antamista.

– No mitenkäs nyt jaksatte Warlamow?

– Ka tuossahan menee. Nyt on juhla, siitäpä humalakin; antakaaanteeksi!

– Hän valehtelee, aina vaan valehtelee! huusi Bulkin lyödenhurjapäisesti nyrkkiään lavereja vasten. Mutta toinen ei kääntänythäneen sittenkään mitään huomiota ja se seikka näytti kovinhullunkuriselta, sillä Bulkin oli yhtynyt Warlamowiin aivan ilmanmitään syytä, ainoastaan sen vuoksi muka, kun Warlamow "aina vaanvalehteli." Jos hänellä olisi ollut tukkaa päässä, olisi hänrepinyt sitä harmissaan. Näyttipä siltä kuin hän olisi ottanutvelvollisuudekseen vastata Warlamowin käytöksestä, ikäänkuin kaikkiWarlamowin viat olisivat olleet hänen omallatunnollaan.

– Aina vaan valehtelee, aina valehtelee. Ei ole yhtään totista sanaahänen puheessaan! huusi Bulkin.

– Mitäs se sinua koskee? virkkoivat muut vangit.

– Ilmoitan teille, Aleksanteri Petrowitsh, että minä ennen olin hyvinkaunis ja että tytöt pitivät minusta … rupesi Warlamow taasjuttelemaan.

– Valehtelee! Taas valehtelee! keskeytti Bulkin vinkuvalla äänellä.

Vangit nauraa hohottivat.

– Mutta minä heidän edessään ylvästelin; paita oli päälläni punainen, housut plyysiset; olin kuin mikähän kreivi Butilkin ja join kuinruotsalainen, sanalla sanoen, miten vaan tahdotte!

– Valehtelee! vakuutti Bulkin jyrkästi.

– Siihen aikaan oli minulla kaksinkertainen kivikartano. Mitäpästuosta; kahdessa vuodessa kadotin molemmat kerrokset, niin että jäikinjäljelle ainoastaan portti ilman pylvähiä. Mitäs luulette, rahat ovatkuin kyyhkyläiset, tulevat ja menevät!

– Valehtelee! vakuutti Bulkin vakuuttamistaan.

– Kun sitten tulin jälleen tuntooni, lähetin täältä vanhemmillenikirjeen; luulin, että lähettävät minulle rahaa. Sillä sanottiin, ettäminä olin vastahakoinen vanhemmilleni; siitä on jo seitsemäs vuosi, kun lähetin.

– Eikö ole tullut vastausta? kysyin minä leikillä.

– Ei ole, sanoi hän ja nauroi itsekin, tuoden nenäänsä yhä likemmäksikasvojani. – Mutta minulla on täällä, Aleksanteri Petrowitsh, henttu…

– Teilläkö henttu?

– Onufriew äsken sanoi: "vaikka minun kultani on rokonarpinen jaruma, niin on hänellä kuitenkin koko joukko vaatteita; mutta sinun onsen sijaan kerjäläinen, pussi selässä käypi."

– Onko se totta?

– On kuin onkin! vastasi hän ja nauroi itsekseen; toisetkinnauroivat. Kaikki tiesivätkin todella, että hän oli tehnyt liitonjonkun kerjäläisakan kanssa.

– No, mitäs sitten? kysyin minä haluten päästä hänestä erilleni.

Hän oli vaiti ja katsoi minua ystävällisesti silmiin; sitten sanoi:

– Etteköhän suvaitsisi antaa minulle hiukan viinarahaa? Minä olen,Aleksanteri Petrowitsh, juonut teetä koko päivän, sanoi hän ottaenrahoja vastaan; – ja niin olenkin minä sitä särpinyt, että rintaaniahdistaa ja vatsani hölkkää kuin puteli…

Bulkinin hurjapäisyys ei tiennyt enää mitään rajoja. Hän viittailikäsillään kuin vimmattu ja olipa vähältä itkeäkin.

– Hyvät ihmiset! huusi hän kääntyen kaikkien puoleen; – hän yhävalehtelee. Sanokoon mitä hyvänsä, niin aina, aina, aina vaanvalehtelee.

– Mitäs se sinua koskee! huusivat hänelle vangit ihmetellen miehenkiivautta; olethan sinä kovin kiukkuinen ihminen.

– En suvaitse valetta! huusi Bulkin säkenöivin silmin ja lyödentäysin voimin nyrkkiään lavereja vasten; – en suvaitse, että hänvalehtelee!

Kaikki nauroivat. Warlamow otti rahat, kumarsi minulle ja aikoi mennäulos kasarmista, tietysti anniskelijan luo. Vasta silloin oli hänhuomaavinaan Bulkinin.

– Tule pois! sanoi hän tälle pysähtyen kynnykselle ikäänkuin toinenolisi ollut hänelle tosiaankin tarpeellinen. – Sen nuppula! lisäsihän päästäen Bulkinin kulkemaan edellään ja alkaen jälleen rämpyttääbalalaikaansa.

En huoli jatkaa enää tämän hälyävän elämän kuvailua! Vihdoin päättyipäivä. Unissaan puhuivat ja hourailivat vangit enemmin kuin muinaöinä. Siellä täällä oltiin vielä maidanien ääressä. Kauan odotettujuhla oli mennyt ohitse. Huomenna oli taas arkipäivä, oli taas mentävä työhön.

XI

Näytelmä.

Kolmantena päivänä juhlan jälkeen aiottiin antaa teaatterinäytäntö.Valmistavia puuhia oli arvattavasti paljon, mutta kun näyttelijät itseottivat kaikesta huolehtiakseen, emme me muut tienneet, miten pitkälleasia oli edistynyt ja mitä kulloinkin oli tekeillä. Emme oikeintienneet sitäkään, mitä aiottiin näytellä. Näyttelijät kokivat näidenkolmen päivän kuluessa työmatkoilla ollessaan hankkia niin paljonpukuja kuin mahdollista. Kun Baklushin tapasi minua, näpäytteli hänmielihyvillään sormiaan. Luulenpa, että hän puhui hyvää majuuristakin.Muuten oli meille aivan tietämätöntä, oliko majuurilla vihiäteaatterihommastamme. Ja jos hän siitä tiesi, oli epävarmaa, aikoikohän antaa siihen varsinaisen suostumuksensa, vai tahtoiko hän ollaainoastaan vaiti, pitämättä väliä vankien puuhista, kunhan vaan kaikkioli oikeassa järjestyksessä? Minä puolestani luulen, että hän tiesiteaatteripuuhasta, mutta ei tahtonut siihen sekaantua hyvin ymmärtäen, että ehkäpä kävisi vielä hullummin, jos hän kieltäisi; silloinvoisivat vangit ruveta juomaan ja räyhäämään, niin että oli parempi, jos he saivat jotain muuta tekemistä. Minä luulin majuurin ajatelleensillä tavoin siitä syystä, että semmoinen ajatus oli luonnollisin jajärjellisin. Olisipa voinut tehdä senkin päätelmän, että jos vangititse eivät ryhtyisi teaatteripuuhaan tai johonkin muuhun samanlaiseentoimeen, pitäisi esimiehien tehdä jotain asian hyväksi. Mutta koskamajuurimme ajatteli aivan toisin kuin muut ihmiset, voin minä erehtyäsuuresti luullessani, että hän tiesi vankien teaatterihommasta jaaikoi sen sallia. Majuurimme tapaisen miehen piti aina ahdistaa toisiaja riistää heiltä oikeuksia. Siltä kannalta oli hän tunnettuna kokokaupungissa. Mitä huoli hän siitä, jos sellaisen menettelyn kauttasyntyisikin levottomuuksia! Levottomuuksiahan voidaan rangaista(arvelevat majuurimme kalttaiset miehet) ja pahantekijöitä kohtaanonkin käytettävä lain koko ankaruutta, siinä kaikki! Semmoiset tyhmätlain valvojat eivät tiedä, eivätkä voikaan tietää, että lain puustavintarkka seuraaminen käsittämättä sen tarkoitusta ja henkeä onkin juurisyynä epäjärjestyksiin. "Laissa niin sanotaan", väittävät he jaihmettelevät suuresti, kun heiltä vaaditaan sitä paitsi tervettäjärkeä. Semmoinen vaatimus tuntuu heistä liialta ylellisyydeltä,suvaitsemattomuudelta.

Vanhin aliupseeri ei vastustellut vankien toimia ja mistään muustaeivät nämä välittäneetkään. Minä olen ihan varma siitä, ettäteaatteripuuha oli syynä siihen, ettei vankilassa joulun aikanatapahtunut mitään suurempaa epäjärjestystä, riitaa tai varkautta. Minäkuulin itse, kuinka vangit koettivat hillitä humalaisia toverejansasillä perustuksella, että näytelmän toimeen paneminen voitaisiinheiltä kieltää. Aliupseerille lupasivat vangit käyttäytyämoitteettomasti. He sanoivat tahtovansa täyttää ilolla lupauksensa jaolivat mielissään, kun heitä uskottiin. Huomattava on muuten, ettänäytelmän salliminen ei tuottanut esimiehille mitään uhrauksia.Näyttämöä ei pantu kuntoon ennakolta; sillä siihen toimeen tarvittiinehkä vaan neljännestunnin aika. Näytteleminen kesti puolitoista tuntiaja jos äkkiä olisi tullut esimiehiltä käsky sen lakkauttamisesta, olisi semmoinen käsky voitu panna samassa silmänräpäyksessätoimeenkin. Puvut olivat kätketyt arkkuihin. Mutta ennenkuin kerron, mitenkä teaatterihuone oli järjestetty, tahdon puhua ohjelmasta s.o.siitä, mitä aiottiin näytellä.

Erityisesti kirjoitettua ohjelmaa ei ollut. Vasta toisella jakolmannella kerralla ilmestyi eräs semmoinen, jonka oli kirjoittanutBaklushin herroja upseereja ja yleensä säätyhenkilöitä varten, jotkajo ensi kerralla olivat käynnillään kunnioittaneet teaatteriamme.Herroista oli läsnä tavallisesti vartijaupseeri ja kerran pistäytyiteaatteriimme tisuuriupseerikin. Niinikään kerran kävi siellä myöskininsinööriupseeri; heitä varten toimitettiinkin kirjoitettu ohjelma.Ajateltiin, että maine vankien näytelmästä leviää kauas linnassa, jopakaupungissakin, jossa mitään muuta teaatteria ei ollut. Sanottiin, että kerran asian harrastajat olivat kaupungissa panneet toimeenseuranäytelmän, siinä kaikki. Vangit iloitsivat kuin lapsetvähimmästäkin menestyksestä, jopa kerskailivatkin siitä. "Kenpätietää", sanoivat he, "ehkä korkeimmatkin päälliköt saavat kuullaasiasta ja tulevat katsomaan; saavatpa sitten nähdä, mimmoisianäyttelijöitä meillä on. Tämä ei olekkaan pelkkä sotamiesteaatteri, jossa näytettäisiin kaikenmoisia kummituksia, liikkuvia venheitä,karhuja ja pukkeja. Täällä on näyttelijöitä, varsinaisia näyttelijöitäja ne näyttelevät herrasnäytelmiä; semmoista teaatteria ei olekaupungissa. Kenraali Abrasimowin luona sanotaan kerran olleennäytelmän. No ehkäpä puvut lienevät olleet paremmat, vaan mitäkeskusteluun tulee, niin kyllä meikäläiset vievät voiton! Ehkäpäteaatterimme maine saapuu kuvernöörinkin korviin, ja jos hyvin käy, niin tulee hän itse katsomaan. Eihän kaupungissa ole muutateaatteria…" Sanalla sanoen, vankien mielikuvituksella ei ollutrajoja; jopa he toivoivat saavansa palkintoja ja työn vähennystäkin, vaikka toiselta puolen eivät itsekään voineet olla nauramatta omilletoiveilleen. He olivat täydellisiä lapsia huolimatta siitä, että moniheistä oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Vaikk'ei mitään ohjelmaaollutkaan, tiesin minä näyteltäväin kappaleiden pääsisällön.Ensimäinen kappale oli nimeltä "Filatka ja Miroshka kilpailijoina."Baklushin oli viikkoa ennen kehunut minulle, että hän on näytteleväFilatkan osaa tavalla semmoisella, ettei sitä "Sant-pietarinkaan"teaattereissa ole paremmin näytelty. Hän käveli kasarmeissa ja kehuiitseään kovin hävyttömästi, mutta samalla myöskin leikillisesti; joskus lateli hän jotain, jota hänen oli näkymöllä sanottava, ja muutnauroivat huolimatta siitä, oliko hänen jutuissaan mitään naurettavaavai ei. Muuten on myönnettävä, että vangit tälläkin kertaa pitivätarvostansa vaarin: Baklushinin tempuille ja jutuille nauroivat jokonuorimmat joukosta tai arvokkaimmat, joiden asema oli niin vakavallakannalla, ettei heidän tarvinnut pelätä lausua suoraan ajatuksiaan, olivatpa ne sitten mimmoisia tahansa. Toiset sitä vastoin kuuntelivatteaatterijuttuja välinpitämättöminä, tahtomatta kuitenkaan niitätuomita tai vastustaa. Vasta näytelmäpäivänä tuli uteliaisuusyleiseksi. Mitähän nyt tulee? Kuinkahan meikäläiset suoriutuvat?Mitähän majuuri sanoo? Onkohan tällä kertaa menestys yhtäläinen kuintoissa vuonna? j.n.e. Baklushin vakuutti minulle, että kaikkinäyttelijät olivat hyvin valitut, että jokainen oli paikallansa; ettäesirippukin oli olemassa; että Filatkan morsiamen osa oli annettunäytettäväksi Sirotkinille, – ja saattepa itse nähdä mimmoinenSirotkin on naisen puvussa! lisäsi hän siristäen silmiään jamaiskutellen kieltänsä. Tilanhaltijan puolisolla tulisi olemaanreunuksella varustettu hame yllä ja auringonvarjo kädessä, hänenmiehensä taas esiytyisi olkanauhoilla varustetussa upseerin nutussasekä keppi kädessä. Sitten seuraisi toinen draamallinen kappalenimeltä "Kedril-syömäri." Nimitys herätti minussa uteliaisuutta; muttavaikka kuinka olisin tiedustellut, en voinut päästä kappaleen perille.Kuulin vaan, että se oli saatu käsikirjoituksena joltakinetukaupungissa asuvalta aliupseerilta, joka arvattavasti itse oliottanut osaa sen näyttelemiseen jossain sotamiesteaatterissa.Etäisissä kaupungeissa ja lääneissä on meillä todellakin semmoisianäytelmäkappaleita, jotka ylipäänsä ovat vähän tunnettuja, ehkäpäpainamattomiakin, mutta jotka yhtähyvin ovat jostain ilmestyneet jakuuluvat välttämättömästi kansanteaattereihin muutamassa osassaVenäjän maata. Minä sanoin varta vasten "kansanteaattereihin." Olisipahyvin toivottavaa, että joku tieteen harrastajoistamme rupeisitarkemmin kuin tähän saakka tutkimaan kansanteaatteria, joka onolemassa ja ehkäpä ei olekkaan varsin vähäpätöinen. Minä en tahdouskoa, että kaikki, mitä sittemmin näin vankien näyttelevän, olisiollut täällä mietittyä. Paljon oli saatu perintönä muualta; silläkerran säädetyt ja hyväksytyt menettelytavat ja käsitteet kulkevatsuvusta sukuun. Niitä on opittava sotamiesten, tehtaalaisten sekäporvarien parissa. Ne ovat säilyneet myöskin kylissä jamaaseutukaupungeissa aatelisperheiden keskuudessa. Luulenpa, ettämoni vanha näytelmäkappale on levinnyt alustalaisten kauttakäsikirjoituksena pitkin Venäjää. Entisen ajan tilanhaltijoilla jamoskovalaisilla herroilla oli omat teaatterinsa, joissa alustalaisiaoli näyttelijöinä. Ja näissä teaattereissa saikin kansan draamaalkunsa. Mitä "Kedril-syömäriin" tulee, en saanut siitä ennakoltamuuta tietoa kuin sen, että näkymöllä ilmestyisi pahoja henkiä, jotkaveisivät Kedrilin pois. Mutta mitä merkitsi Kedril, ja minkätähden seei ollut Kiril? Oliko kappale syntyänsä venäläinen vai ulkomaalainen, sitä en saanut mitenkään selville. Sanottiin myöskin, että lopuksinäytetään "pantomiini musiikin kanssa." Kaikki tämä oli tietysti hyvinhupaista. Näyttelijöitä oli noin viisitoista henkeä – kaikki reipastaväkeä. He häärivät itsekseen, pitivät harjoituksia, välistä kasarmientakana, ja koettelivat piilotella itseään muilta. Sanalla sanoen, hetahtoivat hämmästyttää meitä jollain tavattomalla, odottamattomalla.

Arkipäivinä suljettiin vankila varhain, niin kohta kuin yö alkoilähestyä. Mutta joulujuhlana tehtiin poikkeus; vankilaa ei suljettuennen ehtoorummutusta. Tämä poikkeus oli tehty teaatterin tähden.Juhlan kuluessa lähetettiin melkein joka ilta vartijaupseerille nöyräpyyntö "jättämään portit auki näytännön tähden"; samalla lisättiin, että eilenkin oli näytäntö ja portit olivat auki, ilman että mitäänhäiriöitä tapahtui. Vartijaupseeri arveli näin: "totta on, etteihäiriöitä eilen tapahtunut; ja kun he lupaavat, ettei tänäänkääntapahdu, niin arvattavasti pitävät he itsestään huolen, ja se onkinparasta. Jos taas antaisin kieltävän vastauksen, niin kenties (kukapanoita pahantekijöitä menee takaamaan!) tekevät tahallaan jonkunilkiötyön ja vartijat saavat siitä vastata." Lisäksi tulee vieläsekin, että vahdissa on ikävä seistä, parempi on mennä teaatteriin, kun semmoinen kerran on olemassa, eikä suinkaan mikään tavallinensotamiesteaatteri, vaan vankien teaatteri, ja vangit taas ovatuteliasta väkeä; ja onhan vartijaupseerilla aina oikeus käydänäytäntöjä katsomassa.

Jos tisuuriupseeri tuli saapuville ja kysäsi: "missä onvartijaupseeri" niin vastattiin, että "hän meni vankilaan vankejalukemaan", joten asiasta helposti selvittiin. Sillä tavoin sallivatvartijaupseerit näytäntöjen pitämistä joka ilta juhlan kuluessasulkematta kasarmeja ennen iltarummutusta. Vangit tiesivätentisestään, etteivät vartijat kiellä ja sen tähden olivatkinlevollisia.

Seitsemännellä tunnilla tuli Petrow minua noutamaan ja me menimmeyhdessä näytäntöä katsomaan. Meidän kasarmistamme lähtivät kaikki muutpaitsi vanhauskolainen ukko ja puolalaiset. Viimeksi mainitutsuostuivat tulemaan vasta viimeiseen näytäntöön tammikuun neljäntenäpäivänä, kun heille oli vakuutettu, että teaatterissa oli hauska ollaja ettei mitään vaaraa ollut pelättävänä. Puolalaisten ylpeä käytös eivaikuttanut laisinkaan loukkaavasti vankien mieliin; päinvastoinotettiin heidät teaatterissa hyvin ystävällisesti vastaan. Annettiinpaheille paraat paikatkin. Mitä taas tulee tsherkesseihin ja IsaiFomitshiin, tuotti teaatterimme heille mitä suurinta nautintoa. IsaiFomitsh antoi joka kerta kolme kopeikkaa, mutta viimeisellä kerrallapani hän lautaselle kymmenen kopeikkaa ja onnellisuus loisti hänenkasvoistaan. Näyttelijät kokosivat läsnä olijoilta vapaehtoisialahjoja kulunkien suorittamiseksi ja omaksi virkistyksekseen. Petrowvakuutti, että minulle annettaisiin paraita paikkoja, koska minä mukamuita rikkaampana arvattavasti annan enemmän rahaakin ja sen ohessaolen semmoisissa asioissa enemmän jäljillä kuin muut. Niintapahtuikin. Mutta kerron ensin salista ja sen sisustuksesta.

Sotilaskasarmimme, jossa näytelmät pidettiin, oli noin viidentoistaaskeleen pituinen. Pihalta tultiin portaille, portailta eteiseen jaeteisestä kasarmiin. Tämä pitkä kasarmi oli, kuten olen jo maininnut, sisustettu toisin kuin muut: laverit olivat asetetut pitkin seiniä,joten huoneen keskus jäi vapaaksi. Käytävän puolella oleva osuushuonetta oli jätetty katselijoille; siten jäi sen toinen puoli, jokaoli yhteydessä viereisen kasarmin kanssa, näkymöä varten. Ennenkaikkia hämmästytti minua esirippu. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä,ja sitä kannatti todellakin ihmetellä; sen pinnalle oli öljyvärillämaalattu puita, huvimajoja, lampia ja tähtiä. Se oli kokoon kyhättypalttinasta, sekä uudesta että vanhasta, kellä mitäkin oliannettavana, vankien rääsyistä ja paidoista, joita miten kuten oliyhteen ommeltu; se osa, johon ei riittänyt palttinaa, oli koottupienistä paperiliuskoista. Maalarimme, niiden joukossa etupäässä A – w, olivat sitä somasti koristelleet. Semmoinen ylöllisyys ihastuttisynkkämielisimpiäkin vankeja, jotka näytelmän kuluessa muuttuivatsamanlaisiksi lapsiksi kuin heidän vilkasluontoisemmatkintoverinsa. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja kehuivat näytelmää.Valaistusaineena käytettiin pieniksi pätkiksi leikattujatalikynttilöitä. Esiripun eteen oli asetettu pari kyökeistä tuotuapenkkiä ja niiden etupuolelle kolme neljä tuolia, jotka oli saatualiupseerin huoneesta. Tuolit olivat määrätyt ylemmille upseereille; penkit taas aliupseereille, kirjureille, konduktööreille ja muillealemmille päällysmiehille, joilla ei ollut upseerin arvoa. Näitäsyrjäisiä katsojia oli väliin enemmän, väliin vähemmän, muttaviimeisellä kerralla ei ollut penkeillä yhtään tyhjää paikkaa.Penkkien takana seisoivat vangit, kunnioituksesta muita läsnä olijoitakohtaan, lakittomin päin, jakut tai puoliturkit yllänsä huolimattasiitä, että huoneessa oli raskas, hiestyttävä ilma. Vangeille olitietysti jätetty liian vähän tilaa. Paikka paikoin, etenkintakariveissä oli heitä melkein päälletysten, jota paitsi muutamatolivat sijoittuneet lavereille sekä kulissien taa ja kävivätpä jotkutalinomaa teaatterin takana olevassa toisessa kasarmissakinkatsellakseen näytäntöä sieltä peräkulissin ylitse. Ahtaustakariveissä oli luonnoton ja verrattava ainoastaan siihen ahtauteen, jota minä äskettäin näin saunassa. Eteisessä, jonka ovea pidettiinauki, oli kahdenkymmenen asteen pakkanen; mutta siitä huolimattanähtiin sielläkin koko joukko katselijoita. Meidät, s.o. minutPetrowin kanssa, päästettiin oitis etupuolelle melkein penkkeihinsaakka, jossa oli paljon parempi olla kuin muiden takana. Minuapitivät vangit asiantuntijana, koska muka olin ollut paremmissakinteaattereissa; he olivat usein nähneet, että Baklushin neuvottelikanssani ja kohteli minua kunnioituksella; minulle oli siis nytannettava kunniasija. Vaikka nuo pahantekijät olivatkin kerskailevaaja kevytmielistä väkeä, oli heidän luonteessaan kuitenkin muitakinominaisuuksia. He voivat nauraa minulle, kun näkivät, että olin huonotyömies; ja Almasow saattoi halveksia meitä aatelisia ja kerskaillasiitä, että hän osasi polttaa alabasteria. Kaiken tämän vainon japilkan vaikutti se seikka, että me kuuluimme samaan säätyyn kuinheidän entiset herransa, joista heillä ei ollut hyviä muistoja. Muttanyt teaatterissa väistyivät he edestäni. He tunnustivat, että siinäasiassa minulla oli parempi arvostelukyky kuin heillä, että minä olinnähnyt ja tiesin enemmän kuin he. Ynseimmätkin heistä (minä olen varmasiitä) toivoivat nyt, että minä kehuisin heidän teaatteriansa japäästivät minut mielellään paraimmalle paikalle. Minä puhun nytmuistellen silloisia vaikutuksia. Minusta näytti silloin – senmuistan aivan hyvin – ettei heidän arvostelussaan ilmaantunutlaisinkaan itsensä alentamista, vaan päinvastoin oman arvonsatuntemista. Paras ja huomattavin piirre kansamme luonteessa onoikeudentunne ja sen noudattamisen halu. Ulkokullattua pöyhkeilemistäja etukynteen pyrkimistä, ansiosta huolimatta, ei kansassa ole. Kunvaan otetaan pois ulkonainen kuori ja katsotaan ytimeen tarkemmin jailman ennakkoluuloja, havaitaan kansassa semmoisia ominaisuuksia, joita moni ei olisi voinut aavistaakaan. Meidän tietomiehemme eivätvoi kansalle paljoa opettaa. Päin vastoin saavat he itse oppia siltäyhtä ja toista.

Petrow sanoi minulle teaatteriin lähtiessämme, että minut päästetäänetusijoille siitä syystä, että minä annan enemmän rahaa. Määrättyämaksua ei ollut; jokainen antoi niin paljon kuin voi ja tahtoi.Melkein kaikki uhrasivat jonkun verran, vaikkapa puolikopeikaisen, kunlautasella tultiin rahoja keräämään. Mutta vaikka minut päästettiinkinetupuolelle osaksi rahan tähden, siinä vakuutuksessa, että minä annanenemmän kuin muut, niin oli semmoisessa käytöksessä kuitenkin hyvinpaljon oman arvonsa tuntemista. "Sinä olet minua rikkaampi, mene siisedelle, ja vaikka me kaikki olemme täällä yhtäläisiä, panet sinäkuitenkin enemmän, joten oletkin näyttelijöille mieluisampi; senvuoksi saatkin etusijan, sillä emme ole täällä rahan edestä, vaanomasta tahdostamme, ja niinpä onkin meidän itsemme annettava kullekinoma paikkansa." Semmoisessa ajatuksessa oli paljon oikeataarvollisuutta. Se ei ollut rahan, vaan oman itsensä arvostelemista.Yleensä rahaa ja rikkautta ei täällä kovin paljon kunnioitettu, jostarkastetaan vankeja jonkinlaisena kokonaisuutena, eikä kutakinerikseen. Enkä muista heistä yhtään yksityistäkään henkilöä, jokaolisi rahan tähden tahtonut alentaa itseään. Tosin oli heidänjoukossaan kerjäläisiä, mutta kerjäämisessäkin ilmestyi enemmänvallattomuutta ja leikillisyyttä kuin todellista kerjäämistä. Entiedä, olenko lausunut ajatukseni kyllin ymmärrettävällä tavalla…Mutta nyt palaan jälleen teaatteriin.