Eräänä iltana tapasi sankarimme vihoviimein entistä leikkikumppaniaan yksinänsä puutarhan lystihuoneessa. Hän istui ikkunassa; hänen valkeat sormensa piirustivat kukan, linnun ja konstikkaasti yhteen rahnikoittuja puustavia ruudun kasteesen. Hänen tummilla silmillä oli se haaveksiva, umpimielinen näkö, joka osoittaa, että ajatukset lentävät pitkät matkat. Kun sotilas astui sisään, säpsähti neiti ja pyyhki sukkelasti sormillaan pois mitä ruudulle oli kirjoitettu; sitte hymyili hän ja antoi kättä.
"Hyvä, että tulitte, sillä me aiomme juuri huomiseksi määrätä pitkän ratsastuksen", sanoi neiti, johtaaksensa pakinaa sinnepäin, mihin hänen oma mielensä teki.
Sotilas suostui siihen tuumaan, mutta tarttui samassa hänen molempiin käsiin, istuutui hänen viereensä ja sanoi liukkaasti mutta hillityllä äänellä:
"Minä tahdon puhua teidän kanssanne, – ei! älkää pelästykö; ääneni vävähtää, mutta se vävähtää vaan ilosta, että viimeinkin tapaan teitä yksinänne. – Oletteko minulle suutuksissa? Olenko jollakin tavalla loukannut teitä?" kyseli hän nöyrästi ja rukoilevalla äänellä.
"Mistäs syystä semmoista luulette? – Että te olisitte loukanneet minua? – se on mahdotonta".
"Kuinka te olette niin muuttuneet?"
"Minkä suhteen olen sitte muuttunut? Enkö ole tarpeeksi kohtelias ja ystävällinen? Enkö pidä teitä paraana ystävänäni?"
"Herra Jumala! Enhän sitä tarkoittanut. Te koetatte pujahtaa kysymyksestäni syrjään; puhukaammepa suoraan keskenämme. – Te olette unohtaneet sitä viimeistä iltaa, jona erosimme tuolla puutarhassa".
Neiti oli vähän aikaa ääneti ja katseli kumppaniaan loistavilla silmillään. Sitte vastasi hän:
"Sinä iltana, josta puhuitte, lupasimme toisillemme – vaan lapsiahan silloin vielä molemmat olimme – että aina rakastaisimme toinen toistansa, kuin siihenkin asti, nimittäin niinkuin siskokset ikään".
"Me lupasimme enempääkin", sanoi upseeri.
"Aivan oikein. Kun erosimme, lisäsitte te: Jos joskus aika tulee, jolloin tarvitsette vilpittömän ystävän apua, niin antakaa minulle sana; minä tulen paikalla. Eikö niin? vai olenko unohtanut jotakin, niinkuin äsken arvelitte? – Nyt on se aika tullut, josta te puhuitte ja jona tarvitsen apuanne", sanoi neiti ujostelematta.
"Jatkakaa, jatkakaa!" sopotti sotilas ja muutti tuolinsa likemmäksi neiteä. "Ette voi käsittää, kuinka sanomattomasti se pyyntö ilahuttaa minua".
"Te olette aina olleet minulle uskollisena, herttaisena veljenä; minä olen luottanut ja mieltynyt teihin, mutta joka kerta kun mieleeni kuvittelin läheisempää yhteyttä meidän kesken, säikäytti minua oma vähäpätöisyyteni. Minä olen teidän mieleenne, sen kyllä tiedän, täksi päiväksi ja huomiseksi, mutta se mieltymys ei kestä kauan; teillä on jalo, mahtava luonto; minun täytyy aina ahkeroimalla yletä teidän tasalle enkä edelleen jaksa seurata teitä; minä olen huikentelevainen ja pintapuolinen mieleltäni, – oikein totta, – teidän poissa ollessanne, olen tarkasti tutkinut itseäni ja huomannut sitä".
"Te rakastatte siis toista?" kuiskasi sotilas tuskin kuuluvaisesti.
"Enhän sitä ole sanonut", vastasi neiti hymyillen ja sitä mielenmalttia kummastellen, jota hänen leikkikumppalinsa näössään osoitti.
"Kuka se on?" kysyi upseeri. "Te puhuitte äsken luottamuksestanne minuun; osoittakaa sitä ja uskokaa minulle hänen nimensä!"
"Noh! Koska siis tahdotte, että joku olisi kultani, niin olkoon se sitte tuo serkkuraiskani, metsäherra, jolla aina on jotakuta asiaa meidän kartanoomme. Häntä ei suinkaan voi verrata teihin – pois se! – mutta hänen rinnalla olen minä etevämpi eikä minun sitte aina tarvitse tuntea vähäpätöisyyttäni; hän laulaa, hän tanssii, hän jumaloitsee minua, hän huvittaa minua".
"Mitä apua te toivoitte saavanne minulta?" kysyi upseeri yhtä lempeällä ja hiljaisella äänellä.
"Hm! eikö hän toki ole hyvin lystikäs?" jatkoi neiti, muistelmilleen herttaisesti hymyillen. "Ajatelkaapas sitä! Eilen, kun metsästämästä palasimme, muuttui hän äkisti luonteeltaan, tuli äänettömäksi, miettiväiseksi ja näytti mahdottoman juhlalliselta. Kun kotiin saavuimme, meni hän isäni luoksi, minulle sanaakaan siitä virkkamatta ja ilmoitti, ettei hän voi muka elää ilman minua, että hänen toivonsa, tulevaisuutensa, henkensä ja onnensa ovat minuun kiintyneet ja hän pyysi minua morsiamekseen".
"Mitä isänne vastasi?"
"Hän hämmästyi tietysti kuin minäkin, mutta ukko on kuitenkin mieltynyt metsäherraan ja onhan hän muittenkin mieleen, sillä hän on niin lopen hyväluontoinen ja myöntyy kaikkiin ehdoituksiin. Isällä oli se väärä luulo, että te ja minä jo olimme kihloissa ja että hänellä oli velvollisuuksia teitä kohtaan, joita hän ei voinut laiminlyödä. Metsäherra miltei sortunut murheesen. En raatsinut katsoakaan häneen. Nyt arvelen, että yksi ainoa lause teiltä isälleni, lyhyt selitys vaan – ymmärrättehän, mitä tarkoitan – antaa hänelle tietoa koko asiasta. Pyydänkö varsin paljon?" lisäsi hän.
"Te siis rakastatte häntä?" kysyi upseeri, "vastatkaa minulle suoraan!"
"Minä luulen, että kyllä voin kuluttaa päiviäni yhdessä hänen kanssa, sillä hän rakastaa minua niin selittämättömästi".
"Minä menen isänne puheille", vastasi sotilas, "ja ilmoitan hänelle, niinkuin tahdotte, että me molemmat vaan olemme veljenä ja sisarena toisillemme, sillä veljeksenne toki saanen jäädä; ja jos vastedeskin tarvitsette apuani, niin teette niinkuin tänä iltana: luotatte minuun ja virkatte minulle kaikki; eikö niin?"
"Ah! te olette kunnon mies", puuttui neiti riemuiten puheesen; "minä tiesin kyllä, etten väärin teitä tuntenut. Te olette jalo ja ylevämielinen nyt niinkuin ainakin ennen". Hän kiersi, tätä puhuessaan, käsivartensa sotilaan kaulan ympäri ja suuteli hänen vaaleaa otsaansa.
Upseeri keskusteli sitte neiden isän kanssa ja seuraavana talvena vietti metsäherra häitään.
Silloin oli neiti seitsemäntoista vuoden vanha.
Kuusi vuotta kului, ennenkuin he taas näkivät toinen toisensa. Sotilas läksi pois ja seurasi rykmenttiään minne virka vaati. Nuori rouva asui kesällä maakartanossa, talvella kaupungissa. Kun upseeri läksi matkalle, pyysi rouva, ettei entinen toveri häntä unhottaisi. "Erillään olo ei suinkaan tee meitä vallan oudoiksi toisillemme", sanoi hän, "se ei mahda mitään semmoisille sieluille, kuin meidän ovat. Teidän ilonne ovat minunkin, teidän murheenne niinikään. Kirjoittakaamme siis toisillemme joka viikko; ei! se olisi kentiesi toki liian usein, mutta kerran kuukaudessa. Eikö niin, se on päätetty? Te annatte lujan lupauksenne?" Upseeri vakuutti ja nuori rouva pysyi uskollisesti, järkähtämättä lupauksessaan – kokonaista kolme kuukautta; sitte tuli hänen kirjeitänsä harvemmasti; puolen vuoden kuluttua, ei enää tullut riviäkään.
Kuusi vuotta kului. Sitte tuli uros takaisin siihen kaupunkiin, missä entinen leikkikumppali asui. Hän haki ystävänsä asuntoa ja löysi sen. Portinvartija osoitti ylös ovelle; se oli auki; ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut rouvalle vieraan tuloa. Hän odotteli hiukan porstuassa ja astui sitte edemmäksi. Kun hän avasi oven seuraavaan suojaan, tuulahti lämmin, tuoksuava ilma häntä vastaan. Kuu paistoi saliin; sen valossa huomasi hän naisen istuvan nojaustuolissa, uunin edessä, puoleksi mustunutta hiilosta katsellen. Koko tuo näkö tuntui tenhoovaiselta, viehättävältä. Nainen ei kääntynyt tulokasta vastaan, vaan, kun tämä jäi oven suuhun seisoman, virkahti hän: "Mitä nyt taas tahdot? Enkö sinulta koskaan saa olla rauhassa?"
Äänessä oli jotakin julmasti pistävää ja vihaista, mutta se oli kuitenkin tuttu; kuusi vuotta ei ollut hävittänyt sen kaikua sotilaan sydämestä. Hän astui kaminia lähemmäksi, naisen eteen ja sanoi:
"Minä olen tässä. Ettekös tunne minua?"
Nainen säpsähti tuolilta seisomaan, katsoi vähän häneen ja virkahti sitte kiivaasti niinkuin ennenkin aina, kun joku sana koski syvempään:
"Te olette – te! – todellakin! Mutta miten tänne tulitte?"
"Minä tulin teitä tavoittamaan", vastasi toinen; "Porstuassa ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut tuloani; minä olin hätäinen ja astuin sisään".
"Hätäinen!" kertoi rouva hymyillen, "ja kuudessa vuodessa tulette nyt ensikerta minua katsomaan".
"Olen ollut matkoilla, niinkuin tiedätte, rykmenttini tuli vasta tunti sitte kaupunkiin".
"Luuletteko, etten ole teitä kaivannut? – Mutta nyt olette taas tässä luonani ja tästälähin puhumme ainoastaan teistä, muistakaa sitä! eikä mistään muusta. Tahdon tietää miten olette eläneet, mitä toimineet ja miettineet, kaikki minä tahdon tietää. – Enkö vielä ole teidän siskonne, vai onko joku muu kentiesi päässyt sijaani ja sysännyt minun unhotuksiin?"
Upseeri istui, ystävän käsi omassa kädessään, ja pudisti päätään.
"Ei ole sitä maan päällä, joka olisi päässyt sijaanne", vakuutti hän.
"Sen tiedätte varmaan".
"Kuinka sitä tietäisin? Kuudessa vuodessa unohtuu mahdottoman paljon".
"Eihän unohtamiseen aina tarvita kuutta vuotta; tapahtuu se toisinaan kuuden kuukaudenkin kuluessa".
Kynttilöitä tuotiin. Rouva soitteli ja lauloi ystävälleen vanhoja tuttuja nuotteja, jotka herättivät muistoja onnellisemmista päivistä. Hän kohensi yhä kynttiläin varjostimia ja pysyi varovaisesti pimennossa ikäänkuin hän olisi tahtonut välttää niitä tutkivia, tarkastelevia silmiä, jotka huomasivat jokaista hänen liikuntoansa. Se ei onnistunut. Siinä pilvessä, joka himensi hänen loistavia silmiään, luki vanha ystävä kirjoituksen, joka osoitti murhetta; rouvan nuorekkaassa muodossa älysi hän jotakin lakastusta, vaaleutta kuin kukassa, jota yön halla on pannut. Hän huomasi, etteivät rouvan kälvehtyneet kasvot oikein sopineet yhteen sen nähtävän huolettomuuden ja ilon kanssa, jolla tämä jutteli tansseista ja seuroista, missä hän oli käynyt, kaupungin uutisista sekä salaisista kihlauksista. Tätä nainen siis oli tarkoittanut, sanoessaan, että upseerista vaan puhuttaisiin!
"Mutta miehenne?" kysyi vieras, kun rouva viimein näytti puhuneensa kylläkseen. "Kuinka metsäherra jaksaa?"
"Oikein hyvästi", vastasi hän, silmiään maasta nostamatta. "Hän läksi kotonta melkein samaan aikaan kuin tänne tulitte. Hän palajaa luultavasti, ennenkuin menette pois".
Siihen pakina taukosi; pitkä vaitiolo seurasi; vähän ajan päästä toi vanha palvelija sitte teevettä.
"Tiedättekö, onko metsäherra tullut kotiin?" kysyi rouva.
Tämä kysymys näytti hämmästyttävän palvelijaa. Hän katseli kummaksuen rouvaa ja pudisti päätään.
"Metsäherra!" kertoi hän. "En ole nähnyt häntä kolmeen päivään. – Eikä hän suinkaan tänäkään iltana tule kotiin", lisäsi vanhus, mennessään.
Tuli taas pitkä, vaikea äänettömyys. Rouva oli kääntynyt pois kynttilöistä ja istui kaminin hiilokseen tuijottaen. Sotilas meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja rupesi puhumaan: "Näissä oloissa on jotakin, jota en taida käsittää; joku onnettomuus, joka piilee äänettömyytenne takana. Sitä olen aavistanut, pelännyt ja viimeaikoina tuntui ikäänkuin salainen ääni olisi kutsunut minun takaisin luoksenne. Kun aamulla heräsin ja tiesin, että saisin tavata teitä, oli kuin raskas paino olisi ahdistanut rintaani. Kertokaa, ilmoittakaa minulle kaikki! Miksi olette ääneti? Ettekö enää turvaa minuun, enkö enää ole veljenänne?"
Rouva ei vastannut, mutta hänen rintansa kohoili ankarasti; hänen oli silminnähtävästi vaikea hengittää.
"Puhukaa!" kertoi sotilas niin lempeästi kuin hänen äänensä suinkin voi lausua sen sanan ja pani kätensä entisen leikkikumppanin olalle.
Silloin kallisti rouva päätänsä pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään.
"Älkäähän nyt itkekö niin katkerasti!" kuiskasi toinen; "kaikki siis ei ole niinkuin olla pitää, mutta voihan se vielä muuttua paremmaksi. Hyvät ja kovat päivät seuraavat toinen toisensa jälkeen; eilen myrsky, tänä päivänä paistaa aurinko".
"Niin!" vastasi naisparka innokkaasti ja otti kädet kasvoiltaan. "Tänä päivänä paistaa aurinko, mutta se ei aina nosta pystyyn sitä kortta, jota myrsky on taittanut. – Minä olen onneton. Te, armas ainoa ystäväni, olette sitä arvanneet! Mutta mitäs sille mahtaa? Minä olen pettynyt ja pettynyt kaikessa, johon luotin ja turvasin. Ei! Älkää koettako lohduttaa minua! Se on liian myöhäistä; niinkauan kuin vielä näkyi vähintäkään pelastuksen pilkahdusta, lohdutin joksikin itseäni. Nyt ei ole enää mitään jälellä, ei toivoakaan".
"Hän ei enää teitä kunnioita – hän, joka ennen teitä jumaloitsi?"
"Hän!" kertoi rouva ja hienot kulmakarvat rypistyivät sanomattoman pilkallisesti. "Hän kunnioittaa ja jumaloitsee ainoastaan itseänsä; hän ei koskaan ole käsittänyt muuta elämässä, kuin oman voiton pyyntöä. Hänellä on seikkailuksensa, koska ne hyvittävät hänen turhamielisyyttään; hänellä on uhkapelit ja juomaveikkonsa, jotka häntä suosivat, koska saavat tyhjentää hänen taskunsa. Hän kammoksuu kaikkia velvollisuuksia, koska ne vaativat ponnistusta; häneen on tarttunut vähän jokaista vikaa, koska hänen typerässä mielessään puuttuu intoa ja kestäväisyyttä. Minä olen onneton, ilman pelastusta, ilman toivoakin, että tilani joskus parantuisi. Ensialusta vaadin kentiesi liikaa; se on teidän syynne; te olitte pahasti totuttaneet minua. Minä kuvittelin mieleeni rakkauden niinkuin sillan ikään taivaan ja maan välillä; sen piti olla keskeymätöntä hyvän onnen vaihteloa enkä kuitenkaan vaatinut häneltä enempää, kuin itse olin valmis osoittamaan. Kerran, yhden ainoan kerran, puhuimme siitä, hän ja minä. 'Uskonhan minäkin, että rakkautta on olemassa', sanoi hän, 'mutta jos sitä luulet semmoiseksi, kuin koko maailman romaanit ovat sinulle opettaneet, niin en saa aikaa partaakaan ajaakseni'. – Sitte totuin vaatimuksiani alentamaan. Jos tietäisitte, kuinka olen masentanut itseäni, nöyristynyt, taistellut, vähää ehkä pelastaakseni elämäni haaksirikosta, – mutta turhaan; minä olen kadottanut kaikki".
"Mutta tulevaisuus, tuleva aika!" kuiskui ystävä, yhtä murheellisena, kuin rouva itsekin "Luottakaa toki vähän siihen! Onhan miehenne hyväluontoinen, leppeä, helppo houkutella; taitaahan kumminkin löytyä joku lohdutuslamppu tässä pimeässä".
Rouva oli vähän aikaa ääneti, ikäänkuin kamppaillen itsensä kanssa; sitte nosti hän päätään ja sanoi:
"Tiedättekö, missä viimeksi tapasin miestäni? Siitä on nyt kulunut kolme vuorokautta. Silloin seisoi hän tuossa kaapin edessä ja aikoi laatikosta ryöstää kalliita kiviäni. Hän hymysi sangen ystävällisesti, kun minä astuin sisään. – 'Nyt suutut varmaan", sanoi hän, "mutta se on vaan pikkuinen laina pariksi päiväksi, pantti, jonka juutalainen on vaatinut minulta. Kun kilpa-ajo on loppunut, aioin tuoda ne takaisin, huomaamattasikaan'. Samassa meni hän viheltäen ulos. Mitä tässä kerron teille, on salaisuuksia semmoisia, joita ei koskaan pitäisi kuulua aviopuolison suusta; sen kyllä tiedän, mutta minä olenkin vakavasti pysynyt vaiti; olen pettänyt parasta ystävääni ja hymyillyt oman isäni edessä, kunnes kuolema armollisesti sulki hänen silmänsä. Te olette pyytäneet tunnustusta; jos tahdotte olla lääkitsijänä, niin täytyy teidän tuntea kipuakin; onpas ollut hetkiä, jolloin olen arvellut, että te johonkin määrään olette syypää onnettomuuteeni. Sentähden ilmoitan tänä iltana kaikki".
"Minä syypää!" kertoi upseeri, kovasti hämmästyen.
"Niin, juuri te! – Te, jotka tunsitte minua niin tarkasti ja tiesitte, kuinka vähäväkinen ja veltto olin turhuutta vastaan, eikö teidän olisi pitänyt neuvoa, varoittaa minua ja estellä tätä kurjaa avioliittoa?"
Se oli raskain kuorma, kuin koskaan oli painanut sotilaan hartioita. Hän ei vastannut mitään, vaan kallisti päätänsä alas ja jäi kauaksi niinikään istumaan, eteensä tuijottamaan. Penteli ruokasalin kellossa tikutti säännöllistä tahtia, pieni lihava sylikoira heräsi sohvalla ja virutteli, suoritti koipiaan, kuuluvaisesti haukostellen; muita ääniä ei kuulunut, jotka olisivat häirinneet pitkällistä, tuskallista vaitioloa.
"Teillä siis ei ole mitään, ei niin mitään lohdutusta jälellä?" kuiskui sotilas viimein.
"Ei!" vastasi nainen kyynelsilmin, "ei kunnioitustakaan ja minä olen vasta kolmenkolmatta vuoden vanha; eikö se ole hirmuista?"
"Vaan miksi ette koskaan ennenkuin tänä iltana ole hiiskuneet minulle sanaakaan tästä asiasta?"
"Mitä se olisi toimittanut? Ettehän kuitenkaan voi auttaa minua".
"Kuka sitä tietää?" sanoi hän, rouvan kättä suudellen. "Se ei ole mahdotonta".
Samassa läksi hän huoneesta.
Ei ollut vielä myöhäistä, kun hän saapui Casinoon, erääsen yhtymäpaikkaan, jossa upseerit pitivät kokouksiaan. Kun hän astui sisään, nousi metsäherra juuri pelipöydästä. Tämä näytti vähän ujostelevan vanhaa tuttuansa, puhui väkinäisesti ja loi silmät omituisen arasti syrjään, yhä vaan välttäin toisen silmäyksiä.
"Oletkos käynyt rouvaani katsomassa?" kysyi metsäherra kerran kesken puhetta.
"Olin siellä vastikään. Miksi sitä kyselet?"
"Tietysti sentähden, että hän on ikävöinyt sinun tuloasi. Paha vaan, ettet tullut pari päivää ennemmin; huomenna on meillä komea kilpa-ajo; minä ratsastan oikealla arapialaisella, mokomalla hevoisella. Kilpaveljeni on tuo ratsumestari tuolla. Meillä on esteitä kyllä: kaivantoja, aitoja ja viimiseltä syvä rotko; se on hengen päälle käypä ajo, mutta on siinä voittamistakin".
"Pannaanko täällä henget altiiksi rahojen tähden?"
"Rahojen tahi kunnian tähden, kumpaista vaan tahdot. Olisi ollut hauska, jos sinäkin olisit päässyt kiistaamaan; pidetäänhän sinua taitavana ratsastajana".
"Ei haita mitään. Jos en pääsekään kilpaamaan, voin toki katselijana ihmetellä taitoasi. Pidetäänhän sinuakin hyvänä ratsastajana".
"Sen saat kohta nähdä", vastasi metsäherra tyytyväisesti hymyten. Kohta sen jälkeen istui hän taas pelipöydässä.
Sotaherra voi silloin, hänen huomaamattansa, tarkastella sitä muutosta, joka hänessä muutaman vuoden kuluessa oli tapahtunut. Hänen veltostuneet kasvonsa osoittivat pahan elämän jälkiä, hänen ennen niin lopenkin siistit vaatteet olivat huolimattomat ja näyttivät sangen kuluneilta. Häntä ei juuri kohdeltukaan kunnioituksella siinä seurassa, jossa hän istui; tarkkaan katseltiin hänen pelaamista ja jokainoaa korttiakin, jonka hän veti pakasta.
"Luuletko, että pelaan petoksella?" sanoi hän viimein, vastenmielisesti hymyillen, eräälle, joka lausui muistutuksen tehdystä vääryydestä.
"Luulenpa, että ihminen voi hairahtua", vastasi toinen. "Esimerkkejä ei suinkaan puutu".
Onni ei sinä iltana suosinut metsäherraa. Kun hän oli kadottanut kaikki puhtaat rahansa, ehdoitti hän vielä kortinlyönnin jatkamista. Vastaanpelaaja nousi pöydästä vastaten:
"Minä pelaan ainoasti puhtaista rahoista enkä velkakirjoista".
"Eikö velkakirjani ole luotettava?"
"Niitä ihmisiä löytyy, jotka vasta luotettavampiin suostuvat", kuului vastaus.
"Minä maksan sitte huomenna".
"Niin muka lupaatte ja aiotte". —