Kyttä oli toivotonna. Kyyneleet läikkyivät hänen silmissään; hän kirosi kovaa kohtaloansa.
"Ei se toimita mitään, jos tässä olen peittosilla", kuiskasi hän viimein. "Pitää taas lähteä liikkeelle, toista suuntaa koettelemaan. Nälästynyt olen miesparka, kuin koira ikään; en ole aamusta saakka maistanut ruokamuruakaan paitsi tuota leipäpalaa murkinaksi, vaan ei sille nyt mahda mitään. Täytyy mennä pienelle suolle, sillä sinne ne helkkarin pedot illalla pujahtavat kosteaa ruohoa syömään".
Hän läksi taas vaeltamaan.
Kun hän oli kävellyt niittyjen yli, näki hän tulen loistavan kaukaa, kankaan takaa, Jussi alamittaisen mökistä. Yrjö seisahtui; hän näytti tuumaavan jotakin.
"Mitäpäs, jos menisin Alamittais-raukan luoksi", mietti hän, "ja pyytäisin häntä keralleni metsään! Kentiesi voisi hän sattumalta ampua elävän. Kotona on hän kyllä tähän aikaan, koska sieltä näkyy tulta".
Kun päätös oli tehty, viittasi hän koiralle, että se panisi maata ja hiipi sitte varovaisesti ikkunalle katsomaan oliko alamittainen kotona. Ikkunasta, joka oli peittämätönnä, näki hän alamittaisen istuvan tuvassa ja puhdistavan pyssyään.
"Voi tuota renttua!" sopotti Yrjö, "hän on taas pyssynsä pelissä. Hän tuumii varmaankin uutta sala-ampumista täksi yöksi. Ja millaisen soman lukon hän on teettänyt! Ei, ei, perkele! En voi nöyristyä niin syvälle, että anoisin apua tuolta pieneltä kääpiöltä. Pitää vielä koetella onnea tuolla suolla. – Katso kuinka kääntelee pyssyään ja hymyilee, ikäänkuin hän aavistaisi hätääni ja tahtoisi pilkata minua. – En viitsi mennä sisään". Yrjö hiipi pois mökiltä hiljaa, kenenkään huomaamatta, niinkuin hän oli tullutkin, viittasi koiralle, ja läksi liukkailla, pitkillä askeleilla suolle päin. Mutta hän ei sieltä tavannut sen enempää kuin muiltakaan paikoilta. Hirvet sekä metsävuohet olivat tykkönään kadonneet. Sitä vastoin löysi koira metsäsian, joka juoksenteli sinne tänne kuun valossa, katajanmarjoja etsien ja kiiruhti tien poikki muutaman askeleen päässä kytästä. Ampuma-into syttyi siitä viehättävästä näöstä. Yrjö pani pyssyn poskea vasten, mutta laski sen taas huoaten alas.
"Hitoille kaikkityyni!" sopotti hän, hampaita kiristellen. "Sika ja kettu juoksevat melkein suoraan lakkariini ja sittekin täytyy laskea heidät menemään; laukaus karkoittaisi kaikki muut otukset hiiteen, jos täällä muka löytyy yhtäkään".
Päivä alkoi jo valeta koillisesta, kun Yrjö läksi kotiin päin. Hän muisteli lupaustansa rouvalle. Määrätty aika oli loppumaisillaan; miten lausuttu lupaus oli täytettävä?
Paluumatkalla sattui hän taas menemään alamittaisen mökin sivutse.
Tuvassa oli pimeä.
"Mitäpäs, jos suotta aikojani antaisin hänelle luvan ampua otuksen ja tarjoisin hänelle vähän rahaa palkinnoksi? Eihän minun tarvitse virkkaa hänelle nöyryyteni syytä".
Yrjö lähestyi taas ovea, taistellen ylpeyden viimeisen tähteen kanssa.
"Ei! Se konna voisi saada vihiä asian oikeasta laidasta ja sitte olisin hukassa. Mutta mihin minun, syntisparan, on ryhtyminen? Nyt löi kello neljä kaukana Freilevin kirkossa; parin tunnin kuluttua, tulee rouva kyökkiin ja kysyy saalistani. Jumala minua sitte armahtakoon! Niin on! Kyllä minä kuitenkin lähden tuon pienen peukalopojan koppiin ja kehoitan häntä nousemaan sekä suoriutumaan metsästysretkelle. Siitä hän vissiinkin tulee iloiseksi. Kun hän saapi kuulla, että hänellä on lupa ampua otuksia, niin hän ei tiedä miten olla, kuinka käyttäidä ja kiittää minua tuhat kertaa. Jaa – oh! Tuleepa hänestä sittekin vävy minulle; anna hänen siis vähän lystäillä".
Näin tuumittuaan, astui Yrjö ikkunan edustalle ja koputti lasia. Alamittainen tuli sisäpuolella paitasillaan näkyviin ja kysyi kuka se oli. Kytän hoksattuaan, sytytti hän kynttilää ja avasi oven. Yrjö astui sisään.
"Noh, alamittainen!" puhui tämä sillaikaa kuin Jussi puki päällensä ja näyttihe niin suruttomalta kuin suinkin voi. "Vai sinä menit tänä yönä makaamaan?" – "Sen näet, Yrjö!" vastasi Jussi haukostellen.
"Maltappas, pikku veitikka! Hitto sinua uskokoon. Anna minun ensin tulla tuntemaan onko sänky lämmin; muuten kentiesi narraat minua. Tulin hiukan katsomaan jälkiäsi, koska arvelin, että ehkä taas olet saanut uuden lukon pyssyysi".
"Ei, metsävouti!" vastasi Jussi. "Minä olen sanonut Katrille, etten enää puutu ollenkaan ampumiseen, koska se nostaa riitaa minun ja sinun väliin".
"Hyvä! aivan viisaasti tehty, pikkuiseni! Kun näkyy ja tuntuu, ettei kelpaa johonkuhun ammattiin, niin on paras ruveta toiseen. Mihin muuten olet aikonut kääntyä?"
"Minä ostan itselleni pari tusinaa kintaita sekä muita villaisia tavaroita; sitte alan kuljeskella ympäri sukka-kauppiaana – jos se vaan elättäsi miehen".
"Luuletko myöskin, että voit pysyä päätöksessäsi?"
"Niinpä luulen".
"Minä en usko".
"Saadaan nähdä".
"Jos nyt antaisin sinulle luvan mennä ampumaan aamulla varhain, mitä siihen sanoisit?" kiitoksia!"
"Ei, kiitoksia".
"Jussi! sinä luulet, että suotta lasken leikkiä, mutta koska niin sievästi tämän yön pysyit kotona, vaikka arvattavasti olet kuullut kerrottavan, että eläväin juoksu-aika alkaa ja että sarviniekkoja vilahtaa joka haaralta, niin saat palkinnoksi luvan mennä vähän tuonne metsään, pyssy muassa. En minä aina olekaan niin kovaluontoinen, kuin suotta olen olevinani".
Jussi katsoi hämmästyen ja tutkien Yrjöön. Tämä nyökkäsi ja sanoi:
"Mitä siihen vastaat, pikku ystäväni?"
"Parempi on mennä takaisin vuoteelle; moneen päivään en ole ollut oikein terve".
"Ole nyt vaiti! Jos olet kipeä, niin olemme yhtä hyvät molemmat. Kaikki jäseneni värisevät vilusta ja koska nyt, pikku Jussini, on parasta, että puhumme suun puhtaaksi, niin tulin tänne seuraavasta syystä. Armollinen rouva lähetti eilen illalla sanan, että hänelle aamuksi piti hankkia metsä-kauris, vaan minä nyt en jaksa tallustaa metsään".
"Enkä minä", vastasi Jussi, jolle asian oikea laita vähittäin selveni.
"Onneasi pitää sinun kuitenkin koettaa, pikku vävyni!"
"Eikö mitä, metsävouti!" vastasi Jussi, viekkaasti hymyillen, "eihän minulla ole hanaakaan pyssyssäni sen perästä kuin ryöstit viimeisen minulta"
"Nyt taidat siis ihastua kovastikin, kun sanon sinulle, että saat lainata minun pyssyni".
"Ei, en minä osaa ampua muilla, kuin omallani".
"Noh! voinhan lähettää sinulle hanasi kohta, kun tulen kotiin".
"Minulla ei ole luotia, eikä ruutia", vastusteli Jussi.
"Tässä on ruutisarveni ja haulikukkaroni, tuossa on kaksitoista hyvää luotia ja useampaa laukausta et suinkaan taida laskea metsään, yhtä otusta tavoittaessasi".
"Mutta ei minua sittekään haluttaisi".
"Minä annan sinulle puolen riksiä, jos tuot minulle kauriin".
"Se on varsin vähän".
Yrjön kärsivällisyys ei kestänyt niin monta kieltoa. Suonet paisuivat hänen otsassaan; hän löi nyrkkinsä pöytään ja kiljasi: "Mitä sanot! pilkkaatko minua?" Samassa sieppasi hän kissannahkaisen lakkinsa päästä ja viskasi sen Jussia kohti. Hän ei kuitenkaan osannut. Alamittainen ei huolinut siitä vihan osoituksesta. Hän vastasi hiljaisesti.
"Herra Jumala, metsävouti! Kuinka niin vähästä suutut? Minä en tänä yönä huoli metsästyksestä. Anna minun olla rauhassa. Äsken vihastuit, koska tahdoin ampua metsäpukin; nyt suutut, kun en tahdo ampua. Mitä kummaa minun pitää tehdä, sinua tyydyttääkseni?"
Yrjö huomasi kiivastuneensa liian rutosti. Vieno päivänvalo, joka vähittäin alkoi tunkea pienien, auringon paahtamain ruutujen lävitse, muistutti hänelle myöskin, että häntä odotettiin herraskartanossa. Hänen täytyi siis nöyristyä vieläkin alemmaksi. Sentähden muuttui äkisti hänen tuima katsantonsa luonnottoman ystävälliseksi ja herttaiseksi myhäilyksi; hän meni alamittaisen luoksi ja pani kätensä hänen olalleen.
"Noh, noh, pikku vävyni! älä pane pahaksi; tiedäthän, että suon sinulle hyvää, vaikka toisinaan hiukan närkästyn. Jos lounaaksi voit hankkia minulle kauriin, niin saat kaksi riksiä. Mitä siihen vastaat?"
"Sn sitä voi luvata", vastasi Jussi.
"Vai et voi!" kiljasi Yrjö, lattiaa jalalla tömistäen; hän unohti taas teko-nöyryyttänsä ja töytäsi Jussia vasten. "Herra Jumalan poika! Paljonko sitte tahdot?"
"Suoraan sanoen", vastasi pieni mies hiljaisena ja hymyillen, "minä tahdon sata riksiä".
"Mitä! oletko hullu?"
"Ei, enpä ole. Eikä sinun tarvitse maksaa niitä järkiään, metsävouti; minä olen tyytyväinen, jos saan pikkuisen Katrin pantiksi rahoista".
"Vai siihen tyydyt? Hyvähän tuokin!" vastasi Yrjö vimmastuneena.
"Ja sitte saat minulta sekä Katrilta siunauksen", sanoi Jussi, hänen käteensä tarttuen, "ja kun tulet vanhaksi, niin teemme me molemmat työtä sinun edestäsi ja hankimme sinulle hyvät vaatteet, jottet kärsi mitään hätää; voithan suostua siihen kauppaan".
"Kyllä sinä taidat tehdä työtä edestäni", sanoi Yrjö, joka kuitenkin vasten tahtoansa tunsi itsensä mieltyvän tuohon tuumaan. "Minä saan vainua ruudista. Sinä pyrit ammattiini, tahdot tulla kartanon kytäksi. Eikö niin; sillä tavoinhan tahdot tehdä työtä?"
"Ei suinkaan, Yrjö! älä luule niin pahaa minusta. Jos jolloinkulloin tulen kytäksi, joksi kyllä hartaasti pyrin, niin tahdon ensin, että Katri puhuu hyvästi edestäni, jotta pääsen sinun oppilaaksesi ja annat minulle vähän neuvoa tuohon taitoon, niin että sitte voin auttaa sinua, kun tulet vanhaksi ja vähäväkiseksi".
"Niin, niin, alamittainen!" vastasi Yrjö ja pyyhki silmiänsä käden yläpuolella, sillä Jussin sanat olivat hänen mieltänsä liikuttaneet, "minä luulen, että oikein puhut tosissasi, mutta ampumataito ei ole niitä helpoimpia, vaikka niin arvelet, pikku poikaseni. Minä epäilen, taipuneeko kätesi ollenkaan siihen taitoon; sinun täytyy ainakin harjoitella sitä kauan, hyvin kauan ja ottaa tarkka vaari opetuksestani, jos todellakin tahdot päästä kunnon kytäksi. Minä suostun kuitenkin kauppaan, koska niin kauniisti ja nöyrästi rukoilet sitä. – Sinä saat Katrin Jumalan nimeen. Mutta laita nyt, että joudut vaatteisin ja valmiiksi. Muuten voit olla vakuutettu, että sinua autan! Sinun pitää lähteä tuossa paikassa. Kauris pitää olla pyydetty lounaaksi, vaikka sitä leikkaisin kylkiluistasi. Tuossa saat kaksipiippuisen putkeni; kumpainenkin piippu on vahvassa latingissa. Saas nähdä, jos varovaisesti käytät sitä".
"Ei suinkaan!" vastasi Jussi "Jos minun välttämättömästi täytyy mennä metsästämään, niin pidän omaa pyssyäni parasna ja tässä se on".
Niin sanoen, meni Jussi nurkkaan, sängyn taakse ja otti pyssyn esiin. "Minä olen saanut uuden hanan tehdyksi lukkooni, vaan tällä kertaa et suinkaan ruuvaa sitä irti; vai kuinka, metsävouti?"
"Jussi, Jussi! Minä suon sinulle terveyttä ja pitkää ikää. Pyssy tänne! Minä lataan sitä, jottei tarvitse pelätä, että sinulle sattuisi joku vahinko ja katso tarkkaan miten sitä kannat; älä koskaan käydessäsi viritä hanaa täydellisesti ja pidä piippu ylöspäin, kun putkahdat ojien ylitse. Kuulet sinä? – Missä on leipäkannikka? Niin leikkaan sinulle kasan; sen voit pitää: jos muka matkalla tulisi nälkä. Kas niin! ja jos et nyt tuo minulle kaikkein paraan kauriin, ku löytyy Restrupin maalla, niin kierrän pääsi irti, ikäänkuin tuonaan ruuvasin hanan pyssystäsi".
Sillaikaa kuin Yrjö lausui nämät varoitukset, oli Jussi varustanut itseänsä lähtöön. Hän kaappasi pyssyn kainaloonsa ja puristi kytän kättä.
"Kaikkein paras kauris", kertoi Yrjö vielä. "Kuulet sinä, Jussi rumpupalikka?"
"Kyllä, minä teen parastani", lupasi Jussi, "ja Jumalan avulla uskon, että kaikki hyvin onnistuu. – Se onnisuu varmaankin, metsävouti-rukka!" lisäsi hän luottavaisesti; "tänä päivänä teen työtä Katrin tähden ja silloin on onni myötä. Jumala siunatkoon sinua hempukkasi edestä!"
"Kuules! Malta vähän!" sanoi Yrjö. "Eikö sinulla saatavilla ole pieni liitupala, niin kirjoittaisimme oven ulkopuoleen, että olet lähtenyt pois".
"Miksi niin?" kysyi Jussi hämmästyneenä.
"Noh! sitä varten, ettei kukaan sillaikaa odottaisi turhaan. Ei koskaan voi tietää kuka sattuu tulemaan".
Alamittainen toi liitupalasen. Ovi suljettiin; sitte kirjoitti Yrjö suurilla puustavilla oven ulkopuoleen:
"Jussi on mennyt Vorbassen markkinoille".
Jussi ei voinut käsittää tuon varovaisuuden syytä, vaan antoi Yrjön tehdä mitä tahtoi, sanoi jäähyväiset ja läksi. Kyttä jäi vähäksi ajaksi seisomaan ja katsoi Jussin jälkeen; sitte hykersi hän hyvillään käsiään, naurahti ja sopotti:
"Kas niin, pikku rouvaseni! Lähetä vaan sana Jussi alamittaiselle! Enpä luule, että se toimittaisi mitään".
Jussi läksi ihan toiselle kulmalle kuin Yrjö oli vaeltanut. Hän meni länteenpäin kankaalle ja tiesi niin hyvästi kaikki ne paikat, joissa otukset tavallisesti oleskelivat, ettei hän menettänyt aikaa tyhjään rahkasuon katselemiseen. Sillaikaa oli hämärä valennut päiväksi. Hieno siniharmaa savu alkoi sieltä täältä nousta hajallansa olevain talonpojantalojen piipuista. Erään talon pihalla näki Jussi miehen ja vaimon pellavaita loukuttavan.
"Hyvä päivä ja Jumal'auta!" sanoi hän. "Oletteko tänä aamuna nähneet yhtäkään kelpo-otusta, koska ulkona olette työtä tehneet?"
"Nähtiin", vastasi mies, "vähän aikaa sitte näimme Anni ja minä hirven juoksevan pitkin naapurin aitavierua. Jäljet näkyvät kyllä kasteessa, sillä se meni hyvin hitaasti".
"Sinun ei pitäisi olla niin rohkea, Jussi alamittainen!" sanoi vaimo.
"Varmaankin vielä joudut pahaan pulaan, kun Yrjö kyttä sinua tapaa".
"Tänä päivänä hän ei tee minulle mitään, Anni rukka! Hänen suostumuksellaan nyt kävelen".
"Vai niin", virkkoi mies. "Tahdotko maistaa vähän kahvia, Jussi? Sillä muija tarjoo tänään, koska olemme olleet näin aikaisin työssä".
"Ei, kiitoksia vaan! Aika on täpärällä. Jumalan haltuun!"
Jussi vaelsi alas tattarimaalle päin, löysi hirven jäljet ja kadotti ne taas, kanervikolle tultuaan; hyvään onneensa luottaen, meni hän kuitenkin mielihyvillään eteenpäin. Aurinko nousi Restrupin metsän takaa näkyviin, sumu kohosi alavilta sammalsoilta, kiuru nousi yksinään ylös ilmaan, liirutteli pari kertaa ja vaikeni kohta taas; ainoasti suokuikan surullinen hujellus häiritsi yleistä hiljaisuutta. Jussi seisahtui äkisti ja huudahti.
Hänen edessään mutkisti polku kahden mäen välitse; sitä myöten lähestyi nuori talonpoikaistyttö, maitopytty päänsä päällä, harmaata villasukkaa neuloen ja vanhaa kansanlaulua hyräillen. Hänen vaatteensa olivat seudun tavallista vaatteenpartta, silmänsä olivat suuret, mustat ja viekkaat; iho oli valkea ja suu pieni, ruusunpunainen.
"Pikku Katri!" huudahti Jussi ja antoi nuorelle neidolle kättä. "Mistä sinä tulet näin varhain?"
"Onko tää nyt sinusta varaista?" sanoi Katri. "Käypihän kello jo yhdeksättä. – Minä tulen pappilasta. Sieltä lainasin meille pytyllisen maitoa, koska lehmämme on mennyt mahoksi. Vaan mitä sinä, Jussi, tänään aiot tehdä? – Herra Jumala! Jos isäni nyt sattuu sinun näkemään, niin nousee taas teidän välille riitaa ja vihaa".
"Ole huoletta!" vastasi Jussi iloissaan, "sano vaan hänelle, että minua tapasit; minä luulen, että hän sitte sanoo: kiitoksia, pikku Katri! Hänen käskystänsä minä nyt marssin täällä. Tää päivä on onnen päivä ja sentähden toi Jumala sinunkin tänne tielleni. Hän tiesi kyllä, että tulisin iloiseksi, kasvojasi nähtyäni".
Jussi kertoi sitte mitä kotona, hänen majassaan, oli tapahtunut. Katrille tuli siitä hyvä mieli; hän tarttui Jussin käteen ja rutisti sitä molempain kämmentensä väliin.
"Mihin nyt matkasi?" kysyi tyttö.
"Pyrin vähän etäämmälle länteenpäin. Herra tuolla toisella puolella on vanha ja antaa eläinten olla rauhassa, koska hän ei jaksa niitä ampua ja sentähden saan sieltä vissiin jonkun sarviniekan".
"Kavata kuitenkin, Jussi! Sillä siellä on väkeä metsästämässä".
"Eikö mitä!"
"Vastikään tuli vieras kyttä vastaani".
"Kuka se oli?"
"Niin, kuinka minä sitä tietäisin. Hän näytti korkealta herralta ja oli niin ystävällinen, Jussini! Kun tultiin vastakkaa, sanoi hän: 'hyvää huomenta, kaunis, pikku tyttö! Ah, malta vähän!' – 'Minulla ei ole aikaa', vastasin minä; 'täytyy mennä kotiin'. – 'Jos menet kotiin, niin vie terveisiä kullallesi', sanoi hän ja sitä ollen nyt tehnyt. Hyvästi, Jussi! Saas nähdä, jos pidät varasi tuolla herran alueella".
"Jää hyvästi, pikku Katrini!" sanoi Jussi. "Muistele minua; Jos Jumala niin tahtoo, tulen kohta kotiisi ja silloin tuon hirven lahjaksi morsiamelleni".
He erosivat. Katri meni, taakseen katsomatta. Jussi jäi seisomaan.
"Katso toki yksi ainoa kerta tännepäin, Katri!" huusi Jussi, kun impi oli astunut vähän matkaa. "Tässä minä seison ja nyökkään sinulle".
"Minun on niin vaikea kääntyä, pytty pääni päällä", vastasi Katri. Samassa käänsi hän kuitenkin aivan helposti tyttömäiset, hymyilevät kasvot rakastajaansa päin, viittasi hänelle kädellä tervehdykseksi ja läksi.
Jussi meni edelleen polkua myöten sitä suurta alavaa suota kohti, jolle hän alusta alkaen oli päättänyt lähteä. Ihan suon reunalta keikahti hirvi ylös, juoksi sitte pari askelta, käännähti kerran ja jatkoi sitte tasaisella ravaamisella karkuaan kaislikkoon, joka kasvoi suon äyräillä. Kun Jussi huomasi hirven, kyykistyi hän maahan ja ryömi sitte polvillaan, käsillään suota lähemmäksi, yhä vaan piillen jotenkin syvässä vedettömässä ojassa, joka oli rajana Restrupin ja naapuri-kartanon maitten välillä. Hän aikoi juuri pujahtaa ojan toiselle töyräälle, kun hän äkkiä hoksasi ruohonkarvaisen lakin, hopeanauha ympäri, liikkuvan vastaisella puolella. Kohta tuli pääkin näkyviin; herra kohotti vartaloaan ja viittasi kädellä Jussille, että oltaisiin varovaisina. Jussi nyökkäsi vastaukseksi.
Herra osoitti sormellansa erääsen kohtaan päin, jossa kaislain välissä huomattiin hiljaista liikettä.
Jussi nyökkäsi taas ja ojensi kolme sormea ylös ojasta. Vieras osoitti neljä. Jussi pudisti päätänsä vastaukseksi.
Tämän äänettömän keskustelun viimeiset viittaukset olivat ilmoittavinaan hirven ikää, jota määrätään sarvien päistä eli huipuista. Jussi oli nähnyt kolme haarukkaa, vieras neljä. Molemmat kytät jatkoivat sitte käyntiänsä, toinen toisella, toinen toisella puolella ojaa, kunnes Jussi tuli siihen kohtaan, missä polku kulki ojan poikki. Siinä lähestyi hän vierasta.
"Kantaako pyssysi kuinka kauas?" kysyi herra.
"Oikein etäälle se viskaa", vastasi Jussi.
"Sen tekee minunkin".
"Kuka meistä ensin ampuu?"
"Sinä taidat tahtoa?"
"En ikään", vastasi Jussi, joka yhä muisti, että hän oli vieraalla alueella. "Ei se käy laatuun. Ampukaa te ensin ja jos te ammutte ohitse, niin minä sitte koetan parasta taitoani".
Molemmat pyssymiehet jatkoivat, tämän liiton tehtyänsä, hiljaa ja sangen varovaisesti rynnistämistänsä suolle päin. He näkivät kohta selvästi hirven pään liikkuvan kaislain välissä. Suolintu lensi äkisti ylös Jussin edestä. Se rapsuttava ääni, joka kuului linnun ylöslehahtaissa, pelästytti hirveä; se nosti päätään ja hypähti syrjään. Silloin saivat kytät paremmin nähdä sitä.