Emäntä oli suora vartaloinen, puhdaspiirteinen nainen, jonka olento uhkui rehellisyyttä ja lujuutta. Hän katsoi tarkasti Eeroon suurilla, harmailla silmillään, kun tämä esitti asiansa, mutta kasvojen ilmeestä ei voinut päättää, minkä vaikutuksen Eeron puhe häneen teki. Hän pysyi yhä totisena ja vastasi kuivasti, kallistuen takkavalkeata korjaamaan:
– Kyllähän niitä suojia on.
– No niin, iski tähän Eero, – sopiihan teidän sitten ottaa vastaan asujaimia… Kyllä kai teillä näin likellä kaupunkia on kesällä hyyryläisiä?
– On niitä ollut.
Emäntä katsoi taas ylös ja jatkoi vähän vilkkaammin:
– Vai Herrmannin Janneko se tänne neuvoi? Ollaanko vanhojakin tuttuja?
– Kouluajoilta. Janne erosi jo viidenneltä luokalta, minä olin silloin seitsemännellä. En ollut häntä neljään vuoteen nähnyt, mutta hän tunsi minut kuitenkin nyt, kun tavattiin.
– Ylioppilaitako herrat ovat? Eero hymyili:
– Ylioppilaita ollaan.
Tämän tiedon annettua näytti siltä, että emäntä käsitti.
– Olisiko aikomus jäädä kauvaksikin aikaa asumaan? hän kysyi.
– Luultavasti kevääseen saakka… tarkotan: kesään saakka.
Emäntä näkyi miettivän.
– Meillä kun ei ennen ole ollut talvivieraita, hän tuumi, – jahka käyn isännältä kysymässä… Herrat on hyvät ja istuu niin kauvan.
Tämän sanottuaan hän poistui kamarin ovesta sisälle. Vilaukselta näkyi tupakin sauhun täyttämä huone ja savupilvien lomitse kaksi herttaisesti nauravaa vanhanpuoleista miestä, toinen istuen sänkysohvalla, toinen kiikkuen keinutuolissa.
Eero kääntyi iloisena ystäväinsä puoleen, tehden heille pienen merkin. Aarno ja Tuomo lähestyivät, ja kaikki kolme menivät istumaan rahille kamarin puolelle tupaa. Aarno lyöttäytyi keskusteluun rengin kanssa, Eero ja Tuomo kuuntelivat. Kauvan heidän ei tarvinnut odottaa, ennenkuin kamarin ovi taas aukeni ja emäntä astui tupaan. Hän ei sulkenutkaan ovea jälkeensä, vaan jätti sen selälleen. Kohta perästä ilmestyi tupaan pieni, laiha, hyväntuulen näköinen ukkovaari, pitkä piipunvarsi kädessä: nähtävästi isäntä.
Pojat nousivat seisaalle tervehtimään, ja ukko löi kättä jokaiselle, samalla kun tämä esitti itsensä.
– Terve, terve, hän puheli, – eukko tässä mainitsi, että olisi vähän niinkuin tarkotus ruveta tähän meidän taloon asumaan… Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, on niitä ennenkin asunut meillä lukumiehiä, vaikkei tämän nykyisen eukon aikana… hän on toinen vaimoni… Kyllä tänne sopii tulla asumaan. Ja tämä on rauhallinen paikka, ei tässä häiritä, tässä lukee vaikka silmät ja aivot päästä… juu, juu… Pane sinä nyt, eukko, tee kiehumaan…
– Ei millään muotoa, keskeytti Eero kieltävästi, – me palaamme kaupunkiin yhdeksän junassa…
– Passaisi meiltä hevonenkin, niin ei olisi herroilla hätä, sanoi hyväntahtoinen ukko.
– Ei, ei se tule kysymykseen, kielsi Eero. – Ei hevosta eikä teetä… Te olette liian ystävällisiä.
– Oikeinko todella? kysyi emäntä.
– Oikein todella, vastasi Eero, – me olemme kylliksi kiitolliset muutenkin.
– No kuinka vain, arveli isäntä, – oltaisiin mielellään kestittykin… Mutta huoneita kai tekee mieli katsella?
Tähän ehdotukseen suostuttiin heti. Emäntä sytytti kynttilän, ja pojat alkoivat riisua päällysvaatteitaan, mutta emännän kehotuksesta luopuivat aikeestaan, huoneet kun olivat kylminä.
Emäntä oppaana lähdettiin tarkastusmatkalle. Isäntä jäi vieraansa luo. Kamarin läpi kuljettaessa kumarrettiin vanhukselle, joka istui sohvalla ja uteliaana katseli nuoria tulokkaita. Jouduttiin porstuaan ja pienen etukamarin kautta isoon kulmasaliin ja sen viereiseen kulmakamariin.
– Tässä ne nyt olisi, kertoi emäntä ja nosti molemmissa huoneissa kynttilän korkealle, että ympäristö astuisi näkyviin.
Sisustus oli maalaistapaan. Osaksi huutokaupalla ostetut, osaksi omatekoiset huonekalut venyivät pitkin seiniä, mutta lattioissa oli kotikutoiset matot ja salissa keskellä permantoa keinutuoli, niin että Eero ymmärsi tästä voitavan laittaa hyvinkin kodikkaan kodin, vaikka vaikutus nyt hämärässä kynttilän valossa oli vähän kolkkoa.
– Nuo ikkunat ovat joelle päin? hän kysyi.
– Niin ovat.
– Eikö tämä ole sangen siistiä? Eero kysyi tovereiltaan. – Tämä isompi työhuoneena, pienempi sänkykamarina?
Aarno ja Tuomo myönsivät.
– No kuulkaa, emäntä, kuinka suuri on taksanne asunnosta, ruuasta ja… sanalla sanoen: kaikesta yhteensä?
– Kyllä pitäisi olla kolmekymmentäviisi markkaa kuukaudessa hengeltä… siihen on sitten luettuna pesukin.
Tämä ei ollut nuorten mielestä paljon, päinvastoin. Hyvällä tuulella palattiin tarkastukselta isännän kamariin. Isäntä tiedusteli heti iloisesti, kuinka asia oli päättynyt.
– Päätetty siten, että muutamme teille asumaan, vastasi Eero samaan tapaan.
Emäntä sanoi:
– Koskahan tulisitte?.. Tuota…
– Aivan paikalla… Niin pian kuin teille sopii.
– Minä aattelen vain, että jos pitäisi huoneita hiukan lämmittää, ennenkuin ne kelpaavat asuttaviksi… parina päivänä kuka tiesi…
– Nyt on perjantai. Sanotaanko maanantaina?
– No maanantaina kyllä sopii.
– Päätetty siis, että maanantaina muutetaan.
Tämän jälkeen pojat tekivät lähtöä. Emäntä toivotti tervetuloa takaisin. Isäntä seurasi heitä porstuan oven kynnykselle ja neuvoi tietä asemalle. Kiirein askelin ystävät poistuivat Mattilan talosta.
– Merkillinen iltapäivä tämä on ollut, päätti Aarno, ja samaa mieltä olivat toisetkin.
– Kuulkaa, pojat, sanoi Eero, – puhuttiin äsken siitä, mitä meidän pitäisi tekemän; minulla on jo ohjelma valmiina, mihinkä minä aion ryhtyä.
– No? innostuivat Aarno ja Tuomo.
– Annanhan yhä edelleen opetusta viulunsoitossa, käyn vaikka kaupungissa kolme, neljä kertaa viikossa… Sillä ansaitsen pari, kolme markkaa tunnissa eli noin neljä, viisikymmentä markkaa kuukaudessa – ehkä enemmänkin… Sitten rupean kirjottamaan sanomalehtiin… jos eivät maksa heti, maksavat ajan pitkään… Sitten kirjotan kirjan päätyönä ja lueskelen… Tottakai nyt aina sata markkaa kuussa voipi ansaita, ja enemmänhän emme tarvitse!
Aarno kuunteli ihailulla, mutta Tuomon kasvoihin ilmestyi selvä tyytymättömyys.
– Kuule, Eero, sanoi hän vähän surullisella äänenpainolla, – olen miettinyt tuota asiaa koko illan.
– Mitä asiaa?
– Tuota, että, jos joku meistä ansaitsee rahaa, niin hän niin sanoakseni elättää toisia. Minusta se ei sittenkään ole oikein. Ei oikein eikä kaunista.
– Miksi ei?
– Siksi, että sinä, Eero, olet se, jolla toistaiseksi on suurin mahdollisuus ansaita…
– No mitä pahaa se olisi?
– Mitä pahaa se olisi!.. Ei tietysti mitään pahaa sinulle, mutta
Aarnolle ja minulle. Ainakin minulle. Se kävisi kunnialleni.
– Totta on, myönsi nyt Aarnokin, – kyllä kävisi kunniallemme syödä sinun leipääsi.
– Voi teitä, vai kunniallenne! nauroi Eero, mutta nauru ei tuntunut aivan vapaalta. – Ja minä, joka juuri olin kuvitellut, että tekin kirjottelisitte. Harjottelisitte – te kun ette ole sitä tehneet yhtä paljon kuin minä – ja kukaties saisitte kyhäyksen silloin tällöin lehtiinkin… Minulla nähkääs on semmoinen ihanne – tuo vanha ihanteemme – että meille kerran tulee iso lehti, joka leviää ympäri koko Suomen… Sitä odotellen nyt työtä tekisimme…
– Vai niinkö olet ajatellut? sanoi Aarno, nähtävästi hyvillään. —
Kyllä sen ihanteen eteen voisi työtä tehdä.
– Ne ovat kuitenkin tuulentupia, väitti Tuomo, – ja nyt on tosi käsissä… Ei, kyllä sittenkin luulen, että saamme turvautua muuhun aineellisen toimeentulomme suhteen. Sinä, Aarno, ota sinä vain vastaan avustusta kodistasi niinkuin tähänkin saakka, ja minä saan vähän perintöä äitini jälkeen. Se se on kumminkin selvintä.
Eero ei puhunut mitään. Hän myönsi sydämessään, että Tuomolla oli tavallaan oikein, mutta hän tunsi itsensä surulliseksi, alakuloiseksi, ikäänkuin syrjäytetyksi, eikä kuitenkaan voinut siihen mitään. Junassa hän koetti iloisen keskustelun avulla päästä raskasmielisyydestään, mutta se onnistui vain puoleksi.
Kun ystävät tänä uuden elämän ensi iltana erosivat, oli onnistuneen yrityksen herättämän voiman ja ilon tunteen ohessa ilmaantunut Eeron mieleen pieni aukko, joka tyhjyyttään kyseli: etkö huomaa, ettei kaikki menesty? Ja Eero ei voinut olla pitämättä sitä "pahana enteenä".
Mutta nukkuessa ikävä haihtui. Seuraavana maanantaina tapahtui muutto. Eero vei mukaansa kirjotuspöytänsä, kirjansa ja viulunsa. Rolandista hän ei liioin saattanut luopua – eikä koira hänestä. Koppi siirrettiin maalle, ja tädin neuvosta järjestettiin asia niin, että hovineuvos maksoi Rolandin ruokarahan. Eero vastusteli pikkusen, mutta eno selitti, että koira oikeastaan on hänen, ja siihen ei ollut mitään vastattavaa.
Eero enosta ja tädistä oli mitä herttaisin. Luonnollisesti tapahtui muodollinen hyvästijättö, vaikka olikin tiedossa, että pian tavattaisiin. Olihan tämä kuitenkin ero vanhasta kodista.
– Voi, Eero, sanoi täti itkien, – olisithan sinä saanut kirjottaa ja lukea ja tehdä mitä vain täällä kotonakin. Olisimme antaneet sinun olla aivan rauhassa.
– Sen kyllä uskon, vastasi Eero, – minäkin nyt ymmärrän paremmin kuin ennen, kuinka paljon te rakastatte minua, eikä se ole sydämen kovuudesta kuin muutan. Mutta en osaisi työskennellä täällä kotona. Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta, että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.
– On kaikki hyvä, sanoi eno vakavasti, – hyödyksi se on sinulle, Eero.
II
Kului päiviä, kului viikkoja. Seuraukset ystävysten ottamasta askelesta tulivat yhä selvemmin näkyviin. Eero kysyi itseltään: tämäkö se nyt on niin kutsuttu "taistelu olemassa-olosta?" ja hän lisäsi: elämä on kova.
Ei se hänelle ollut ulkonaisesti kova. Päinvastoin, hän menestyi hankkeissaan. Hän teki työtä, ja työllään hän ansaitsi elatuksensa, joskaan ei sataa markkaa kuussa ansainnut. Kaksi kertaa viikossa hän kävi kaupungissa antamassa opetusta viulunsoitossa niinkuin ennenkin oli tehnyt, ja pian hänen onnistui saada muutama kirjallinen kyhäys julaistuksi eräässä kaupungin lehdessä. Kun tästä tuli kohtuullinen palkkio ja tämä työ vielä tuntui mieluiselta, koska siinä sai kertoa ajatuksiaan ja tunteitaan, havainnointaan ja kokemuksiaan muille ihmisille, suurelle yleisölle, oli seurauksena se, että hänen nimimerkkinsä "Z." ilmestyi milloin minkin pienen kertomuksen, viivanalustan tai artikkelin alapäähän – näkyivätpä lehdetkin mielihyvällä julkaisevan hänen rohkeita kirjotuksiaan.
Eerolle muodostui elämä aivan hänen ohjelmansa mukaiseksi. Hän kirjotti, soitti, luki. Päätyönään hänellä oli kirjan kirjottaminen – kirjan, jonka sisällyksen hän säilytti omana salaisuutenaan.
Ei hän omasta puolestaan surrut. Olihan hänellä sisällisiä vaikeuksia työnsä ohessa, mutta niitä hän piti asiaan kuuluvina. Minkätähden hän sitten joutui tuohon synkkään johtopäätökseen elämän kovuudesta? Se oli ystäväänsä takia, niitten elämää katsellessa. Hän näki, etteivät ne olleet täysin onnelliset, ja samalla tuntui, ikäänkuin ne hänestä etääntyisivät. Aarnokin, joka oli ollut melkein kuin Eeron toinen minä, kiintyi yhä enemmän Tuomoon ja rupesi hänen mielipiteitään ymmärtämään ja ihailemaan.
Aineellisesta toimeentulostaan he pitivät huolta sillä lailla kuin Tuomo neuvoen oli ennustanut. Aarnolle jatkui yhä edelleen se niukka avustus, minkä hän oppiaikanaan oli kotoaan – maalaisvanhemmiltaan – saanut. Tuomolle oli äitinsä kuoleman kautta – isä oli jo ennen muuttanut manalan majoille – joutunut pienehkö perintö, josta hänelle kerran kuukaudessa vuoti vähäinen summa holhoojansa käden kautta. Mutta juuri tämä seikka oli ensimäisenä Eeron huolestumisen aiheena. Aarnolta ja Tuomolta poistui työn välttämättömyys, kun heidän ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. "Olisi sittenkin parempi", ajatteli Eero, "jos he söisivät minun leipääni; ehkä juuri silloin heidän kunniansa vaatisi, että he tekisivät kaiken voitavansa valmistuakseen tulevaan tehtäväämme. Niinkuin nyt on, he saattavat unohtaa päämäärämme, kun nykyhetki heille kuiskaa: ei ole hätää". Ei hän tahtonut moittia heitä ahkeruuden puutteesta: hän näki, että he ponnistivat kirjotuspöytiensä ääressä, ja oli siitä välistä se iloinen tulos, että heiltäkin ilmestyi kyhäys johonkuhun lehteen. Mutta hän kumminkin huomasi, ettei heidän ilonsa työn ääressä ja työstä ollut niin suuri kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla. Huomasipa päinvastoin, että heidän katsantonsa aina erityisesti kirkastui, kun tapahtui jokin, joka poikkesi päivän järjestyksestä ja vapautti heidät työstä – kun esim. Harry kaupungista tai Janne kävi vierailemassa tai kun emäntä odottamatta pyysi kahville isännän kanssa. Viaton ja luonnollinen tuo ilo oli – tunsihan sitä Eerokin, mutta Eero tunsi vielä suurempaa nautintoa työstään.
Tuommoisina hetkinä hän kuitenkin usein ajatteli, että hänen hämärä huolestumisensa oli aiheeton ja typerä. Mutta yhtäkkiä se sai vauhtia siipiinsä erään vähäpätöisen tapahtuman kautta.
He työskentelivät kaikki kolme salissa. Siinä oli kolme ikkunaa ja joka ikkunan edessä pöytä. Tavallisesti he istuivat kaikki hiljaisina töittensä ääressä koko aamupäivän, Eeron esimerkki kun pakotti toisiakin. Mutta tänään Aarno keskellä työaikaa pillahti kysymään:
– Mitä sinä luulet, Eero, eikö ihmisen elämän tarkotus ole, että hän olisi onnellinen?
Eero katsoi ylös. Sekä Aarno että Tuomo olivat kääntyneet tuoleillaan kuullakseen hänen vastauksensa.
– Tietysti, hän ensin sanoi, mutta kun ystäväinsä ilmeestä hoksasi, etteivät he ymmärtäneet hänen ajatustaan, hän välittömästi lisäsi: – niin, en minä usko siihen onneen, jota ihmiset tavallisesti kutsuvat onneksi. Sehän onkin saavuttamaton! Vaan uskon siihen onneen, siihen mielen rauhaan ja iloon, joka seuraa totuuden uskollisesta palvelemisesta. Jos sinä asetat oman onnesi elämäsi päämääräksi, et sitä koskaan saavuta, vaan jokainen suru ja murhe ajaa sinua lähemmäksi totuutta. Mutta jos asetat totuuden elämäsi päämääräksi, et tietysti sitäkään koskaan saavuta, mutta jokainen askel elämän tiellä enentää onneasi ja iloasi. Siinä se on koko salaisuus.
Aarnon huulilla oli uusi kysymys, mutta hän ei sitä ilmi lausunut. Kaikki ryhtyivät taas vaieten työhönsä, mutta vaikka Eero oli mielestään ratkaissut asian selvästi, luuli hän huomaavansa, etteivät toiset olleet tyytyväisiä. Sitäpaitsi hän ihmetteli itse kysymystä.
Vähän ajan perästä kuului uudestaan Aarnon ääni:
– Eero!
Eero nosti päätään. Häneen katsoen ja omituisesti hymyillen Aarno virkkoi:
– Minulla olisi vähän kummallinen pyyntö sinulle.
– No mikä? kysyi Eero, laskien kynän kädestään.
– Älä nyt loukkaannu, Eero!
– Mitä joutavia! Koska sinuun olen loukkaantunut?
– Kuule, Eero, etkö sinä voisi muuttaa tuohon kamariin, saisit siinä asua aivan yksinäsi ja häiritsemättä työskennellä…?
– Eihän kukaan minua täälläkään häiritse, sanoi toinen ihmeissään.
– Olkoon, mutta etkö yhtäkaikki voisi muuttaa? Eero tunsi sittenkin loukkaantuvansa.
– Sano, miksikä? Minä en ymmärrä, hän kysyi. Aarno rupesi nauramaan.
– No, ei mitään, hän sanoi, – mutta katso, sinun ahkeruutesi vaivaa meitä, Tuomoa ja minua. Emme mekään laiskoja tahdo olla, mutta sinä kestät ja kärsit ja jaksat aivan äärettömiin. Ethän sinä koskaan väsy, et koskaan tahdo puhella, et levätä, et hengähtää. Se tulee siitä, että sinä olet nero… Niin, sinä olet nero, ja sentähden työ on sinusta helppoa, mieluista. Sinä saat jotakin aikaan, sinulla on mistä kirjottaa… Mutta ajattele meitä. Meillä ei ole yhtä suuri kyky. Me tahtoisimme välistä huoahtaa, jutella kaskuja, nauraa. Sitä voimme tehdä, jos olemme kahden kesken, mutta sinä olet liiaksi totinen…
Aarnon silmät kiilsivät kosteina, eikä Eerokaan enää ollut loukkaantunut, päinvastoin – .
Hän nousi pöytänsä äärestä ja käveli Aarnon luo.
– Niinkö on asiat? hän sanoi hellästi, – tietysti sitten muutetaan.
Mikäs siinä!
Samassa Aarno kavahti hänen kaulaansa, itki ja puristi rintaansa vasten.
– Voi rakkaani, kuiskasi Eero, – ettet ennen puhunut! Kuinka olet mahtanut kärsiä… ja ehkä sinäkin, Tuomo?
Hän käänsi päätään Tuomoon päin. Tämä istui totisena ja mykkänä, mutta liikutettuna.
– Tyynny nyt, Aarno, pianhan tuo asia järjestetään. He ryhtyivät heti toimeen. Kantoivat Aarnon ja Tuomon vuoteet saliin, siirsivät Eeron pöydän, kirjahyllyt ja viulun kamariin. Olo tuntui kevyelle, suloiselle, he nauroivat ja laskivat leikkiä.
– Kuule sinä, Aarno, nuhteli Eero, – kylläpä olet mielikuvituksessasi tehnyt minusta oikein työjuhdan, oikein koneen…!
– Älä sano, nauroi Aarno, – neronhan sinusta olen tehnyt…
– Jaa, jaa, Aarno, mitä sitten vastaat viimeisenä tuomiopäivänä taivaan taatolle, kun hän sinulta kysyy: "miksi kutsuit Eeropoikaa neroksi?" Mitä vastaat, sano?
– Jos se taivaan taatto niin tyhmä on, en vastaa hänelle mitään, vakuutti Aarno nauraen.
Tämä suloinen sopusoinnun tunne vallitsi monta päivää heidän välillään. Heidän yhdyselämänsä ei ollut koskaan ollut niin viehättävä.
Mutta samaan aikaan kasvoi Eeron sisällinen levottomuus. Sulontunteen alta se nosti ilkkuvaa päätään ja irvisteli. Ja Eeron silmät aukenivat ikäänkuin uudelle totuudelle.
"Ihmiset eivät taidakkaan olla samankykyisiä – eivät edes ne, jotka täysin ymmärtävät toinen toisensa, jotka ystävyyden siteillä ovat toisiinsa kiinnitetyt… Mutta mitä silloin? Silloin he eivät saatakkaan tehdä samaa elämässä, vaan silloin heidän elämäntehtävänsä ovat erilaisia.
"Olisikohan siis Aarnon ja Tuomon tehtävä toinen kuin minun?"
Mutta kun Eero asetti kysymyksen sillä lailla, vastasi hänen sydämensä heti: "ei! Aarnon ja Tuomon tehtävä on palvella totuutta niinkuin minunkin – niinkuin oikeastaan kaikkien ihmisten".
Siitä huolimatta hänen järkensä sanoi: "selitä, millä lailla heidän tulee palvella". Ja kun hän vastasi: "puhtaalla, siveellisellä elämällä totuuden kunniaksi", niin järki yhä intti: "mutta mitä tehden?" Ja sitä kysymystä kesti pohtia.
Mutta yhtäkkiä tuli jonkinlainen ratkaisu.
– Jospa meillä olisi tuo pieni mökkimme! huudahti Aarno eräänä iltana. – Olisi niin hauska tehdä työtä pellolla ja niityllä, metsässä ja puutarhassa…
"Kas siinäpä se on", ajatteli Eero. "Olinhan tuon ihan unohtaa. Ruumiillinen työ, välittömästi hyödyllinen työ, pellon ja puutarhan viljelys, puiden hakkuu metsässä, kalassa käynti kesällä – siinäpä se on. Siihen kaikki kykenevät, siihen kaikki ihmiset voivat ottaa osaa."
Ja kun hän tuota tuumaansa pari päivää oli hautonut, rupesi hän siitä puhumaan ystävilleen.
– Kyllä sinä sanoit oikein, Aarno, että se mökki meillä pitäisi oleman – tai oikeammin se maatilkku. Olen sitä asiaa ajatellut juuri teidänkin työnne yhteydessä, ja olen huomannut, kuinka välttämätöntä meille on, että saamme sen maatilkun. Meidän tulee ihan elää sen toivossa…
Oli iltapäivä, he joivat juuri kahvia salissa, ja Aarno ja Tuomo innostuivat heti kuuntelemaan.
– Kerran, muistatte, meillä oli puhe siitä, ettette te kykene kirjottamaan samalla varmuudella kuin minä. Otaksutaan nyt, että niin on. Otaksutaan vaikka, ettette yhtään kykeneisi kirjottamaan. Silloin täytyy kysyä: millä lailla teidän tulee palvella totuutta? Ja siihen olen miettinyt tämän vastauksen: ruumiillisella työllä. Ruumiillinen työ on rehellinen, se antaa leipää. Se työ on epäilemättä hyödyllinen, välttämätön, se on totuudesta. Tehdä ruumiillista työtä on jo itsessään totuuden palvelemista… Eikö tämä ole oikein? Ettekö huomaa, kuinka välttämätöntä on, että saamme maatilan, jos kuinka pienen?.. Minäkin, vaikka kirjotustyö on minulle luonnollinen, huomaan, kuinka hauskaa, mieltä ylentävää, reipasta ja puhdasta olisi joskus vaihtaa istuminen ulkoilmassa puuhaamiseen!.. Eikö niin, pojat?
– Totta kai, myönsi Aarno. Ja Tuomo lisäsi:
– Niin, jospa meillä vain olisi rahaa ostaa.
Ja sitten he kaikki yksimielisesti ihmettelivät, kuinka oudosti asiat tämän maan päällä olivat järjestetyt. Iso se oli ja hedelmällinen, mutta kumminkaan eivät ihmiset tahtoneet siihen mahtua. Muutamat harvat anastivat Jumalan luoman maan itselleen, suojelivat sitä "lain", s.o. sotavoiman avulla – ja elivät toisten työstä… Kummallista…
– Mutta hankitaan me rahaa, sanoi Eero. – Jahka minä saan kirjani kirjotetuksi…
– Niin, niin, odotetaan kesäksi, sanoivat toiset. – Siksi ehtii
Harrykin ylioppilaaksi, ja silloin hän kyllä liittyy meihin…
Siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään tähdellisempää pitkiin aikoihin.
Mutta kerran oli pojilla vieraita, oli Harry ja pari muuta vanhaa tuttavaa kaupungista, nuori, hienosti puettu afärimies ja nuori oppinut, rillit nenässä. Harry kuului näiden kanssa paljon seurustelevan, etenkin oppineen kanssa.
Keskusteltiin jos jostakin, kun Harry äkkiä sattui kysymään leikillisesti:
– Vieläkö te, pojat, säilytätte mielessä tuota vanhaa ihannettamme: pieni mökki järven rannalla?
– Vielä, vastasi Aarno oitis, – miksi sitä kyselet? Hän oli vähän kummissaan niinkuin toisetkin, sillä Harryn äänessä oli outo kaiku.
– Muuten vain, sanoi Harry, – minä ajattelin, että olette ehkä siihen tuumaan väsyneet.
– Kuinka niin? kysyi Tuomo. – Olemme täällä päinvastoin tuumineet, että kun sinä ylioppilaaksi tulet, niin liityt sinäkin meihin.
– Minäkö?.. Tjaa… vai niin?
Harry otti huolettoman asennon ja naksutti sormillaan polveen.
– Niin juuri, innostui Aarno puhumaan, – olemme tässä Eeron kanssa tuumineet, että ruumiillinen työ se on ihmiselle luonnollisin. Kaikki tarvitsemme leipää – leipä saadaan maasta. Vaikka kuinka lukisit tai kirjottaisit, kuolisit nälkään, ellei olisi niitä, jotka maata kuokkisivat, leipää tekisivät…
– Tuo on selvä juttu, keskeytti Harry hermostuneesti. – Mutta se ei todista mitään.
Eero tunsi itsensä vaivatuksi. Hän ei olisi suonut tästä asiasta keskusteltavan vieraiden, asiaankuulumattomien läsnä-ollen, ja hän päätti mikäli mahdollista pysyä mykkänä.
Nyt puuttuikin oppinut puheeseen, ennenkuin Aarno ehti pitemmältä selittää.
– Ellen käsitä väärin, hän sanoi, – on siis teidän mielestänne ihmisen ensimäinen ja korkein velvollisuus maanviljelys. Hyvä. Ruvetaanpa kaikki viljelemään maata. Kesällä kaikki käy mainiosti, syksyllä ruis leikataan, puidaan, laitetaan leiväksi. Mutta talvi tulee, ja talven kanssa kylmä. Olemme ilman vaatteita, ilman saappaita, kukaties ilman lämpimiä asuntoja – sillä kuka niitä olisi valmistellut, kun kaikki olemme pellolla hääräilleet?.. Eikö niin?
Hän hymyili kohteliaasti – niinkuin lapsille – ja hienopukuinen afärimies hymyili… ja Harrykin.
– No no, sanoi Tuomo nuhtelevasti, – älkäämme menkö äärimäisyyksiin. Emme ole puhuneet yksinomaan maanviljelyksestä, vaan ruumiillisesta työstä yleensä. Eivät kaikki ihmiset ole pellolla. Ruumiillinen työ on monta lajia. Tietysti toiset rakentavat taloja, valmistavat vaatteita…
– Hyvä, ryhtyi taas oppinut puhumaan, – tehdään siis ruumiillista työtä yleensä…
Hän korjasi rilliensä asennon – olivat vähällä pudota nenästä – ja jatkoi:
– Tehdään siis ruumiillista työtä. A kuokkii peltoa, B korjaa saappaita, C neuloo vaatteita, D rakentaa taloja j.n.e., mutta kesken kaikkea A tulee kipeäksi, hän kylmettyy pellolla. Mitä tehdä? Tärkeä henkilö makaa sairasvuoteella. Rohtoja! Mistä? Rohtoja ei ole. Lääkäreitä ei ole. Sivistystä ei ole. Ei ole kirjoja, ei yliopistoa, ei kulttuuria. Sairas kuolee… Hä? Mitä sanotte?
Ja taas hymyilivät oppinut, afärimies ja Harry.
Eero ei jaksanut kauvemmin olla huoneessa. Harryn käytös koski hänen sydämeensä kuin puukon iskut. Hän nousi ja lähestyi ovea.
– Minne Eero menee? kysyi Aarno hätäisesti. Hän oli juuri toivonut saavansa kuulla tämän vastaväitteitä.
– Pyydän anteeksi, kuului vastaus, – älkää antako itseänne häiritä. Voin vähän pahoin ja lähden hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan… Ei se ole mitään vaarallista…
– Jaksatko mennä yksin? kysyi Aarno osanottavasti. – Tulenko mukaasi?
– Kiitos, ei sinun tarvitse vaivata itseäsi. Nuori oppinut heitti pikaisen silmäyksen Eeron kalpeihin kasvoihin.
– Hyvä, hän sanoi, – raitis ilma poistaa tuon pahoinvoinnin.
Mutta Harry katsoi Eeroon tutkivasti ja pitkään. Häh ymmärsi ja punastui, vaan ei puhunut mitään.
Tuomo ei tehnyt huomioita, sillä hän ajatteli vastausta oppineen puheelle.
Huoneessa olijat keskustelivat pitkän aikaa samasta aineesta, tulematta varsinaiseen loppupäätökseen. Näytti kuitenkin siltä, kuin voitto olisi jäänyt oppineen puolelle. Hän oli niin loogillinen ja terävä, ja muun muassa ystävällisesti varotti Tuomoa ja Aarnoa kadottamasta itsenäisyyttään.
– En suinkaan tahdo väittää, että olisitte kokonaan Eeron vaikutuksen alaisina, mutta olkaa kumminkin varuillanne. Ihminen joutuu niin helposti toisen johdon alle, ellei hän järkähtämättä pidä logiikasta kiinni.
Eero ei tätä kuullut, eikä tietysti kukaan hänelle siitä kertonut, mutta tämän kerran perästä puhuttiin vielä harvemmin ja vielä enemmän ohimennen mökkituumasta.
Jopa Aarno kerran kevättalvella arveli:
– Ei siitä taida tulla mitään, siitä meidän mökistämme.
– Kuinka niin? Eero kysyi.
– No muuten vain, kuului vastaus.
Eero ei huomannut Aarnon sanoissa piilevän muuta kuin ohimenevää epäilystä, ja sentähden hän virkkoi luottavaisesti:
– Miksei siitä tulisi, jos me vain tahdomme. Kun uskomme elämään, kyllä elämä lähestyy.
Hän ei silloin arvannut, etteivät toiset enää niin suuresti toivoneetkaan sitä elämää.
Mutta hänen silmänsä vielä aukenivat.