Czytaj książkę: «Naisten aarreaitta»

I

Denise tuli jalkaisin Saint-Lazaren asemalta, jonne hän oli kahden veljensä kanssa saapunut Cherbourg'in junassa kolmannen luokan kovalla penkillä vietetyn yön jälkeen. Hän talutti kädestä nuorempaa, Pépétä, ja Jean tuli perästä. Kaikki kolme olivat matkasta uupuneita ja vaelsivat aran ja neuvottoman näköisinä keskellä suunnatonta Pariisia tarkastellen nenä pystyssä talojen seiniä ja joka kadun kulmauksessa kysellen Michodièrenkatua, jonka varrella heidän setänsä Baudu asui. Mutta kun he lopulta joutuivat Gaillonin aukiolle, tyttö pysähtyi äkkiä hämmästyksen valtaamana.

– Voi! hän sanoi, – katsopa, Jean!

He jäivät siihen ihmeissään seisomaan kylki kyljessä. He olivat mustiin puettuina, heidän piti kuluttaa loppuun isän kuoleman johdosta ostetut surupuvut. Tyttö, kaksikymmenvuotias, ikäisekseen sangen hintelä, asultaan köyhä, kantoi toisessa kädessään kääröä tukien toisella viisivuotiasta pientä veljeään, joka riippui hänen käsivarressaan. Hänen takanaan seisoi toinen veli, kuudentoista vanha, kookas ja komea poika, käsiään heilutellen ja kurkistellen hänen olkapäänsä takaa.

– Siinäpä vasta tavaratalo! Denise jatkoi hetken vaiti oltuaan.

Heidän edessään kohosi Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa mahtava muotitavara- ja vaatekauppa, jonka näyteikkunat leimusivat vilkasvärisinä lokakuun haaleassa ja kalpeassa valossa. Saint-Rochin tornissa kello löi kahdeksan, ja katukäytävillä liikkui vain Pariisin varhaista väkeä, virastojen ja liikkeiden pikkuvirkailijoita, jotka riensivät konttoreihinsa, ja emännöitsijöitä, jotka juoksivat ostoksilleen. Tavaratalon ovella kaksi kauppa-apulaista viimeisteli tikapuilla seisten villakankaiden näytteillepanoa, ja Neuve-Saint-Augustininkadun puoleisessa näyteikkunassa toinen apulainen laskosteli siroihin poimuihin sinistä silkkikangasta. Talosta, jossa ei vielä ollut ostajia ja johon henkilökunta tuskin oli saapunut, kuului kuhinaa kuin heräävästä mehiläispesästä.

– Peijakas! sanoi Jean. – Komeampi on kuin sinun muotikauppasi. Ei tuollaista Valognes'issa ollut.

Denise pudisti päätään. Hän oli palvellut kaksi vuotta Cornaillen liikkeessä, pikkukaupungin hienoimmassa muotikaupassa, ja tämä tavaratalo, jonka hän nyt äkkiarvaamatta näki ja joka hänen silmissään oli suunnaton, paisutti hänen sydäntään ja sai hänet liikuttuneena unohtamaan kaiken muun. Kulmauksessa Gaillonin aukiolle avautuva ovi, joka oli kokonaan peililasia, ulottui välikerrokseen saakka keskellä muhkeita, kullalle loistavia koristeveistoksia. Kaksi naispatsasta, povi paljaana ja pää kallellaan pitivät ylhäällä kilpeä Naisten Aarreaitta. Tämän kummaltakin puolen alkoivat näyteikkunat pitkinä jonoina Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkaduille anastaen paitsi kulmarakennusta neljä vasta ostettua ja sisustettua taloa, kaksi oikealla, kaksi vasemmalla puolella. Denisestä tavaratalo näytti jatkuvan loppumattomiin, katosi silmänkantamattomiin pohjakerroksen näyteikkunoineen ja välikerroksessa sijaitsevine toimistoineen, joiden elämää ja toimintaa kadullakävijä saattoi seurata peili-ikkunoista. Ylhäällä neiti silkkipuvussa teroitti lyijykynää, ja hänen vieressään kaksi hänen toveriaan levitteli samettipukuja.

– Naisten Aarreaitta, Jean luki nauraen rakkausasioihin perehtyneen nuorukaisen ylpeätä ja raikasta naurua. Hänellä oli jo ollut kokemuksensa Valognes'issa. – Näppärä nimi, vai mitä? jatkoi hän. – Saa ihmiset juoksemaan!

Mutta Denise näytti vajonneen ajatuksiinsa keskioven tavarapaljouden edessä. Siinä oli oven ulkopuolella, jopa katukäytävällä kokonainen vyöry huokeahintaisia tavaroita, jotka houkuttelivat ohimeneviä ja joiden ääreen täytyi pysähtyä. Yläkerroksista valui pakottain villakankaita ja verkoja, merinoita, seviotteja, flanelleja; välikerroksen ikkunoista liehui harmaansinisiä, merensinisiä, öljypuunvärisiä kangaskaistoja, joissa oli valkeat hintalaput. Niiden vieressä riippui oven kehyksenä nahkareunuksia, kapeita koristenauhoja, hienoja, tuhkanvärisiä oravan selkänahkoja, lumivalkeita joutsenen vatsauntuvia, kaniiniturkiksia, valekärppää ja – näätää. Ja sitten, maassa, hyllyillä ja pöydillä, jäännöskappalekasojen keskellä kudottua vaatetavaraa melkein ilmaiseksi, käsineitä ja huiveja, villakudonnaisia, päähineitä ja liivejä, kokonainen talvivarasto raidallista, juovikasta, ruudullista, punapilkullista villatavaraa. Denise näki neljänkymmenenviiden centimen ruudullista villakangasta, yhden frangin maksavia reunuksia amerikkalaista näädännahkaa ja kahdenkymmenenviiden centimen käsineitä. Tämä tavaroiden paljous muistutti jättiläismäisen markkinakuorman purkamista. Olisi voinut luulla koko talon haljenneen ja vyöryttäneen liiat varastonsa kadulle.

Setä Baudu oli unohtunut. Pépékin, joka ei päästänyt sisarensa kättä, katseli silmät tapillaan. Mutta ajoneuvot pakottivat heidät siirtymään aukiolta, ja koneellisesti he lähtivät Neuve-Saint-Augustininkatua kulkien näyteikkunan luota toisen luo ja pysähtyen jokaisen kohdalla. Ensin he ihmettelivät taitavasti järjestettyä tavararakennelmaa: ylhäällä oli ikäänkuin maalaismajan katto, muodostettu viistoon asetetuista sateenvarjoista; sen alla silkkisukkia siten että pohkeiden kaarevuus tuli näkyviin. Kaikenvärisiä ja kaikenlaatuisia sukkia siinä oli, ruusuilla kirjailtuja, pitsimäisiä mustia, sellaisia joissa oli vaalean hipiän vivahdus; veralla verhotulla hyllypöydällä oli käsineitä kauniisti järjestettyinä, hoikkasormisia ja kapeakämmenisiä niinkuin bysanttilaisen neitosen käsi, uhkuen vielä naisen käyttämättömien vaatekappaleiden jäykkää ja neitseellistä suloa. Mutta viimeinen ikkuna varsinkin kiehtoi heitä. Siinä oli näytteillä silkkikankaita, satiinia ja samettia, kokonainen väriasteikko herkkiä ja sointuvia vivahduksia, heiveröisiä kuin kukkien lehdet; ylimpänä sametit, toiset sysimustia, toiset valkeita kuin maito; alempana satiinit alkaen kirkkaista ruusunpunaisista ja sinisistä vaaleten koko ajan niin että lopulta saavuttivat värivivahduksen äärimmäisen hienous- ja vaaleusrajan; alimpana kokonainen taivaankaari silkkikankaita, solmuiksi poimuteltuja, laskostettuja kaareutuvan vartalon muotoisiksi, taitavien käsien kosketuksen eloon herättämiä; ja väriyhtymiä erottaen kierteli vienona säestyksenä kepeän kuohkea punos kermanväristä fulardia. Mahtavina päätepinoina ikkunan laidoissa oli ne kaksi silkkilajia, joita liike erikoisesti suositteli, paris-bonheur ja cuir-d'or – nimiset silkit, käytännöllisyyteensä nähden tavattoman huokeita, mikä oli aiheuttanut silkkikankaiden hinnoittelussa täydellisen mullistuksen.

– Tuo silkki tuossa, viisi frangia ja kuusikymmentä metriltä! Denise huokasi paris-bonheuria ihmetellen.

Jeania alkoi jo kyllästyttää. Hän pysäytti ohikulkijan:

– Michodièrenkatu, voisitteko neuvoa?

Saatuaan vastauksen että se oli ensimmäinen oikealla, he palasivat samaa tietä kiertäen tavaratalon. Mutta heidän tultua määräkadulle Denise pysähtyi taas katselemaan. Siinä oli valmiiden naistenpukujen ikkuna. Cornaillen liikkeessä Valognes'issa hän oli toiminut juuri valmiiden vaatteiden myyjänä, mutta tällaista hän ei ollut ikinä nähnyt, ja ihastuksen valtaamana hän tuijotti liikkumatta. Takimmaisena pitkä vyö kallisarvoista bruggelaista pitsiä levisi kuin alttaripeite punertavan valkoiset siivet levällään. Alençon nypläykset kiemurtelivat kiehkuroina sen ympärillä, kaikenlaiset pitsit, valencialaiset, brysseliläiset ja venetsialaiset kuohuivat vaahtopäinä, kasaantuivat kinoksiksi. Oikealla ja vasemmalla kohosi synkänvärisiä verkapatsaita, jotka siirsivät vielä etäämmälle tämän tabernaakkelin taustan. Ja tässä naisen viehätysvoimalle pystytetyssä kappelissa pöyhkeilivät vaatteet: keskellä hopeakiiltoisella ketunnahalla reunustettu samettinen vaippa; sen toisella puolen silkillä päällystetty, oravannahkainen turkki, toisella puolella kukonsulilla koristettu verkanuttu; sitten nukkapunoksilla ja joutsenen untuvilla reunustettuja tanssiaisviittoja valkeasta kasmirista ja verasta. Niitä oli kaiken hintaisia alkaen kaksikymmentäyhdeksän frangia maksavasta huokeahintaisesta viitasta aina puolentoista tuhannen arvoiseen samettivaippaan. Pyöreäpoviset mannekiinit paisuttivat kankaita, korkeat lanteet liioittelivat vyötäisten hoikkuutta; nuket olivat ilman päitä, niiden sijalla oli iso valkea hintalappu nuppineulalla kiinnitettynä punaiseen flanellikaulaan. Taitavasti sijoitetut sivupeilit kuvastivat ja kertasivat loppumattomiin loistavia nukkeja, täyttivät koko kadun komeilla, kaupaksi tarjolla olevilla naisilla, joilla pään asemesta oli valkea lappu ja hinta oli suurilla numeroilla.

– Ovatpa komeita! Jean kuiskasi osaamatta paremmin selittää tunteitaan.

Hänkin tuijotti liikkumatta, suu auki. Kaikki nämä naisen ylellisyystavarat saivat hänet punastumaan mielihyvästä. Hän oli kaunis kuin tyttö ja näytti itse asiassa varastaneen sisareltaan kauneuden, iho oli raikas, tukka punertava ja kihara, silmät ja huulet lempeydestä kosteat. Hänen rinnallaan Denise, hämmästyksen leima koko olennossaan, näytti vieläkin hennommalta kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, suu liian iso, ja hänen ihonsa oli jo hieman lakastunut, tukka oli vaalea. Pépé, hänkin vaaleaverinen, puristautui sisarta vastaan levottomana, hyväilyjen kaipuun valtaamana ja tarkasteli ujosti näyteikkunan hienoja neitosia. Katukäytävällä nuo kolme vaaleaveristä ja mustapukuista lasta muodostivat niin oudon ja samalla miellyttävän ryhmän, että ohikulkijat kääntyivät hymyillen katsomaan surumielistä tyttöä, joka oli herttaisen lapsen ja reippaan pojan seurassa.

Jonkin aikaa oli jo harmaatukkainen paksu mies, jonka kasvot olivat leveät ja keltaiset, katsonut heitä toisella puolen katua olevan kauppansa ovelta. Hän oli raivostuneena ja hammasta purren seurannut vastapäisen tavaratalon heräämistä, kun hän huomasi lapset, joiden ilmeinen ihastus yhä enemmän katkeroitti hänen mieltään. Senkin hölmöt siinä töllistelivät silmänkääntäjien kujeita.

– Entäpä setä! sanoi Denise äkkiä kuin unesta heräten.

– Tämähän on Michodièrenkatu, Jean vastasi. – Täällä kai hän asuu.

He kääntyivät katsoen ylös ja näkivät juuri edessään sen oven yläpuolella, mistä tuo paksu mies heitä tarkasteli, vihreäksi maalatun nimikilven: Vanhan Elbeufin tehtaan verkaa ja flanelleja. Baudu, Hauchecornen seuraaja. Talo, jonka ruskealla vesivärillä töhrityssä seinässä tuo kilpi kellertävine, sateen haalistamine kirjaimineen oli, näytti aivan litistyneen sitä ympäröivien Ludvig XIV: n tyylisten isojen rakennusten alle. Siinä ei ollut kadun puolella kuin kolme ikkunaa, ne olivat neliömäisiä, vailla kaihtimia, kaunistuksena vain kaksi ristissä olevaa rautatankoa, jotka jakoivat ne neljään ruutuun. Mutta tässä alastomuudessa hämmästytti Deniseä, jonka silmät vielä olivat täynnä vastapäätä olevan tavaratalon komeutta, varsinkin pohjakerroksessa sijaitseva myymälä, matala ja kuin kasaan painunut, ja sen päällä olevan ahtaan välikerroksen puolikuunmuotoiset ikkunat, jotka toivat mieleen vankilan. Lasinvihreä laudoitus, samaa väriä kuin kilpikin, mutta ajan ruskettama ja tummentama, ympäröi kahta mustana ammottavaa, pölyistä näyteikkunaa, joiden takaa hämärästi erotti päällekkäin ladottuja kangaspakkoja. Selällään oleva ovi näytti johtavan pimeään kellariholviin.

– Tuossahan se on, Jean sanoi.

– No niin, täytyy mennä sisään, päätteli Denise. – Pépé, tulehan nyt!

He lähestyivät epäröiden, ujouden valtaamina. Kun heidän isänsä oli kuollut samaan kuumetautiin, joka kuukautta aikaisemmin oli vienyt heiltä äidin, setä oli kuolemantapausten liikuttamana kirjoittanut veljentyttärelleen tarjoten hänelle liikkeessään paikan, jos tämän tekisi mieli lähteä Pariisiin onnensa hakuun. Mutta siitä oli jo melkein vuosi, ja tyttö katui nyt, että oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta sedälleen. Eihän setä tuntenut heitä, koska hän ei ollut kertaakaan käynyt Valognes'issa sittenkun oli lähtenyt sieltä aivan nuorena ruvetakseen asiapojaksi Hauchecornen verkakauppaan, jossa oli vähitellen kohonnut omistajan vävyksi.

– Onkohan herra Baudu kotona? Denise kysyi uskaltaen vihdoin puhutella paksua miestä, joka katseli heitä ihmetellen.

– Minä olen Baudu, vastasi tämä.

Denise punastui ja sammalsi:

– Sepä hyvä!.. Minä olen Denise, ja tämä tässä on Jean ja tämä on

Pépé. Olemme tulleet luoksenne, niinkuin näette, setä.

Baudu hätkähti. Hänen keltaiset kasvonsa pingottuivat, ja hänen vihaisten silmiensä katse kävi harhailevaksi. Hän takertui puheessaan, sillä nähtävästi hän ei ollut moneen aikaan ajatellut tätä perhettä, joka nyt oli heittäytymässä hänen niskoilleen.

– Vai niin! Vai olette tulleet! hän toisti moneen kertaan hitaasti ja painokkaasti. – Mutta Valognes'issahan teidän piti olla!.. Miksikä ette ole Valognes'ssa?..

Denisen täytyi selittää. Hiljaisella, hiukan vapisevalla äänellä hän kertoi asiansa. Kun isä oli kuollut kulutettuaan viimeisenkin roponsa onnettomaan värjäyslaitokseen, Denisen oli täytynyt pitää huolta kaikista. Hänen palkkansa Cornaillen liikkeessä ei riittänyt heille. Jean oli kyllä ollut työssä erään puusepän luona, missä hän oli korjaillut vanhoja huonekaluja, mutta hänelle ei maksettu palkkaa. Kumminkin poika mieltyi vanhoihin esineisiin ja rupesi itsekin veistämään puuta. Kerran sitten löydettyään norsunluunkappaleen, hän oli huvikseen veistänyt ihmisen pään, jonka eräs ohikulkeva herra oli nähnyt. Juuri tämä herra oli saanut heidät lähtemään Valognes'ista hankkimalla Jeanille paikan Pariisiin erään norsunluutöiden valmistajan luo.

– Voitteko kuvitella, setä, Jean pääsee jo huomenna oppiin uuden mestarinsa luo. Hänelle annetaan siellä ruoka ja asunto, eikä hänen tarvitse maksaa mitään… Silloin ajattelin, että Pépé ja minä tulisimme kyllä myös toimeen. Onnettomammiksi kuin Valognes'issa emme ainakaan voi tulla.

Mutta jotakin hän jätti kertomatta. Hän ei puhunut Jeanin rakkausseikkailusta mitään, ei mitään tämän kirjeistä eräälle pikkukaupungin hienon perheen tyttärelle eikä aidan yli vaihdetuista suudelmista; koko tuosta häväistysjutusta, minkä johdosta hän oli päättänyt lähteä Valognes'ista. Hän oli tahtonut seurata veljeään Pariisiin valvoakseen levottomana pikku äitinä tuota suurta, kaunista poikaa, joka oli niin iloinen ja johon kaikki naiset mieltyivät.

Setä ei vielä tyyntynyt. Hän alkoi jälleen kysellä. Mutta nyt hän sinutteli tyttöä kuultuaan hänen puhuvan sillä tavalla veljistään.

– Vai ei isäsi siis jättänyt teille mitään perintöä. Enkö minä neuvonut häntä tarpeeksi, ettei hänen pitänyt sekaantua tuon värjäyslaitoksen ostamiseen. Vai näin sinä siis jäit, nämä veitikat niskoillesi. Ja sinunko on pitänyt elättää koko tätä joukkoa!

Äreys oli haihtunut hänen kasvoiltaan, eivätkä hänen silmänsä näyttäneet enää vihaisilta niinkuin äsken hänen katsellessaan Naisten Aarreaittaa. Äkkiä hän huomasi sulkevansa heiltä tien.

– No niin, hän sanoi, – koska nyt kerran olette tulleet… Käykäähän sisälle! Parempi se kuin laiskotteleminen jonninjoutavien hullutusten vuoksi.

Heitettyään viimeisen vihaisen katseen näyteikkunoihin toiselle puolen katua hän päästi lapset sisään astuen itse ensimmäisenä myymälään ja huutaen vaimolleen ja tyttärelleen:

– Elisabeth, Geneviève, tulkaapa tänne! Täällä on teille vieraita.

Denise ja hänen veljensä astuivat epäröiden pimeään kauppaan. Kadun kirkkaan päivän sokaisemina he räpyttivät silmiään ja koettelivat jalalla permantoa ennen kuin uskalsivat liikkua eteenpäin. Painautuen näin vielä lähemmäksi toisiaan, pienokainen ison siskon jaloissa ja vanhempi veli viimeisenä, he tulivat sisään levottomuudesta värähtelevä kohteliaisuuden hymy huulilla. Heidän surupukunsa kuvastuivat mustina ovesta tulvivaa aamukirkkautta vastaan, ja viistosti lankeava valo kultasi heidän vaaleat hiuksensa.

– Niin, käykää sisään vain, toisti Baudu.

Muutamin sanoin hän selitti asian rouva Baudulle ja tyttärelleen.

Rouva Baudu oli pieni, kalpea, vähäverisyyttä poteva nainen, hiukset, huulet, jopa silmätkin olivat lähes valkeat. Geneviève, joka oli perinyt äitinsä kivulloisuuden, muistutti voimattomuudessaan ja värittömyydessään varjossa kasvanutta tainta. Vain hänen tukkansa, komea, musta tukka, tuuhea ja raskas, kuin ihmeestä kasvanut, loi hänen piirteilleen surullista viehätystä.

– Käykää sisään, sanoivat naiset vuorostaan. – Tervetuloa!

He tarjosivat Deniselle myyntipöydän takana olevaa istuinta. Pépé kiipesi heti siskonsa syliin ja Jean asettui hänen viereensä nojaten laudoitukseen. Tuntui jo paremmalta ja he katselivat myymälää, jonka pimeyteen heidän silmänsä olivat jo tottuneet. Nyt he erottivat jo matalan ja savun mustaaman katon, tammiset, kiiltäviksi kuluneet myyntipöydät ja satavuotiset, rautavanteiset kaapit. Synkkiä kangaspakkoja kohosi aina kattohirsiin asti. Verkkojen värjäämiseen käytettyjen väriaineiden haju, kemiallisten aineiden väkevä lemu, levisi ilmaan lattian kosteuden väkevöimänä. Huoneen perällä eräs neiti ja kaksi kauppa-apulaista järjesteli valkeita flanellipakkoja.

– Tahtoisikohan tuo pikku mies mielellään jotakin suuhunsa? rouva

Baudu sanoi hymyillen Pépélle.

– Kiitos vaan, sanoi Denise. – Mutta olemme asemalta tullessa juoneet maitoa eräässä kahvilassa.

Vastaten Genevièven katseeseen, joka kysyvästi tutki lattialla olevaa pientä tavarakääröä, Denise jatkoi:

– Olen jättänyt matkakirstumme asemalle.

Hän punastui. Ymmärsihän hän toki, ettei kysymättä saanut tuppautua ihmisten luo. Jo heti rautatievaunussa junan lähdettyä Valognes'ista hän oli syvästi katunut ajattelemattomuuttaan; ja sentähden hän oli perille tultua jättänyt matkakirstun asemalle ja hankkinut lapsille aamiaista.

– Kas niin, Baudu sanoi äkkiä. – Pitkistä puheista ei ole mihinkään… Parempi sanoa suoraan sanottavansa. Olen kirjoittanut sinulle, se on totta, mutta siitä on jo vuosi, ja näetkö tyttäreni, liike ei ole lainkaan edistynyt sillä aikaa…

Hän vaikeni. Liikutus, jota hän ei tahtonut näyttää, katkaisi lauseen.

Rouva Baudu ja Geneviève laskivat nöyrän näköisinä katseensa maahan.

– Kyllä, Baudu jatkoi, – kyllä kai siitä selvitään, en minä hätäile… Mutta meidän on täytynyt vähentää henkilökuntaa; minulla ei ole enää apulaisia kuin kolme. Eivätkä ajat ole nyt sellaiset, että voisin ottaa neljännen. Sanalla sanoen, en voi nyt ottaa sinua luokseni niinkuin lupasin, lapsi parka.

Denise kuunteli häntä kalpeana jännityksestä. Baudu jatkoi yhä kiivaammin:

– Siitä olisi yhtä vähän hyötyä sinulle kuin meillekin.

– Hyvä on, setä, sai Denise lopulta vaivoin sanotuksi. – Koetan selvitä jotenkin.

Baudu enempää kuin hänen vaimonsakaan eivät olleet kovia ihmisiä. Onni vain ei ollut koskaan suosinut heitä. Siihen aikaan, jolloin liike menestyi, heillä oli ollut viisi poikaa kasvatettavana. Näistä kolme oli kuollut kahdenkymmenen iässä, neljäs oli joutunut huonoille jäljille, ja viides oli äskettäin purjehtinut kapteenina Meksikoon. Nyt oli vain Geneviève jäljellä. Perheen elatus oli niellyt suuria summia, ja sitten Baudu oli kuluttanut viimeiset varansa ostamalla Ramboullet'sta, appensa kotiseudulta, ison talorähjän. Vanhan rehellisyysintoilijan sielussa olikin katkeruus yhä enemmän päässyt valloille.

– Olisi ollut parempi ilmoittaa tulosta, hän jatkoi suutuksissaan omasta kovuudestaan. – Olisit kirjoittanut, niin minä olisin kehoittanut sinua jäämään sinne missä olit… Kun isäsi kuolemasta ilmoitettiin minulle, niin sanoin hitto vieköön, mitä sellaisessa tilanteessa sanotaan. Mutta sinä tulla tupsahdat muitta mutkitta… Se on kiusallista.

Hän korotti äänensä kuin etsiäkseen helppoa ratkaisua. Hänen vaimonsa ja tyttärensä eivät uskaltaneet kohottaa silmiään maasta. He olivat tottuneet nöyrästi kuuntelemaan koettamattakaan koskaan vastustella. Jean kalpeni, mutta Denise painoi pelästyneen pikku veljensä rintaansa vasten. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.

– Hyvä on, setä, hän toisti. – Kyllä me menemme pois.

Silloin Baudu äkkiä hillitsi itsensä. Syntyi painostava hiljaisuus.

Sitten hän jatkoi jurosti:

– En minä aio ajaa teitä ulos… Koska kerran olette tulleet, niin saatte olla meillä yötä. Tottapahan sitten nähdään.

Rouva Baudu ja Geneviève vilkaisivat perheen isäntään ja ymmärsivät että heidän oli lupa toimia. Kaikki selveni. Jeanistahan ei tarvinnut pitää huolta. Mitä Pépéhen tuli, niin hänelle oli mainio asunto rouva Gras'n luona, vanhan rouvan, joka asui Orties'nkadun varrella ja otti lapsia täysihoitoon neljästäkymmenestä frangista kuukaudessa. Denise sanoi, että hänellä oli rahaa maksaa ensimmäinen kuukausi. Siis hänelle itselleen vain oli hankittava paikka. Kyllä kai paikka löytyisi tästäkin kaupunginosasta. – Eikö Vinçard tarvinnut apulaista? sanoi Geneviève.

– Niin, todellakin, taisipa tarvita, huudahti Baudu. – Aamiaisen syötyämme lähdemme käymään siellä. Täytyy takoa raudan ollessa kuumaa.

Yksikään ostaja ei tullut keskeyttämään perheneuvottelua. Myymälä pysyi pimeänä ja tyhjänä.

Perällä kauppa-apulaiset ja neiti jatkoivat työtään kuiskaillen. Mutta sitten kolme naista astui kauppaan ja Denise jäi hetkeksi yksin. Hän suuteli Pépétä sydän raskaana, ajatellessaan että heidän oli piakkoin erottava. Lapsi, hyväilynhaluinen kuin kissanpoika, peitti kasvonsa sanaakaan sanomatta. Kun rouva Baudu ja Geneviève palasivat, he sanoivat poikaa hyvin kiltiksi. Denise kertoi, ettei lapsi koskaan telminyt, koko päivän se oli ääneti haluten vain hyväilyjä. Sitten he puhelivat aamiaiseen saakka lapsista, talousasioista, elämästä Pariisissa ja maalla, katkonaisin lausein ja aivan yleisesti, sukulaisina, joista tuntuu hiukan tukalalta, etteivät tunne toisiaan. Jean oli mennyt kaupan ovelle eikä tullut enää sisälle. Hän katseli kadulla viliseviä joukkoja hymyillen ohimeneville sieville tytöille.

Kymmenen aikaan palvelustyttö kutsui aamiaiselle. Tavallisesti pöytä oli katettu Baudulle, Genevièvelle ja ensimmäiselle kauppa-apulaiselle. Toinen pöytä katettiin yhdentoista aikaan rouva Baudulle, toiselle kauppa-apulaiselle ja neidille.

– Nyt syömään! verkakauppias huudahti kääntyen veljentyttärensä puoleen. Kun perhe oli asettunut pöytään ahtaassa ruokasalissa, isäntä kaipasi ensimmäistä kauppa-apulaista, joka hiukan myöhästyi.

– Colomban!

Nuori mies saapui pyytäen anteeksi; hän oli ensin tahtonut järjestää flanellin. Colomban oli kahdenkymmenenviiden ikäinen ovela nuorukainen, ruumiinrakenteeltaan raskas, rehellisyyden leima kasvojen samoin kuin ison, pehmeähuulisen suun piirteissä, mutta silmissä viekkautta.

– Joutavia, kaikella on aikansa, Baudu sanoi, leikellen jykevästi istuen kylmää vasikanpaistia täsmällisesti ja varovasti niinkuin ainakin tarkkaan silmäänsä luottava liikkeen esimies, joka erehtyy tuskin grammastakaan.

Hän jakoi kaikille heidän osansa, leikkasipa leivänkin. Denise oli ottanut Pépén viereensä auttaakseen häntä syömisessä. Mutta huoneen pimeys vaivasi häntä. Hän oli tottunut kotiseutunsa suuriin, valoisiin huoneisiin, ja hänestä tuntui ahdistavalta. Ainoa ikkuna aukeni pienelle sisäpihalle, josta ei päässyt kadulle muuten kuin kulkemalla talon pimeän käytävän läpi, ja kostea, haiseva piha, jota vähäinen valonheijastus niukasti valaisi, muistutti kaivon pohjaa. Talvipäivinä huoneessa täytyi polttaa kaasua aamusta iltaan. Kirkkaalla ilmalla, kun ei tarvinnut kaasua sytyttää, oli huone vieläkin surkeampi. Kului vähän aikaa, ennenkuin Denise tottui tarpeeksi valaistukseen voidakseen erottaa ruuan lautaseltaan.

– Siinä poika, joka ei lykkää ruokaa luotaan, Baudu virkkoi nähdessään, että Jean oli lopettanut paistinsa. – Jos hänestä on yhtä kovaksi työntekijäksi kuin paistinsyöjäksi, niin kyllä hänestä mies tulee… Mutta sinä, tyttäreni, et syö?.. Ja sano minulle, kun saamme nyt rauhassa keskustella, miksi et mennyt naimisiin Valognes'issa. Denise päästi lasin johon oli tarttunut.

– Naimisiinko minä! hän huudahti. – Voi, setä, ettehän toki tarkoittane… Entä lapset!

Hänen täytyi nauraa, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus.

Kuka sitäpaitsi hänestä olisi huolinut? Hän oli köyhä ja pieni kuin kiuru eikä edes kaunis. Eikö mitä! Hän ei aikonut koskaan naimisiin.

Olihan hänellä jo kahdessa lapsessa tarpeeksi.

– Olet väärässä, vastasi Baudu. – Nainen tarvitsee aina miehen tuekseen. Jos olisit ottanut kunnon pojan, niin et olisi joutunut kiertämään veljinesi Pariisin katuja kuin mustalaiset.

Hän keskeytti jakaakseen säästäväisesti ja täsmällisesti, ketään erityisesti suosimatta, uuden ruokalajin, silavassa paistetut perunat, jotka palvelija toi pöytään. Osoittaen lusikallaan Genevièveä ja Colombania hän jatkoi:

– Nuo aikovat viettää häitä ensi keväänä, jos kauppa käy tänä talvena hyvin.

Sellainen oli tämän kauppahuoneen tapa. Sen perustaja, Aristide Finet, oli naittanut tyttärensä ensimmäiselle kauppa-apulaiselleen Hauchecornelle, ja Baudu itse, jolla ei ollut Michodièrenkadulle saapuessaan kuin seitsemän frangia taskussaan, oli nainut isä Hauchecornen tyttären Elisabethin. Nyt hän vuorostaan aikoi antaa tyttärensä Genevièven ja kauppahuoneen Colombanille, niin pian kuin kauppa taas alkaisi vilkastua. Syy miksi hän näin viivytteli kolme vuotta sitten päätetyn liiton toteuttamista, oli hänen ääretön tunnollisuutensa, jonkinlainen itsepintaisuus rehellisyydessä. Kun liike oli joutunut hänelle, se oli ollut sangen tuottava; nyt hän ei puolestaan tahtonut luovuttaa sitä vävylle, ennenkuin ostajamäärä taas oli entisellään ja asiat paranemaan päin.

Baudu jatkoi yhä puhettaan ja esitteli Colombania, joka oli kotoisin Rambouillet'sta niinkuin rouva Baudun isäkin. Kymmenen vuotta hän oli jo palvellut liikkeessä, työssä aamusta iltaan, hän oli toimelias mies. Täydellä syyllä hän oli kohonnut arvoonsa. Eikä hän ollut ihan mitätöntä sukuakaan. Olihan hänen isänsä kuuluisa huijari Colomban, eläinlääkäri, joka oli tunnettu koko Seine-et-Oisessa, ammatissaan taitava, mutta sellainen syömäri, että pisti poskeensa mitä vain eteen sattui.

– Jumalan kiitos, kauppias lopetti, – joipa isä ja mässäsi, mutta poika on meillä oppinut tuntemaan rahan arvon.

Baudun puhellessa Denise tarkasteli Colombania ja Genevièveä. He istuivat rinnan pöydässä, mutta tuntuivat välinpitämättömiltä, eivät punastuneet eivätkä hymyilleet. Siitä alkaen kun tuli taloon Colomban oli elänyt tämän ratkaisun toivossa. Hän oli läpikäynyt kaikki asteet ja kohonnut asiapojasta ja halvasta palkkalaisesta talonväen uskotuksi ja seuralaiseksi osoittaen aina samaa kärsivällisyyttä, samaa säntillisyyttä työssään ja samaa harrastusta tähän avioliittoon, joka oli hänestä kaikin puolin mainio ja kunniallinen kauppa. Hän oli niin varma siitä, että Geneviève kerran tulisi hänen omakseen, ettei muistanut enää sitä toivoakaan. Tyttö puolestaan oli tottunut rakastamaan häntä, mutta hän rakasti umpimielisen luonteensa vakavuudella, intohimoisella kiihkeydellä, josta hän ei itsekään, yksitoikkoisen ja säännöllisen arkielämänsä vieriessä, tiennyt mitään.

Denise ajatteli velvollisuudekseen vastata jotakin ja sanoi kohteliaasti hymyillen:

– Hyvähän tietysti on, että mieltyy toisiinsa ja kun on varoja siihen.

– Niin, sehän se aina lopuksi tulee eteen, julisti Colomban, joka ei ollut tähän asti sanonut sanaakaan, sillä hän oli hidas syöjä.

Geneviève sanoi vuorostaan luotuaan sulhaseensa pitkän katseen:

– Kun vain on rakkautta ja hyvää sopua, niin kaikki selviää itsestään.

Heidän lempensä oli syntynyt ja kasvanut vanhan Pariisin ummehtuneessa ilmassa. Se oli kuin kellarissa puhjennut kukka. Kymmenen vuoden aikana Geneviève oli seurustellut vain tämän yhden miehen kanssa. Päiväkaudet tyttö oli häärinyt hänen seurassaan verkapakkapinojen takana pimeässä puodissa; aamuin ja illoin he olivat istuutuneet saman pöytään toistensa viereen, aina samassa kaivomaisen kolkossa ruokasalissa. He eivät olisi voineet olla paremmin piilossa, tarkemmin maailmalta kätkettyinä maallakaan lehtojen siimeksessä. Mutta nuoren tytön mielessä oli heräämässä epäilys, mustasukkaisuuden aavistus, joka kerran oli opettava hänelle, että hän oli antautunut iäksi, siksi että varjo, jossa hän hapuili, esti häntä näkemästä muita, siksi hänen sydämensä oli tyhjä ja hänen päivänsä ilottomat.

Denise luuli huomaavansa tuon levottomuuden oireen Genevièven sulhaseensa luomassa katseessa, ja hän vastasi ystävällisen osanottavaisena:

– Kyllä kai sopua on, kun vain on rakkautta.

Mutta Baudu suoritti edelleen mahtavana isännän tehtäviä. Hän oli jakanut juuston, ja sukulaistensa kunniaksi hän käski tuoda toisenkin jälkiruoan, viinimarjahilloa, tavaton tuhlaavaisuus, joka näytti hämmästyttävän Colombania. Pépé, joka tähän asti oli ollut hyvin kiltti, käyttäytyi sopimattomasti hillon nähdessään, Jean taas innostuneena kuuntelemaan, kun puhuttiin häistä, katseli serkkuaan Genevièveä, joka oli hänestä liian hiljainen, liian kalpea, ja hän vertasi mielessään tätä pieneen valkeaan, mustakorvaiseen ja punasilmäiseen kaniiniin.

– Tarpeeksi juttuja, ruokavuoro muille! kauppias sanoi nousten pöydästä osoittaen aterian päättyneen. – Yhden ylimääräisen nautinnon ei välttämättä tarvitse johtaa toiseen.

Rouva Baudu, toinen kauppa-apulainen ja neiti asettuivat nyt vuorostaan pöytään. Denise jäi taas yksin ja istuutui ovelle odottamaan, milloin setä joutaisi tulemaan hänen kanssaan Vinçard'in luo. Pépé leikki kiltisti ja Jean oli uudestaan asettunut ulko-oven kynnykselle jatkamaan havaintojaan. Lähes tunnin ajan Denise seurasi hiljaisena katselijana mitä hänen ympärillään tapahtui. Aika-ajoin tuli kauppaan ostajia, naisia, ensin yksi, sitten kaksi yhdessä. Mutta kaupan elämä ei tuntunut vilkastuvan. Sama ummehtunut haju, sama puolihämärä, missä entisten aikojen sävyisä ja koristeeton kaupankäynti kitui hylättynä vanhuuttaan. Deniseä innostutti Naisten Aarreaitta, joka toisella puolen katua kohosi loistossaan ja jonka näyteikkunoita näki avoinna olevasta ovesta. Taivas oli yhä pilvessä, ja hieno usvan kaltainen sade täytti ilman lämpimällä kosteudella, jossa oli ikäänkuin pölyksi hajonnutta auringonpaistetta. Tämän kalvakan päivän valossa tavaratalo vilkastui koko ajan, täyttyi ostajista.

Denisen valtasi outo tunne. Tavaratalon sisässä ikäänkuin jyskytti korkeapaineen alaisena kone, jonka tärähdykset ulottuivat näyteikkunoihin asti. Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. Koneen yhtämittaista jyskettä ylläpitivät ostajajoukot, jotka tunkeilivat näytehyllyjen ympärillä, huumaantuivat houkuttelevista tavaroista ja joutuivat kassanhoitajien käsiin. Kaikki oli järjestetty säännölliseksi ja konemaisen täsmälliseksi, naislaumat liikkuivat hammasrattaiston voimasta.